perjantai 23. kesäkuuta 2017

J. R. R. Tolkien: Silmarillion (The Silmarillion, 1977)

Täytin aukon sivistyksessä ja luin Tolkienin Silmarillionin. Tolkien kirjoitti tätä Keski-Maan esihistoriasta kertovaa teosta yli puoli vuosisataa mutta ei saanut sitä elinaikanaan valmiiksi. Tolkien kuoleman (1973) jälkeen hänen poikansa Christopher Tolkien muokkasi teoksen julkaisukuntoon. Silmarillion julkaistiin postuumisti 1977.

Silmarillion kertoo Keski-Maan historian maailman luomisesta viimeisen Harmaisiin satamiin lähtevään laivaan saakka. Silmarillion koostuu viidestä eri "kirjasta", joista ehdottomasti upein on heti ensimmäinen: Ainulindalë. Siinä Ilúvatar luo maailman ja ainurin, joista osa lähtee valarina varjelemaan Ardaa. Valaquentassa kerrotaan tarkemmin valariista ja Melkorista, pahasta valasta, joka tahtoo hallita Ardaa ja kaikkia sen asukkeja.

Quenta Silmarillion on teoksen pistin osio, jossa kerrotaan haltiakansoista ja ensimmäisistä ihmisistä ja kääpiöistä sekä lukuisista haltioiden ja Morgothiksi ristityn Melkorin välisistä sodista. Nimensä teos saa Silmarileista, arvokkaista jalokivistä, joita Morgoth hamuaa. Idea on siis aika sama kuin TSH:ssa: taistelu kimmeltävästä pahisten ja hyvisten välillä. Quenta Silmarillion kattaa todella pitkän ajan Keski-Maan historiassa, ja juoni ei siksi ole yhtenäinen eikä myöskään jännittävä. On kuitenkin kiinnostavaa tutustua haltiahahmoihin ja lukea vaikkapa, millaiset sukujuuret Elrondilla on. Quenta Silmarillionissa on monia kiinnostavia hahmoja (kuten Fëanor), ja mukaan mahtuu hyviä naishahmojakin (Hareth, Luthien), mutta henkilöihin ei kiinny samalla tavalla kuin vaikkapa TSH:n hahmoihin.

Neljäs osa Akallabêth kertoo haltiakansan asuttaman Númenorin saaren tuhosta ja Morgothin palvelijasta Sauronista. Koko Silmarillionin mielenkiintoisin osio on kuitenkin viides kirja (Valtasormuksista ja Kolmannesta Ajasta), joka kertoo mahtisormusten tarinan kokonaisuudessaan, niputtaa ja taustoittaa Hobitin ja TSH:n. Hobitti-elokuvissa nähdyt Valkoista neuvostoa ja Sauronia käsittelevät kohtaukset avautuvat Silmarillionin teksin avulla.

Teoksen intertekstuaalinen pohja on valtava. Viittauksia on mm. Raamattuun (hyvän ja pahan välinen taistelu, mustavalkonen moraaliasetelma, yksi olento luo maailman, ainur=enkelit), Miltonin Kadotettuun paratiisiin (Melkor=Saatana, langennut enkeli), antiikin tarinoihin (Numenor=Atlantis), keskiajan taruihin (ritarimeininki), Kalevalaan (luominen ja taisteleminen laulamalla, Kullervo-pastissi Turin) ja moniin muihin mytologioihin (Morgoth&Sauron=Loki).

Silmarillionissa Tolkien on ottanut länsimaisen kirjallisuuden parhaat palat, lyönyt ne blenderiin ja tehnyt aineksista sopusointuisen, suussa sulavan smoothien. Silmarillion on kirjallinen gourmet.

