torstai 12. lokakuuta 2017

Vergilius: Aeneis (29-19 eaa.)

Vergiliuksen Aeneis on antiikin Rooman ja Italian kansalliseepos, samaa järeää kirjallista peruskalliota kuin Homeroksen mestariteokset, joista Vergilius ottikin työhönsä mallia. Aeneis kertoo Aeneas-nimisestä troijalaissankarista, joka Troijan sodan lopulla pakenee kaupungista ja johtaa Troijan pakolaiset Italiaan. Siinä välissä hän seilaa Välimerellä seitsemän vuotta ja kokee kaikenlaista jännää. Lopuksi Aeneas sotii Turnusta vastaan Italiassa.

Heti alkuun täytynee tunnustaa, että en lukenut Vergiliuksen teosta kokonaan. Luin Aeneiksesta kuusi ensimmäistä laulua, Aeneaan Välimeri-purjehduksen, joka pohjautuu Odysseiaan. Lukematta jäivät viimeiset kuusi kirjaa, Aeneaan ja Turnuksen välinen sota, joka taasen pohjautuu Iliakseen.

Aeneiksen alkupuoliskon juoni on seuraava: Ensimmäisessä kirjassa tuulet heittävät Aeneaan Karthagoon, jossa hän tapaa Dido-kuningattaren. Toisessa kirjassa Aeneas kertoo Troijan tuhosta Didon järjestämissä pidoissa. Kolmannessa kirjassa Aeneas jatkaa kertomustaan ja tarinoi siitä, mitä pakolaisille tapahtui Troijan tuhon jälkeen. Neljännessä kirjassa Aeneaalla ja Didolla on suhde, mutta Aeneas lähtee pois, ja Dido surmaa itsensä. Viidennessä kirjassa ollaan taas matkalla: miehet urheilevat, ja naiset polttavat laivat. Kuudennessa kirjassa Aeneas vierailee Manalassa.

Yhtäläisyyksiä Odysseiaan on valtavasti: aivan kuten Odysseus myös Aeneas seilaa Välimerellä vuosikaudet harhaillen jumalien oikusta, käväisee kyklooppien saarella, varoo Skyllaa, vierailee Manalassa ja kokee lemmenhetkiä. Aeneaskin kiirehtii eteenpäin malttamattomasti - tosin Aeneaan motiivi matkantekoon on uljaampi kuin Odysseuksen koti-ikävä: Aeneas johdattaa kotinsa menettäneitä troijalaisia kohti luvattua maata Mooseksen tapaan. 

Toinen kirja on Aeneiksen upeinta antia: Troijan tuho - valtavasti toimintaa, tunteita, karmaisevia ihmiskohtaloita... Luin toista kirjaa jännittyneenä sydän väpättäen. Muutaman erityisen hienon kohdan nostaisin esille. Aeneas aikoo surmata Helenan, jota pitää Troijan sodan syypäänä, mutta silloin saapuu Venus ja selittää pojalleen, että jumalilta tulee kaikki, myös sota. Priamoksen kuolonhetket ovat myös riipaisevat. Toisen kirjan lopussa rannalla on lohduton joukko pakolaisia - surullinen linkki tähän päivään.

Neljännen kirjan loppu on hyytävää luettavaa: Didon lemmentuska, tyynet itsemurhavalmistelut ja yhä yltyvä raivo. Tunteita! Lopun kirous ("Miksi en Askaniusta jo pöytään ruokana tuonut?") on veretseisauttavan karmiva. Kuolonkamppailu on sekin kerrottu dramaattisesti mutta myös kolkon realistisesti, kuten kaikki väkivalta Aeneiksessa.

Mielenkiintoisia huomioita Aeneiksesta: teos kommentoi Troijan sotaa troijalaisnäkökulmasta eikä päästä kreikkalaisia helpolla. Varsinkin Odysseus julistetaan julmuriksi - onhan tämä julma kreikkalainen, joka juoni Troijan tuhon. Antiikin ajan elämästä näytetään kiintoisia kohtauksia: uhrauskäytännöt, haaksirikkoisten selviytyminen, juhlatarjoilut. Kaikki on niin tarkoin selitettyä, että antiikin elämän eri aspektit avautuvat lukijalle hyvin.

Luin Vergiliuksen upean taidonnäytteen isä-poika-parin, Päivö ja Teivas Oksalan (1972-1999), suomentamana. Vilkaisin myös Alpo Rönnyn (2000) suomennosta mutta en innostunut siitä. Oksaloiden kieli on vaikeaselkoisempaa kuin Rönnyn mutta myös samalla elävämpää ja merkityksellisempää. Kummatkin suomennokset ovat alkuperäisessä runomitassa, heksametria.

Pieni suomennosvertailu vielä loppuun.

Tässä ensimmäisen kirjan kohdassa Amor sytyttää Didon sydämeen rakkauden:

                                                    at memor ille
matris Acidaliae paulatim abolere Sychaeum
incipit, et vivo temptat praevertere amore
iam pridem resides animos desuetaque corda.
(Vergilius)

                                                    Taas Amor äidin
toiveet mielessään vähittäin miesvainajan muiston
hälventää sekä tahtoo taas tosi rakkaudelle
kylmenneen sydämen sekä vieroitetun elävöittää.
(Oksala)

                                                    Emon neuvot
muistaen alkaa hän heti poistaa entisen miehen
muistoa hiljalleen, herättääkseen tyhjänä kauan
turtana olleeseen sydämeen taas syttyvän lemmen.
(Rönty)

Ja vielä yksi kaunis kohta neljännestä kirjasta:

improbe Amor, quid non mortalia pectora cogis!
(Vergilius)

Voi Amor armoton, kaikkea saa sydän ihmisen kestää!
(Oksala)

Voi mihin saatatkaan, Amor kelvoton, ihmisen rinnan!
(Rönty)

lauantai 16. syyskuuta 2017

Homeros/Pentti Saarikoski: Odysseia (n. 750-650 eaa., 1972 jaa.)

Pentti Saarikosken suomennos myyttisen Homeroksen nimiin laitetusta Odysseia-eepoksesta on sukellus länsimaisen kulttuurin ytimeen. Odysseia on jokaiselle länsimaiselle ihmiselle tuttu tarina Ithakan kuningas Odysseuksen seikkailuista, joita hän kokee palatessaan takaisin kotiin Troijan sodasta.

Saarikoski on suomentanut runomuotoisen eepoksen proosamuotoon, mikä tarkoittaa sitä, että nykylukija voi nauttia Odysseiasta kuin mistä tahansa hyvästä seikkailuromaanista. On hurjia juonenkäänteitä, fantasiahahmoja... Ja tietenkin Odysseus, yksi länsimaisen kirjallisuuden suurimmista sankareista. Odysseia on ajaton klassikko, joka toimii edelleen kuin häkä 2700 vuotta kirjoittamisjankohtaansa myöhemmin.

***

Odysseia jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä kerrotaan, mitä Ithakan saarella on tapahtunut kuninkaan poissaollessa, toisessa osassa kerrataan Odysseuksen seikkailut merellä, ja kolmannessa osassa Odysseus palaa Ithakaan. Alku ja loppu eivät ole kovin kiinnostavia, mutta keskiosa eli itse Odysseyksen seikkailut on jännittävää luettavaa.

Herkullisimman osion eli keskiosan rakenne on erikoinen: Odysseus lähtee Kalypson luota ja haaksirikkoutuu Alkinooksen luokse, jossa hän kertoo minämuodossa tarinansa Troijasta lähdöstä alkaen. Kronologia rikotaan, mutta kerronta toimii silti.

***

Antiikin Kreikassa naisen asema oli surkea, mutta Odysseiassa on monipuolisia naishahmoja: viisas Athene, julma Kalypso, auttavainen Nausikaa... Penelopekaan ei ole vain uskollinen tylsimys, vaan häntä kuvataan myös ovelaksi. 

