maanantai 8. lokakuuta 2018

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018)

Riikka Pulkkisen ensimmäiset kirjat, erinomainen esikoinen Raja (2006) ja upea Totta (2010) olivat kirjallisia sensaatioita ja hienoja romaaneja. Kaksi seuraavaa romaania Vieras (2012) ja Paras mahdollinen maailma (2016) eivät vakuuttaneet. Ne kärsivät Pulkkisella pahasta tavasta tunkea kirjoihinsa liikaa materiaalia. Pulkkisen ansioita taasen ovat ihmismielen synkän tarkka analyysi ja aivan omalla tasollaan liitelevä, metaforinen kieli. Nämä hyvät puolet ovat mukana myös Pulkkisen uutuudessa, Lasten planeetassa (2018).

Lasten planeetta käsittelee Frederikan ja Henrikin aikuismaista, epädramaattista eroa. Erosta kerrotaan Frederikan neuroottisen minäkertojan kautta. Pulkkinen porautuu Frederikan mieleen, jossa risteilee itsekeskeistä ja ylimielistä perfektionismia, valtataistelua miehen kanssa ja jatkuvaa Henrikin isyyden nälvimistä. Eroavasta naisesta syntyy hyvin epämiellyttävä kuva. Selkosuomeksi Frederika on vittumainen akka.

Kronologisesti etenevän erovuoden yksityiskohtaisen tarkastelun lisäksi kirjassa kerrotaan myös Frederikan mieleltään sairaan Julia-siskon tarina. Psykoosin käsittely on valaisevaa mutta tuntuu irralliselta. Ero onkin kirjan mielenkiintoisinta antia. Kun erotuska laimenee, kirjassa saa suuremman osan kaiken kattava äidinrakkaus, joka valitettavasti ilmaistaan äiditsemislässytyksenä ja tekopyhänä maailmantuskana, johon romaanin nimi Lasten planeetta viittaa.

Pulkkinen kirjoittaa yleensä täydellisistä ihmisistä, ja siksi Frederika on virkistävä hahmo, koska hänen kulissinsa tuhotaan täysin ja kauneuden takaa paljastuu kuona. Vaikka inhosin Frederikaa, kirja piti lukea loppuun, koska kerronnassa on imua. Rytmi poikkeaa Pulkkiselle tyypillisestä verkkaudesta, eikä juonikaan ole turhan monimutkainen. Pulkkinen tunnetaan hiotusta tyylistään, mutta Lasten planeetta tuntuu viimeistelemättömältä, mikä tuo tuulahduksen kaoottisesta lapsiarjesta, suojatiellä makaavalle lapselle raivoavasta äidistä.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Taina Latvala: Venetsialaiset (2018)

Täydellinen romaani! Pitkästä aikaa täydellinen romaani. Tällaiset ovat olleet mietteeni eilisen jälkeen, kun luin Taina Latvalan Venetsialaiset (2018) loppuun. Tiheätunnelmainen kuin kuusikko, kipinöivä kuin kokko, viileä kuin loppukesän järvivesi. Latvala tenhoaa kielellään ja tunnelmoinnillaan - mutta eniten dramaturgiallaan. Venetsialaiset on taiturimaista proosaa.
 
Kolme sisarta kerääntyy venetsialaisviikonloppuna kesämökille. Lapsuuden maisemissa  mietteet kääntyvät edesmenneeseen isään ja muukin menneisyys nousee rajusti esille. Yksi siskoista suunnittelee mökin myyntiä, koska haluaa pitää koko elämänsä (ja mieluusti toistenkin elämät) järjestyksessä. Toinen on menossa naimisiin mutta on eksyksissä itsessään ja elämässään. Kolmas on hetkessä elävä boheemi, juonen katalysaattori, sisaruspakan jokeri.
 
He uivat kaukana toisistaan.
Paula liukui rintaa tasaisin, rauhallisin vedoin. Hän eteni vedessä hyväksi havaitsemallaan tavalla, niin kuin elämässäkin, eikä tuo tyylilaji koskaan pettänyt häntä. Elina pysytteli rannan tuntumassa kuin olisi odottanut äidin ja isän istuvan terassilla valvomassa hänen liikkeitään. Hän kääntyi takaisin heti kun ei tuntenut pohjaa.
Iiris kauhoi pisimmälle järven mustimpaan kohtaan. Hän ei nähtävästi pelännyt virtausta eikä voimien loppumista vaan halusi päästä mahdollisimman kauas rannasta.
 
