maanantai 30. elokuuta 2010

Bram Stoker: Dracula (1897)

Bram Stokerin Dracula on kaikkien nykyajan vampyyrikirjojen esikuva. Kun tänä päivänä elämme uusromanttista aikakautta, ja vampyyriproosaa - ja -draamaa pursuaa joka tuutista, on mielenkiintoista tutustua aitoon vampyyriklassikkoon, joka nykyteoksiakin inspiroi. Toki vampyyrikertomuksia on ilmestynyt jo ennen Draculaa, mutta tämä englantilaisen Bram Stokerin kirja on kaikista vampyyritarinoista tunnetuin.

Nykyajan Twilightit, Vampyyripäiväkirjat ja True Bloodit vaikuttavat melkoiselta pehmokamalta verrattuna Draculaan. Teoksen päähenkilö, kreivi Dracula, ei nimittäin ole mikään ihana hottisteinivampyyri vaan vanha, kalpea, verenhimoinen hirviö, joka asustaa synkässä linnassaan Transsylvaniassa. Vampyyrien olemassaolo koetaan teoksessa suurena kauhuna, ja teoksen tapahtumat keskittyvätkin vampyyrien tuhoamiseen. Draculaa vastaan taistelee alankomaalainen tohtori van Helsing apunaan jalot anglosaksiystävänsä.

Pidin kovasti kirjan rakenteesta, sillä se loi tarinaan realistisen sävyn. Kirja koostuu päähenkilöiden vampyyrijahdista tallentamista dokumenteista: päiväkirjamerkinnöistä, muistioista, lehtileikkeistä. Ne on koottu kronologiseen järjestykseen, ja niiden avulla lukija voi seurata tapahtumia tieteellisen tarkasti. Dokumenttien avulla kertominen osoittautuu kuitenkin kirjan lopussa hieman tylsäksi kerrontatavaksi. Rauhalliset kertojanäänet eivät saa luotua tarpeeksi dramatiikkaa ratkaiseviin tapahtumiin.

Jäin myös kaipaamaan tarinaan enemmän vampyyritarinoille niin tyypillistä intohimoa. Ehkä se on syy siihen, miksi nykyajan vampyyritarinat ovat niin suosittuja: niissä vampyyrit esiintyvät lähinnä himottavina komistuksina eivätkä niinkään saatanallisina hirviöinä. (Tosin Twilightissa nykytyyli menee ehkä vähän liian pitkälle, kun päähenkilövampyyri on todellinen ihannepoikaystävä. Aika kauas ollaan siis tultu Draculasta.)

Draculasta on tehty paljon elokuvia, mutta itse olen nähnyt näistä vain yhden, Francis Ford Coppolan ohjaaman vuonna 1992 ilmestyneen Bram Stokerin Draculan. Elokuva on kaikista filmatisoinneista alkuperäisteokselle uskollisin, mutta siinäkin on omat erikoisuutensa. Elokuvassa Draculan hahmoa ei esitetä pahuuden ruumillistumana, vaan häntä sympatiseerataan. Siten Coppolan elokuva on kieltämättä alkuperäisteosta kiehtovampi.

2000-luvun vampyyreja kuolatessa ei kannata unohtaa tätä modernin vampyyrikauhun ehdotonta kuningasteosta. Twilightit unohtuvat muutaman vuoden kuluttua, mutta Dracula on ja pysyy maailman kuuluisimpana vampyyritarinana.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (The Boy in the Striped Pyjamas, 2006)

Varoitus: lopeta blogikirjoituksen lukeminen heti, jos haluat lukea tämän kirjan! Spoilereita tiedossa!

John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan takakannessa ei ole paljon muuta sanottu, kuin että lukijan olisi parasta olla tietämättä kirjan juonesta mitään ennen lukemista. Harvoinpa ovat tällaiset myyntisanat olleet enemmän totta.

Tämä kirja oli yksi elämäni ristiriitaisimmista lukukokemuksista. Siksi en osaa kirjoittaa siitä erityisen hienosti tai syvällisesti. Keskityn nyt kertomaan siitä, mitä ajattelin, kun luin tämän kirjan.

Kirjan päähenkilö on saksalainen yhdeksänvuotias Bruno-poika, jonka isä on natsiliikkeen korkea upseeri. Perhe muuttaa Auschwitziin, kun isästä tulee keskitysleirin komentaja. Leikkiessään uuden kodin pihamaalla Bruno tutustuu aidan takana leikkivään juutalaispoika Shmueliin. Pojat ystävystyvät, sillä he ovat samanikäisiä eikä muita kavereita juuri ole.

Siinä on hieno tarina, eikö vain? Kuin suoraan jostain Hollywood-elokuvasta. Kuitenkin kirjailijan kirjoitustyyli lähes pilaa kaiken. Boyne kirjoittaa tavattoman naiivisti. Suurimman osan kirjasta olin aivan raivon partaalla. Miten tuskastuttavaa tekstiä! Miten kukaan voi kirjoittaa tällaista? Mistä pumpulista kirjailijan aivot on tehty?