Tolkien on luonut vankalla eri humanististen tieteiden tuntemuksellaan ja säkenöivällä mielikuvituksellaan upean fantasiamaailman, joka tuo suurta iloa ihmiskunnalle. Ardan maantiede, historia, kansat, kielet... kaikki on viimeisen pääöle mietittyä ja hiottua. Teksti on kauttaaltaan kaunista ja ylevää, mistä kiitos kuuluu Kersti Juvan erinomaiselle suomennokselle. Suomenkielistä laitosta tosin vaivaa outo pilkutus, joka usein haittaa jopa ymmärtämistä. Tapahtumia teoksessa riittää, vaikka ne onkin kerrottu vähän tylsästi, toteavalla tyylillä, joka tietenkin tällaiseen "historiateokseen" sopiikin. Tolkien onkin juuri tyylin mestari.

Joannot Martorell & Martí Joan de Galba: Tirant Valkoinen (Tirant lo Blanc, 1490)

Tirant Valkoinen on keskiaikainen ritariromaani. Kirja kulkee kahden kirjoittajan nimissä: ensimmäinen kirjoittaja Joannet Martorell kuoli 1468, ja toinen kirjoittaja, Martorellin ystävä Martí Joan de Galba viimeisteli teoksen, joka ilmestyi 1490. Teos on kirjoitettu valenciaksi, ja sen on suomentanut Paavo Lehtonen 1987.

Tirant Valkoinen kertoo bretonisyntyisestä Tirant-nimisestä ritarista, joka seikkailee ympäri Eurooppaa. Tirant on ritareista parhain ja uljain, todellinen miesten mies. Tirant on hyvä kristitty, erinomainen taistelija, kaunopuheinen seuramies ja vieläpä älykäs strategi. Ainoat kauneusvirheet Tirantin toiminnassa ovat hänen hölmöilynsä rakkauden huumassa.

Keskiaikainen kosmopoliitti Tirant matkustelee teoksessa ympäri Eurooppaa: mittelee voimiaan turnajaisissa Euroopassa, juonii kuninkaallisia naimakauppoja Sisiliassa, purjehtii Välimerellä, puolustaa Konstantinopolia vihollisia vastaan, joutuu maurien orjaksi Pohjois-Afrikassa... Pääjuoni on Tirantin rakkaus bysanttilaisprinsessa Carmesinaan.

Tirant Valkoinen edustaa vaihtoehtohistoriaa. Tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun alun Eurooppaan, ja mukana on monia historiallisia henkilöitä. Joitakin historiallisiakin tapahtumia kuvataan kuten sukkanauharitarikunnan perustaminen - joka tosin tapahtui jo vuonna 1348 eikä 1400-luvulla. Kuitenkin suurin osa tapahtumista ja hahmoista ovat täyttä hölynpölyä. Kirjassa esim. Kanarian saarten muslimikuningas hyökkää Englantiin. Todellisuudessa Kanarialla asui ennen eurooppalaisten tuloa alkuperäiskansa eikä muslimiyhteisö. Tällaisella fiktiivisellä tarinalla Martonell perustelee sen, että Espanja valloitti Kanarian saaret 1400-luvulla. Tirant Valkoinen sisältää siis 1400-luvun valeuutisia! Paksuin valhe on kuitenkin se, että kirjassa Konstantinopolia EI menetetä osmaneille vaan kaupunki pelastuu Tirantin johdolla. Konstantinopolin eli Bysantin/Itä-Rooman menetys oli kai Martonellille niin kova pala, että hän kirjoitti kirjan, jossa Bysantti saa onnellisen lopun.

Keskiajalla Eurooppa oli heikko ja puolustautui leviävää islamia vastaan. Tirant Valkoisessa muslimit ovat vihollisia, olivatpa nämä sitten saraseeneja, osmaneja tai maureja. Suurin osa muslimeista esitetään pahoina ihmisinä (esim. miehet tappavat oman johtajansa, kuningas surmauttaa tyttärensä), mutta muutamiin muslimeihin tutustutaan lähemmin ja heidät kuvaillaan kelpo ihmisiksi "pakanuudesta" huolimatta. Tällainen on mm. sulttaanin lähettiläs Abdullah, jota kristityt pitävät niin viisaana, että antavat tälle lisänimen Salomo. Abdullah Salomon monta sivua pitkä puhe hyvän ruhtinaan ominaisuuksista onkin yksi kirjan parhaita hetkiä. Tosin nämä "hyvät" muslimit ovat usein sellaisia, jotka joko kääntyvät kristinuskoon tai muuten tuntevat sitä.