Sitten on Helena, ja tässä kohtaa ahdistaa! Helenan aviomiehelleen Menelaokselle esittämä nöyrtyvä puhe, jossa hän nimittää itseään sekä koiransilmäksi että hulluksi, on oksettavaa luettavaa, silkkaa slutshamingia. Joutuuko Helena pyytelemään anteeksi lopun ikäänsä? Populäärikulttuurin tulkinnat Troijan sodasta ovat värittäneet Helena-kuvaani, ja tällainen kohtaus sai minut näkemään raivoa. En kuitenkaan suostu säälimään Helenaa (hän on liian mielenkiintoinen hahmo uhrattavaksi!) vaan tulkitsen tämän kohdan nyt niin, että Helena mielistelee Menelaosta vain voidaaksen nauttia vallasnaisen elämästä ja asemasta. Helena on selviytyjä: meren yli miehet häntä vievät, mutta Helena löytää keinon elää menemään kurjissakin olosuhteissa. Ehkä Helena vielä löytää rakastajan tai karkaa uudelleen. Ehkä Menelaos kompastuu mekkoonsa, tukehtuu viiniin tai kaatuu miekkansa päälle... Yksi kirjallisuushistorian kuuluisimmista naisista ansaitsee parempaa kuin tämän Homeroksen tarjoaman kurjan lopun!

Odysseuksen ja Kalypson yhteiset herket ovat pettymys. Odotin hekumaa, mutta suhde onkin jo lakastunut ja Odysseus viettää päivät rannalla itkien koti-ikäväänsä. Onneksi Kirke-jakso toi vähän romantiikan makua tarinaan. Kirke osoittautui myös naishahmoista monitahoisimmaksi: samalla karmiva noita, vieraanvarainen emäntä, fiksujen neuvojen antaja ja toki myös "kaunispäinen". Olin aiemmin siinä käsityksessä, että Odysseuksen rakastajattarista mielenkiintoisin olisi Kalypso, mutta Kirke varastikin show'n.

Yllättävän koskettava on Odysseuksen kohtaaminen äitinsä kanssa manalassa. "Kolme kertaa juoksin häntä kohti ja yritin syleillä, kolme kertaa hän väisti minua niin kuin varjo taikka uni, ja sydämeni tuska vain yltyi."

***

Antiikin maailmalle tyypilliset epiteetit ovat ihastuttavasti mukana Odysseiassa: "kiilaskatseinen Athene", "Odysseus jumalienhellimä", "Zeus pilvienkokooja", "Poseidon Maanjäristäjä", "Odysseus Laerteenpoika, kaupungintuhooja Ithikasta", "mustana pilveilevä Zeus"... Nautinnollista luettavaa on tämä Saarikosken viehättävä suomennos!

***

Rakkaus perhettä ja kotimaata kohtaan ovat vahvasti esillä teoksessa, mutta mielestäni ne eivät ole Odysseian tärkeimpiä teemoja. Odysseia on ylistys yksilölle: älykäs ja neuvokas Odysseus selviää pinteestä kuin pinteestä.

Odysseia on myös kaikkien matkakuvausten isä. Moni kirjallisuuden seikkailija ja matkantekijä pohjautuu Odysseukseen - Robinson Crusoe, Bilbo Reppuli, Muumipappa, muutaman mainitakseni. Matka ei ole kirjallisuudessa kuitenkaan vain viihdyttävä reissu vaan symboloi aina jotain suurempaa: yksilön kehitystä, peräti koko elämää. Odysseuksen ajelehtimisessa on jotain syvän filosofista. Hyvä tarkoitus ei takaa onnistunutta lopputulosta. Onko elämä ajelehtimista?

Odysseus kaipaa kotiin mutta päätyy ajelehtimaan Aigeanmerellä vuosikausia ja valittaa tästä kohtalostaan ja kaipaa lakkaamatta kotiin. Vaan jaksaisiko Odysseus pysytellä kiltisti kotona, jos hän ei olisi kokenut suurta seikkailuaan? Odysseus on elämää suurempi henkilöhahmo, luonne, persoona, "jumalainen" monilta kyvyiltään, kuninkaana "lempeä isä", erinomainen strategi ja soturi. Odysseukset eivät voi jäädä kotiin elelemään perusarkea; heidät on luotu seikkailuihin!