Latvala rakentaa teokseen draamaa niin hyytävän hienosti, että pelkäsin kirjan loppua. Teos voisi päättyä miljoonalla eri tavalla, ja niin moni upea romaani kompuroi lopussa. Olisiko loppu katarttisen tyydyttävä mutta hiukan kliseinen, toisiko loppu pelastuksen vai tuhon, löytäisikö tarina aivan uuden ulottuvuuden lopussa, vai jäisikö loppu kenties auki? Älä huoli, en kerro, kuinka lopussa käy, mutta sen sanon, että teoksessa riittää ajateltavaa ja tunnettavaa vielä pitkään viimeisen sivun jälkeen. Koska tämä on täydellinen romaani. Täydellinen!

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Bill Clinton & James Patterson: Kadonnut presidentti (The President Is Missing, 2018)


Bill Clinton on kirjoittanut romaanin! Ainakin melkein. Haamukirjailija on James Patterson, bestsellertrilleristi. Clintonin ja Pattersonin yhteistyönä syntynyt trilleri kertoo USA:n presidentistä ratkaisemassa hirvittävää kriisiä. USA:n entinen presidentti kirjoittaa siis, millaista on olla USA:n presidentti. Aivan loistavaa!

Pari kuukautta sitten ilmestynyt Kadonnut presidentti (The President Is Missing) flirttailee häpeämättömästi Clintonin oman kauden ja poliitikkotuttujen piirteillä. Vaikka Kadonnut presidentti on fiktiota, en voi olla ajattelematta, että mukana on hippunen totuutta ja loraus Clintonin omia kokemuksia ja ajatuksia. Tämä tekee kirjan lukemisesta kutkuttavan kiinnostavaa puuhaa.

Valitettavasti tähän kirjan hyvät puolet jäävätkin. Maailman pelastava presidentti Duncan on liian hyveellinen hahmo ollakseen uskottava, ja muiden hahmojen kehitys on jäänyt täysin kesken. Kirjassa ei ole syvyyttä eikä eloa. Lisäksi juoni on kliseinen ja ajoittain laahaava.

Kuitenkin ajatus siitä, että lukee jännitysromaania, jonka on kirjoittanut vapaata maailmaa kahdeksan vuoden ajan johtanut mies, on niin jännittävä, että Kadonnut presidentti pitää otteessaan viihdyttävästä alusta yltiöisänmaalliseen loppuun asti.

lauantai 21. heinäkuuta 2018

Rosamund Lupton: Sisar (Sister, 2010)

Newyorkilaistunut brittinainen Beatrice saa järkyttävän uutisen: hänen pikkusiskonsa Tess on kadonnut. Beatrice matkaa Lontooseen ja alkaa etsiä siskoaan ja selvittää, mitä tälle on käynyt. Mysteeriä kääritään auki kahdesta päästä: Beatrice selostaa tapahtuneita imperfektissä syyttäjäviraston virkamiehelle, ja samaan aikaan seurataan preesensissä, miten Tessin etsinnät sujuvat. Lisätään mukaan vielä menneisyyden muistelot ja kadonneelle sisarelle suunnatut rakkaudentunnustukset, ja melkoinen kerronnallinen keitos on valmis. Vaan brittiläinen Rosamund Lupton hämmentää soppaansa taidolla. Sisar (Sister, 2010) on etevästi kerrottu tarina.

Sisar ei ole kuitenkaan "vain" jännittävä trilleri vaan ennen kaikkea kaunis ja aidosti koskettava kertomus sisarten välisestä rakkaudesta. Lupton analysoi pieniä hetkiä ja sävyjä ja käsittelee sisarsuhteen kipuiluja kirurgimaisella tarkkuudella: hän viiltää auki mutta myös armahtaa. Kuinka hyvin lopulta tunnemmekaan läheisemme? Miksi pelkäämme haastavia tunteita ja miksi sorrumme vääriin sanoihin? Rakastaminen on vaikeaa!

