maanantai 2. elokuuta 2010

Bo Carpelan: Kesän varjot (Berg, 2005)

Luin tänään loppuun Bo Carpelanin Finlandia-voiton napanneen kirjan Kesän varjot. En yhtään ihmettele, miksi Kesän varjot palkittiin niin suurella kunnialla: harvoin kukaan suomalainen kirjoittaa näin hienosti.

Kahdeksanvuotiaana Mattias-poika viettää kesän maalla sotavuosina. Kirjassa seurataan näitä hetkiä sukulaislasten kanssa Bergissä. Maailman tarkastelu lapsen silmin johtaa useilla kirjailijoilla vaivaannuttavan naiiviin tekstiin - vaan ei Carpelanilla, joka ymmärtävästi kertoo lapsuuden peloista ja salaisuuksista.

Pienen pojan muistot lapsuuden kesistä sekoittuvat upeasti vanhan Mattiaksen muisteloihin, kun hän palaa yli viisikymmentä vuotta myöhemmin lapsuuden maisemiin. Unenomaisella tavalla nämä muistot ja niissä esiintyvät ihmiset yhdistyvät tarinaksi. Jokainen kivi ja puu rakkaassa Bergissä tuo mieleen muiston, yleensä kirpeän ja kipeän. Tässä teoksessa on paljon samaa Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka-elokuvan kanssa.

Kesän varjot on uskomattoman kaunis kirja. Kielellisesti Carpelan lienee yksi lahjakkaimpia kirjailijoitamme. Vaikka luinkin vain suomennoksen, uskon, että Carpelanin lyyrillinen kieli pääsi silti oikeuksiinsa. Oili Suomisen suomennosta on siis kiittäminen. Teksti on hienotunteista, salaperäistä, tajunnanvirtamaista ja samalla tunteikasta. Tunnelma kirjassa on upea: välillä kuin heinäkuinen hellepäivä ennen ukkosta, välillä viileä kuin myöhäiskesän tummeneva ilta.

Carpelanin omat sanat etukannen lipareessa kuvailevat kirjaa vielä paremmin: Olen pyrkinyt kuin pianonvirittäjä kuuntelemaan talon sisäisiä ääniä ja välittämään ne niin selvästi kuin mahdollista kahden kesän valon ja varjojen maisemissa, missä - toivottavasti - myös ei-sanotulla on tärkeä osuutensa.

Ei kommentteja: