perjantai 3. marraskuuta 2017

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins, 2014)

Yksi tämän vuoden ihanimpia kirjallisuuslöytöjäni on brittiläinen Kate Atkison, jolta luin juuri Hävityksen jumalan, jatko-osan aiemmin syksyllä lukemalleni Elämä elämältä -romaanille. Tuntuu kuin palaisi kotiin! Atkinsonin nautinnolliseen kerrontaan ja peribrittiläiseen maailmaan uppoaa kuin vanhaan ja kauhtuneeseen mutta ah niin pehmeään nojatuoliin.

Molemmat kirjat kertovat 1900-luvun alussa elävästä peribrittiläisestä Toddin perheestä: leppoisa isä Hugh, kyyninen äiti Sylvie, eksentrinen täti Izzie, tarmokas Pamela-sisko, filosofisen käytännöllinen Ursula, runoilijanluontoinen Teddy ja etäisemmiksi jäävät veljet Maurice ja Jimmy. Atkinsonin hahmot ovat todellisen oloisia, mainioita persoonia, ja heitä on ehtinyt olla jo ikävä. Hävityksen jumala antaa lukijalle lisätietoa Toddin perheenjäsenistä, uudesta näkökulmasta.

Elämä elämältä keskittyy Ursulaan, mutta Hävityksen jumalassa päähenkilönä on Teddy. Hävityksen jumala ei ole yhtä vinha palapeli kuin edeltäjänsä mutta sinkoilee ajassa sekin. Romaanissa sukelletaan lentäjä-Teddyn sotavuosiin, kun hän pommitti Saksan kaupunkeja toisessa maailmansodassa, ja lyhyiden tuokioiden kautta kurkistetaan myös Teddyn nuoruuteen. Sivumääräisesti suurin osa tarinasta tapahtuu kuitenkin vasta sodan jälkeen, jollon Teddyn elämässä vaikuttavat vaimo Nancy, tytär Viola sekä lapsenlapset Bertie ja Sunny.

"Minusta tuntuu, että haluan mieluiten vain elää elämääni", Teddy sanoi, "en tehdä siitä taideteosta". Ja mistä hän muka kirjoittaisi? Jos jätti pois sodan (ja pakko myöntää, että sota jätti ammottavan aukon), hänelle ei ollut tapahtunut mitään. Lapsuus Fox Cornerissa, lyhyt, aika yksinäinen ja päämäärätön elämänvaihe vaeltavana runoilija-maatyöläisenä ja nyt avioelämän tavanomaisuus: halko tuleen, pohdiskelu ottaisiko mallasmaitoa vai kaakota ja siivo hillitty Nancy kääriytyneenä villapaitoihin kylmyyden karkoittamiseksi.

Atkinson kertoo tosiaan taas sodasta, joka on selvästi hänelle rakas aihe (tai pakkomielle), mutta ennen kaikkea Hävityksen jumala on oivallinen syväluotaus perheeseen ja ihmissuhteisiin, ihmiselämän murheisiin ja harvoihin iloihin. Isä-Teddyllä ja tytär-Violalla on vaikea suhde, ja seuraavassakin sukupolvessa haasteet jatkuvat. Näitä pinnan alla lymyäviä rumia tunteita Atkison kuvaa armotta, terävästi mutta rakkaudella. Jos näihin tunteisiin samaistuu, lukukokemus voi tuntua välillä raskaaltakin, sillä monet teoksen hahmot ovat kylmiä ihmisiä. Hävityksen jumala ei ole yhtä hauska kuin aiemmat Atkinsonit vaan surumielinen tunnelmaltaan.