Viranomaiset muodostavat todisteista loogisen ketjun, mutta sisar näkee totuuden, sillä hän tuntee siskonsa läpikotaisin. Sydän tietää parhaiten.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Heidi Köngäs: Sandra (2017)

Olen lukenut viime aikoina hävyttömän huonoja suomalaiskirjoja: Rosa Liksomin Everstinna (2017) oli juostenkustu kurjuuskarkelo, Asko Sahlbergin Irinan kuolemat (2015) oli epäuskottava masennuskärjistys. Ja nyt sitten Heidi Köngäksen Sandra (2017).

Kirja alkaa hienosti, sillä Könkään kieli on upeaa: hiottua mutta elävää, samalla rujoa ja herkkää, kaunista ja aitoa... Vaikka tarina ei kiinnostanut, kieli veti minut kirjan pariin niin tiiviisti, että luin Köngäksen kirjaa kuin janoinen litkii vettä.

Harmillisesti teos on muuten umpisurkea. Suurin ongelma on epätasapainoinen juoni. Kirja kertoo Sandra-nimisestä, 1900-luvun alussa elävästä suomalaisnaisesta. Ensin selvitetään Sandran tausta huutolaislapsena ja avioliiton ensivuodet Jannen kanssa. Torppaa rakennetaan, lapsia syntyy, rakkaus kukoistaa ja työtä tehdään. Sitten alkaa sisällissota, jonne Jannekin painuu mukaan, ja Sandran täytyy selvitä suurperheen kanssa yksin. Elämä on ankaraa, käy selväksi. Sisällissotakuvaus on onnelliseen alkuun verrattuna kuin aivan toinen tarina eikä tuo mitään uutta aiheeseen.

Lisäksi kirjan alku vihjaa juonen jujun olevan jossain ihan muussa kuin äidin selviämistaistossa, mikä johtaa lukijaa harhaan. Mitä Köngäs haluaa sanoa teoksellaan: että köyhälistön ja etenkin naisten elämä oli sadan vuoden takaisessa epätasa-arvoisessa Suomessa rankkaa vai että sisällissota oli epäreilu ja ankea? Vaikka nämä aiheet kulkevat käsi kädessä, näin lyhyessä romaanissa olisi voinut keskittyä jompaankumpaan, sillä nyt hosumisen tuloksena kirja ei syväluotaa aihettaan kunnolla. Olisin mieluummin lukenut romaanin Sandran elämästä, en taas yhtä heikkolaatuista sisällissotavalitusta.

Kirjassa on liikaa kertojia: Sandran lisäksi hänen ailahtelevainen kälynsä Lyyti ja nykyajassa tarinaa selvittelevä tyttärentytär Klaara. Tämä on hyvin tyypillistä suomalaisessa nykykirjallisuudessa: kirjailija ei luota tarinaansa vaan sortuu rakennekikkailuun: hypellään ajassa sinne tänne ja yritetään muka siten rakentaa jännitettä juoneen, ja otetaan mukaan miljoona kertojaa, joista suurin osa on turhia. Nykykirjallisuudelle luonteenomaista on myös tylsä kerronta, joka nojaa tunnelmointiin enemmän kuin toimintaan. Kirjan aihe on myös aivan liian tuttu: naisnäkökulma historiaan. Ja tietenkin mukana täytyy olla seksuaalista väkivaltaa! Lähes kaikki viime vuosina lukemani suomalaiset nykykirjat tuntuvat olevan veistetyn samasta puusta.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Anne Tyler: Äkäpussi (Vinegar Girl, 2016)

Amerikkalainen Anne Tyler on kirjoittanut William Shakespearen maanmainiosta näytelmästä Kuinka äkäpussi kesytetään (The Taming of the Shrew, 1590-1592) nykyromaanin Äkäpussi (Vinegar Girl, 2016). Äkäpussi vaikuttaa ensi alkuun kepeältä chick litiltä mutta syveneekin aidoksi, lämpimäksi ihmistutkiskeluksi. Kyseessä on erilaista mutta silti tunnistettavaa Tyleriä. On ihanaa lukea lempikirjailijansa uusinta teosta, varsinkin kun se osoittautuu tasokkaaksi tuotokseksi!

