maanantai 30. elokuuta 2010

Bram Stoker: Dracula (1897)

Bram Stokerin Dracula on kaikkien nykyajan vampyyrikirjojen esikuva. Kun tänä päivänä elämme uusromanttista aikakautta, ja vampyyriproosaa - ja -draamaa pursuaa joka tuutista, on mielenkiintoista tutustua aitoon vampyyriklassikkoon, joka nykyteoksiakin inspiroi. Toki vampyyrikertomuksia on ilmestynyt jo ennen Draculaa, mutta tämä englantilaisen Bram Stokerin kirja on kaikista vampyyritarinoista tunnetuin.

Nykyajan Twilightit, Vampyyripäiväkirjat ja True Bloodit vaikuttavat melkoiselta pehmokamalta verrattuna Draculaan. Teoksen päähenkilö, kreivi Dracula, ei nimittäin ole mikään ihana hottisteinivampyyri vaan vanha, kalpea, verenhimoinen hirviö, joka asustaa synkässä linnassaan Transsylvaniassa. Vampyyrien olemassaolo koetaan teoksessa suurena kauhuna, ja teoksen tapahtumat keskittyvätkin vampyyrien tuhoamiseen. Draculaa vastaan taistelee alankomaalainen tohtori van Helsing apunaan jalot anglosaksiystävänsä.

Pidin kovasti kirjan rakenteesta, sillä se loi tarinaan realistisen sävyn. Kirja koostuu päähenkilöiden vampyyrijahdista tallentamista dokumenteista: päiväkirjamerkinnöistä, muistioista, lehtileikkeistä. Ne on koottu kronologiseen järjestykseen, ja niiden avulla lukija voi seurata tapahtumia tieteellisen tarkasti. Dokumenttien avulla kertominen osoittautuu kuitenkin kirjan lopussa hieman tylsäksi kerrontatavaksi. Rauhalliset kertojanäänet eivät saa luotua tarpeeksi dramatiikkaa ratkaiseviin tapahtumiin.

Jäin myös kaipaamaan tarinaan enemmän vampyyritarinoille niin tyypillistä intohimoa. Ehkä se on syy siihen, miksi nykyajan vampyyritarinat ovat niin suosittuja: niissä vampyyrit esiintyvät lähinnä himottavina komistuksina eivätkä niinkään saatanallisina hirviöinä. (Tosin Twilightissa nykytyyli menee ehkä vähän liian pitkälle, kun päähenkilövampyyri on todellinen ihannepoikaystävä. Aika kauas ollaan siis tultu Draculasta.)

Draculasta on tehty paljon elokuvia, mutta itse olen nähnyt näistä vain yhden, Francis Ford Coppolan ohjaaman vuonna 1992 ilmestyneen Bram Stokerin Draculan. Elokuva on kaikista filmatisoinneista alkuperäisteokselle uskollisin, mutta siinäkin on omat erikoisuutensa. Elokuvassa Draculan hahmoa ei esitetä pahuuden ruumillistumana, vaan häntä sympatiseerataan. Siten Coppolan elokuva on kieltämättä alkuperäisteosta kiehtovampi.

2000-luvun vampyyreja kuolatessa ei kannata unohtaa tätä modernin vampyyrikauhun ehdotonta kuningasteosta. Twilightit unohtuvat muutaman vuoden kuluttua, mutta Dracula on ja pysyy maailman kuuluisimpana vampyyritarinana.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (The Boy in the Striped Pyjamas, 2006)

Varoitus: lopeta blogikirjoituksen lukeminen heti, jos haluat lukea tämän kirjan! Spoilereita tiedossa!

John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan takakannessa ei ole paljon muuta sanottu, kuin että lukijan olisi parasta olla tietämättä kirjan juonesta mitään ennen lukemista. Harvoinpa ovat tällaiset myyntisanat olleet enemmän totta.

Tämä kirja oli yksi elämäni ristiriitaisimmista lukukokemuksista. Siksi en osaa kirjoittaa siitä erityisen hienosti tai syvällisesti. Keskityn nyt kertomaan siitä, mitä ajattelin, kun luin tämän kirjan.

Kirjan päähenkilö on saksalainen yhdeksänvuotias Bruno-poika, jonka isä on natsiliikkeen korkea upseeri. Perhe muuttaa Auschwitziin, kun isästä tulee keskitysleirin komentaja. Leikkiessään uuden kodin pihamaalla Bruno tutustuu aidan takana leikkivään juutalaispoika Shmueliin. Pojat ystävystyvät, sillä he ovat samanikäisiä eikä muita kavereita juuri ole.

Siinä on hieno tarina, eikö vain? Kuin suoraan jostain Hollywood-elokuvasta. Kuitenkin kirjailijan kirjoitustyyli lähes pilaa kaiken. Boyne kirjoittaa tavattoman naiivisti. Suurimman osan kirjasta olin aivan raivon partaalla. Miten tuskastuttavaa tekstiä! Miten kukaan voi kirjoittaa tällaista? Mistä pumpulista kirjailijan aivot on tehty?

Ärsyyntyneeksi minut sai kirjailijan lapsellisen tekstin lisäksi myös Brunon typeryys. Miten muka saksalainen poika ei tiedä, mitä kalja on ja kuvaa sitä "kuplivaksi juomaksi"? Miten muka natsiylimistön lapsille ei ole kerrottu, miten Hitlerin nimi lausutaan ja sitten tämä järjetön pikkupoika kutsuu häntä "Hilleriksi"? Miten kukaan lapsi ei ymmärtäisi, että ihmiset raidallisissa pyjamissa ovat vankeja? Voiko kukaan lapsi olla niin naiivi kuin Bruno on?

Kirjan lopussa kaikki kuitenkin muuttuu. Kaiken sen lapsellisen scheissen alta paljastuukin upea tarina. Toiseksi viimeinen luku järkytti minua niin syvästi, etten osannut muuta kuin itkeä hysteerisesti.

Mitä tapahtui? Miten tämä kirja teki sen? Yllätti minut täydellisesti ja sai minut ihan tolaltani? Kirjan takakannessa lukee juonenpaljastusvaroituksen lisäksi vain Timen lausunto teoksesta: "Ihme kirjaksi." Allekirjoitan tämän. Tässä on pieni helmi.

Paulo Coelho: Alkemisti (O alquimista, 1988)

Paulo Coelhosta on tullut ystäväpiirissäni suuri nimi, kun monet kaverini ovat ihastuneet hänen kirjoihinsa. Lukuisten suosittelujen takia päätinkin sitten lopulta ryhdistäytyä ja tutustua brasialaisherran tuotantoon. Valitsin luettavakseni Alkemistin, jota olen kuullut monien ylistävän. Olin siis valmistautunut mieltä ylentävään lukukokemukseen, joka muuttaa maailmani.

Eipä siis ollut ihmekään, että petyin kirjaan suuresti. Unelmiaan jahtaavasta paimenpojasta kertova kirja ei miellyttänyt minua lainkaan. Symbolinen ote lähinnä ärsytti, eivätkä kirjan elämänviisaudet koskettaneet minua. Mielestäni satumainen kerrontatapa oli tuskallisen naiivi, enkä jaksanut olla kiinnostunut kirjan aiheesta tai teemasta. Ehkä lukukokemukseeni vaikuttaa myös se, että olin juuri ennen Alkemistia saanut päätökseen erään väkivaltaisen ja realistisen teoksen. Alkemisti tuntui sellaisen kirjan jälkeen melko lapselliselta.

Ymmärrän toki lapsellisen sävyn, sen tarkoitus kai on johdattaa lukija pois tästä julmasta maailmasta ja antaa hänen nähdä elämässä kauneutta - ja plaaplaaplaa... Olenkohan jotenkin kyyninen ihminen, kun tämä ei tehonnut minuun? Olen kyllä suuri satujen ystävä, mutta jos haluan lukea satuja, tartun satukirjaan. En halua lukea satulässytystä kirjasta, joka seisoo kirjaston aikuisten osastolla.

Minuun ei myöskään tehonnut kirjan sanoma unelmien toteuttamisesta ihan siitä syystä, että en ole itse sitä mieltä, että omien unelmien toteuttaminen olisi ihmisen elämäntehtävä. Kirja sai minut kyllä miettimään elämän tarkoitusta, kun halusin keksiä vaihtoehdon Alkemistin vastaukselle. Siten kirja siis kyllä onnistui tehtävässään tietyllä tavalla: Alkemisti yksinkertaisesti ärsytti minua niin paljon, että se pisti minut ajattelemaan.

Alkemistia on verrattu Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssiin, ja ihan kyllä syystä. Kirjoissa on paljon samankaltaisuutta: niissä tarkastellaan ihmiselämää viattoman ihmisen näkökulmasta. Sekä paimenpojan että prinssin matkalla tulee vastaan monenlaisia ihmisiä, ja näiden ihmisten valintoja sitten punnitaan ja kritisoidaankin. Pikku prinssi tosin vie voiton kirjojen välisessä tasovertailussa. Pikku prinssin rakenne, kerronta ja pohdinta ovat mielestäni onnistuneempia kuin Alkemistissa.