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life After Life, 2013)

Kate Atkinson -tutkimusmatkani jatkuu. Nyt luin brittikirjailijalta kovasti kehutun Elämä elämältä -romaanin (Life After Life, 2013). Vuoden 1910 Britanniassa syntyy tyttölapsi Ursula. Lääkäri ei ehdi paikalle, ja lapsi kuolee. Sitten tarina alkaakin uudestaan: lääkäri ehtii paikalle, ja lapsi pelastuu. Tällä tavalla Ursula kuolee kymmeniä kertoja, pelastuu, taas kuolee ja elää monta eri versiota elämästään. Ursula mm. hukkuu, nääntyy tautiin, hakataan kuoliaaksi, ammutaan... Sattumat ja valinnat punnitaan. Romaanin suurin ansio on kuitenkin osoittaa, miten sattumanvaraista elämä on ja siten pönkittää ihmiselämän arvoa. Monet Ursulan lopuista ovat jopa liikuttavia.

Elämä elämältä ei ole vain hieno näyte kerrontakikkailusta vaan syvällinen tarina perheestä 1900-luvun alun suurten historiallisten tendenssien kourissa. 1900-luvun alun karu historia värittää Ursulan elämää. Varsinkin toiseen maailmansotaan sijoittuvat kohdat ovat todella mielenkiintoisia.

Kun Ursula on pieni lapsi, romaanissa on äiti-Sylvien näkökulma. Sylvie on mainio hahmo, pirullista huumoria ja kyynistä elämänasennetta viljelevä matriarkka. Ursulan varttuessa Sylvie jää taka-alalle, ja lukija saa enää nauttia hänen satunnaisista kirpeistä lausunnoistaan. Monet muutkin hahmot ovat mieleenpainuvia. Ursulan itsensä luonne muuttuu elämäntapahtumien myötä aika paljonkin, mikä on hyvä huomio Atkinsonilta. 

Kaikki ei ole täydellistä tässä kirjassa: välillä sota-ajan kaikkien mahdollisten eri kohtaloiden läpikäyminen tuntuu jankkaukselta, eräät kuolemat (varsinkin eräät lapsuusajan onnettomuudet) tuntuvat epäuskottavilta, ja Hitler-sivujuoni taasen on aivan naurettava ja turha. Brittiläisen historian ja luonteen syväluotaus tekee Atkinson 600-sivuisesta romaanista tarpeeksi muhkean ilman syrjähyppyä Saksanmaalle.

Molemmat lukemani Atkinsonin romaanit ovat hyvin suomennettuja. Leena Tamminen on Ihmiskrokettia-kirjassa leikitellyt kielellä enemmän kuin Kaisa Kattelus Elämä elämältä -romaanissa, mutta kyllä Katteluskin pääsee välillä ilahduttamaan lukijaa notkeilla kielen kiemuroilla.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Kate Atkinson: Ihmiskrokettia (Human Croquet, 1997)

Olen rakastunut brittiläisen Kate Atkinsonin kirjoitustyyliin: kuivaa huumoria, satuviittauksia, villejä juonenkäänteitä, purevia hahmokuvauksia, ajassa hyppelevä kerronta... Tällainen teos on Ihmiskrokettia (Human Croquet, 1997), Atkinsonin toinen romaani.

Isobel Fairfax on 16-vuotias englantilainen teinityttö vuonna 1960. Hänellä on erikoinen, paranormaaleista ilmiöistä kiinnostunut isoveli Charles, suht normaali isä Gordon sekä pahaa ruokaa laittava, hassahtanut äitipuoli Debbie. Talossa asustaa myös kyynistynyt, lievästi karmaiseva Vinny-täti. Perheeseen kuuluivat myös aiemmin nyt jo edesmennyt, matriarkkamainen isoäiti "Leski" sekä Isobelin ja Charlesin äiti Eliza, joka katosi vuosia sitten. Isobel ja Charles eivät ole päässeet yli äitinsä katoamisesta; Charles etsii talosta jatkuvasti esineitä, jotka olisivat voineet kuulua Elizalle.