Sukkelasanainen ja pahantuulinen Kate (Katherina) on tiedemiesisänsä tohtori Battistan (Baptista) ja teinipississiskona Pupun (Bianca) kotiapulaiseksi jämähtänyt, elämänsuuntansa hukannut nuori nainen. Isä on tekemässä läpimurtoa tutkimuksessaan, mutta pahaksi onneksi hänen kullanarvoisen ulkomaalaisen tutkimusavustajansa Pjotrin (Petruchio) viisumi on umpeutumassa. Höpsähtänyt isä keksii keinon pelastaa elämäntyönsä: Kate-tytärhän voisi naida Pjotrin, kun ei tällä parempaakaan tekemistä näytä elämässä olevan!

Tyler on keksinyt oivaltavan tavan tuoda järjestetty avioliitto nykypäivään. Aihe on kipeän ajankohtainen ja totta monen ihmisen elämässä. Kirjan juoni on viihdyttävä mutta ei Shakespearensa tuntevia yllätä. Parasta Äkäpussissa ovatkin hahmot, romaanin suola, sokeri ja retiisi. Jopa karikatyyrimaiset henkilöt ovat uskottavia, Katen läheiset ovat herkullisen pöljiä, ja Kate itse on hyvin todentuntuinen ja samastuttava. Tyler on upealla tuotannollaan osoittanut olevansa herkkävaistoinen ihmissuhteiden kuvaaja, ja myös Äkäpussissa Tyler näyttää ihmisymmärryksensä avaamalla hahmojensa sielunsyvyyksiä pienien arkisten asioiden kautta. Kirja on samaan aikaan hauska ja raastava. Nappaa tästä itsellesi nopea ja näpäkkää kesälukemista!

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Matti Rönkä: Yyteet (2017)

Matti Röngän Yyteet (2017) on pastissi Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta (1954). Konekiväärikomppanian kamppailut jatkosodassa ovat muuttuneet it-firman eloonjäämistaisteluksi globalisaation ja yt-neuvottelujen järisyttämässä työelämässä. Kuoleman sijaan pelätään potkuja. Rönkä on onnistuneesti päivittänyt nykypäivään Tuntemattoman sotilaan hahmot ja tapahtumat, joita on viihdyttävää tunnistaa ja nostalgisoida Yyteitä lukiessa.

Varma-Data on vanhahko mutta toimiva it-yritys, jossa samat koodarit ovat jo vuosia painaneet duunia leppoisassa meiningissä. Sitten taloon tulee uusi pomo, joka päättää muuttaa kaiken - ja siinä onkin työntekijöillä totuttelemista. Romaanin päähenkilöksi on nostettu Koskela, joka yrittää sinnitellä nykymenossa ja pitää isällisesti huolta työkavereistaan. Pääpahis taasen on Lammio, täydellisen kamala uusi pomo, joka suoltaa bisnesjargonia vaikka unissaan. Näiden kahden kohtaamisista olisi voinut enemmänkin kiskoa irti tulta ja tappuraa.

Salo on saanut yllättävän suuren osan selkärangattomana uuden pomon mielistelijänä. Heikkohermoisesta Riitta Ojasta (heh) ei ole lähdetty edes rakentamaan oikeaa hahmoa, ja harmillisen pieneen rooliin jää myös Kari Luoto (heh heh). Linnan alkuperäinen henki sykkii Vanhalassa, Lehdossa, Lahtisessa ja Rahikaisessa. Tosin heidän kohdallaan mietin, onko tällaisia vanhan maailman ihmistyyppejä (hömelö humoristi, tiukkasanainen sisupussi, ärhentelevä kommari, kiero myyntimies) vielä olemassa. Vanhalan vitsejä olisi voinut vielä reippaammin päivittää nykyaikaan, vaikka nytkin sai toki hekotella.

Röngän ihkaoma kieli taasen on kertakaikkisen loistavaa. Yyteet ei ole ajankohtainen vain sisällöltään vaan myös sananparsiltaan. Teos on mainio muistomerkki 2010-luvun työelämästä ja henkisestä miljööstä. Itsenäisenä romaanina Yyteet ei kuitenkaan toimi, sillä Koskela on liian valju päähenkilö ja juoni kaipaa sähäkkyyttä.