On kyllä aivan mahdollista, etten pitänyt Alkemistista vain sen takia, että en ole tarpeeksi kypsä senkaltaisille elämänfilosofille kirjoille. Esimerkiksi tästä voin kertoa sen, että Alkemistissa lempikohtani oli täysin kirjan teemaan liittymätön: yksinkertainen kuvaus paimenpojan ja muslimitytön rakkauden ensi hetkistä. Samoin myös Pikku prinssissä olen epäloogisesti aina pitänyt eniten siitä kohdasta, jossa poika piirtää käärmeen, joka on juuri syönyt elefantin. Elämänfilosofiset tekstit eivät selvästi ole minua varten, ja siksipä Alkemistin syvälliset pohdinnat maistuivatkin mielestäni puulle.

lauantai 28. elokuuta 2010

Stephenie Meyer: Twilight (2005)

Vampyyrit ovat valloittaneet maailman, ja Stephenie Meyerin Twilight-kirjasarja on kohonnut superhyperübersuosioon teinityttöjen keskuudessa. Itse kuulin Twilightista vasta vuonna 2008, kun ensimmäinen elokuva ilmestyi, mutta useat kaverini kertoivat rakastuneensa tarinaan jo ensimmäisten kirjojen ilmestymisaikaan. Itse olen käynyt kaikki kolme ilmestynyttä elokuvaa katsomassa ja kieltämättä ihan mielenkiinnolla odotan, millaisia neljännen kirjan kaksi (!) filmatisointia tulevat olemaan. Jotain kiehtovaa niissä teinivampyyreissa on.

Päätin elokuvat nähtyäni tutustua myös kirjoihin ja sainkin nyt viimein luettua loppuun ensimmäisen osan, Twilightin, alkuperäiskielellä. Kirja oli hienoinen pettymys elokuvaan verrattuna, sillä se osoittautui vähän tylsäksi. Alku oli erittäin lupaava ja kiehtovasti kirjoitettu, mutta sitten meno lopahti. Ihmistyttö Bellan ja vampyyripoika Edwardin rakkausjuttu alkoi tylsistyttää. Syy tähän lienee verkkaisessa kerronnassa, vaikka toki kiinnyinkin Bellan kertojanääneen.

Suurin syy siihen, miksi elokuva oli mielestäni kirjaa parempi, olikin tapahtumien nopeuttaminen ja Bellan turhien lorinoiden poisjättäminen. Elokuvassa oli myös oikein hyvin onnistunut Bellan ja Edwardin välisen jännitteen luominen. Elokuvasta saattoi nauttia, koska siihen oli valittu kirjan parhaat palat. Täytyy myös ihailla sitä, miten uskollisia elokuvantekijät ovat olleet kirjalle. Dialogi oli monessa kohtauksessa siirretty sanasta sanaan kirjasta elokuvaan. Juontakaan ei ollut liiemmin muokattu hollywoodimaisemmaksi, mitä nyt hieman actionia ja jännitystä lisätty.

Toivottavasti kukaan Twilight-fani ei nyt sitten ota tästä kirjoituksesta nokkiinsa ja lynkkaa minua! - Tai puraise...

perjantai 27. elokuuta 2010

Jane Austen: Järki ja tunteet (Sense and Sensibility, 1811)

Vuonna 1995 Jane Austenin ensimmäisestä julkaistusta romaanista Järki ja tunteet tehtiin samanniminen elokuva. Tuosta elokuvasta tuli heti sen nähtyäni yksi suursuosikeistani, ja se oli myös ensimmäinen kosketukseni Austenin töihin. Nyt vuosia myöhemmin sain alkuperäisteoksen luettua ja valitettavasti petyin hieman. Emma Thompson on ysärielokuvan loistavasta käsikirjoituksestaan jättänyt pois kaiken epäoleellisen ja tarinaa hidastavan aineksen. Siinä oli todellakin Oscarin arvoinen työ, sillä kirjassa riittää turhia henkilöhahmoja ja sivujuonia. Täytyy toki ymmärtää, että Järki ja tunteet oli Austenin ensimmäisiä teoksia, eikä Austenin juonenkuljetus ollut todellakaan vielä edennyt täyteen loistoonsa.

Muutoin nautin kyllä kirjasta, olivathan sen henkilöhahmot ja tapahtumat minulle jo monen vuoden takaa tuttuja ja rakkaita. Kirjan perusideahan on tämä: leskiäidillä on kolme nuorta tytärtä, joista kaksi on naimaiässä ja pitäisi äkkiä saada hyviin naimisiin. Vaan auta armias, kun perhe on rutiköyhä. Kuka huolii nuoria naisia, joilla on julmassa maailmassa turvanaan vain isänsä hyvä nimi mutta ei minkäänlaisia myötäjäisiä?

Jos muuten haluaa lukea Austenia romantiikannälkäänsä, niin täytyy varoittaa, että tämä kirja ei siihen välttämättä sovi. Järjessä ja tunteissa tunteet jäävät järjen varjoon. Kirja on täynnä raadollisia keskusteluja, joissa pohditaan sitä, riittääkö rakkaus, kun miehellä ei ole rahaa. Onko onnea ilman rahaa? Voiko köyhän miehen kanssa mennä naimisiin? Tiedän, että ajat olivat erilaiset, mutta nykyajan ihmiselle tällainen ajatustapa on aika vieras.

