lauantai 31. heinäkuuta 2010

Tove Jansson: Aurinkokaupunki (Solstaden, 1974)

Tove Janssonin aikuisille suunnattu proosa on viehättänyt minua jo kauan. Hänen novellinsa ovat samalla sekä kypsiä että kepeitä ja muodostavat suurimman ja tunnetuimman osan hänen aikuistenproosastaan. Hän on kuitenkin kirjoittanut myös kolme aikuistenromaania. Näistä olen aiemmin lukenut Kunniallinen petkuttaja -romaanin, joka on mielestäni todella miellyttävä teos. Myös Kesäkirja odottaa lukemista.

Nyt oli vuorossa kuitenkin Aurinkokaupunki, yksi epätoivoisimmista lukuprojekteistani. Olen nimittäin aloittanut Aurinkokaupunki-kirjan noin viisi kertaa, ja joka kerralla lukeminen on jäänyt kesken. Syy tähän ei ole se, että kirja ei olisi hyvä, vaan kyse on ihan omasta laiskuudestani. Tänä kesänä lukuinnossani sain kuitenkin luettua kirjan loppuun.

Aurinkokaupunki kertoo amerikkalaisesta eläkeläisten asuttamasta lämpimästä rannikkokaupungista. Siellä on Butler Arms -niminen täysihoitola, jossa joukko vanhuksia asustaa. Kirjassa ei tapahdu juuri mitään, siinä vain seurataan vanhusten elämää. Kirja on asetelmassaan vahvasti sukua Muumilaakson marraskuulle. Toisilleen vieraat ihmiset asuvat samaa taloa ja yrittävät erilaisuudestaan huolimatta sietää toisiaan. Konflikteilta ei vältytä. Pienet kriisit ovat herkullisia, ja kerronta on muutenkin mainiota.

Erityisen loistavaa on henkilökuvaus. Tove tuntee ihmiset ja heidän epätoivonsa. Neuroottisuutta käsitellää rakkaudella ja Tovelle niin ominaisella lämpimällä ironisuudella. Jokainen hahmo muistuttaa hieman jotakin Muumi-tarinoiden sivuhahmoa. On pieni, pelästynyt nainen (Salome), maailmaan tuskastunut dramaqueen (Miska), outo vanha herra (Ruttuvaari). Tove tuntee selvästi vetoa tiettyihin ihmistyyppeihin, niihin kurjiin ja säälittävämpiin, siksi hän kertoo näistä olennoista tässäkin kirjassa.

Itse Muumi-perheen jäseniä kirjassa ei tietenkään ole. Muumit on hyvästelty jo vuonna 1970 Muumilaakson marraskuussa, nyt on sivuhahmojen aika. Aurinkokaupungissa Muumien taaksejättö jatkuu, ja samalla siirrytään satuolentojen kuvaamisesta tavallisten ihmisten kuvaamiseen. Tässä mielessä Aurinkokaupunki on eräänlainen Muumilaakson marraskuun sisarteos.

Thomas Harris: Hannibal (1999)

Thomas Harrisin Hannibal Lecter -sarjaan kuuluu neljä kirjaa: Punainen lohikäärme (Red Dragon, 1981), Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1988), Hannibal (1999) sekä Nuori Hannibal (Hannibal Rising, 2006). Luettuani Uhrilampaat ja ihastuttuani siihen täytyi minun lukea tietenkin myös Hannibal, jatko-osa nuoren poliisin Clarise Starlingin ja tohtori Hannibal Lecterin tarinaan. En halua spoilata kirjan juonta lainkaan, joten en kerro siitä mitään. Sen voin paljastaa, että kyseessä on vielä synkempi tarina kuin Uhrilampaissa.

Hannibal ja Uhrilampaat eroavat toisistaan suuresti tyylillisesti, mikä tuskin on yllätys, kun niiden ilmestymisvälillä aikaa on yli kymmenen vuotta. (Olisipa muuten ollut kauheaa olla 1990-luvulla Hannibal-kirjojen fani: yksitoista vuotta on aika pitkä odotus jatko-osalle!)

