tiistai 26. kesäkuuta 2018

Heidi Köngäs: Sandra (2017)

Olen lukenut viime aikoina hävyttömän huonoja suomalaiskirjoja: Rosa Liksomin Everstinna (2017) oli juostenkustu kurjuuskarkelo, Asko Sahlbergin Irinan kuolemat (2015) oli epäuskottava masennuskärjistys. Ja nyt sitten Heidi Köngäksen Sandra (2017).

Kirja alkaa hienosti, sillä Könkään kieli on upeaa: hiottua mutta elävää, samalla rujoa ja herkkää, kaunista ja aitoa... Vaikka tarina ei kiinnostanut, kieli veti minut kirjan pariin niin tiiviisti, että luin Köngäksen kirjaa kuin janoinen litkii vettä.

Harmillisesti teos on muuten umpisurkea. Suurin ongelma on epätasapainoinen juoni. Kirja kertoo Sandra-nimisestä, 1900-luvun alussa elävästä suomalaisnaisesta. Ensin selvitetään Sandran tausta huutolaislapsena ja avioliiton ensivuodet Jannen kanssa. Torppaa rakennetaan, lapsia syntyy, rakkaus kukoistaa ja työtä tehdään. Sitten alkaa sisällissota, jonne Jannekin painuu mukaan, ja Sandran täytyy selvitä suurperheen kanssa yksin. Elämä on ankaraa, käy selväksi. Sisällissotakuvaus on onnelliseen alkuun verrattuna kuin aivan toinen tarina eikä tuo mitään uutta aiheeseen.

Lisäksi kirjan alku vihjaa juonen jujun olevan jossain ihan muussa kuin äidin selviämistaistossa, mikä johtaa lukijaa harhaan. Mitä Köngäs haluaa sanoa teoksellaan: että köyhälistön ja etenkin naisten elämä oli sadan vuoden takaisessa epätasa-arvoisessa Suomessa rankkaa vai että sisällissota oli epäreilu ja ankea? Vaikka nämä aiheet kulkevat käsi kädessä, näin lyhyessä romaanissa olisi voinut keskittyä jompaankumpaan, sillä nyt hosumisen tuloksena kirja ei syväluotaa aihettaan kunnolla. Olisin mieluummin lukenut romaanin Sandran elämästä, en taas yhtä heikkolaatuista sisällissotavalitusta.

Kirjassa on liikaa kertojia: Sandran lisäksi hänen ailahtelevainen kälynsä Lyyti ja nykyajassa tarinaa selvittelevä tyttärentytär Klaara. Tämä on hyvin tyypillistä suomalaisessa nykykirjallisuudessa: kirjailija ei luota tarinaansa vaan sortuu rakennekikkailuun: hypellään ajassa sinne tänne ja yritetään muka siten rakentaa jännitettä juoneen, ja otetaan mukaan miljoona kertojaa, joista suurin osa on turhia. Nykykirjallisuudelle luonteenomaista on myös tylsä kerronta, joka nojaa tunnelmointiin enemmän kuin toimintaan. Kirjan aihe on myös aivan liian tuttu: naisnäkökulma historiaan. Ja tietenkin mukana täytyy olla seksuaalista väkivaltaa! Lähes kaikki viime vuosina lukemani suomalaiset nykykirjat tuntuvat olevan veistetyn samasta puusta.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Anne Tyler: Äkäpussi (Vinegar Girl, 2016)

Amerikkalainen Anne Tyler on kirjoittanut William Shakespearen maanmainiosta näytelmästä Kuinka äkäpussi kesytetään (The Taming of the Shrew, 1590-1592) nykyromaanin Äkäpussi (Vinegar Girl, 2016). Äkäpussi vaikuttaa ensi alkuun kepeältä chick litiltä mutta syveneekin aidoksi, lämpimäksi ihmistutkiskeluksi. Kyseessä on erilaista mutta silti tunnistettavaa Tyleriä. On ihanaa lukea lempikirjailijansa uusinta teosta, varsinkin kun se osoittautuu tasokkaaksi tuotokseksi!