Ärsyyntyneeksi minut sai kirjailijan lapsellisen tekstin lisäksi myös Brunon typeryys. Miten muka saksalainen poika ei tiedä, mitä kalja on ja kuvaa sitä "kuplivaksi juomaksi"? Miten muka natsiylimistön lapsille ei ole kerrottu, miten Hitlerin nimi lausutaan ja sitten tämä järjetön pikkupoika kutsuu häntä "Hilleriksi"? Miten kukaan lapsi ei ymmärtäisi, että ihmiset raidallisissa pyjamissa ovat vankeja? Voiko kukaan lapsi olla niin naiivi kuin Bruno on?

Kirjan lopussa kaikki kuitenkin muuttuu. Kaiken sen lapsellisen scheissen alta paljastuukin upea tarina. Toiseksi viimeinen luku järkytti minua niin syvästi, etten osannut muuta kuin itkeä hysteerisesti.

Mitä tapahtui? Miten tämä kirja teki sen? Yllätti minut täydellisesti ja sai minut ihan tolaltani? Kirjan takakannessa lukee juonenpaljastusvaroituksen lisäksi vain Timen lausunto teoksesta: "Ihme kirjaksi." Allekirjoitan tämän. Tässä on pieni helmi.

Paulo Coelho: Alkemisti (O alquimista, 1988)

Paulo Coelhosta on tullut ystäväpiirissäni suuri nimi, kun monet kaverini ovat ihastuneet hänen kirjoihinsa. Lukuisten suosittelujen takia päätinkin sitten lopulta ryhdistäytyä ja tutustua brasialaisherran tuotantoon. Valitsin luettavakseni Alkemistin, jota olen kuullut monien ylistävän. Olin siis valmistautunut mieltä ylentävään lukukokemukseen, joka muuttaa maailmani.

Eipä siis ollut ihmekään, että petyin kirjaan suuresti. Unelmiaan jahtaavasta paimenpojasta kertova kirja ei miellyttänyt minua lainkaan. Symbolinen ote lähinnä ärsytti, eivätkä kirjan elämänviisaudet koskettaneet minua. Mielestäni satumainen kerrontatapa oli tuskallisen naiivi, enkä jaksanut olla kiinnostunut kirjan aiheesta tai teemasta. Ehkä lukukokemukseeni vaikuttaa myös se, että olin juuri ennen Alkemistia saanut päätökseen erään väkivaltaisen ja realistisen teoksen. Alkemisti tuntui sellaisen kirjan jälkeen melko lapselliselta.

Ymmärrän toki lapsellisen sävyn, sen tarkoitus kai on johdattaa lukija pois tästä julmasta maailmasta ja antaa hänen nähdä elämässä kauneutta - ja plaaplaaplaa... Olenkohan jotenkin kyyninen ihminen, kun tämä ei tehonnut minuun? Olen kyllä suuri satujen ystävä, mutta jos haluan lukea satuja, tartun satukirjaan. En halua lukea satulässytystä kirjasta, joka seisoo kirjaston aikuisten osastolla.

Minuun ei myöskään tehonnut kirjan sanoma unelmien toteuttamisesta ihan siitä syystä, että en ole itse sitä mieltä, että omien unelmien toteuttaminen olisi ihmisen elämäntehtävä. Kirja sai minut kyllä miettimään elämän tarkoitusta, kun halusin keksiä vaihtoehdon Alkemistin vastaukselle. Siten kirja siis kyllä onnistui tehtävässään tietyllä tavalla: Alkemisti yksinkertaisesti ärsytti minua niin paljon, että se pisti minut ajattelemaan.

Alkemistia on verrattu Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssiin, ja ihan kyllä syystä. Kirjoissa on paljon samankaltaisuutta: niissä tarkastellaan ihmiselämää viattoman ihmisen näkökulmasta. Sekä paimenpojan että prinssin matkalla tulee vastaan monenlaisia ihmisiä, ja näiden ihmisten valintoja sitten punnitaan ja kritisoidaankin. Pikku prinssi tosin vie voiton kirjojen välisessä tasovertailussa. Pikku prinssin rakenne, kerronta ja pohdinta ovat mielestäni onnistuneempia kuin Alkemistissa.

On kyllä aivan mahdollista, etten pitänyt Alkemistista vain sen takia, että en ole tarpeeksi kypsä senkaltaisille elämänfilosofille kirjoille. Esimerkiksi tästä voin kertoa sen, että Alkemistissa lempikohtani oli täysin kirjan teemaan liittymätön: yksinkertainen kuvaus paimenpojan ja muslimitytön rakkauden ensi hetkistä. Samoin myös Pikku prinssissä olen epäloogisesti aina pitänyt eniten siitä kohdasta, jossa poika piirtää käärmeen, joka on juuri syönyt elefantin. Elämänfilosofiset tekstit eivät selvästi ole minua varten, ja siksipä Alkemistin syvälliset pohdinnat maistuivatkin mielestäni puulle.

lauantai 28. elokuuta 2010

Stephenie Meyer: Twilight (2005)

Vampyyrit ovat valloittaneet maailman, ja Stephenie Meyerin Twilight-kirjasarja on kohonnut superhyperübersuosioon teinityttöjen keskuudessa. Itse kuulin Twilightista vasta vuonna 2008, kun ensimmäinen elokuva ilmestyi, mutta useat kaverini kertoivat rakastuneensa tarinaan jo ensimmäisten kirjojen ilmestymisaikaan. Itse olen käynyt kaikki kolme ilmestynyttä elokuvaa katsomassa ja kieltämättä ihan mielenkiinnolla odotan, millaisia neljännen kirjan kaksi (!) filmatisointia tulevat olemaan. Jotain kiehtovaa niissä teinivampyyreissa on.