Tirant Valkoinen on mainio opas ritariuteen. Kirjassa kerrotaan tarkkaan, miten ritarin pitää toimia ja mikä merkitys on vaikkapa miekan koristeluilla. Kaksintaisteluita teoksessa on lukematon määrä, ja väkivaltaa kuvaillaan erittäin verisesti ja peräti kuvottavasti. Teos antaa kattavan kuvan keskiajan sivistyspohjasta, sillä teoksessa viitataan mm. moniin antiikin tarinoiden ja Raamatun hahmoihin.

Lähes 900-sivuinen kahtena niteenä suomeksi ilmestynyt kirja on epätasaista luettavaa. Alku on paras, mutta siinäkin (kuten koko kirjassa) on paljon toistoa. 1400-luvun romaanissa juonenkuljetus ei ole onnistunutta, vaan juoni polkee paikallaan useasti. Varsinkin ensimmäinen Konstantinopoli-osuus on tylsää luettavaa: monta sataa sivua Tirantin ja prinsessan on-off-suhdetta. Kerrontaa teoksessa on vähän, dialogia runsaasti. Välillä pidetään aidosti hienoja puheita jaloista aiheista mutta suurimmaksi osaksi dialogi on puisevaa luettavaa, ylitunteellista vuodatusta. Muutamia pärskähdyksiäkin teos aiheuttaa, mutta ne ovat lähinnä tahatonta komiikkaa.

Leena Krohn: Ihmisen vaatteissa (1976)

Leena Krohnin Ihmisen vaatteissa (1976) on filosofinen ja humoristinen tutkielma ihmisyydestä viehättävän tarinan muodossa. Tästä lastenkirjasta nauttii myös aikuinen.

Minä ihmettelen ihmistä, joka osaa sekä soittaa taikahuilua että valmistaa ohjuksia. Mikä hän oikein on?

Eräs pelikaani päättää ryhtyä ihmiseksi, varastaa uimarannalta vaatteet ja liftaa kyydin Helsinkiin. Siellä pelikaani alkaa elämänsä ihmisenä. Pelikaanin tutustuminen ihmiselämään on perin hullunkurista ja saa aikaan monet naurut. Pelikaani rakastuu taiteeseen ja tieteeseen. Ensimmäinen paikka, johon hän Helsingissä päätyy, on Kansallisoopperan Taikahuilu-esitys. Kun ihmiset kysyvät pelikaanin nimeä, tämä nimeää itsensä Papagenoksi - se kun on ensimmäinen nimi, joka pelikaanille tulee mieleen! Tällaisia hurmaavia pikku tarinoita pullollaan on Krohnin kirja.

Todellisuus ei riitä ihmiselle, yksi maailma ei ole hänelle kyllin, vaan hänen täytyy itse tehdä niitä lisää, uusia ja uusia.

Ainoa ihminen, joka tunnistaa ihmisvaatteisiin sonnustautuneen pelikaanin linnuksi, on pieni poika nimeltä Emil, joka opettaa pelikaanin lukemaan. Pelikaanimiehen ja ihmispojan ystävyys on hellyyttävää, koskettavaakin luettavaa. Emil on avioerolapsi, joka on muuttanut äidin kanssa kaupunkiin isän jäädessä maalle uuden perheen kanssa. Tätä kipeää asiaa Krohn kuvaa myötätuntoisesti ja herkästi.

Eläin on ikuinen, koska se ei tiedä kuolevansa. Vain ihminen on todella kuolevainen.