Uhrilampaiden elokuvamainen rakenne ei toimi yhtä hyvin Hannibalissa, sillä kun Uhrilampaissa keskityttiin lähinnä toimintaan ja hahmojen mietteet ilmaistiin vain nopeasti lyhyinä kursivointeina, on Hannibal taasen täynnä juurikin hahmojen pohdintoja. Hannibalissa on myös edeltäjäänsä enemmän tarinointia ja kuvailua. Pienistä hidasteluista huolimatta myös Hannibalin tarina etenee, eikä tylsiä hetkiä juuri ole.

Hannibal Lecterissä kertovista kirjoista kun on kyse, ei voi olla mainitsematta väkivaltaa. Uhrilampaissa sitä oli vielä siedettävä määrä, mutta Hannibal oli jo aika raskasta kamaa. Minun oli ainakin välillä vaikeaa lukea kaikkia väkivaltakuvauksia, kun ne olivat niin hirveän raakoja ja julmia. Onkin kiinnostavaa, että kirjailija Thomas Harris toteaa Hannibalin loppupuheessa, että kirjojen pahuus tulee vain hänestä itsestään. Minkähänlainen mies tämä Harris on, kun hän tällaisia kirjoja kirjoittaa? Ja: minkälainen ihminen minä olen, kun näitä luen?

Näihin huomioihin liittyy myös Hannibalin ja Uhrilampaiden välinen suurin ero. Uhrilampaat on vielä hyveellinen ja moraaliltaan ymmärrettävä teos. Siinä on vielä helppo sanoa, mikä on pahaa ja mikä hyvää, mutta Hannibalissa kaikki muuttuu. Lukija kiintyy huomaamattaan Hannibal Lecteriin, kun asioita kerrotaan hänen näkökulmastaan. Clarise Starling taasen alkaa tehdä moraalisesti arveluttavia tekoja. Sen verran spoilaan, että Hannibalin elokuvaversiossa on täysin erilainen loppu verrattuna kirjaan: siinä pyritään tekemään tiukka ero pahan ja hyvän välille. Muutenkin kirjan rönsyilyä on vähennetty elokuvassa, niin että juoni kulkee suoraviivaisemmin. Selvästi amerikkalaiselle yleisölle Hannibalin moraalittomuudet ovat liikaa.

Tässä mennään taas sille samalle rajalle, joka Uhrilampaissa kutkutti lukijan mieltä. Pahuus ja se, kuinka se kiehtoo meitä - melkein liikaa, että voisimme sen hyväksyä kaksinaismoraalisissa mielissämme.

perjantai 30. heinäkuuta 2010

Thomas Harris: Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1988)

Amerikkalainen Thomas Harris on kirjoittanut neljä kirjaa luomastaan hahmosta nimeltä tohtori Hannibal Lecter. Kaikki kirjat on myös filmatisoitu. Ihmissyöjä-murhaaja-psykopaatti-tohtorista on näin tullut yksi elokuvahistorian kuuluisimmista pahiksista.

Kaksi Harrisin Lecter-kirjoista, Uhrilampaat ja Hannibal, keskittyvät nuoren FBI:n agentin Clarise Starlingin ja tohtori Hannibal Lecterin tapaamisiin. Olin aiemmin nähnyt näiden kirjojen elokuvaversiot ja innostunut kovasti. Lecterin älykkäässä pahuudessa on jotain kiehtovaa, ja Starlingin kunniallinen poliisihahmo taasen on mahtava päähenkilö. Tänä kesänä tartuinkin viimein näihin kirjoihin, ja ne veivät minut täysin mukanaan.