Päätin elokuvat nähtyäni tutustua myös kirjoihin ja sainkin nyt viimein luettua loppuun ensimmäisen osan, Twilightin, alkuperäiskielellä. Kirja oli hienoinen pettymys elokuvaan verrattuna, sillä se osoittautui vähän tylsäksi. Alku oli erittäin lupaava ja kiehtovasti kirjoitettu, mutta sitten meno lopahti. Ihmistyttö Bellan ja vampyyripoika Edwardin rakkausjuttu alkoi tylsistyttää. Syy tähän lienee verkkaisessa kerronnassa, vaikka toki kiinnyinkin Bellan kertojanääneen.

Suurin syy siihen, miksi elokuva oli mielestäni kirjaa parempi, olikin tapahtumien nopeuttaminen ja Bellan turhien lorinoiden poisjättäminen. Elokuvassa oli myös oikein hyvin onnistunut Bellan ja Edwardin välisen jännitteen luominen. Elokuvasta saattoi nauttia, koska siihen oli valittu kirjan parhaat palat. Täytyy myös ihailla sitä, miten uskollisia elokuvantekijät ovat olleet kirjalle. Dialogi oli monessa kohtauksessa siirretty sanasta sanaan kirjasta elokuvaan. Juontakaan ei ollut liiemmin muokattu hollywoodimaisemmaksi, mitä nyt hieman actionia ja jännitystä lisätty.

Toivottavasti kukaan Twilight-fani ei nyt sitten ota tästä kirjoituksesta nokkiinsa ja lynkkaa minua! - Tai puraise...

perjantai 27. elokuuta 2010

Jane Austen: Järki ja tunteet (Sense and Sensibility, 1811)

Vuonna 1995 Jane Austenin ensimmäisestä julkaistusta romaanista Järki ja tunteet tehtiin samanniminen elokuva. Tuosta elokuvasta tuli heti sen nähtyäni yksi suursuosikeistani, ja se oli myös ensimmäinen kosketukseni Austenin töihin. Nyt vuosia myöhemmin sain alkuperäisteoksen luettua ja valitettavasti petyin hieman. Emma Thompson on ysärielokuvan loistavasta käsikirjoituksestaan jättänyt pois kaiken epäoleellisen ja tarinaa hidastavan aineksen. Siinä oli todellakin Oscarin arvoinen työ, sillä kirjassa riittää turhia henkilöhahmoja ja sivujuonia. Täytyy toki ymmärtää, että Järki ja tunteet oli Austenin ensimmäisiä teoksia, eikä Austenin juonenkuljetus ollut todellakaan vielä edennyt täyteen loistoonsa.

Muutoin nautin kyllä kirjasta, olivathan sen henkilöhahmot ja tapahtumat minulle jo monen vuoden takaa tuttuja ja rakkaita. Kirjan perusideahan on tämä: leskiäidillä on kolme nuorta tytärtä, joista kaksi on naimaiässä ja pitäisi äkkiä saada hyviin naimisiin. Vaan auta armias, kun perhe on rutiköyhä. Kuka huolii nuoria naisia, joilla on julmassa maailmassa turvanaan vain isänsä hyvä nimi mutta ei minkäänlaisia myötäjäisiä?

Jos muuten haluaa lukea Austenia romantiikannälkäänsä, niin täytyy varoittaa, että tämä kirja ei siihen välttämättä sovi. Järjessä ja tunteissa tunteet jäävät järjen varjoon. Kirja on täynnä raadollisia keskusteluja, joissa pohditaan sitä, riittääkö rakkaus, kun miehellä ei ole rahaa. Onko onnea ilman rahaa? Voiko köyhän miehen kanssa mennä naimisiin? Tiedän, että ajat olivat erilaiset, mutta nykyajan ihmiselle tällainen ajatustapa on aika vieras.

Tämän marmatuksen voisin tiivistää näin: Järki ja tunteet on elokuvana edelleenkin ykköslempparini Austen-filmatisoinneista, mutta kirja jää häntäpäähän suosikkikirjalistassani. Harmi!

maanantai 2. elokuuta 2010

Bo Carpelan: Kesän varjot (Berg, 2005)

Luin tänään loppuun Bo Carpelanin Finlandia-voiton napanneen kirjan Kesän varjot. En yhtään ihmettele, miksi Kesän varjot palkittiin niin suurella kunnialla: harvoin kukaan suomalainen kirjoittaa näin hienosti.

Kahdeksanvuotiaana Mattias-poika viettää kesän maalla sotavuosina. Kirjassa seurataan näitä hetkiä sukulaislasten kanssa Bergissä. Maailman tarkastelu lapsen silmin johtaa useilla kirjailijoilla vaivaannuttavan naiiviin tekstiin - vaan ei Carpelanilla, joka ymmärtävästi kertoo lapsuuden peloista ja salaisuuksista.

Pienen pojan muistot lapsuuden kesistä sekoittuvat upeasti vanhan Mattiaksen muisteloihin, kun hän palaa yli viisikymmentä vuotta myöhemmin lapsuuden maisemiin. Unenomaisella tavalla nämä muistot ja niissä esiintyvät ihmiset yhdistyvät tarinaksi. Jokainen kivi ja puu rakkaassa Bergissä tuo mieleen muiston, yleensä kirpeän ja kipeän. Tässä teoksessa on paljon samaa Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka-elokuvan kanssa.

Kesän varjot on uskomattoman kaunis kirja. Kielellisesti Carpelan lienee yksi lahjakkaimpia kirjailijoitamme. Vaikka luinkin vain suomennoksen, uskon, että Carpelanin lyyrillinen kieli pääsi silti oikeuksiinsa. Oili Suomisen suomennosta on siis kiittäminen. Teksti on hienotunteista, salaperäistä, tajunnanvirtamaista ja samalla tunteikasta. Tunnelma kirjassa on upea: välillä kuin heinäkuinen hellepäivä ennen ukkosta, välillä viileä kuin myöhäiskesän tummeneva ilta.

Carpelanin omat sanat etukannen lipareessa kuvailevat kirjaa vielä paremmin: Olen pyrkinyt kuin pianonvirittäjä kuuntelemaan talon sisäisiä ääniä ja välittämään ne niin selvästi kuin mahdollista kahden kesän valon ja varjojen maisemissa, missä - toivottavasti - myös ei-sanotulla on tärkeä osuutensa.

Jane Austen: Viisasteleva sydän (Persuasion, 1817)

Jane Austenin viimeinen romaani Viisasteleva sydän on kohonnut suosikkikirjakseni Austenin tuotannossa. Ei kannata säikähtää kirjan kauheaa suomenkielistä nimeä, sillä kyseessä ei ole mikään hömppästoori vaan todella kaunis rakkaustarina. Kirja kertoo 27-vuotiaasta perheensä aliarvostamasta Anne Eliotista, jonka nuoruudessa tekemä suuri virhe uhkaa tuhota hänen mahdollisen onnensa.

Vanhanpiian ikää lähentelevä hiljainen Anne Eliot eroaa suuresti Austenin muista sankarittarista. Vanheneva Jane Austen lienee antanut Annelle osan omaa surumielisyyttään. Viisastelevan sydämen tunnelma onkin hyvin erilainen verrattuna Austenin muihin töihin. Austenmaista ironiaa on toki mukana, mutta muutoin kirja ei ole erityisen humoristinen. Tarina on haikean surullinen ja samalla hyvin kaunis.

Tässä viimeisessä teoksessa Austenin kirjoitustyyli on hioutunut mielestäni täydelliseksi. Toisin kuin monissa muissa kirjoissa, Viisastelevassa sydämessä ei ole turhia, pitkiä dialogeja ja erikoisia juonenkäänteitä sekoittamassa kerrontaa ja tarinaa. Teksti on yksinkertaisen tyylikästä ja sopii koruttoman Anne Eliotin tarinaan mainiosti.

Viisastelevasta sydämestä on tehty myös elokuvaversioita. Yksi näistä filmatisoinneista on mielestäni ylitse muiden: Persuasion vuodelta 1995. Amanda Root ja Ciarán Hinds näyttelevät erinomaisesti herkässä elokuvassa, joka minutkin innoitti lukemaan kirjan. Viisasteleva sydän on yksi kauneimpia lukemiani kirjoja, ja kaikista Austenin tarinoista juuri se on koskettanut minua eniten.

lauantai 31. heinäkuuta 2010

Tove Jansson: Aurinkokaupunki (Solstaden, 1974)

Tove Janssonin aikuisille suunnattu proosa on viehättänyt minua jo kauan. Hänen novellinsa ovat samalla sekä kypsiä että kepeitä ja muodostavat suurimman ja tunnetuimman osan hänen aikuistenproosastaan. Hän on kuitenkin kirjoittanut myös kolme aikuistenromaania. Näistä olen aiemmin lukenut Kunniallinen petkuttaja -romaanin, joka on mielestäni todella miellyttävä teos. Myös Kesäkirja odottaa lukemista.

Nyt oli vuorossa kuitenkin Aurinkokaupunki, yksi epätoivoisimmista lukuprojekteistani. Olen nimittäin aloittanut Aurinkokaupunki-kirjan noin viisi kertaa, ja joka kerralla lukeminen on jäänyt kesken. Syy tähän ei ole se, että kirja ei olisi hyvä, vaan kyse on ihan omasta laiskuudestani. Tänä kesänä lukuinnossani sain kuitenkin luettua kirjan loppuun.

Aurinkokaupunki kertoo amerikkalaisesta eläkeläisten asuttamasta lämpimästä rannikkokaupungista. Siellä on Butler Arms -niminen täysihoitola, jossa joukko vanhuksia asustaa. Kirjassa ei tapahdu juuri mitään, siinä vain seurataan vanhusten elämää. Kirja on asetelmassaan vahvasti sukua Muumilaakson marraskuulle. Toisilleen vieraat ihmiset asuvat samaa taloa ja yrittävät erilaisuudestaan huolimatta sietää toisiaan. Konflikteilta ei vältytä. Pienet kriisit ovat herkullisia, ja kerronta on muutenkin mainiota.