Ihmisen vaatteissa -kirjasta on tehty myös hurmaava lastenelokuva Pelikaanimies (2004). Kirjan episodimainen rakenne on muokattu elokuvassa eheämmäksi juoneksi. Pelikaanimiestä esittää elokuva ikimuistettavan ihanasti Kari Ketonen.

Henryk Sienkiewicz: Ristiritarit (Krzyżacy, 1900)

Nobel-palkitun puolalaiskirjailija Henryk Sienkiewiczin tuotantoa suomennettiin todella paljon 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, mutta ajan myötä Sienkiewiczin suosio on sulanut ja häneltä tunnetaan nykyään lähinnä alkuseurakunnasta kertova Quo Vadis. Tämä on huutava harmi, sillä Sienkiewicz on upea kirjailija! Sienkiewicz on kirjoittanut lukuisia muitakin historiallisia romaaneja, muun muassa Ristiritarit (Krzyżacy), joka on ilmestynyt puolaksi 1900 ja suomennettu vasta 1936.

Ristiritarit kertoo Puolan historiasta ja sijoittuu vuosiin 1399-1410, jolloin saksalainen ritarikunta terrorisoi Puolan maata. Puolalaiset ritarit taistelevat saksalaisia ristiritareita vastaan. Mukana tarinassa on mm. mestauslava, ristiinpukeutumista, neidonryöstö, kaksintaistelu, karhunkaato... Ja lopuksi päästään vielä SOTIMAAN, IHANAA! 

Kirjassa esiintyy historiallisia henkilöitä (kuten Puola-Liettuan kuningas Jagiello) mutta pääosassa ovat fiktiiviset henkilöt, etunenässä nuori puolalaisritari Zbyszko. Zbyszko ratsastaa ympäri Puolanmaata jahtaamassa saksalaisritareita, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet. Zbyszko on naiivin ihanteellinen mutta innossaan silti sympaattinen hahmo, voimakas ja taitava soturi, jota ei ole liialla järjellä siunattu. Zbyszko on romaanin alussa melkoinen kuumakalle, joka yksioikoisen ajatusmaailmansa takia joutuu suuriin vaikeuksiin ja joutuukin oppimaan teoksessa ihanteiden ja todellisuuden eron. Zbyszkon setä ja oppi-isä ritari Macko on kovan luokan soturi hänkin ja lisäksi odysseusmainen ovela kettu, joka juonii veljenpojalleen komeaa omaisuutta. Tshekkiläinen asemies Hlawa tuo ylhäisten ritarien maailmaan ripauksen maalaisjärkeä. Zbyszkon elämän naiset Danusia ja Jagienka ovat aivan erilaisia: toinen on hento, kaunis kukka, jonka voi helposti taittaa ojanpientareelta; toinen taasen kuin nuori vahva pajunvitsa, joka taipuu muttei katkea. Jälkimmäinen Jagienka on heistä oma suosikkini ja virkistävä naishahmo übermaskuliinisessa maailmassa.

Kirjassa tapahtuu paljon jännittäviä juonenkäänteitä, mutta niitä ei ole kerrottu kovin jännittävästi. Tämä verkkainen kerronta oli teoksessa juuri parasta ja muistutti erään lempikirjailijani Alexandre Dumas'n kerrontaa. Tosin Sienkiewiczin tyylissä ei ole Dumas'lta tuttua huumoria. Sienkiewiczin kertojanääni eläytyy niin vahvasti aikakauden arvoihin ja maailmankuvaan, että välillä luulin lukevani aikalaiskertomusta. Tosikkomainen tyyli tukee tätä vaikutelmaa, sillä kertoja ei suhtaudu edes kevyellä ironialla naurettaviin ritarisääntöihin. Tyyliin kuuluu myös ylitsepursuava tunteellisuus, mutta välillä kirja onnistuu olemaan aidosti koskettava.