Linnut ovat motiivi, joka aukeaa hienosti vasta aivan teoksen lopussa. Lopetus onkin hyytävä, nerokas. Atkinson osoittaa jälleen fantastiset taitonsa tarinankertojana ja kohoaa viimeistään tämän teoksen myötä yhdeksi kaikkien aikojen lempikirjailijoistani.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit (2017)

Anneli Kannon Lahtarit (2017) on kuvaus Suomen sisällissodasta valkoisten näkökulmasta. Romaani kertaa kronologisesti sisällissodan kulun alkuvuoden venäläiskasarmien tyhjennyksestä kevättalven isoihin taisteluihin ja loppukevään hurmeisista kostoretkistä vankileirien kautta Helsingin voitonparaatiin.

Romaanissa seurataan eteläpohjalaisten sotaretkeä halki Suomen. Kannon kudelmasta nousee esille muutama päähenkilö (pari maanviljelijää, jääkäri, opettaja, körtti, konekiväärimies ja ambulanssilääkäri), mutta ääneen pääsee moni muukin hahmo sodan ajalta, muun muassa ruotsalainen vapaaehtoinen, tamperelainen prostituoitu ja suomenhevonen. Kanto on luonut jokaiselle hahmolle omanlaisensa äänen. Suurin osa äänistä on uskottavia, mutta ylitunteellinen muonittaja Helena ja yksinkertainen, murretta suoltava kaverikaksikko Hermanni ja Arvi tuntuvat hieman karikatyyreiltä.

Erilaisten hahmojen lisäksi Kannon kudelmassa on mukana myös autenttisia kirjoituksia sota-ajalta, kuten lehtikirjoituksia ja Mannerheimin päiväkäskyjä. Syntyy kattava kuva valkoisesta ajatusmaailmasta. Isänmaallinen hurmos vaihtuu hyvin pian tappamisen turruttamiin tunteisiin. Jotkut katuvat, toiset kadottavat kaiken moraalin, eräät kyseenalaistavat sodan ja oman aiemman ajattelunsa. Jokainen sotaan osallistuva kokee suuria muutoksia ihmisenä nähdessään ja tehdessään kamalia asioita.

Kirja kulkee rytmikkäästi eteenpäin kertojien vaihtelun myötä. Kammottavia tapahtumia ei jäädä märehtimään, vaan kohta seurataan jo toista inhimillistä tragediaa. Lahtarit onkin siksi hyvin nopealukuinen teos. Kirja on tunnelmaltaan hyvin ankea ja sanomaltaan erittäin sodanvastainen. Jotkin kohtaukset ovat hyvin järkyttäviä, ja monet episodit todistavat sodan mielettömyyttä, kuten tosikertomus säveltäjä Toivo Kuulan tapaturmaisesta kuolemasta valloitetussa Viipurissa. Anneli Kannon Lahtarit ei ole suuri kaunokirjallinen nautinto mutta hyvä tietoisku sisällissodasta.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Into the Water, 2017)

"Mitä Nel itsekään totuudesta tiesi? Kaikkihan täällä olivat lopulta pelkkiä tarinankertojia."

Sain vihdoin käsiini Paula Hawkinsin toisen suomennetun romaanin, Tummiin vesiin -trillerin. Luin kirjan hotkien, mutta silti kirjan loputtua jäi nälkä.

Beckfordin pikkukaupungin läpäisevässä joessa on pahamaineinen Hukkuneiden mutka, johon naisia on menehtynyt jo satojen vuosien ajan. Uusin virran uhri on Nel Abbott, joka kirjoittaa kirjaa Hukkuneiden mutkaan päätyneiden naisten kohtaloista. Kaikki uskovat, että Nel on tehnyt itsemurhan, kaikki paitsi Nelin teinitytär Lena ja vieraantunut sisko Jules, joka matkaa takaisin lapsuutensa maisemiin siskonsa kuoltua. Monilla yhteisön ihmisillä näyttää olevan närää Neliä kohtaan.

