perjantai 23. syyskuuta 2011

Riikka Pulkkinen: Totta (2010)

Luin Riikka Pulkkisen ylistetyn esikoisteoksen Rajan (2006) muutama vuosi sitten. Ymmärsin silloin kirjan saamat kehut, olihan kyseessä erittäin lahjakkaasti tehty teos, jossa oli mielenkiintoisia psykologia ulottuvuuksia. En silti pitänyt kirjasta kovin paljon, sillä jotenkin se ei vain koskettanut minua. Pulkkisen uusimman Totta-kirjan (2010) sain lahjaksi viime jouluna, mutta kauan joutui teos kirjahyllyssä odottelemaan. Pelkäsin pettyväni taas Pulkkisen ylistettyyn teokseen, mutta olin väärässä. Totta on yksi parhaita ikinä lukemiani kirjoja.

Totta-kirjassa on paljon yhtymäkohtia Raja-teokseen: kuoleman odotus, vaihtuvat näkökulmat ja kertojat. Raja on kuitenkin vasta raakile verrattuna Totta-kirjaan, jossa Rajasta tutut teemat syventyvät hyvin kypsällä tavalla. Totta on tarina perheestä, kolmen sukupolven kipuilusta. Martti ja Elsa ovat olleet naimisissa monta vuosikymmentä, mutta nyt Elsa on kuolemassa syöpään. Suru kalvaa Marttia ja pariskunnan Eleonoora-tytärtä sekä tämän kahta tytärtä, Annaa ja Mariaa. Kertomuksessa Pulkkinen antaa äänen Martille, Eleonooralle ja Annalle. Heidän kauttaan lähdetään selvittämään suvun suurinta salaisuutta, joka liittyy Elsa-mummon vaatekaapista löytyvään vanhaan mekkoon. Muistojen ja vihjausten alta kääriytyy esiin tarina - mutta kenen tarina? Ja onko se kaikki totta?

Totta-kirjan tarina voisi olla hyvin tylsä ja tavanomainen, jos sitä ei olisi kirjoitettu niin taidokkaasti. Pulkkisen kieli on lumoavaa, se tuudittaa syleilyynsä. Välillä piti pysähtyä huokailemaan, kuinka kaikki oli niin vahvaa, niin väkevää, niin kaunista. Pidän Pulkkisen virkkeistä, ne ovat kuin puroja, tosin liikkeissään hitaampia. Ne virtaavat eteenpäin, pysähtyvät uomiin hetkeksi hämmentämään ja jatkavat taasen kulkuaan. Sanoissa on syviä merkityksiä, niitä saa oikein maiskutella.

Kirjan tarina tapahtuu ihmismielen kätköissä, muistissa, kuvitelmissa, harhoissakin. Parhaimmillaan kieli on sen luoviessa reittejä hahmojen mielissä, haparoidessaan tietä ajatusten ja tunteiden syvyyksissä. Kirja on täynnä ikuisuuksia sisältäviä lauseita. Löytöjä ihmiselämästä. Joskus kuitenkin dialogissa on liian voimakkaita ilmaisuja, sellaisia, joita kukaan ei oikeasti sanoisi. Ne rikkovat lainehtivan kielen liikettä, ovat liian äkkinäisiä.

Tarinan hahmot tulevat lähelle, sillä Pulkkisella on loistelias tapa kirjoittaa ihmisen syvimmistä tunteista. Kokemuksissa on omakohtaisuuden tuntua, ja silti ne ovat universaaleja tunteita. Pulkkinen näkee ihmisen sisälle ja kertoo havaintonsa avoimesti. Jos vielä jotain kaipaisin Pulkkisesta lisää, niin piilottamista. Ylkkäri-lehden haastattelussa Pulkkinen lupailee kuitenkin aikovansa jättää paljon sanomatta tulevassa kirjaan. Hän kertoo sen olevan kirjailijalle vaikeaa: että vain viitataan johonkin eikä kerrota sen enempää.

Totta-kirjassa heikointa on ihmissuhteiden ulkopuolinen todellisuus. Yhteiskunnallinen taustoitus on turhan tuntuista eikä vastaa muun kirjan tasoa. Suurin osa kirjasta vietetään muistoissa, ajatuksissa, mietteissä, joissa on ajasta riippumatonta hohtoa. 1960-luvun tapahtumat tuntuvat siinä tönköiltä, ja Beatles- ja Elvis-viittaukset ovat liian yksinkertaisia.