Erityisen loistavaa on henkilökuvaus. Tove tuntee ihmiset ja heidän epätoivonsa. Neuroottisuutta käsitellää rakkaudella ja Tovelle niin ominaisella lämpimällä ironisuudella. Jokainen hahmo muistuttaa hieman jotakin Muumi-tarinoiden sivuhahmoa. On pieni, pelästynyt nainen (Salome), maailmaan tuskastunut dramaqueen (Miska), outo vanha herra (Ruttuvaari). Tove tuntee selvästi vetoa tiettyihin ihmistyyppeihin, niihin kurjiin ja säälittävämpiin, siksi hän kertoo näistä olennoista tässäkin kirjassa.

Itse Muumi-perheen jäseniä kirjassa ei tietenkään ole. Muumit on hyvästelty jo vuonna 1970 Muumilaakson marraskuussa, nyt on sivuhahmojen aika. Aurinkokaupungissa Muumien taaksejättö jatkuu, ja samalla siirrytään satuolentojen kuvaamisesta tavallisten ihmisten kuvaamiseen. Tässä mielessä Aurinkokaupunki on eräänlainen Muumilaakson marraskuun sisarteos.

Thomas Harris: Hannibal (1999)

Thomas Harrisin Hannibal Lecter -sarjaan kuuluu neljä kirjaa: Punainen lohikäärme (Red Dragon, 1981), Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1988), Hannibal (1999) sekä Nuori Hannibal (Hannibal Rising, 2006). Luettuani Uhrilampaat ja ihastuttuani siihen täytyi minun lukea tietenkin myös Hannibal, jatko-osa nuoren poliisin Clarise Starlingin ja tohtori Hannibal Lecterin tarinaan. En halua spoilata kirjan juonta lainkaan, joten en kerro siitä mitään. Sen voin paljastaa, että kyseessä on vielä synkempi tarina kuin Uhrilampaissa.

Hannibal ja Uhrilampaat eroavat toisistaan suuresti tyylillisesti, mikä tuskin on yllätys, kun niiden ilmestymisvälillä aikaa on yli kymmenen vuotta. (Olisipa muuten ollut kauheaa olla 1990-luvulla Hannibal-kirjojen fani: yksitoista vuotta on aika pitkä odotus jatko-osalle!)

Uhrilampaiden elokuvamainen rakenne ei toimi yhtä hyvin Hannibalissa, sillä kun Uhrilampaissa keskityttiin lähinnä toimintaan ja hahmojen mietteet ilmaistiin vain nopeasti lyhyinä kursivointeina, on Hannibal taasen täynnä juurikin hahmojen pohdintoja. Hannibalissa on myös edeltäjäänsä enemmän tarinointia ja kuvailua. Pienistä hidasteluista huolimatta myös Hannibalin tarina etenee, eikä tylsiä hetkiä juuri ole.

Hannibal Lecterissä kertovista kirjoista kun on kyse, ei voi olla mainitsematta väkivaltaa. Uhrilampaissa sitä oli vielä siedettävä määrä, mutta Hannibal oli jo aika raskasta kamaa. Minun oli ainakin välillä vaikeaa lukea kaikkia väkivaltakuvauksia, kun ne olivat niin hirveän raakoja ja julmia. Onkin kiinnostavaa, että kirjailija Thomas Harris toteaa Hannibalin loppupuheessa, että kirjojen pahuus tulee vain hänestä itsestään. Minkähänlainen mies tämä Harris on, kun hän tällaisia kirjoja kirjoittaa? Ja: minkälainen ihminen minä olen, kun näitä luen?

Näihin huomioihin liittyy myös Hannibalin ja Uhrilampaiden välinen suurin ero. Uhrilampaat on vielä hyveellinen ja moraaliltaan ymmärrettävä teos. Siinä on vielä helppo sanoa, mikä on pahaa ja mikä hyvää, mutta Hannibalissa kaikki muuttuu. Lukija kiintyy huomaamattaan Hannibal Lecteriin, kun asioita kerrotaan hänen näkökulmastaan. Clarise Starling taasen alkaa tehdä moraalisesti arveluttavia tekoja. Sen verran spoilaan, että Hannibalin elokuvaversiossa on täysin erilainen loppu verrattuna kirjaan: siinä pyritään tekemään tiukka ero pahan ja hyvän välille. Muutenkin kirjan rönsyilyä on vähennetty elokuvassa, niin että juoni kulkee suoraviivaisemmin. Selvästi amerikkalaiselle yleisölle Hannibalin moraalittomuudet ovat liikaa.

Tässä mennään taas sille samalle rajalle, joka Uhrilampaissa kutkutti lukijan mieltä. Pahuus ja se, kuinka se kiehtoo meitä - melkein liikaa, että voisimme sen hyväksyä kaksinaismoraalisissa mielissämme.

perjantai 30. heinäkuuta 2010

Thomas Harris: Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1988)

Amerikkalainen Thomas Harris on kirjoittanut neljä kirjaa luomastaan hahmosta nimeltä tohtori Hannibal Lecter. Kaikki kirjat on myös filmatisoitu. Ihmissyöjä-murhaaja-psykopaatti-tohtorista on näin tullut yksi elokuvahistorian kuuluisimmista pahiksista.