Teos maalaa keskiajasta sangen negatiivisen kuvan: verikosto on elämän ykkösprioriteetti, ritarin kunnia ohittaa maalaisjärjen, sota on haaveista suurin ja lempiharrastus saksalaislinnojen ryöstö, Jumalalta rukoillaan voittoa vihollisista, munkkeus/pappeus ei estä maallisia iloja, kunniakkainta on kuolla miekka kädessä... Toisaalta ritarit ovat kohteliaita, ylevämielisiä ja hurskaita. Ristiritarit on myös todella nationalistinen teos: puolalaisia ylistetään jaloiksi, sisukkaiksi ja rohkeiksi, mutta saksalaiset tuomitaan raakalaisiksi. Wikipedia tietää kertoa, että teos olikin 1920-luvun vastaitsenäistyneessä Puolassa pakollista koululuettavaa.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Harald Selmer-Geeth: Siltalan pehtoori (Inspektorn på Siltala, 1903)

Unohduksiin vaipunut suomalaisromaani Siltalan pehtoori ilmestyi ruotsiksi nimellä Inspektorn på Siltala vuonna 1903 ja heti seuraavana vuonna suomenkielisenä käännöksenä. Kirjan tekijä on Harald Selmer-Geeth, salanimen takana piileksivä W. A. Örn. Kirja sai 1900-luvun alussa suosiota näytelmä- ja elokuvaversiona. Filmatisointi Siltalan pehtoori ilmestyi 1934 ja oli hurja yleisömagneetti - ja on edelleen kuudenneksi katsotuin elokuva Suomessa kautta aikojen! Elokuva on aidosti viihdyttävä, ja romanttinen, kuvattu kauniissa maalaismaisemissa ja miehitetty erinomaisin näyttelijöin. Mainio elokuvaversio olikin syy, joka johti minut romaanin pariin - enkä pettynyt! Joitakin pieniä muutoksia on elokuvan ja alkuperäisteoksen välillä, mutta molemmat ovat mukaansatempaavia tarinoita.

Paul "Polle" Biörenstam on nelikymppinen tilanomistaja, joka on villin nuoruutensa jälkeen tylsistynyt ja viettää päivänsä kartanossaan konjakkia kittaillen. Lääkäri varoittaa, että jos Polle ei ryhdistäydy ja keksi jotain järkevää tekemistä, terveys ei kauan tällaista menoa kestä. Niinpä Polle pestautuu Siltalan tilalle pehtooriksi valenimen turvin. Siltalassa kaunis kapteeninrouva, nuori leski Lilli Lind pitää kovaa komentoa, ja pehtoori joutuu heti ensihetkistä lähtien kahnauksiin kapteeninrouvan kanssa.

Romaani edustaa klassista kartanoromantiikkaa, ja juoni on erittäin arvattava, vaikka elokuvaa ei olisikaan nähnyt. Kirja on silti erittäin nautittava hilpeän ja rempseän kirjoitustyylin takia. Polle kertoo Siltalan tapahtumista veljelleen kirjeitse eläväisesti. Kirjeet eivät sisällä vain sitaatteja kapteeninrouvan sivalluksista vaan myös tarkkoja kuvauksia pehtoorin toimista, kun hän ryhtyy modernisoimaan vanhanaikaista maatilaa. Jälkimmäisiä on hyvin mielenkiintoista lukea, ja teoksesta saakin kiintoisan kuvan sadan vuoden takaisesta maanviljelystavasta.

1900-luvun alun Suomen luokkaerot ovat hyvin selkeästi esillä teoksessa, sillä aatelismiehen luokkaretki palkolliseksi ei suju kommelluksitta. Välillä suorastaan häiritsee, miten alentuvasti ja halveksuen pehtoori suhtautuu piikojen hakkailuihin ja työläisten hitauteen. Tästä huolimatta luin teosta suorastaan ahmien. Toivottavasti tämä mainio lukuromaani saisi lisää lukijoita 2000-luvulla.