Hukkuneiden mutkan mysteeriä avataan monen eri henkilön näkökulmasta, Lenan ja Julesin lisäksi mm. kuolemantapausta tutkivien poliisien, meedio-kylähullun ja paikallisen teinipojan silmin. Eri näkökulmat näyttävät, miten traaginen tapahtuma vaikuttaa koko yhteisöön. Näkökulmat ovat myös Hawkinsin keino "peittää paljastamalla", sillä jokainen eri kertoja ohjaa epäilyksen uuteen suuntaan. Lukuisat eri näkökulmat johtavat kuitenkin siihen, ettei kirjassa oikeastaan ole yhtä päähenkilöä, jolle lukijan myötätunto ohjautuisi. Eniten äänessä oleva Jules Abbottkin jää keskeneräiseksi henkilöksi,  esimerkiksi hänen bulimiansa unohtuu jossain vaiheessa kirjaa.

Kirja alkaa vauhdikkaasti: juonikerä kieppuu kuin pyörre ja kirja imaisee mukanaan kuin virta heikon uimarin. Puolivälin jälkeen alkaa suvanto, josta kestää ja kestää. Lopussa juoni yrittää jälleen kuohua, mutta kyseessä on vain pikku niva eikä kunnon koski, jollaista trilleri lopussa kaipaisi. Tuntuu, että romaanin huippukohta koettiin oikeastaan jo 3/4:n kohdalla eikä loppu ollut tarpeeksi jännittävä. Lisäksi arvasin murhaajan kaikista Hawkinsin harhautusyrityksistä huolimatta, mikä oli todella tylsää.

En voi olla vertaamatta Paula Hawkinsia toiseen samanlaisia kirjoja kutovaan amerikkalaiskollega Gillian Flynniin. Flynn luo tiheämmän tunnelman ja hirveämpiä juonenkäänteitä, ja siksi minulle Flynn on trilleristien kuningatar Hawkinsin jäädessä perintöprinsessaksi.

torstai 12. lokakuuta 2017

Vergilius: Aeneis (29-19 eaa.)

Vergiliuksen Aeneis on antiikin Rooman ja Italian kansalliseepos, samaa järeää kirjallista peruskalliota kuin Homeroksen mestariteokset, joista Vergilius ottikin työhönsä mallia. Aeneis kertoo Aeneas-nimisestä troijalaissankarista, joka Troijan sodan lopulla pakenee kaupungista ja johtaa Troijan pakolaiset Italiaan. Siinä välissä hän seilaa Välimerellä seitsemän vuotta ja kokee kaikenlaista jännää. Lopuksi Aeneas sotii Turnusta vastaan Italiassa.

Heti alkuun täytynee tunnustaa, että en lukenut Vergiliuksen teosta kokonaan. Luin Aeneiksesta kuusi ensimmäistä laulua, Aeneaan Välimeri-purjehduksen, joka pohjautuu Odysseiaan. Lukematta jäivät viimeiset kuusi kirjaa, Aeneaan ja Turnuksen välinen sota, joka taasen pohjautuu Iliakseen.

Aeneiksen alkupuoliskon juoni on seuraava: Ensimmäisessä kirjassa tuulet heittävät Aeneaan Karthagoon, jossa hän tapaa Dido-kuningattaren. Toisessa kirjassa Aeneas kertoo Troijan tuhosta Didon järjestämissä pidoissa. Kolmannessa kirjassa Aeneas jatkaa kertomustaan ja tarinoi siitä, mitä pakolaisille tapahtui Troijan tuhon jälkeen. Neljännessä kirjassa Aeneaalla ja Didolla on suhde, mutta Aeneas lähtee pois, ja Dido surmaa itsensä. Viidennessä kirjassa ollaan taas matkalla: miehet urheilevat, ja naiset polttavat laivat. Kuudennessa kirjassa Aeneas vierailee Manalassa.