Kaksi Harrisin Lecter-kirjoista, Uhrilampaat ja Hannibal, keskittyvät nuoren FBI:n agentin Clarise Starlingin ja tohtori Hannibal Lecterin tapaamisiin. Olin aiemmin nähnyt näiden kirjojen elokuvaversiot ja innostunut kovasti. Lecterin älykkäässä pahuudessa on jotain kiehtovaa, ja Starlingin kunniallinen poliisihahmo taasen on mahtava päähenkilö. Tänä kesänä tartuinkin viimein näihin kirjoihin, ja ne veivät minut täysin mukanaan.

Uhrilampaissa Clarise Starling on vielä opiskelija, ja hän pääsee ratkomaan sarjamurhaaja Buffalo Billin arvoitusta. Apunaan hän käyttää toista sarjamurhaajaa, Hannibal Lecteriä, joka istuu mielisairaalavankilan pimeimmällä osastolla. Sinne Starling menee haastattelemaan Lecteriä.

Kirjan juoni on loistavasti rakennettu, ja se etenee jouhevasti, mikä johtuu kirjan elokuvamaisesta rakenteesta. Kirjassa jokainen luku on kuin kohtaus elokuvassa. Siksipä kerronta onkin hyvin nopeaa, kun joka luku on lyhyt ja ytimekäs. Ei ihme, että kirjasta on tehty elokuva, kun rakenne on jo niin elokuvamainen. Uhrilampaat-elokuva vuodelta 1991 on hyvin uskollinen kirjalle yksinkertaisinta dialogia myöten.

Sekä kirja että elokuva ovat olleet hyvin suosittuja. Uhrilampaiden viehätys lienee siinä, että pahuudesta tehdään kiehtovaa. Lecter on hyvin karismaattinen hahmo, ja psykologin taitojensa takia hänellä on kyky päästä kenen tahansa pään sisään. Kun tarpeeksi tutkitaan, löytyy meistä jokaisesta jotain salattua ja pahaa, jonka haluamme kätkeä ulkomaailmalta.

Hilja Valtonen: Vaimoke (1933)

Mieli on hilpeä, ja syy siihen on selvä: luin tänään Hilja Valtosen Vaimoke-kirjan.

Olin tutustunut Hilja Valtoseen eräällä kirjallisuuden naisviihdekurssilla, jossa luettiin Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili -kirja. Se on myös hauska teos, mutta ei voita Vaimokkeen iloittelua. Vaimoke on nimittäin hurjanhauska kirja. Syy tähän on Hilja Valtosen räiskyvä kielenkäyttö, joka sai minut kikattamaan ääneen lukiessani!

Kirjan juoni on sukua Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmälle. Kirsti Leivo on äkkipikainen ja suorasanainen tyttö, josta tulee agronomi Esko Latvalle vaimoke. Esko päättää kesyttää Kirstin rakastamaan itseään, ja Kirsti taasen ärsyttää Eskoa, minkä kerkeää. Siitä seuraakin hauskoja kommelluksia ja totta kai myös romantiikkaa.

Vaimoke onkin aivan täydellinen naistenviihdekirja. Huvittavaa on se, että tämä 1930-luvun suomalainen naistenviihde peittoaa nykyajan chickflickin mennen tullen. Nykyajan naistenviihdekirjailijoista ainoa yhtä hauska kirjailija lienee Helen Fielding, jonka Bridget Jonesit ovat todella riemukkaita.

Eli nyt suositus sydämen pohjasta: jos tykkäät vähänkin romanttisesta komediasta, tässä on kirja, joka kannattaa lukea! Kirjaan pohjautuva samanniminen elokuva on myös mainio: Kirstinä hurmaa Ansa Ikonen, ja Tauno Palo komistelee Eskona. Aaaahh!

torstai 29. heinäkuuta 2010

Sofi Oksanen: Baby Jane (2005)

Olen ollut kiinnostunut Sofi Oksasen tuotannosta jo kauan, ja varsinkin ylistetty Puhdistus-romaani on tuntunut mielenkiintoiselta luettavalta. Nyt aloitin Oksasen lukemisen hänen toisesta teoksestaan, Baby Janesta. Valitettavasti petyin kirjaan.

Baby Jane alkoi jännittävästi, kieli oli tuoretta, aihe tempasi minut mukaansa. Kuitenkin jo parin sivun jälkeen muutin mieltäni. Kirja osoittautui erittäin masentavaksi kertomukseksi kahden lesbon oudosta suhteesta.

Tässä pieni esimerkki kirjan tunnelmasta:
Minä olin väsynyt.
Piki oli väsynyt.
Bossa oli väsynyt.


Ymmärrettävästi siis minäkin väsähdin. Vaikka Oksanen kuvaa taitavasti vaikeaa ihmissuhdetta ja mielenterveydellisiä ongelmia, tarinan totaalinen ankeus masensi minut niin pahasti, etten vaan voinut nauttia kirjasta.

En myöskään ymmärrä, mitä kirjan nimi Baby Jane tarkoittaa. Se lienee jokin intertekstuaalinen viittaus, jota en tajunnut. Ainakaan kirjassa ei mainittu Baby Janea.

Ensimmäinen Oksanen-lukukokemukseni oli siis sangen negatiivinen, mutta aion silti lukea ainakin sen Puhdistuksen jokin päivä!