Isobelille käy äidinkaipuussaan oudommin: hän tekee lyhyitä aikamatkoja. Osa aikamatkoista selittää menneisyyttä, osa taasen kertoo rinnakkaiselämästä, jota Isobel olisi saattanut elää. Välillä olin vallan ihmeissäni siitä, mitä ihmettä kirjassa tapahtuu, mutta pian jo asiat selkenivät. Atkinson hallitsee kirjansa rakenteen erinomaisesti ja pudottelee sopivin väliajoin hurjia juonipommeja. Ihmiskrokettia-teoksen lukeminen oli herkullista puuhaa! Viihdyin kirjan parissa mainiosti ja aloin himota lisää Atkinsonia luettavaksi.

Muista tänä vuonna lukemistani kirjoista Atkinsonin Ihmiskrokettia muistuttaa hieman Isabel Allenden Henkien taloa ja Zadie Smithin Valkoisia hampaita. Kaikki kolme runsasta, ensiluokkaista lukuromaania kertovat epätavallisista perheistä ja ovat tyyliltään syvällisen koomisia. Ihmiskrokettia ja Henkien talo sisältävät myös molemmat fantasia-aineksia.

Vielä esimerkki kirjan huumorista: Gordon luultavasti toivoisi Charlesin pääsevän eteenpäin elämässä mutta ei sano mitään. Onhan Gordon sentään mies joka on päässyt elämässä taaksepäin.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Dorothy L. Sayers: Juhlailta (Gaudy Night, 1935)

Olen viime aikoina tutustunut brittiläisen Dorothy L. Sayersin salapoliisiromaaneihin, tarkemmin sanottuna niihin Peter Wimsey -dekkareihin, joissa mukana on myös Harriet Vane. Peter Wimsey on salapoliisi, ja Harriet Vane on salapoliisikirjailija. Heidän tiensä kohtaavat ensi kerran romaanissa Myrkkyä (Strong Poison, 1930), jossa Harrietia syytetään miesystävänsä murhasta ja Wimsey pelastaa Harrietin hirttopuusta selvittämällä todellisen murhaajan. Harriet ja Peter ratkovat yhdessä rikoksia myös romaaneissa Kas tässä teille ruumis (Have His Carcase, 1932) ja Juhlailta (Gaudy Night, 1935). Harrietin ja Peterin välillä on koko ajan kemiaa, ja pitkän jahkauksen jälkeen he päätyvätkin lopulta yhteen, menevät naimisiin ja jatkavat rikosten ratkomista häämatkallaansakin romaanissa Kuolema häämatkalla (Busman's Honeymoon, 1937).

Näistä neljästä kirjasta luin Juhlaillan mutta muita kirjoja en saanut luettua, sillä ne eivät imaisseet mukaansa samalla tavalla kuin Juhlailta, joka onkin yksi parhaimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja. 

Juhlailta-romaanissa Harriet Vane kutsutaan Oxfordiin vanhaan opinahjoonsa, naiscollege Shrewsburyyn ratkomaan rikosvyyhteä: joku lähettelee törkeitä viestejä collegen opettajille ja opiskelijoille ja tuhrii paikkoja. Naiscollege ei halua kertoa tapahtumista poliisille, sillä se pelkää akateemisten naisten maineen tuhoutuvan, jos tieto ruokottomuuksista leviäisi mediaan. Kirja tapahtuu vuonna 1935, ja naisten opiskeluoikeus on vasta sangen uusi asia. Juhlailta on erittäin feministinen kirja, jossa pohdiskellaan naisten oikeuksia monitahoisesti.