Yhtäläisyyksiä Odysseiaan on valtavasti: aivan kuten Odysseus myös Aeneas seilaa Välimerellä vuosikaudet harhaillen jumalien oikusta, käväisee kyklooppien saarella, varoo Skyllaa, vierailee Manalassa ja kokee lemmenhetkiä. Aeneaskin kiirehtii eteenpäin malttamattomasti - tosin Aeneaan motiivi matkantekoon on uljaampi kuin Odysseuksen koti-ikävä: Aeneas johdattaa kotinsa menettäneitä troijalaisia kohti luvattua maata Mooseksen tapaan. 

Toinen kirja on Aeneiksen upeinta antia: Troijan tuho - valtavasti toimintaa, tunteita, karmaisevia ihmiskohtaloita... Luin toista kirjaa jännittyneenä sydän väpättäen. Muutaman erityisen hienon kohdan nostaisin esille. Aeneas aikoo surmata Helenan, jota pitää Troijan sodan syypäänä, mutta silloin saapuu Venus ja selittää pojalleen, että jumalilta tulee kaikki, myös sota. Priamoksen kuolonhetket ovat myös riipaisevat. Toisen kirjan lopussa rannalla on lohduton joukko pakolaisia - surullinen linkki tähän päivään.

Neljännen kirjan loppu on hyytävää luettavaa: Didon lemmentuska, tyynet itsemurhavalmistelut ja yhä yltyvä raivo. Tunteita! Lopun kirous ("Miksi en Askaniusta jo pöytään ruokana tuonut?") on veretseisauttavan karmiva. Kuolonkamppailu on sekin kerrottu dramaattisesti mutta myös kolkon realistisesti, kuten kaikki väkivalta Aeneiksessa.

Mielenkiintoisia huomioita Aeneiksesta: teos kommentoi Troijan sotaa troijalaisnäkökulmasta eikä päästä kreikkalaisia helpolla. Varsinkin Odysseus julistetaan julmuriksi - onhan tämä julma kreikkalainen, joka juoni Troijan tuhon. Antiikin ajan elämästä näytetään kiintoisia kohtauksia: uhrauskäytännöt, haaksirikkoisten selviytyminen, juhlatarjoilut. Kaikki on niin tarkoin selitettyä, että antiikin elämän eri aspektit avautuvat lukijalle hyvin.

Luin Vergiliuksen upean taidonnäytteen isä-poika-parin, Päivö ja Teivas Oksalan (1972-1999), suomentamana. Vilkaisin myös Alpo Rönnyn (2000) suomennosta mutta en innostunut siitä. Oksaloiden kieli on vaikeaselkoisempaa kuin Rönnyn mutta myös samalla elävämpää ja merkityksellisempää. Kummatkin suomennokset ovat alkuperäisessä runomitassa, heksametria.

Pieni suomennosvertailu vielä loppuun.

Tässä ensimmäisen kirjan kohdassa Amor sytyttää Didon sydämeen rakkauden:

                                                    at memor ille
matris Acidaliae paulatim abolere Sychaeum
incipit, et vivo temptat praevertere amore
iam pridem resides animos desuetaque corda.
(Vergilius)

                                                    Taas Amor äidin
toiveet mielessään vähittäin miesvainajan muiston
hälventää sekä tahtoo taas tosi rakkaudelle
kylmenneen sydämen sekä vieroitetun elävöittää.
(Oksala)

                                                    Emon neuvot
muistaen alkaa hän heti poistaa entisen miehen
muistoa hiljalleen, herättääkseen tyhjänä kauan
turtana olleeseen sydämeen taas syttyvän lemmen.
(Rönty)

Ja vielä yksi kaunis kohta neljännestä kirjasta:

improbe Amor, quid non mortalia pectora cogis!
(Vergilius)

Voi Amor armoton, kaikkea saa sydän ihmisen kestää!
(Oksala)

Voi mihin saatatkaan, Amor kelvoton, ihmisen rinnan!
(Rönty)

lauantai 16. syyskuuta 2017

Homeros/Pentti Saarikoski: Odysseia (n. 750-650 eaa., 1972 jaa.)