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Dan Brown: Enkelit ja demonit (Angels and Demons, 2001)

Dan Brownin supersuosittu Da Vinci -koodi oli minulle aikoinaan suuri lukuelämys, joten päätin lukea Brownin toiseksi tunnetuimman kirjan eli Enkelien ja demonien pariin. Molemmissa kirjoissa (kuten myös uutukaisessa Kadonnut symboli, joka sekin odottaa lukemistaan kirjahyllyssäni) on pääosassa amerikkalainen uskonnollisen symbologian professori Robert Langdon. Hänestä on tullut suuri suosikkini Brownin lukiessani. Hurmaava ja nuhruinen Langdon ratkoo mysteereitä älyllään ja taiteen tietämyksellään, mikä viehättää minua suuresti.

Enkeleissä ja demoneissa on jännittävä juoni, joka kaikessa (näennäisessä) yksinkertaisuudessa sai minut heti valtoihinsa. Ahmin kirjan, joka piti minua jännityksessä lähes loppuun saakka. Sen verran spoilaan, että petyin loppuun. Ilmeisesti en ole ainoa, sillä tuttavapiirissäni monelle muullekin oli käynyt näin kirjaa lukiessa. Kun hyvin rakennettu action loppui ja koko loppuosan täyttävät pölinät alkoivat, menetin kiinnostukseni. Tämä oli erittäin harmillista, sillä ensimmäisen puolivälin aikaan ehdin hehkuttaa kaikille vastaantulijoille, kuinka loistava kirja Enkelit ja demonit on.

Kieltämättä siis petyin. Toiminnan lässähtämisen lisäksi toinen latteus, joka vähentää kirjan tenhoa, on Dan Brownin välillä hieman lapselliseksi käyvä kirjoitustyyli. Runsaat kursivoinnit ja väkinäiset vitsit hämmentävät. Kirjan mielikuvituksellisuus kuitenkin korvaa tekstin puutteet.

Enkelit ja demonit ei yllä samalle tasolle Da Vinci -koodin kanssa. Kirjassa käydään mielenkiintoista dialogia uskonnon ja tieteen välillä syvällisellä tasolla, mistä annan pisteet Brownille. Kuitenkaan se ei samalla tavalla hätkähdytä kuin Da Vinci -koodi. Dan Brownin "kakkoskirjana" se on kuitenkin erittäin mainio.

Martin Page: Kuinka minusta tuli tyhmä (Comment je suis devenu stupide, 2001)

Martin Pagen esikoisteos Kuinka minusta tuli tyhmä on niittänyt miehelle mainetta, ja ystävän suosituksesta tartuin tähän kirjaan innokkaana. Kirjan juoni kuulosti mielestäni kovin mielenkiintoiselta: akateemikkomies kärsii viisaudestaan ja päättääkin siksi ryhtyä tyhmäksi, jotta elämä muuttuisi mukavammaksi. Kuulostaa vinksahtaneelta ja samalla ihastuttavalta!

Jouduin kuitenkin pettymään, sillä hauskasta ideasta huolimatta Kuinka minusta tuli tyhmä ei ole erityisen hauska kirja. Pagen nokkeluuksia ymmärtääkseen pitäisi lukijalla olla tutkinto Sorbonnesta - suurin osa vitseistä kun liittyy ranskalaisten filosofien teoksiin.

Odotin kirjalta myös jonkinlaista elämänviisautta. Vaikka kirja kritisoi materialismia ja ironisoi länsimaista elämäntyyliämme, kirjan elämänfilosofia jää kuitenkin laimeaksi. Kirja on myöskin juonellisesti liian yksioikoinen ratkaisuissaan. Syvällisemmin käsiteltynä aihe olisi voinut tuoda kiintoisamman lopputuloksen.

Tämä kirja olisi voinut olla niin paljon parempi.

Ian McEwan: Sovitus (Atonement, 2001)

Lyhyesti: Ian McEwanin Sovitus on loistava. Tätä kirjaa aloin lukea jo vuosia sitten, mutta jostain syystä kirja jäi kesken, vaikka pidinkin siitä suuresti. Vuonna 2007 ilmestyi laadukas elokuvaversio, mutta sekään ei saanut minua vielä lukemaan kirjaa. Nyt tänä kesänä sain onneksi tartuttua tähän ikuisuuslukuprojektiini uudestaan, ja luinkin sen melkein yhdeltä istumalta loppuun.

Sovitus on kiintoisa kirja, sillä siinä peilataan ihmisen psykologiaa ja pääosassa ovat ihmisen yksityisimmät ja vaikeimmat tunteet. Kirja on kertomus kolmesta ihmisestä, nuoresta naisesta ja tämän alempisäätyisestä rakastajasta sekä naisen pikkusiskosta. Taustalla roihuaa toinen maailmansota. Hyvän sotarakkauskirjan tapaisesti kaiken sodan hävityksen keskellä juuri näiden kolmen ihmisen kohtalot tuntuvat kaikkein mielenkiintoisimmilta.

Takakansi hehkuttaa, että jännitys säilyy viimeiselle sivulle asti. Tämä on erittäin totta! Älkää siis spoilaantuko tästä kirjasta. Minähän toki spoilaannuin elokuvan kautta, mutta yllätyin silti lopusta. Aivan uskomattoman loistava kirja on siis kyseessä.