Harrietilla on paljon selviteltävää - sekä rikoksissa että yksityiselämässään. Peter Wimsey kosii Harrietia tasaisin väliajoin ja saa aina rukkaset. Harriet pitää kyllä Peteristä, mutta miehessä on myös monia häntä ärsyttäviä piirteitä. Pahinta on kuitenkin se, että Harriet kärsii alemmuudentunteesta Peteriä kohtaan. Harrietin ja Peterin suhteet aiemmat mutkat vainoavat Harrietia, eikä hän meinaa päästä yli menneisyyden teoista ja sanoista. (Nämä teot ja sanat jäivät hämärän peittoon, joka ehkä hälvenisi, jos jaksaisin lukea yllä mainitut muut sarjan kirjat.)

Harriet Vane on erittäin hieno, mielenkiintoinen hahmo: itsenäinen nainen, joka on uskaltanut elinaikansa konservatiivisessa maailmassa elää omalla tyylillänsä. Parasta Harrietissa on kuitenkin hänen ristiriitojen repimä sisäinen maailmansa. Peter Wimsey jää Juhlaillassa Harrietin varjoon, ja hänestä piirtyy lukijalle aika karikatyyrimainen kuva. Collegen opettajat saisivat olla persoonallisempia, sillä lukuisat samanoloiset naishahmot menevät sekaisin keskenään.

Kevyttä kritiikkiä voisi antaa myös juonesta, joka ei ole erityisen jännittävä mutta toki ihan mielenkiintoinen. Kirja on myös aivan pullollaan intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen. Sitaattitulvasta tulee paitsi epäsivistynyt olo myös kova ähky. Ehkä vähemmän olisi ollut enemmän tässä tapauksessa?

Juhlailta on Wikipedian mukaan arvostetuin teos Dorothy L. Sayersin tuotannossa. Ymmärrän täysin syyn! Juhlailta ei ole vain dekkari, se on myös hieno ja syvällinen romaani, joka antaa lukijalle paljon pohdiskeltavaa. Usein dekkareita lukiessa loppu on hirvittävä pettymys, kun koko kirjan ajan rakennettu jännitys lopahtaa syyllisen selvitessä. Näin ei käy Juhlaillassa, sillä vaikka kirjan pääjuoni seuraakin rikoksen ratkaisua, kirja tarjoaa lukijalleen paljon enemmän.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Gillian Flynnin rikosromaanit

Amerikkalaisen Gillian Flynnin kaikki kolme kansainvälisiksi bestsellereiksi noussutta rikoskirjaa on suomennettu: Teräviä esineitä (Sharp Objects, 2006), Paha paikka (Dark Places, 2009), Kiltti tyttö (Gone Girl, 2012). Flynnin kirjoissa ratkotaan rikoksia, jotka ovat erityisen kuvottavia. Flynn uskaltaa käydä tabuihin kiinni ja näyttää ihmisyydet rumat kasvot. Lukijalle tulee kirjoista katarttinen tunne, mutta karmaisevat tarinat jäävät myös vaivaamaan... Tässä blogitekstissä esittelen kaikkia kolmea Flynnin romaania.

Teräviä esineitä -kirjassa toimittaja Camille lähtee vuosien tauon jälkeen kotikaupunkiinsa työkeikalle selvittämään pikkukaupungissa tapahtuneita lastenmurhia. Tutkiessaan murhien taustoja reportaasejaan varten ja etsiessään murhaajaa Camille joutuu tekemisiin oman rankan menneisyytensä kanssa. 

Paha paikka -kirjassa kolmikymppinen Libby alkaa selvittää 25 vuotta sitten tapahtuneen murhayön tapahtumia. Tuona yönä Libbyn äiti ja kaksi isosiskoa murhattiin, ja seitsemänvuotiaan Libbyn todistuksen takia isoveli Ben tuomittiin vankilaan. Mutta oliko murhaaja sittenkään Ben?