Sukkelasanainen ja pahantuulinen Kate (Katherina) on tiedemiesisänsä tohtori Battistan (Baptista) ja teinipississiskona Pupun (Bianca) kotiapulaiseksi jämähtänyt, elämänsuuntansa hukannut nuori nainen. Isä on tekemässä läpimurtoa tutkimuksessaan, mutta pahaksi onneksi hänen kullanarvoisen ulkomaalaisen tutkimusavustajansa Pjotrin (Petruchio) viisumi on umpeutumassa. Höpsähtänyt isä keksii keinon pelastaa elämäntyönsä: Kate-tytärhän voisi naida Pjotrin, kun ei tällä parempaakaan tekemistä näytä elämässä olevan!

Tyler on keksinyt oivaltavan tavan tuoda järjestetty avioliitto nykypäivään. Aihe on kipeän ajankohtainen ja totta monen ihmisen elämässä. Kirjan juoni on viihdyttävä mutta ei Shakespearensa tuntevia yllätä. Parasta Äkäpussissa ovatkin hahmot, romaanin suola, sokeri ja retiisi. Jopa karikatyyrimaiset henkilöt ovat uskottavia, Katen läheiset ovat herkullisen pöljiä, ja Kate itse on hyvin todentuntuinen ja samastuttava. Tyler on upealla tuotannollaan osoittanut olevansa herkkävaistoinen ihmissuhteiden kuvaaja, ja myös Äkäpussissa Tyler näyttää ihmisymmärryksensä avaamalla hahmojensa sielunsyvyyksiä pienien arkisten asioiden kautta. Kirja on samaan aikaan hauska ja raastava. Nappaa tästä itsellesi nopea ja näpäkkää kesälukemista!

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Matti Rönkä: Yyteet (2017)

Matti Röngän Yyteet (2017) on pastissi Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta (1954). Konekiväärikomppanian kamppailut jatkosodassa ovat muuttuneet it-firman eloonjäämistaisteluksi globalisaation ja yt-neuvottelujen järisyttämässä työelämässä. Kuoleman sijaan pelätään potkuja. Rönkä on onnistuneesti päivittänyt nykypäivään Tuntemattoman sotilaan hahmot ja tapahtumat, joita on viihdyttävää tunnistaa ja nostalgisoida Yyteitä lukiessa.

Varma-Data on vanhahko mutta toimiva it-yritys, jossa samat koodarit ovat jo vuosia painaneet duunia leppoisassa meiningissä. Sitten taloon tulee uusi pomo, joka päättää muuttaa kaiken - ja siinä onkin työntekijöillä totuttelemista. Romaanin päähenkilöksi on nostettu Koskela, joka yrittää sinnitellä nykymenossa ja pitää isällisesti huolta työkavereistaan. Pääpahis taasen on Lammio, täydellisen kamala uusi pomo, joka suoltaa bisnesjargonia vaikka unissaan. Näiden kahden kohtaamisista olisi voinut enemmänkin kiskoa irti tulta ja tappuraa.

Salo on saanut yllättävän suuren osan selkärangattomana uuden pomon mielistelijänä. Heikkohermoisesta Riitta Ojasta (heh) ei ole lähdetty edes rakentamaan oikeaa hahmoa, ja harmillisen pieneen rooliin jää myös Kari Luoto (heh heh). Linnan alkuperäinen henki sykkii Vanhalassa, Lehdossa, Lahtisessa ja Rahikaisessa. Tosin heidän kohdallaan mietin, onko tällaisia vanhan maailman ihmistyyppejä (hömelö humoristi, tiukkasanainen sisupussi, ärhentelevä kommari, kiero myyntimies) vielä olemassa. Vanhalan vitsejä olisi voinut vielä reippaammin päivittää nykyaikaan, vaikka nytkin sai toki hekotella.

Röngän ihkaoma kieli taasen on kertakaikkisen loistavaa. Yyteet ei ole ajankohtainen vain sisällöltään vaan myös sananparsiltaan. Teos on mainio muistomerkki 2010-luvun työelämästä ja henkisestä miljööstä. Itsenäisenä romaanina Yyteet ei kuitenkaan toimi, sillä Koskela on liian valju päähenkilö ja juoni kaipaa sähäkkyyttä.

maanantai 28. toukokuuta 2018

Pauliina Rauhala: Synninkantajat (2018)

Pauliina Rauhala lumosi suomalaislukijat rohkealla esikoisromaanillaan Taivaslaulu (2013) ja palaa toisessa romaanissaan Synninkantajat (2018) tuttuun aiheeseen: pohjoispohjalaiseen lestadiolaisperheeseen, jonka jäsenet kipuilevat herätysliikkeen tiukkojen vaatimusten kurimuksessa. Rauhala ei tuomitse lestadiolaisuutta vaan asettaa tietyt kysymykset (Taivaslaulussa ehkäisykielto, Synninkantajissa 1970-luvun hoitokokoukset) avoimeen keskusteluun, jossa kuullaan monenlaisia näkemyksiä. Tässä onkin Rauhalan uutuuskirjan ainoa ansio, sillä Synninkantajat on selvästi Taivaslaulua heikompi teos.

Synninkantajien keskushenkilö on maailmaa ihmettelevä, viatonta lapsenuskoa hehkuva Aaron-poika. Isänisä Taisto on tuomitseva moralisti, joka pitää paikkakunnan lestadiolaiset kurissa. Äidinäiti Aliisa on suvaitseva ja käytännöllinen, Taiston vastavoima. Taiston ja Aliisan vastakohtaisuus on kliseistä, ja Taiston sukupuolipuheet ovat niin stereotyyppisiä, että lukijaa tylsistyttää. Mitä uutta tämä konservatiivisuuden kuvaus tuo aiheeseen? Kaiken kukkuraksi hahmot ovat tylsiä: Taisto lähes karikatyyri, Aliisa pitkäveteinen. Taiston ja Aliisan välinen asetelma riittäisi itsessään romaanin rungoksi, mutta mukaan otetaan muitakin hahmoja (kuten yhden asian hahmo Aurora), joiden myötä pakka leviää ja tarinan punainen lanka katoaa.

Suurin ongelma on kuitenkin kerronnassa: kertojia on liikaa, eivätkä äänet erotu toisistaan tarpeeksi.  Synninkantajissa Rauhala ei osaa pitää Taivaslaulussa viehättänyttä runollista tyyliään hallinnassa. Erityisen epäonnistunut on Aaronin lapsenääni, joka on yhtä teennäinen kuin historiallisen miljöön rakentaminen kömpelöine Kekkos-viittauksineen. Rauhala on parhaimmillaan herkkiä perhekohtauksia kuvatessaan - arkisista tilanteista tihkuu tunteita. Kirjan hienoin yksittäinen hetki koetaan isoisän ja lapsenlapsen yöllisellä linnunlaulunkuunteluretkellä, jossa samaan aikaan tapahtuu  perheenjäsenten lähentymistä sekä salakavalaa moraaliopetusta. Tällaisia pysähtyneitä hetkiä teoksessa riittääkin: pohdiskelua on paljon, tapahtumia hyvin vähän. Seuraavassa romaanissa Rauhala voisi panostaa juonen kehittelyyn.

Epäonnistuneen kerronnan sementoivat nykypäivään sijoittuvat "matkakertomukset", joissa tarinan tekoa kommentoidaan. Rasittavaa vatvomista! Tuntuu siltä, että suomalaisessa nykykirjallisuudessa yhteen romaaniin pitää tunkea "kaikkea" mahdollista. Joskus pelkkä paljas proosa riittäisi - vaatimattomuus kaunistaa! Matkakertomukset yrittävät liittää kirjassa kuvatun lestadiolaissuvun vaiheet suurempaan kontekstiin ja muistuttavat siten Taivaslaulun turhilta tuntuneita blogikirjoituksia. Tässä lieneekin Rauhalan helmasynti. Jään silti odottamaan Rauhalan seuraavaa romaania, koska hän on kiinnostava tekijä, vaikka toinen romaani ei vakuutakaan.

George Saunders: Lincoln bardossa (Lincoln in the Bardo, 2017)

Eräs lukutoukkaystäväni teki minulle suuren palveluksen suositellessaan novelleistaan ylistetyn amerikkalaiskirjailija George Saundersin ensimmäistä romaania luettavaksi. Lincoln bardossa on totisesti hieno teos ja taattu lukunautinto laatukirjallisuuden ystäville.