Erikoiselta tuntuu myös kirjan porvarillinen miljöö. Kaikki teoksen henkilöt ovat akateemisesti koulutettuja, rahasta ei ole puutetta. On toisaalta jännittävää, että Pulkkinen on uskaltanut kirjoittaa älykkömeiningillä, sillä Suomessahan sellaisesta ei yleensä pidetä - mutta toisaalta ammattien korostus tuntuu vievän voimaa hahmojen sisäisestä maailmasta. Hahmojen ammatit selittävät heidän luonnettaan ja antavat siksi liian suoria vastauksia heistä. Martti on kuvataiteilija, siis näkee ihmisten läpi ja on kuuma rakastaja. Eleonoora sekä hänen nuorempi tyttärensä Maria ovat molemmat lääkäreitä, huolehtijoita ja käskijöitä, jotka unohtavat itsensä. Anna opiskelee kirjallisuutta ja liikkuu siksi pilvissä ja pakenee todellisuutta muistoihin ja kuvitelmiin.

Kirjan kiehtovin hahmo on kuitenkin Elsa, perheen kantaäiti, arvostettu psykologi, tutkija ja emeritaprofessori. Kaikki hahmot pohdiskelevat Elsaa, yrittävät ymmärtää häntä mutteivat siinä onnistu. Elsa ei päästä ketään päänsä sisälle, hän säilyy lukijalle tuntemattomana. Miksi Elsa ei saa omaa ääntään? Syksyllä Pulkkisen teoksesta ilmestyy uusi versio, johon on lisätty yksi luku. Kutkuttaa ajatella, mistähän kohtaa kirjasta se on. Toivottavasti siinä paljastuisi jotain Elsasta.

Totta-kirja lumosi minut ja pääsee heti suosikkikirjojeni listalle. Se ei valloittanut minua pelkästään ihmisiä koskevalla syvällä ymmärryksellään ja viisaudellaan vaan myös aistien tasolla: sen sivut tuoksuvat hyvälle. :)

tiistai 13. syyskuuta 2011

Alice Hoffman: Noitasisaret (Practical Magic, 1996)

Amerikkalaisen Alice Hoffmanin Noitasisaret on hämmentävä kirja. On vaikeaa sanoa, mitä genreä se edustaa. Noitasisaret on yhdistelmä rakkaus- ja sukutarinaa, jossa on mukana kauhuelementtejä sekä maagista realismia.

Kirja kertoo Owensin suvun naisista, joita pienessä kylässä pidetään noitina. Mystisten, vanhojen tätiensä luona asuvat orposiskokset Sally ja Gillian saavat kokea rankkoja asioita nuoruudessaan. Heitä muun muassa haukutaan koulussa noidiksi. Tämä noitasiskosten koulukiusaus on sukua Salemin noitavainoille. Molemmat siskokset haluavat paeta sukunsa taakkaa: Gillian karkaa kotoa, ja Sally menee naimisiin. Kumpikaan ei silti ole oikeastaan onnellinen. Myöhemmin aikuisiällä kohtalo johtaa siskokset jälleen yhteen, ja silloin punnitaan heidän suhteensa kestävyys.

Kirjaa voisi sanoa kehitystarinaksi, sillä molemmat siskokset käyvät kirjassa läpi omia ongelmiaan ja kasvavat toistensa ansiosta. Gillian on täysi hunsvotti, joka ei uskalla ottaa vastuuta eikä menesty ihmissuhteissaan. Sally taasen pärjää elämässä liiankin hyvin, toimii aina omantuntonsa ja järkensä mukaisesti, mutta ei osaa rakastua eikä heittäytyä nauttimaan elämästä. Molempien siskosten elämää varjostaa pelko.

Minulle merkittävintä kirjassa oli siskosten välien kuvaus. Yhteinen, traaginen historia on siskosten suhteen kulmakivi, mutta suhdetta värittävät myös kateus ja katkeruuskin: kuu on aina kateellinen päivän lämmöstä samoin kuin aurinko aina kaipaa jotakin pimeää ja syvää. Sisaruuden kuvaus on osittain stereotyyppistä ja osittain hyvin kypsää.