Tämän marmatuksen voisin tiivistää näin: Järki ja tunteet on elokuvana edelleenkin ykköslempparini Austen-filmatisoinneista, mutta kirja jää häntäpäähän suosikkikirjalistassani. Harmi!

maanantai 2. elokuuta 2010

Bo Carpelan: Kesän varjot (Berg, 2005)

Luin tänään loppuun Bo Carpelanin Finlandia-voiton napanneen kirjan Kesän varjot. En yhtään ihmettele, miksi Kesän varjot palkittiin niin suurella kunnialla: harvoin kukaan suomalainen kirjoittaa näin hienosti.

Kahdeksanvuotiaana Mattias-poika viettää kesän maalla sotavuosina. Kirjassa seurataan näitä hetkiä sukulaislasten kanssa Bergissä. Maailman tarkastelu lapsen silmin johtaa useilla kirjailijoilla vaivaannuttavan naiiviin tekstiin - vaan ei Carpelanilla, joka ymmärtävästi kertoo lapsuuden peloista ja salaisuuksista.

Pienen pojan muistot lapsuuden kesistä sekoittuvat upeasti vanhan Mattiaksen muisteloihin, kun hän palaa yli viisikymmentä vuotta myöhemmin lapsuuden maisemiin. Unenomaisella tavalla nämä muistot ja niissä esiintyvät ihmiset yhdistyvät tarinaksi. Jokainen kivi ja puu rakkaassa Bergissä tuo mieleen muiston, yleensä kirpeän ja kipeän. Tässä teoksessa on paljon samaa Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka-elokuvan kanssa.

Kesän varjot on uskomattoman kaunis kirja. Kielellisesti Carpelan lienee yksi lahjakkaimpia kirjailijoitamme. Vaikka luinkin vain suomennoksen, uskon, että Carpelanin lyyrillinen kieli pääsi silti oikeuksiinsa. Oili Suomisen suomennosta on siis kiittäminen. Teksti on hienotunteista, salaperäistä, tajunnanvirtamaista ja samalla tunteikasta. Tunnelma kirjassa on upea: välillä kuin heinäkuinen hellepäivä ennen ukkosta, välillä viileä kuin myöhäiskesän tummeneva ilta.

Carpelanin omat sanat etukannen lipareessa kuvailevat kirjaa vielä paremmin: Olen pyrkinyt kuin pianonvirittäjä kuuntelemaan talon sisäisiä ääniä ja välittämään ne niin selvästi kuin mahdollista kahden kesän valon ja varjojen maisemissa, missä - toivottavasti - myös ei-sanotulla on tärkeä osuutensa.

Jane Austen: Viisasteleva sydän (Persuasion, 1817)

Jane Austenin viimeinen romaani Viisasteleva sydän on kohonnut suosikkikirjakseni Austenin tuotannossa. Ei kannata säikähtää kirjan kauheaa suomenkielistä nimeä, sillä kyseessä ei ole mikään hömppästoori vaan todella kaunis rakkaustarina. Kirja kertoo 27-vuotiaasta perheensä aliarvostamasta Anne Eliotista, jonka nuoruudessa tekemä suuri virhe uhkaa tuhota hänen mahdollisen onnensa.

Vanhanpiian ikää lähentelevä hiljainen Anne Eliot eroaa suuresti Austenin muista sankarittarista. Vanheneva Jane Austen lienee antanut Annelle osan omaa surumielisyyttään. Viisastelevan sydämen tunnelma onkin hyvin erilainen verrattuna Austenin muihin töihin. Austenmaista ironiaa on toki mukana, mutta muutoin kirja ei ole erityisen humoristinen. Tarina on haikean surullinen ja samalla hyvin kaunis.

Tässä viimeisessä teoksessa Austenin kirjoitustyyli on hioutunut mielestäni täydelliseksi. Toisin kuin monissa muissa kirjoissa, Viisastelevassa sydämessä ei ole turhia, pitkiä dialogeja ja erikoisia juonenkäänteitä sekoittamassa kerrontaa ja tarinaa. Teksti on yksinkertaisen tyylikästä ja sopii koruttoman Anne Eliotin tarinaan mainiosti.

Viisastelevasta sydämestä on tehty myös elokuvaversioita. Yksi näistä filmatisoinneista on mielestäni ylitse muiden: Persuasion vuodelta 1995. Amanda Root ja Ciarán Hinds näyttelevät erinomaisesti herkässä elokuvassa, joka minutkin innoitti lukemaan kirjan. Viisasteleva sydän on yksi kauneimpia lukemiani kirjoja, ja kaikista Austenin tarinoista juuri se on koskettanut minua eniten.