P. G. Wodehouse: Jeeves-novelleja

Yläluokkainen Bertie on rikas, harmiton ja hyväntahtoinen tolvana. Jeeves on hänen herrasmiespalvelijansa, tahdikas, kuiva ja älykäs. Wodehousen humoristiset Jeeves-tarinat kertovat näiden kahden seikkailuista. Tarinoissa on aina sama kaava: Bertie on sekoillut tai joku hänen ystävistään on pulassa, ja juuri kun tilanne näyttää erittäin huonolta, Jeeves keksii yllättävän ja toimivan ratkaisun ja pelastaa päivän.

"Tätä asiaa emme pysty ratkaisemaan keskenämme, sanoin totisena. - On turvauduttava korkeampaan voimaan. Jeeves on neuvova meille tien."

Wodehouse alkoi kirjoittaa Jeeves-tarinoita 1910-luvulla. Vuonna 1919 julkaistiin ensimmäinen novellikokoelma My Man Jeeves, ja lisää ilmestyi 1920-luvulla. 1930-luvulla Jeeveksen ja Bertien toilailut laajenivat romaaneiksi.

Wodehousen Jeeves-teokset ovat jo kauan olleet lukulistallani, ja nyt keväällä oli sopivan keveä hetki uppoutua brittihuumorin pariin. Lueskelin Jeeves-projektini aikana vain novelleja. Kokonaista romaania en olisi jaksanut tätä ilottelua lukea, mutta pieninä annoksina Jeeves-tarinat olivat mainioita kirjallisia välipaloja.

Tutustuin seuraaviin novellikokoelmiin: The Inimitable Jeeves (1923), Carry On, Jeeves (1925), Very Good, Jeeves (1930). Suomennoksia näistä novelleista on julkaistu monissa niteissä 1940-luvulta lähtien: Verraton Jeeves, Kyllä Jeeves hoitaa, Pip-pip, Sir, Parahin, Jeeves, Kernaasti, Jeeves. Jotkin novellit on suomennettu jopa kolmeen otteeseen. Tässäpä suomennosnäytteitä eri vuosikymmeniltä:

"Niin, mitenkähän sen Jeeves-kysymyksen laita oikein mahtaa olla? Jeeves on miespalvelijani, käsitättehän? Monet ihmiset ovat sitä mieltä, että olen aivan liian riippuvainen tuosta miekkosesta. Agatha-tätini on itse asiassa mennyt niin pitkälle, että kutsuu Jeevesiä minun hoitajakseni. No niin, minä sanon vain: Miksikäs ei? Se mies on nero." (Katri Jylhä 1950)

"Mitä nyt tuohon Jeevesiin tulee - kamaripalvelijaani, tiedättehän - niin monien mielestä olen hänestä aivan liian riippuvainen. Agatha-täti on itse asiassa rohjennut sanoa häntä jopa hoitajakseni. No, miksipä ei? Mieshän on nero." (Paavo Lehtonen, 1993)

"Ajattelin tässä ottaa puheeksi Jeevesin - miespalvelijani, tiedättehän - ja hänen suhteensa vasitenkin kysymyksen, missä mahdamme mennä? Monet ovat sitä mieltä, että olen hänestä aivan liian riippuvainen. Agatha-tätini meni jopa niin pitkälle, että julisti Jeevesin olevan minun vartijani. No, siihen minä vastaan, että miksikäs ei. Mies on nero." (Kaisa Sivenius 2013)

Katri Jylhän suomennokset ovat heikkolaatuisia ja ajastaan jälkeenjääneitä. Paavo Lehtosen suomennokset ovat perushyviä, mutta viimeisin suomentaja Kaisa Sivenius on tehnyt timanttista työtä. Sivenius on tehnyt suurimpaan osaan Jeeves-tuotannosta uudet suomennokset 2000-luvulla. Suomennokset ovat ilmestyneet Jeeves-tarinoita -alaotsikkoa kantavissa kirjoissa. Sivenius on löytänyt tien Wodehouseen kieleen. Wodehousen kieli on juuri oikea sekoitus hienostelevaa tyyliä ja arkisempia sanavalintoja, ja Siveniuksen käsittelyssä notkeat lauserakenteet, liukkaat lausahdukset ja kuivakan koominen sanasto asettuvat upeasti suomen kieleen. Huumori ja kieli kulkevat käsi kädessä, ja huonommalla suomennoksella Jeeves-tarinat eivät olisi yhtä hauskoja kuin ne nyt ovat.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lauren Kate: Langennut (Fallen, 2009)

