lauantai 31. heinäkuuta 2010

Thomas Harris: Hannibal (1999)

Thomas Harrisin Hannibal Lecter -sarjaan kuuluu neljä kirjaa: Punainen lohikäärme (Red Dragon, 1981), Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1988), Hannibal (1999) sekä Nuori Hannibal (Hannibal Rising, 2006). Luettuani Uhrilampaat ja ihastuttuani siihen täytyi minun lukea tietenkin myös Hannibal, jatko-osa nuoren poliisin Clarise Starlingin ja tohtori Hannibal Lecterin tarinaan. En halua spoilata kirjan juonta lainkaan, joten en kerro siitä mitään. Sen voin paljastaa, että kyseessä on vielä synkempi tarina kuin Uhrilampaissa.

Hannibal ja Uhrilampaat eroavat toisistaan suuresti tyylillisesti, mikä tuskin on yllätys, kun niiden ilmestymisvälillä aikaa on yli kymmenen vuotta. (Olisipa muuten ollut kauheaa olla 1990-luvulla Hannibal-kirjojen fani: yksitoista vuotta on aika pitkä odotus jatko-osalle!)

Uhrilampaiden elokuvamainen rakenne ei toimi yhtä hyvin Hannibalissa, sillä kun Uhrilampaissa keskityttiin lähinnä toimintaan ja hahmojen mietteet ilmaistiin vain nopeasti lyhyinä kursivointeina, on Hannibal taasen täynnä juurikin hahmojen pohdintoja. Hannibalissa on myös edeltäjäänsä enemmän tarinointia ja kuvailua. Pienistä hidasteluista huolimatta myös Hannibalin tarina etenee, eikä tylsiä hetkiä juuri ole.

Hannibal Lecterissä kertovista kirjoista kun on kyse, ei voi olla mainitsematta väkivaltaa. Uhrilampaissa sitä oli vielä siedettävä määrä, mutta Hannibal oli jo aika raskasta kamaa. Minun oli ainakin välillä vaikeaa lukea kaikkia väkivaltakuvauksia, kun ne olivat niin hirveän raakoja ja julmia. Onkin kiinnostavaa, että kirjailija Thomas Harris toteaa Hannibalin loppupuheessa, että kirjojen pahuus tulee vain hänestä itsestään. Minkähänlainen mies tämä Harris on, kun hän tällaisia kirjoja kirjoittaa? Ja: minkälainen ihminen minä olen, kun näitä luen?

Näihin huomioihin liittyy myös Hannibalin ja Uhrilampaiden välinen suurin ero. Uhrilampaat on vielä hyveellinen ja moraaliltaan ymmärrettävä teos. Siinä on vielä helppo sanoa, mikä on pahaa ja mikä hyvää, mutta Hannibalissa kaikki muuttuu. Lukija kiintyy huomaamattaan Hannibal Lecteriin, kun asioita kerrotaan hänen näkökulmastaan. Clarise Starling taasen alkaa tehdä moraalisesti arveluttavia tekoja. Sen verran spoilaan, että Hannibalin elokuvaversiossa on täysin erilainen loppu verrattuna kirjaan: siinä pyritään tekemään tiukka ero pahan ja hyvän välille. Muutenkin kirjan rönsyilyä on vähennetty elokuvassa, niin että juoni kulkee suoraviivaisemmin. Selvästi amerikkalaiselle yleisölle Hannibalin moraalittomuudet ovat liikaa.

Tässä mennään taas sille samalle rajalle, joka Uhrilampaissa kutkutti lukijan mieltä. Pahuus ja se, kuinka se kiehtoo meitä - melkein liikaa, että voisimme sen hyväksyä kaksinaismoraalisissa mielissämme.

Ei kommentteja: