lauantai 10. marraskuuta 2018

Blogi jää tauolle

Blogini jää nyt tauolle.

Vuonna 2018 lukemistani kirjoista paras on ollut Saara Turusen Sivuhenkilö (2018). Lukekaa tuo ihana kirja!

James Baldwin: Mene ja kerro se vuorilla (Go Tell It on the Mountain, 1953)

1930-luvun Harlemissa herkkä teinipoika John painiskelee uskonnollisena etsikkoaikanaan. Hän janoaa maallisia iloja, mutta uskovainen perhe kannustaa Johnia etsimään elämälle pohjaa Jumalan sanasta. Julman ja väkivaltaisen saarnaajaisä Gabrielin kehno esimerkki ei kuitenkaan saa Johnia kiinnostumaan uskonnosta. John näkee ristiriidan sanojen ja tekojen välillä. Hän ei halua nöyrtyä - ei isänsä eikä Jumalan edessä.

Samaan aikaan kun John käy henkistä taistoaan, kerronta tekee aikamatkoja menneeseen ja kertaa Johnin suvun tarinaa: isoäiti syntyi orjuudessa, mutta hänen lapsensa muuttivat etelästä New Yorkiin paremman elämän toivossa. Mennyttä tarkastellaan jyrkän Gabriel-isän, ymmärtäväisen Elizabeth-äidin ja vahvaluonteisen Florence-tädin nuoruuden ja henkisyyden kautta. Uskonnolla on suuri merkitys sorretulle vähemmistölle, mutta kaupungin vapaus luo houkutuksia ottaa harha-askelia kristillisestä elämäntavasta. Romaanissa tapahtuu rankkoja asioita, mutta kaikessa korostuu inhimillisyys.

Mene ja kerro se vuorilla lienee afroamerikkalaisen James Baldwinin tunnetuimpia teoksia. Kyseessä on hieno uskonnollinen romaani ja uskottava kehitysromaani. Baldwin kuvailee teinin tuntemuksia realistisesti ja herkkävireisesti mutta vie lukijan myös moniin muihin tunnelmiin: hurmoshenkiseen messuun, yhteiskunnan pohjarapaan, New Yorkin kaupunkivilinään.

Katja Kettu: Rose on poissa (2018)

Katja Ketun uutuusromaani Rose on poissa (2018) sijoittuu USA:n pohjoisosiin. Lempi on keski-ikäinen fintiaani, suomalaissiirtolaisen ja ojibwaintiaanin jälkeläinen. Hän on viettänyt aikuisikänsä valkoisten parissa, mutta vuonna 2018 hän palaa reservaattiin selvittämään, mitä tapahtui vuonna 1973 45 vuotta sitten, kun Lempin intiaaniäiti Rose katosi ja suomalaisisä Ettu menetti muistinsa.

Kirjassa on kaksi minäkertojaa: Lempi ja Rose. Kahden sukupolven kokemukset paljastavat hirvittävän historian Amerikan alkuperäiskansan kaltoinkohtelusta 1900-luvulla. Lapsia on riistetty perheiltään ja pakotettu valkoisten kouluun, jossa heidät on yritetty murtaa henkisesti ja heidän intiaani-identiteettinsä on koitettu tuhota. Alkuperäiskansa kohtaa edelleen tänä päivänä rakenteellista rasismia, ja romaanin takana oleva linkkivalikoima paljastaa alkuperäiskansan karut olot tältä vuosikymmeneltä. 2010-luvulla reservaattiin palaava Lempi saa kuitenkin huomata, että oma kansa on rikastunut ja vanhat perinteet ovat elossa.

Katja on tehnyt upeaa taustatyötä. Romaani on jatkoa Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän Fintiaanien mailla -tietokirjaan. Voi kuvitella, miten kirjailijatar Ketun pääkopassa on fintiaanien tarinoita kuunnellessa alkanut kehittyä juonikuvioita, jotka ovat jalostuneet Rose on poissa -romaaniksi.