Pentti Saarikosken suomennos myyttisen Homeroksen nimiin laitetusta Odysseia-eepoksesta on sukellus länsimaisen kulttuurin ytimeen. Odysseia on jokaiselle länsimaiselle ihmiselle tuttu tarina Ithakan kuningas Odysseuksen seikkailuista, joita hän kokee palatessaan takaisin kotiin Troijan sodasta.

Saarikoski on suomentanut runomuotoisen eepoksen proosamuotoon, mikä tarkoittaa sitä, että nykylukija voi nauttia Odysseiasta kuin mistä tahansa hyvästä seikkailuromaanista. On hurjia juonenkäänteitä, fantasiahahmoja... Ja tietenkin Odysseus, yksi länsimaisen kirjallisuuden suurimmista sankareista. Odysseia on ajaton klassikko, joka toimii edelleen kuin häkä 2700 vuotta kirjoittamisjankohtaansa myöhemmin.

***

Odysseia jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä kerrotaan, mitä Ithakan saarella on tapahtunut kuninkaan poissaollessa, toisessa osassa kerrataan Odysseuksen seikkailut merellä, ja kolmannessa osassa Odysseus palaa Ithakaan. Alku ja loppu eivät ole kovin kiinnostavia, mutta keskiosa eli itse Odysseyksen seikkailut on jännittävää luettavaa.

Herkullisimman osion eli keskiosan rakenne on erikoinen: Odysseus lähtee Kalypson luota ja haaksirikkoutuu Alkinooksen luokse, jossa hän kertoo minämuodossa tarinansa Troijasta lähdöstä alkaen. Kronologia rikotaan, mutta kerronta toimii silti.

***

Antiikin Kreikassa naisen asema oli surkea, mutta Odysseiassa on monipuolisia naishahmoja: viisas Athene, julma Kalypso, auttavainen Nausikaa... Penelopekaan ei ole vain uskollinen tylsimys, vaan häntä kuvataan myös ovelaksi. 

Sitten on Helena, ja tässä kohtaa ahdistaa! Helenan aviomiehelleen Menelaokselle esittämä nöyrtyvä puhe, jossa hän nimittää itseään sekä koiransilmäksi että hulluksi, on oksettavaa luettavaa, silkkaa slutshamingia. Joutuuko Helena pyytelemään anteeksi lopun ikäänsä? Populäärikulttuurin tulkinnat Troijan sodasta ovat värittäneet Helena-kuvaani, ja tällainen kohtaus sai minut näkemään raivoa. En kuitenkaan suostu säälimään Helenaa (hän on liian mielenkiintoinen hahmo uhrattavaksi!) vaan tulkitsen tämän kohdan nyt niin, että Helena mielistelee Menelaosta vain voidaaksen nauttia vallasnaisen elämästä ja asemasta. Helena on selviytyjä: meren yli miehet häntä vievät, mutta Helena löytää keinon elää menemään kurjissakin olosuhteissa. Ehkä Helena vielä löytää rakastajan tai karkaa uudelleen. Ehkä Menelaos kompastuu mekkoonsa, tukehtuu viiniin tai kaatuu miekkansa päälle... Yksi kirjallisuushistorian kuuluisimmista naisista ansaitsee parempaa kuin tämän Homeroksen tarjoaman kurjan lopun!

Odysseuksen ja Kalypson yhteiset herket ovat pettymys. Odotin hekumaa, mutta suhde onkin jo lakastunut ja Odysseus viettää päivät rannalla itkien koti-ikäväänsä. Onneksi Kirke-jakso toi vähän romantiikan makua tarinaan. Kirke osoittautui myös naishahmoista monitahoisimmaksi: samalla karmiva noita, vieraanvarainen emäntä, fiksujen neuvojen antaja ja toki myös "kaunispäinen". Olin aiemmin siinä käsityksessä, että Odysseuksen rakastajattarista mielenkiintoisin olisi Kalypso, mutta Kirke varastikin show'n.