Uhrilampaissa Clarise Starling on vielä opiskelija, ja hän pääsee ratkomaan sarjamurhaaja Buffalo Billin arvoitusta. Apunaan hän käyttää toista sarjamurhaajaa, Hannibal Lecteriä, joka istuu mielisairaalavankilan pimeimmällä osastolla. Sinne Starling menee haastattelemaan Lecteriä.

Kirjan juoni on loistavasti rakennettu, ja se etenee jouhevasti, mikä johtuu kirjan elokuvamaisesta rakenteesta. Kirjassa jokainen luku on kuin kohtaus elokuvassa. Siksipä kerronta onkin hyvin nopeaa, kun joka luku on lyhyt ja ytimekäs. Ei ihme, että kirjasta on tehty elokuva, kun rakenne on jo niin elokuvamainen. Uhrilampaat-elokuva vuodelta 1991 on hyvin uskollinen kirjalle yksinkertaisinta dialogia myöten.

Sekä kirja että elokuva ovat olleet hyvin suosittuja. Uhrilampaiden viehätys lienee siinä, että pahuudesta tehdään kiehtovaa. Lecter on hyvin karismaattinen hahmo, ja psykologin taitojensa takia hänellä on kyky päästä kenen tahansa pään sisään. Kun tarpeeksi tutkitaan, löytyy meistä jokaisesta jotain salattua ja pahaa, jonka haluamme kätkeä ulkomaailmalta.

Hilja Valtonen: Vaimoke (1933)

Mieli on hilpeä, ja syy siihen on selvä: luin tänään Hilja Valtosen Vaimoke-kirjan.

Olin tutustunut Hilja Valtoseen eräällä kirjallisuuden naisviihdekurssilla, jossa luettiin Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili -kirja. Se on myös hauska teos, mutta ei voita Vaimokkeen iloittelua. Vaimoke on nimittäin hurjanhauska kirja. Syy tähän on Hilja Valtosen räiskyvä kielenkäyttö, joka sai minut kikattamaan ääneen lukiessani!

Kirjan juoni on sukua Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmälle. Kirsti Leivo on äkkipikainen ja suorasanainen tyttö, josta tulee agronomi Esko Latvalle vaimoke. Esko päättää kesyttää Kirstin rakastamaan itseään, ja Kirsti taasen ärsyttää Eskoa, minkä kerkeää. Siitä seuraakin hauskoja kommelluksia ja totta kai myös romantiikkaa.

Vaimoke onkin aivan täydellinen naistenviihdekirja. Huvittavaa on se, että tämä 1930-luvun suomalainen naistenviihde peittoaa nykyajan chickflickin mennen tullen. Nykyajan naistenviihdekirjailijoista ainoa yhtä hauska kirjailija lienee Helen Fielding, jonka Bridget Jonesit ovat todella riemukkaita.

Eli nyt suositus sydämen pohjasta: jos tykkäät vähänkin romanttisesta komediasta, tässä on kirja, joka kannattaa lukea! Kirjaan pohjautuva samanniminen elokuva on myös mainio: Kirstinä hurmaa Ansa Ikonen, ja Tauno Palo komistelee Eskona. Aaaahh!

torstai 29. heinäkuuta 2010

Sofi Oksanen: Baby Jane (2005)

Olen ollut kiinnostunut Sofi Oksasen tuotannosta jo kauan, ja varsinkin ylistetty Puhdistus-romaani on tuntunut mielenkiintoiselta luettavalta. Nyt aloitin Oksasen lukemisen hänen toisesta teoksestaan, Baby Janesta. Valitettavasti petyin kirjaan.

Baby Jane alkoi jännittävästi, kieli oli tuoretta, aihe tempasi minut mukaansa. Kuitenkin jo parin sivun jälkeen muutin mieltäni. Kirja osoittautui erittäin masentavaksi kertomukseksi kahden lesbon oudosta suhteesta.

Tässä pieni esimerkki kirjan tunnelmasta:
Minä olin väsynyt.
Piki oli väsynyt.
Bossa oli väsynyt.


Ymmärrettävästi siis minäkin väsähdin. Vaikka Oksanen kuvaa taitavasti vaikeaa ihmissuhdetta ja mielenterveydellisiä ongelmia, tarinan totaalinen ankeus masensi minut niin pahasti, etten vaan voinut nauttia kirjasta.

En myöskään ymmärrä, mitä kirjan nimi Baby Jane tarkoittaa. Se lienee jokin intertekstuaalinen viittaus, jota en tajunnut. Ainakaan kirjassa ei mainittu Baby Janea.

Ensimmäinen Oksanen-lukukokemukseni oli siis sangen negatiivinen, mutta aion silti lukea ainakin sen Puhdistuksen jokin päivä!

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Dan Brown: Enkelit ja demonit (Angels and Demons, 2001)

Dan Brownin supersuosittu Da Vinci -koodi oli minulle aikoinaan suuri lukuelämys, joten päätin lukea Brownin toiseksi tunnetuimman kirjan eli Enkelien ja demonien pariin. Molemmissa kirjoissa (kuten myös uutukaisessa Kadonnut symboli, joka sekin odottaa lukemistaan kirjahyllyssäni) on pääosassa amerikkalainen uskonnollisen symbologian professori Robert Langdon. Hänestä on tullut suuri suosikkini Brownin lukiessani. Hurmaava ja nuhruinen Langdon ratkoo mysteereitä älyllään ja taiteen tietämyksellään, mikä viehättää minua suuresti.

Enkeleissä ja demoneissa on jännittävä juoni, joka kaikessa (näennäisessä) yksinkertaisuudessa sai minut heti valtoihinsa. Ahmin kirjan, joka piti minua jännityksessä lähes loppuun saakka. Sen verran spoilaan, että petyin loppuun. Ilmeisesti en ole ainoa, sillä tuttavapiirissäni monelle muullekin oli käynyt näin kirjaa lukiessa. Kun hyvin rakennettu action loppui ja koko loppuosan täyttävät pölinät alkoivat, menetin kiinnostukseni. Tämä oli erittäin harmillista, sillä ensimmäisen puolivälin aikaan ehdin hehkuttaa kaikille vastaantulijoille, kuinka loistava kirja Enkelit ja demonit on.

Kieltämättä siis petyin. Toiminnan lässähtämisen lisäksi toinen latteus, joka vähentää kirjan tenhoa, on Dan Brownin välillä hieman lapselliseksi käyvä kirjoitustyyli. Runsaat kursivoinnit ja väkinäiset vitsit hämmentävät. Kirjan mielikuvituksellisuus kuitenkin korvaa tekstin puutteet.

Enkelit ja demonit ei yllä samalle tasolle Da Vinci -koodin kanssa. Kirjassa käydään mielenkiintoista dialogia uskonnon ja tieteen välillä syvällisellä tasolla, mistä annan pisteet Brownille. Kuitenkaan se ei samalla tavalla hätkähdytä kuin Da Vinci -koodi. Dan Brownin "kakkoskirjana" se on kuitenkin erittäin mainio.

Martin Page: Kuinka minusta tuli tyhmä (Comment je suis devenu stupide, 2001)

Martin Pagen esikoisteos Kuinka minusta tuli tyhmä on niittänyt miehelle mainetta, ja ystävän suosituksesta tartuin tähän kirjaan innokkaana. Kirjan juoni kuulosti mielestäni kovin mielenkiintoiselta: akateemikkomies kärsii viisaudestaan ja päättääkin siksi ryhtyä tyhmäksi, jotta elämä muuttuisi mukavammaksi. Kuulostaa vinksahtaneelta ja samalla ihastuttavalta!