Rose on poissa on taidokas romaani juonenpudonnaltaan ja aiheiltaan. Jännitteet pitivät kirjan tiukasti käsissäni, mutta toisaalta kirja sai mielikuvitukseni lentämään niin raivoisasti, että välillä piti ottaa kirjaan etäisyyttä. Oli ihanaa lukea Katja Kettua pitkästä aikaa! Tuo lumoava, omalaatuinen tyyli, täynnä viehättäviä väännelmiä ja maistuvia murresanoja. Alatyylisiä törkeyksiä en ollut ikävöinyt, mutta nekin ovat erottamaton osa Ketun tyyliä.

maanantai 8. lokakuuta 2018

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018)

Riikka Pulkkisen ensimmäiset kirjat, erinomainen esikoinen Raja (2006) ja upea Totta (2010) olivat kirjallisia sensaatioita ja hienoja romaaneja. Kaksi seuraavaa romaania Vieras (2012) ja Paras mahdollinen maailma (2016) eivät vakuuttaneet. Ne kärsivät Pulkkisella pahasta tavasta tunkea kirjoihinsa liikaa materiaalia. Pulkkisen ansioita taasen ovat ihmismielen synkän tarkka analyysi ja aivan omalla tasollaan liitelevä, metaforinen kieli. Nämä hyvät puolet ovat mukana myös Pulkkisen uutuudessa, Lasten planeetassa (2018).

Lasten planeetta käsittelee Frederikan ja Henrikin aikuismaista, epädramaattista eroa. Erosta kerrotaan Frederikan neuroottisen minäkertojan kautta. Pulkkinen porautuu Frederikan mieleen, jossa risteilee itsekeskeistä ja ylimielistä perfektionismia, valtataistelua miehen kanssa ja jatkuvaa Henrikin isyyden nälvimistä. Eroavasta naisesta syntyy hyvin epämiellyttävä kuva. Selkosuomeksi Frederika on vittumainen akka.

Kronologisesti etenevän erovuoden yksityiskohtaisen tarkastelun lisäksi kirjassa kerrotaan myös Frederikan mieleltään sairaan Julia-siskon tarina. Psykoosin käsittely on valaisevaa mutta tuntuu irralliselta. Ero onkin kirjan mielenkiintoisinta antia. Kun erotuska laimenee, kirjassa saa suuremman osan kaiken kattava äidinrakkaus, joka valitettavasti ilmaistaan äiditsemislässytyksenä ja tekopyhänä maailmantuskana, johon romaanin nimi Lasten planeetta viittaa.

Pulkkinen kirjoittaa yleensä täydellisistä ihmisistä, ja siksi Frederika on virkistävä hahmo, koska hänen kulissinsa tuhotaan täysin ja kauneuden takaa paljastuu kuona. Vaikka inhosin Frederikaa, kirja piti lukea loppuun, koska kerronnassa on imua. Rytmi poikkeaa Pulkkiselle tyypillisestä verkkaudesta, eikä juonikaan ole turhan monimutkainen. Pulkkinen tunnetaan hiotusta tyylistään, mutta Lasten planeetta tuntuu viimeistelemättömältä, mikä tuo tuulahduksen kaoottisesta lapsiarjesta, suojatiellä makaavalle lapselle raivoavasta äidistä.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Taina Latvala: Venetsialaiset (2018)

Täydellinen romaani! Pitkästä aikaa täydellinen romaani. Tällaiset ovat olleet mietteeni eilisen jälkeen, kun luin Taina Latvalan Venetsialaiset (2018) loppuun. Tiheätunnelmainen kuin kuusikko, kipinöivä kuin kokko, viileä kuin loppukesän järvivesi. Latvala tenhoaa kielellään ja tunnelmoinnillaan - mutta eniten dramaturgiallaan. Venetsialaiset on taiturimaista proosaa.
 
Kolme sisarta kerääntyy venetsialaisviikonloppuna kesämökille. Lapsuuden maisemissa  mietteet kääntyvät edesmenneeseen isään ja muukin menneisyys nousee rajusti esille. Yksi siskoista suunnittelee mökin myyntiä, koska haluaa pitää koko elämänsä (ja mieluusti toistenkin elämät) järjestyksessä. Toinen on menossa naimisiin mutta on eksyksissä itsessään ja elämässään. Kolmas on hetkessä elävä boheemi, juonen katalysaattori, sisaruspakan jokeri.
 
He uivat kaukana toisistaan.
Paula liukui rintaa tasaisin, rauhallisin vedoin. Hän eteni vedessä hyväksi havaitsemallaan tavalla, niin kuin elämässäkin, eikä tuo tyylilaji koskaan pettänyt häntä. Elina pysytteli rannan tuntumassa kuin olisi odottanut äidin ja isän istuvan terassilla valvomassa hänen liikkeitään. Hän kääntyi takaisin heti kun ei tuntenut pohjaa.
Iiris kauhoi pisimmälle järven mustimpaan kohtaan. Hän ei nähtävästi pelännyt virtausta eikä voimien loppumista vaan halusi päästä mahdollisimman kauas rannasta.
 