Saundersin teos kertoo Abraham Lincolnin kuolleesta lapsesta, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole historiallinen romaani vaan pikemminkin filosofinen fantasia. Kesken sisällissodan presidentti suree suureellisesti rakasta poikaansa Willietä. Willie on jäänyt jumiin elämän ja kuoleman välitilaan ja kaipaa isäänsä, joka käy hautausmaalla poikansa muistoa vaalimassa. Hautausmaalla on muitakin haamuja, joista tärkeimpiä ovat mieskolmikko Hans Vollman, pastori Everly Thomas ja Roger Bevins III. Miehet muistelevat mennyttä elämäänsä, tarkkailevat hautausmaan menoa ja yrittävät saada Willie-pojan jatkamaan matkaa kohti valoa, irrottamaan otteen elävistä, jopa rakkaasta isästä, joka vaikeroi poikansa arkun äärellä.

Saundersin teoksessa on yksi heikkous: juoni. Samat tapahtumat (haamujen tulot ja menot, nyyhkivän isän käynnit) toistuvat ja väsyttävät lukijan. Toisto myös laimentaa kuoleman säväyttävän vaikutuksen. Puoleenväliin asti olin lumoutunut, sitten aloin jo kyllästyä. Juoni on kuitenkin vain pieni osa nykyajan laaturomaania. Saundersin teoksessa pääosassa ovat nimittäin kerronta ja dialogi, ja nehän ovatkin sitten parasta lukemaani kirjallisuutta pitkiin aikoihin.

Saundersilla on nerokkaan hauska ja oivaltava idea: Abraham Lincolniin liittyvät historialliset tapahtumat kerrotaan erilaisten "lähteiden" (palvelijoiden ym. silminnäkijöiden) kautta. Kukin "lähde" nostaa esiin eri yksityiskohtia ja muistaa asiat eri tavalla. Elävien lisäksi myös jokainen teoksessa vieraileva haamu on saanut oman tarinansa ja äänensä, jotka ovat kaikki erittäin taitavasti rakennettuja. Duunarit, sotilaat ja papit ovat samaan aikaan viihdyttäviä ja karmaisevia sekä tuovat kukin tuulahduksen eri yhteiskuntaluokista. Kuolema on absoluuttista tasa-arvoa: siltä ei välty kukaan. Kuolemaa käsitellään teoksessa monipuolisesti: välillä viileän mystisesti, sitten taas rujon groteskisti, ja meneepä tunnelma välillä sentimentaaliseksikin - mutta ei liikaa. Saunders on tyylin mestari! Upean tekstin takana on tietenkin myös taitava suomentaja Kaijamari Sivill. Vaikka Lincoln bardossa -romaanin rakenne ja kieli ovat viimeisen päälle hiottuja, korsetti ei ole liian tiukalla vaan teos hengittää.

Samaa kirjallista kalmanhajua kalskahtaa Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron: postmoderni romaani, jossa välitilaan juuttuneet, eri taustoista tulevat ihmiset jakavat tarinansa ja jossa kuolemaa käsitellään samaan aikaan analyyttisesti ja arvoituksellisesti. Hyytävän upeaa nykykirjallisuutta!

Jessica Townsend: Nevermoor: Morriganin koetukset (Nevermoor – The Trials of Morrigan Crow, 2017)

Amerikkalainen Jessica Townsend on tehnyt sen, mitä teinifantasian ystävät ovat jo kauan odottaneet: luonut uuden Harry Potterin! Velhopojan jäljillä maailmaa pelastamaan lähtee tällä kertaa kirottu lapsi nimeltä Morrigan Korppi. Nevermoor: Morriganin koetukset on mainio fantasiaromaani, jossa on jännittävä juoni, ytimekästä kerrontaa, hauskaa sanailua, herkullisia hahmoja. Ensimmäiseltä sivulta lähtien olin koukussa - Nevermoorissa on samaa imua kuin Pottereissa.