Yllättävän koskettava on Odysseuksen kohtaaminen äitinsä kanssa manalassa. "Kolme kertaa juoksin häntä kohti ja yritin syleillä, kolme kertaa hän väisti minua niin kuin varjo taikka uni, ja sydämeni tuska vain yltyi."

***

Antiikin maailmalle tyypilliset epiteetit ovat ihastuttavasti mukana Odysseiassa: "kiilaskatseinen Athene", "Odysseus jumalienhellimä", "Zeus pilvienkokooja", "Poseidon Maanjäristäjä", "Odysseus Laerteenpoika, kaupungintuhooja Ithikasta", "mustana pilveilevä Zeus"... Nautinnollista luettavaa on tämä Saarikosken viehättävä suomennos!

***

Rakkaus perhettä ja kotimaata kohtaan ovat vahvasti esillä teoksessa, mutta mielestäni ne eivät ole Odysseian tärkeimpiä teemoja. Odysseia on ylistys yksilölle: älykäs ja neuvokas Odysseus selviää pinteestä kuin pinteestä.

Odysseia on myös kaikkien matkakuvausten isä. Moni kirjallisuuden seikkailija ja matkantekijä pohjautuu Odysseukseen - Robinson Crusoe, Bilbo Reppuli, Muumipappa, muutaman mainitakseni. Matka ei ole kirjallisuudessa kuitenkaan vain viihdyttävä reissu vaan symboloi aina jotain suurempaa: yksilön kehitystä, peräti koko elämää. Odysseuksen ajelehtimisessa on jotain syvän filosofista. Hyvä tarkoitus ei takaa onnistunutta lopputulosta. Onko elämä ajelehtimista?

Odysseus kaipaa kotiin mutta päätyy ajelehtimaan Aigeanmerellä vuosikausia ja valittaa tästä kohtalostaan ja kaipaa lakkaamatta kotiin. Vaan jaksaisiko Odysseus pysytellä kiltisti kotona, jos hän ei olisi kokenut suurta seikkailuaan? Odysseus on elämää suurempi henkilöhahmo, luonne, persoona, "jumalainen" monilta kyvyiltään, kuninkaana "lempeä isä", erinomainen strategi ja soturi. Odysseukset eivät voi jäädä kotiin elelemään perusarkea; heidät on luotu seikkailuihin!

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life After Life, 2013)

Kate Atkinson -tutkimusmatkani jatkuu. Nyt luin brittikirjailijalta kovasti kehutun Elämä elämältä -romaanin (Life After Life, 2013). Vuoden 1910 Britanniassa syntyy tyttölapsi Ursula. Lääkäri ei ehdi paikalle, ja lapsi kuolee. Sitten tarina alkaakin uudestaan: lääkäri ehtii paikalle, ja lapsi pelastuu. Tällä tavalla Ursula kuolee kymmeniä kertoja, pelastuu, taas kuolee ja elää monta eri versiota elämästään. Ursula mm. hukkuu, nääntyy tautiin, hakataan kuoliaaksi, ammutaan... Sattumat ja valinnat punnitaan. Romaanin suurin ansio on kuitenkin osoittaa, miten sattumanvaraista elämä on ja siten pönkittää ihmiselämän arvoa. Monet Ursulan lopuista ovat jopa liikuttavia.

Elämä elämältä ei ole vain hieno näyte kerrontakikkailusta vaan syvällinen tarina perheestä 1900-luvun alun suurten historiallisten tendenssien kourissa. 1900-luvun alun karu historia värittää Ursulan elämää. Varsinkin toiseen maailmansotaan sijoittuvat kohdat ovat todella mielenkiintoisia.