Latvala rakentaa teokseen draamaa niin hyytävän hienosti, että pelkäsin kirjan loppua. Teos voisi päättyä miljoonalla eri tavalla, ja niin moni upea romaani kompuroi lopussa. Olisiko loppu katarttisen tyydyttävä mutta hiukan kliseinen, toisiko loppu pelastuksen vai tuhon, löytäisikö tarina aivan uuden ulottuvuuden lopussa, vai jäisikö loppu kenties auki? Älä huoli, en kerro, kuinka lopussa käy, mutta sen sanon, että teoksessa riittää ajateltavaa ja tunnettavaa vielä pitkään viimeisen sivun jälkeen. Koska tämä on täydellinen romaani. Täydellinen!

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Bill Clinton & James Patterson: Kadonnut presidentti (The President Is Missing, 2018)


Bill Clinton on kirjoittanut romaanin! Ainakin melkein. Haamukirjailija on James Patterson, bestsellertrilleristi. Clintonin ja Pattersonin yhteistyönä syntynyt trilleri kertoo USA:n presidentistä ratkaisemassa hirvittävää kriisiä. USA:n entinen presidentti kirjoittaa siis, millaista on olla USA:n presidentti. Aivan loistavaa!

Pari kuukautta sitten ilmestynyt Kadonnut presidentti (The President Is Missing) flirttailee häpeämättömästi Clintonin oman kauden ja poliitikkotuttujen piirteillä. Vaikka Kadonnut presidentti on fiktiota, en voi olla ajattelematta, että mukana on hippunen totuutta ja loraus Clintonin omia kokemuksia ja ajatuksia. Tämä tekee kirjan lukemisesta kutkuttavan kiinnostavaa puuhaa.

Valitettavasti tähän kirjan hyvät puolet jäävätkin. Maailman pelastava presidentti Duncan on liian hyveellinen hahmo ollakseen uskottava, ja muiden hahmojen kehitys on jäänyt täysin kesken. Kirjassa ei ole syvyyttä eikä eloa. Lisäksi juoni on kliseinen ja ajoittain laahaava.

Kuitenkin ajatus siitä, että lukee jännitysromaania, jonka on kirjoittanut vapaata maailmaa kahdeksan vuoden ajan johtanut mies, on niin jännittävä, että Kadonnut presidentti pitää otteessaan viihdyttävästä alusta yltiöisänmaalliseen loppuun asti.

lauantai 21. heinäkuuta 2018

Rosamund Lupton: Sisar (Sister, 2010)

Newyorkilaistunut brittinainen Beatrice saa järkyttävän uutisen: hänen pikkusiskonsa Tess on kadonnut. Beatrice matkaa Lontooseen ja alkaa etsiä siskoaan ja selvittää, mitä tälle on käynyt. Mysteeriä kääritään auki kahdesta päästä: Beatrice selostaa tapahtuneita imperfektissä syyttäjäviraston virkamiehelle, ja samaan aikaan seurataan preesensissä, miten Tessin etsinnät sujuvat. Lisätään mukaan vielä menneisyyden muistelot ja kadonneelle sisarelle suunnatut rakkaudentunnustukset, ja melkoinen kerronnallinen keitos on valmis. Vaan brittiläinen Rosamund Lupton hämmentää soppaansa taidolla. Sisar (Sister, 2010) on etevästi kerrottu tarina.

Sisar ei ole kuitenkaan "vain" jännittävä trilleri vaan ennen kaikkea kaunis ja aidosti koskettava kertomus sisarten välisestä rakkaudesta. Lupton analysoi pieniä hetkiä ja sävyjä ja käsittelee sisarsuhteen kipuiluja kirurgimaisella tarkkuudella: hän viiltää auki mutta myös armahtaa. Kuinka hyvin lopulta tunnemmekaan läheisemme? Miksi pelkäämme haastavia tunteita ja miksi sorrumme vääriin sanoihin? Rakastaminen on vaikeaa!

Viranomaiset muodostavat todisteista loogisen ketjun, mutta sisar näkee totuuden, sillä hän tuntee siskonsa läpikotaisin. Sydän tietää parhaiten.