Kiltti tyttö -kirjassa päällisin puolin täydellisen pariskunnan Nickin ja Amyn avioliiton muurit alkavat sortua, kun Amy katoaa ja poliisi syyttää katoamisesta (eli todennäköisestä murhasta) Nickiä. Nick vakuuttaa syyttömyyttään ja haluaa selvittää, mitä Amy on juoninut Nickin selän takana ja kuka hänet on kaapannut. Mutta Nickinkin kaapista paljastuu luurankoja...

Kaikissa Flynnin kirjoissa henkilöt ovat epämiellyttäviä. Terävien esineiden Camille on alkoholisoitunut, moraaliton ihmisraunio, Pahan paikan Libby on laiska ja saamaton kleptomaani-pummi, ja Kiltin tytön pariskunta taasen suorastaan kilpailee siitä, kumpi on iljettävämpi hahmo (Nick on nilkkimäinen pettäjä, Amy taasen psykopaatti). Hahmoihin ei samaistu, eikä heistä voi pitää, mutta se ei silti haittaa lukukokemusta millään tavalla. Pikemminkin henkilöiden vastenmielisyys vain alleviivaa Flynnin kyynistä ihmiskuvaa ja on siten tehokas kirjallinen keino.

Kaikissa Flynnin kirjoissa on hyvin rakennettu, jännittävä juoni, mutta Teräviä esineitä ja Kiltti tyttö ovat juonenkäänteiltään romaanitriosta hurjimmat, ja niiden rinnalla Pahan paikan tarina tuntuu tavanomaiselta. Kaikissa kirjoissa on ällöttävyyksiä, mutta Teräviä esineitä on teoksista sairain (se on siis todella, todella sairas kirja, jota en suosittele herkkänahkaisille). Vaikka Teräviä esineitä on järkyttävä, kirja on kuitenkin lopulta vain hyvin kerrottu, karsea tarina pahoista ihmisistä - mitään muuta teemaa teoksesta on vaikea löytää. Paha paikka ja Kiltti tyttö tarjoavat enemmän aineksia pohdiskeluun, erityisesti Kiltti tyttö, joka luo aika hyytävän kuvan avioliitosta, kun taas Pahassa paikassa podetaan omantunnon tuskia. Lyhyesti: Kiltti tyttö on paras, Teräviä esineitä toiseksi paras ja Paha paikka huonoin.

Paras syy, miksi Gillian Flynnin kirjoja kannattaa lukea, ovat Flynnin huikeat kertojanlahjat; hän saa lukijan pauloihinsa. Olen lukenut kaikki Flynnin kirjat yhdeltä istumalta, sillä en voinut jättää tarinaa kesken! Flynnin kerronnassa viehättävä piirre ovat myös pienet yksityiskohdat, jotka tekevät hahmoista eläväisiä ja antavat tarinoihin ripauksen arkea - mikä osaltaan tekee kirjoista vielä hirveämpiä, sillä juuri nuo pienet yksityiskohdat tekevät hahmoista oikeantuntuisia, vaikka tarinat muuten ovatkin kaikessa kaistapäisyydessään epärealistisia. Toivottavasti.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus (2016)

Eletään sodanjälkeistä aikaa 1940-luvun Suomessa. Evakkotyttö Inga on jäänyt orvoksi ja asuu isovanhempien luona. Inga on kiltti, ahkera ja fiksu, mutta häntä kiusaavat koulussa sekä opettaja että luokkatoverit - Inga ei nimittäin puhu. Hän on lakannut puhumasta sota-aikana, kun näki jotain kamalaa...

Laila Hirvisaaren Hiljaisuus (2016) on todellinen helmi kirjojen joukossa. Miten voi yksi kirja olla samaan aikaa täynnä surua ja toivoa? Sydäntäsärkevä tarina, kaunis kieli, herkkä ymmärrys pienen lapsen surusta... En ole ikinä itkenyt näin paljon kirjaa lukiessani. Hiljaisuus on valtavan tunteikas ja katarttinen lukukokemus.

Enempää en osaa tästä kirjasta sanoa. Hiljaisuuden hienous vetää hiljaiseksi.