Anne Tyler: Onnellinen matkamies (The Accidental Tourist, 1985)

Anne Tylerin Onnellinen matkamies on hurmaava kirja, josta on tehty loistava elokuva vuonna 1988 nimellä Yksinäinen matkailija. Olen nähnyt elokuvan niin monta kertaa, että muistan tapahtumat ja sanankäänteetkin ulkoa. Suureksi ilokseni huomasin, että elokuva on erittäin uskollinen kirjalle, ja monet elokuvan dialogit ovat lähes sanasta sanaan kirjasta. Niinpä lukukokemus oli erittäin nautinnollinen.

Kirja kertoo Malcolm Leary -nimisestä miehestä, jolla ei mene kovin hyvin. Vaimo jättää, ja koirakin on käytöshäiriöinen. Sitten Malcolmin elämään tulee uusi nainen: eriskummallinen Muriel Pritchett, joka saa elämään taas hohtoa, vaikka kukaan muu ei ymmärräkään Malcolmin outoa ihastusta.

Malcolm suhtautuu elämään varsin pessimistisesti, ja hän on myös järjestelmällisyysfriikki. Kirjassa suurinta herkkua ovatkin Malcolmin pohdiskelut elämän pienistä asioista. Suurta iloa tuovat myös herkullisesti kuvatut sivuhahmot. Kirjan lukemisen jälkeen tekee mieli nähdä elämä uusin silmin: miten kauniita arjen rutiinit ovatkaan!

perjantai 9. heinäkuuta 2010

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (The Great Gatsby, 1925)

Olisivatpa kaikki klassikkokirjat tällaisia: mukaansatempaavia, kiehtovia, lyhyitä! F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu eli alkuperäisnimellä The Great Gatsby ilmestyi vuonna 1925 ja on mielenkiintoinen ja raadollinen kuvaus 1920-alun jazz-aikakauden elämäntyylistä. Kirjassa kerrotaan nuorten rikkaiden elämästä. Kertojana toimii nuori Nick Carraway, jota kiehtoo hänen mystinen naapurinsa Jay Gatsby. Suuren Gatsbyn elämä on metafora aikakauden ihmisistä ja toiveista.

Tartuin tähän teokseen sen takia, että olin nähnyt siitä elokuvan. Vuoden 1974 filmatisointi kangasteli mielessäni aika kaukaisena, ja olikin jännittävää yrittää muistella, mitä kirjassa tapahtuu. Loppuun saatiin paremmin dramatiikkaa elokuvassa kuin kirjassa, mutta kirjan syvällisen pinnallisia pohdintoja ajan ihmisistä ei ole saatu elokuvaan kirjan veroisesti mukaan. Kirja siis voittaa, kuten aina! ;)

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 (Slaughterhouse Five, 1969)

Nyt käsittelyyn joutuu Kurt Vonnegutin Teurastamo 5. Koko nimeltään teos on Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki, englanniksi Slaughterhouse Five, or the Children’s Crusade. Kirja on ilmestynyt vuonna 1969, postmodernin kirjallisuuden syntyaikoina. Teurastamo 5 on ensimmäinen postmoderni teos, jonka olen lukenut, ja se synnytti kyllä suunnattoman innon perehtyä lisää postmoderniin kirjallisuuteen. Teos miellytti minua myös lyhyen pituutensa vuoksi: "200-sivuinen postmoderni klassikkoteos" on mainio markkinointilause ainakin allekirjoittaneelle, jota kauhistuttavat esimerkiksi Umberto Econ jättiläisromaanit. Teurastamo 5 -kirjaa voinkin suositella mainiona ensiaskeleena jokaiselle postmodernismista kiinnostuneelle.

Postmodernin teoksen Teurastamo 5:sta tekevät monet seikat. Suurin näistä lienee metatekstisyys. Lukija tietää lukevansa kirjaa, tulkintaa jostakin, eikä siksi ole tarvetta vajota syvälle fiktioon. Vaikka romaanin aiheena on tositapahtuma, Dresdenin pommitus toisen maailmansodan aikana, kirjassa ei oikeastaan edes keskitytä tähän tapahtumaan vaan kerrotaan mieluummin vaikka päähenkilön avioliitosta.

Kiehtovaa Teurastamo 5:ssa on myös se, että se on todella erikoinen sotakirjaksi. Sotatapahtumat, voittajat, taistelevat osapuolet... Mikään näistä ei ole tärkeä asia kirjassa. Sen sijaan se, että päähenkilö joutuu ufojen kaappaamaksi, nousee paljon tärkeämpään asemaan. Niinpä: OUTOA, eikö totta? Juurikin tämä outous on Teurastamo 5:n vahvuus. Sotakin joutuu naurunalaiseksi, kun sitä käsitellään tällaisessa kirjassa.

Lempilauseeni kirjassa on: "Se olin minä. Minä se olin." Tätä lausetta sekä monia muita kohtia toistettiin kirjassa usein. Toisteisuus ja monet muut seikat tekivät tekstistä hyvin kiehtovaa.

Mitähän tästä kirjasta voisi sanoa lisää? Sen verran ehkä, että kirja herätti minut jostain unesta, jota en edes tiennyt uneksivani. Tiedän, että tämä blogiteksti ei tee kunniaa hienolle klassikkoteokselle, mutta luultavasti en ole vielä tarpeeksi perusteellisesti ymmärtänyt kirjaa. Ehkä joskus osaan sanoa Teurastamo 5:sta enemmän. Nyt sanon vain tämän: tämä kirja kannattaa lukea.