Kun Ursula on pieni lapsi, romaanissa on äiti-Sylvien näkökulma. Sylvie on mainio hahmo, pirullista huumoria ja kyynistä elämänasennetta viljelevä matriarkka. Ursulan varttuessa Sylvie jää taka-alalle, ja lukija saa enää nauttia hänen satunnaisista kirpeistä lausunnoistaan. Monet muutkin hahmot ovat mieleenpainuvia. Ursulan itsensä luonne muuttuu elämäntapahtumien myötä aika paljonkin, mikä on hyvä huomio Atkinsonilta. 

Kaikki ei ole täydellistä tässä kirjassa: välillä sota-ajan kaikkien mahdollisten eri kohtaloiden läpikäyminen tuntuu jankkaukselta, eräät kuolemat (varsinkin eräät lapsuusajan onnettomuudet) tuntuvat epäuskottavilta, ja Hitler-sivujuoni taasen on aivan naurettava ja turha. Brittiläisen historian ja luonteen syväluotaus tekee Atkinson 600-sivuisesta romaanista tarpeeksi muhkean ilman syrjähyppyä Saksanmaalle.

Molemmat lukemani Atkinsonin romaanit ovat hyvin suomennettuja. Leena Tamminen on Ihmiskrokettia-kirjassa leikitellyt kielellä enemmän kuin Kaisa Kattelus Elämä elämältä -romaanissa, mutta kyllä Katteluskin pääsee välillä ilahduttamaan lukijaa notkeilla kielen kiemuroilla.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Kate Atkinson: Ihmiskrokettia (Human Croquet, 1997)

Olen rakastunut brittiläisen Kate Atkinsonin kirjoitustyyliin: kuivaa huumoria, satuviittauksia, villejä juonenkäänteitä, purevia hahmokuvauksia, ajassa hyppelevä kerronta... Tällainen teos on Ihmiskrokettia (Human Croquet, 1997), Atkinsonin toinen romaani.

Isobel Fairfax on 16-vuotias englantilainen teinityttö vuonna 1960. Hänellä on erikoinen, paranormaaleista ilmiöistä kiinnostunut isoveli Charles, suht normaali isä Gordon sekä pahaa ruokaa laittava, hassahtanut äitipuoli Debbie. Talossa asustaa myös kyynistynyt, lievästi karmaiseva Vinny-täti. Perheeseen kuuluivat myös aiemmin nyt jo edesmennyt, matriarkkamainen isoäiti "Leski" sekä Isobelin ja Charlesin äiti Eliza, joka katosi vuosia sitten. Isobel ja Charles eivät ole päässeet yli äitinsä katoamisesta; Charles etsii talosta jatkuvasti esineitä, jotka olisivat voineet kuulua Elizalle.

Isobelille käy äidinkaipuussaan oudommin: hän tekee lyhyitä aikamatkoja. Osa aikamatkoista selittää menneisyyttä, osa taasen kertoo rinnakkaiselämästä, jota Isobel olisi saattanut elää. Välillä olin vallan ihmeissäni siitä, mitä ihmettä kirjassa tapahtuu, mutta pian jo asiat selkenivät. Atkinson hallitsee kirjansa rakenteen erinomaisesti ja pudottelee sopivin väliajoin hurjia juonipommeja. Ihmiskrokettia-teoksen lukeminen oli herkullista puuhaa! Viihdyin kirjan parissa mainiosti ja aloin himota lisää Atkinsonia luettavaksi.

Muista tänä vuonna lukemistani kirjoista Atkinsonin Ihmiskrokettia muistuttaa hieman Isabel Allenden Henkien taloa ja Zadie Smithin Valkoisia hampaita. Kaikki kolme runsasta, ensiluokkaista lukuromaania kertovat epätavallisista perheistä ja ovat tyyliltään syvällisen koomisia. Ihmiskrokettia ja Henkien talo sisältävät myös molemmat fantasia-aineksia.

Vielä esimerkki kirjan huumorista: Gordon luultavasti toivoisi Charlesin pääsevän eteenpäin elämässä mutta ei sano mitään. Onhan Gordon sentään mies joka on päässyt elämässä taaksepäin.