Hän näki silmänurkastaan, että Cam vilkuili häntä. Hänellä oli imarreltu olo - ja hermostunut, ja sitten turhautunut. Daniel? Cam? Hän oli ollut tässä koulussa, miten kauan? Neljäkummentäviisi minuuttia? - ja jo nyt hän pallotteli mielessään kahta eri kundia. Ja hän oli tässä koulussa nimenomaan siitä syystä, että kun hän viimeksi oli ollut kiinnostunut kundista, kaikki oli mennyt hirvittävällä, hirvittävällä tavalla pieleen. Hän ei voinut antaa itsensä hullaantua (kahdesti!) ensimmäisenä koulupäivänä.

Surullisten tapahtumien jälkeen teinityttö Luce Price joutuu Sword & Crossin koulukotiin, joka on tarkoitettu mieleltään järkkyneille nuorille. Tiukkoja sääntöjä noudattavassa sisäoppilaitoksessa Luce tutustuu uusiin persoonallisiin koulutovereihinsa ja löytää tosiystävän hassusta Penn-tytöstä. Kivoja poikiakin koulussa on: Luce ihastuu ensisilmäykseltä komeaan Danieliin, joka kuitenkin suhtautuu Luceen tarmokkaan torjuvasti. Kiehtova Cam kiinnostuu Lucesta, mutta Lucen sydän läpättää eniten Danielille, joka tuntuu Lucesta oudolla tavalla kamalan tutulta, kuin he olisivat tunteneet toisensa aina... Pikkuhiljaa selviääkin, että Danieliin liittyy jotain yliluonnollista.

Lauren Katen Langennut (Fallen, 2008) on Stephenie Meyerin Houkutuksen (Twilight, 2005) kaltainen genrehybridi (romanttinen teinifantasia). Juonikin alkaa samalla tavalla: tyttö on pakkomielteisen kiinnostunut häntä karttavasta pojasta, jossa on jotain ylimaallisen ihanaa... En koskaan pitänyt Houkutuksesta, mutta Langenneeseen lankesin heti! Lauren Katen kirja ilmestyi suomeksi vasta vuonna 2017 tänä keväänä julkaistun elokuvaversion myötä. Katsoin elokuvan ensin ja luin kirjan vasta sitten. Molemmista pidin.

Kate kirjoittaa ihan mukiinmenevää proosaa. Nautin teoksen viipyilevästä tunnelmasta, pienillä yksityiskohdilla luodusta goottiromanttisesta miljööstä ja sarkastisesta huumorista. Lucen kärsivää mieltä kuvataan onnistuneesti. Muutkin teinihahmot on rakennettu hyvin: ihana, hörhömäinen Penn, jumalainen Daniel, vaarallinen Cam, erikoinen Arriane, hunajainen Gabbe, cool Roland, häiriintynyt Molly, sympaattinen Todd... Myös elokuvassa hahmot on toteutettu hyvin ja Lucen traaginen tausta on kerrottu elokuvallisin keinoin valkokankaalla jopa alkuperäisteosta koskettavammin. Muutamat muutkin asiat on toteutettu elokuvassa sujuvammin kuin kirjassa: elokuvan juoni tihenee loppua kohti nopeammin kuin kirja. Loppua lukuun ottamatta elokuva on kirjalle sangen uskollinen. Sekä kirjassa että elokuvassa lopetus on kuitenkin kömpelö.

En ole lukenut teinifantasiaa pitkiin aikoihin, ja oli ihanaa uppoutua sydänsurujen, punastumisten, kouluhuolien ja hitaasti aukeavien mysteerien maailmaan. Kliseistä mutta maukasta.