Jouduin kuitenkin pettymään, sillä hauskasta ideasta huolimatta Kuinka minusta tuli tyhmä ei ole erityisen hauska kirja. Pagen nokkeluuksia ymmärtääkseen pitäisi lukijalla olla tutkinto Sorbonnesta - suurin osa vitseistä kun liittyy ranskalaisten filosofien teoksiin.

Odotin kirjalta myös jonkinlaista elämänviisautta. Vaikka kirja kritisoi materialismia ja ironisoi länsimaista elämäntyyliämme, kirjan elämänfilosofia jää kuitenkin laimeaksi. Kirja on myöskin juonellisesti liian yksioikoinen ratkaisuissaan. Syvällisemmin käsiteltynä aihe olisi voinut tuoda kiintoisamman lopputuloksen.

Tämä kirja olisi voinut olla niin paljon parempi.

Ian McEwan: Sovitus (Atonement, 2001)

Lyhyesti: Ian McEwanin Sovitus on loistava. Tätä kirjaa aloin lukea jo vuosia sitten, mutta jostain syystä kirja jäi kesken, vaikka pidinkin siitä suuresti. Vuonna 2007 ilmestyi laadukas elokuvaversio, mutta sekään ei saanut minua vielä lukemaan kirjaa. Nyt tänä kesänä sain onneksi tartuttua tähän ikuisuuslukuprojektiini uudestaan, ja luinkin sen melkein yhdeltä istumalta loppuun.

Sovitus on kiintoisa kirja, sillä siinä peilataan ihmisen psykologiaa ja pääosassa ovat ihmisen yksityisimmät ja vaikeimmat tunteet. Kirja on kertomus kolmesta ihmisestä, nuoresta naisesta ja tämän alempisäätyisestä rakastajasta sekä naisen pikkusiskosta. Taustalla roihuaa toinen maailmansota. Hyvän sotarakkauskirjan tapaisesti kaiken sodan hävityksen keskellä juuri näiden kolmen ihmisen kohtalot tuntuvat kaikkein mielenkiintoisimmilta.

Takakansi hehkuttaa, että jännitys säilyy viimeiselle sivulle asti. Tämä on erittäin totta! Älkää siis spoilaantuko tästä kirjasta. Minähän toki spoilaannuin elokuvan kautta, mutta yllätyin silti lopusta. Aivan uskomattoman loistava kirja on siis kyseessä.

Anne Tyler: Onnellinen matkamies (The Accidental Tourist, 1985)

Anne Tylerin Onnellinen matkamies on hurmaava kirja, josta on tehty loistava elokuva vuonna 1988 nimellä Yksinäinen matkailija. Olen nähnyt elokuvan niin monta kertaa, että muistan tapahtumat ja sanankäänteetkin ulkoa. Suureksi ilokseni huomasin, että elokuva on erittäin uskollinen kirjalle, ja monet elokuvan dialogit ovat lähes sanasta sanaan kirjasta. Niinpä lukukokemus oli erittäin nautinnollinen.

Kirja kertoo Malcolm Leary -nimisestä miehestä, jolla ei mene kovin hyvin. Vaimo jättää, ja koirakin on käytöshäiriöinen. Sitten Malcolmin elämään tulee uusi nainen: eriskummallinen Muriel Pritchett, joka saa elämään taas hohtoa, vaikka kukaan muu ei ymmärräkään Malcolmin outoa ihastusta.

Malcolm suhtautuu elämään varsin pessimistisesti, ja hän on myös järjestelmällisyysfriikki. Kirjassa suurinta herkkua ovatkin Malcolmin pohdiskelut elämän pienistä asioista. Suurta iloa tuovat myös herkullisesti kuvatut sivuhahmot. Kirjan lukemisen jälkeen tekee mieli nähdä elämä uusin silmin: miten kauniita arjen rutiinit ovatkaan!

perjantai 9. heinäkuuta 2010

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (The Great Gatsby, 1925)

Olisivatpa kaikki klassikkokirjat tällaisia: mukaansatempaavia, kiehtovia, lyhyitä! F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu eli alkuperäisnimellä The Great Gatsby ilmestyi vuonna 1925 ja on mielenkiintoinen ja raadollinen kuvaus 1920-alun jazz-aikakauden elämäntyylistä. Kirjassa kerrotaan nuorten rikkaiden elämästä. Kertojana toimii nuori Nick Carraway, jota kiehtoo hänen mystinen naapurinsa Jay Gatsby. Suuren Gatsbyn elämä on metafora aikakauden ihmisistä ja toiveista.