Kirja muistuttaa Harry Potteria lukuisin tavoin. Aloitetaan juonesta: perheensä dissaama 11-vuotias päähenkilö tutustuu syntymäpäivänään uuteen maailmaan, joka tuntuu välittömästi hänelle enemmän kodilta kuin perheen koti konsanaan, ja tässä uudessa maailmassa on myös mystinen pahis, jonka väitetään tuhoutuneen. Tuttua huttua! Taidokas juoni sisältää yllättäviä hetkiä ja tuttuja tunnelmia: ensimmäinen kiva joulupäivä päähenkilön elämässä, koetus, jossa päähenkilö hämmästyttää tuomariston... Ehtaa Potteria! Entä sitten kirjan henki: taikamaailma on humoristinen väännelmä anglosaksikulttuurista ja pullollaan hullunkurisia olentoja, joilla on hassunhauskat nimet. Kun vielä nämä nimet ovat Potter-suomentaja Jaana Kapari-Jatan nerokkaasta päästä, ollaan syvällä Potter-huuruissa. Vielä on kuitenkin jäljellä paras osio: hahmot! Päähenkilöllä on salamyhkäinen ja eksentrinen opettaja (Jupiter=Dumbledore), ylimielinen hienohelmavihamies (Noelle=Draco) ja koominen sidekickbestis (Pihlaja=Ron).

Nevermoor: Morriganin koetukset ei ole kuitenkaan plagiaatti vaan aitoa tavaraa. Potter-luurankoon Townsend on kasvattanut omat lihat: taikamaailma (Deukalion-hotelli) on mielikuvituksellinen, hahmot ovat viihdyttäviä, ja juoni tihenee loppua kohti. Jos lukuhimo iskee kesällä, tartu tähän kirjaan!

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018)

Saara Turusen Rakkaudenhirviö (2015) on yksi viime vuosien parhaita lukukokemuksiani: riemastuttavaa kerrontaa, mieleenpainuvia hetkiä, oivaltavia huomioita. Viime syksynä luin Turusen Puputytön (2007), tehokkaan duracellnäytelmän, joka oli sukupuolikritiikissään hyvin iskevä ja muodoltaan postmoderni. Pidän kuitenkin enemmän Turusen laveasta proosasta, jossa elämää analysoidaan yksityiskohtien kautta. Pienestä suureen ja henkilökohtaisesta yleiseen etenevät myös Turusen toisen romaanin Sivuhenkilön (2018) pohdiskelut.

Sivuhenkilö kertoo kolmikymppisestä naimattomasta naisesta, joka kärsii yksinäisyydestä ja tuntee riittämättömyyttä ja ulkopuolisuutta, koska hänellä ei ole miestä ja lapsia, jotka tekisivät hänestä kunnioitettavan ihmisen muiden silmissä. Julmaa! Varsinkin kun nainen ei edes halua perhettä. Sivuhenkilö ei ole kevythenkistä sinkkukirjallisuutta vaan surumielinen ja sarkastinen pohdiskelu siitä, miksi naiset dissaavat itseänsä.

Naisasian lisäksi teoksessa käsitellään myös taidetta. Sivuhenkilön päähenkilö on nimittäin kirjailija, jonka elämää seurataan vuoden verran esikoiskirjan ilmestymisestä lähtien. Niinpä niin, myös tässä Turusen romaanissa on Rakkaudenhirviöstä tuttu omaelämäkerrallinen asetelma. Se on kutkuttavan mielenkiintoista ja myös hyvä pohja tarkoille huomioille elämästä ja yhteiskunnasta. Turusen feministisestä kritiikistä saavat osansa patriarkaalinen yhteiskunta, kasvatusmallit - mutta myös itseänsä pienentävät naiset, kuten kirjan pysäyttävä avainvirke tiivistää: "Kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla." Varsinkin loppua kohden feministinen ote kiristyy, ja kirjassa avataan muun muassa kirjallisuushistorian kaanonin taustalla olevia valtarakenteita. Loppu on onneksi päähenkilön kannalta katarttinen, vaikkei kaikkia maailman ongelmia ratkaistakaan.

Turunen on kohoamassa lempikirjailijoideni joukkoon. Hänen teoksensa puhuttelevat minua monin tavoin, mutta eniten arvostan Turusen persoonallista tyyliä. Rakkaudenhirviössä esikoiskirjailija päästelee täysillä höyryillä, mutta Sivuhenkilössä tyyli on tarkemmin hallussa ja enin riehakkuus on suittu. Edelleen mukana on koomisia aineksia, joille hekottelin makeasti kirjaa lukiessani. Dramaturgi pudottelee comic reliefejä juuri oikeissa paikoissa. Muutenkin teos on taitavasti rakennettu: motiivien käsittely on taidokasta, teemat ovat suuria ja syvällisiä. Sivuhenkilö on älykäs ja rohkea teos.