Tartuin tähän teokseen sen takia, että olin nähnyt siitä elokuvan. Vuoden 1974 filmatisointi kangasteli mielessäni aika kaukaisena, ja olikin jännittävää yrittää muistella, mitä kirjassa tapahtuu. Loppuun saatiin paremmin dramatiikkaa elokuvassa kuin kirjassa, mutta kirjan syvällisen pinnallisia pohdintoja ajan ihmisistä ei ole saatu elokuvaan kirjan veroisesti mukaan. Kirja siis voittaa, kuten aina! ;)

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 (Slaughterhouse Five, 1969)

Nyt käsittelyyn joutuu Kurt Vonnegutin Teurastamo 5. Koko nimeltään teos on Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki, englanniksi Slaughterhouse Five, or the Children’s Crusade. Kirja on ilmestynyt vuonna 1969, postmodernin kirjallisuuden syntyaikoina. Teurastamo 5 on ensimmäinen postmoderni teos, jonka olen lukenut, ja se synnytti kyllä suunnattoman innon perehtyä lisää postmoderniin kirjallisuuteen. Teos miellytti minua myös lyhyen pituutensa vuoksi: "200-sivuinen postmoderni klassikkoteos" on mainio markkinointilause ainakin allekirjoittaneelle, jota kauhistuttavat esimerkiksi Umberto Econ jättiläisromaanit. Teurastamo 5 -kirjaa voinkin suositella mainiona ensiaskeleena jokaiselle postmodernismista kiinnostuneelle.

Postmodernin teoksen Teurastamo 5:sta tekevät monet seikat. Suurin näistä lienee metatekstisyys. Lukija tietää lukevansa kirjaa, tulkintaa jostakin, eikä siksi ole tarvetta vajota syvälle fiktioon. Vaikka romaanin aiheena on tositapahtuma, Dresdenin pommitus toisen maailmansodan aikana, kirjassa ei oikeastaan edes keskitytä tähän tapahtumaan vaan kerrotaan mieluummin vaikka päähenkilön avioliitosta.

Kiehtovaa Teurastamo 5:ssa on myös se, että se on todella erikoinen sotakirjaksi. Sotatapahtumat, voittajat, taistelevat osapuolet... Mikään näistä ei ole tärkeä asia kirjassa. Sen sijaan se, että päähenkilö joutuu ufojen kaappaamaksi, nousee paljon tärkeämpään asemaan. Niinpä: OUTOA, eikö totta? Juurikin tämä outous on Teurastamo 5:n vahvuus. Sotakin joutuu naurunalaiseksi, kun sitä käsitellään tällaisessa kirjassa.

Lempilauseeni kirjassa on: "Se olin minä. Minä se olin." Tätä lausetta sekä monia muita kohtia toistettiin kirjassa usein. Toisteisuus ja monet muut seikat tekivät tekstistä hyvin kiehtovaa.

Mitähän tästä kirjasta voisi sanoa lisää? Sen verran ehkä, että kirja herätti minut jostain unesta, jota en edes tiennyt uneksivani. Tiedän, että tämä blogiteksti ei tee kunniaa hienolle klassikkoteokselle, mutta luultavasti en ole vielä tarpeeksi perusteellisesti ymmärtänyt kirjaa. Ehkä joskus osaan sanoa Teurastamo 5:sta enemmän. Nyt sanon vain tämän: tämä kirja kannattaa lukea.