Suomennoksen mukaan Sally ja Gillian ovat noitasiskoksia. Tämä voi olla hieman harhaanjohtavaa, sillä oikeastaan taikuus säilyy läpi kirjan suurena mysteerinä. Ovatko Owensin naiset oikeita noitia? Kertoja vihjaa, että kaikki muka noituuden aiheuttamat tapahtumat voisivat olla vain sattumaa.

Noitasisaret on omaleimainen ja omituinen sekoitus nykyajan elämän menoa ja vanhaa noituutta. Siskosten tädit esimerkiksi muuttuvat vanhuuden myötä mukavimmiksi opittuaan rakkauden merkityksen Oprahista. Sekoitus ei ole tyylikäs eikä taitava mutta se on persoonallinen. Parasta kirjassa ovatkin juuri sellaiset pienet asiat noitasuvun elämässä, kuten se, kuinka Gillian kerran leikkasi hiuksensa lyhyiksi eivätkä ne koskaan kasvaneet enää pitkiksi. Tuollaisissa asioissa on jotain tavallisuuden ylittävää, sitä arkipäivän magiaa, johon kirjan alkuperäisnimi Practical Magic viittaa.

En ole pitkään aikaan lukenut aikuisten kirjaa, jolla ei olisi klassikkoasemaa, joten olin unohtanut, kuinka huonoja suurin osa kirjoista on. Noitasisaret on hyvin epätasainen teos, jossa on kyllä hyviä puolia kuten siskouden kuvaus mutta myös heikkouksia kuten tylsä kieli. Kieltä ei lainkaan paranna se, että suomennoksen taso on aika kehno, sillä englannin kieli kuultaa tekstistä läpi epämiellyttävällä tavalla.

Kirja ilmestyi vuonna 1996, ja heti pari vuotta myöhemmin vuonna 1998 siitä tehtiin elokuva: Lumotut sisaret (Practical Magic). Elokuvaversio on juoneltaan hyvin erilainen kuin kirja ja keskittyy enemmän kauhuun kuin ihmissuhteisiin. Siskosten suhde kuvataan silti elokuvassakin vahvana mutta vähemmän ristiriitaisena.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964)

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta en voinut. Tällaisten masentavien ja inhorealististen elämän paskamaisuuteen keskittyvien kirjojen takia en tykkää suomalaisesta kirjallisuudesta. Kyseessä oleva kirja on Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu. Nimi on erittäin osuva: yhdistelmä runollisuutta ja ruumiillisuutta. Sitä on myös Mukan kirja. Tässä kirjassa rumuus on kauneutta. Nimi osuu oikeaan myös siinä mielessä, että syntiä tässä kirjassa riittää. Teoksen pääosassa ovat riettaus, ryyppääminen ja väkivalta. Siinä on suurin syy siihen, miksi en kirjasta pitänyt. Eihän elämä toki erityisen nättiä ole, mutta minua ahdistaa lukea tällaista.

Mukan teos kertoo pohjoisen ihmisistä ja seuraa vuoden verran Siskonrannan kylän asukkaiden elämää. Fokuksessa on Mäkelän perhe ja erityisesti perheen Martta-tytär. Elämä on varsin ankeaa. Eletään sodanjälkeistä aikaa, ja kun muu Suomi teollistuu, kertomuksen alueella eletään vielä luonnon ehdoilla ja varsin arkaaisesti. Syntiä tehdään, ja lestadiolaisliike vaikuttaa. Kirja on todella masentava, sillä arkea kuvataan rankkana ja elämää tuskien täyttämänä. Alueen ihmisten maailma on pieni ja ahdas.

Vaikka en itse pitänytkään kirjasta, en voinut silti olla arvostamatta sitä. Onhan se kertakaikkisen hyvin kirjoitettu. Kirja on tarkkanäköinen ja kiinnostava tulkinta pohjoisen ihmisistä. Esimerkiksi kertomus seuroista on aika hätkähdyttävää luettavaa. Kirjassa on myös monia hienoja hetkiä, jolloin nähdään ihmisten ja ilmiöiden taakse. Kuten Mäkelän äijän hautajaiset, joissa tuttava toteaa Martan kiihkeästä itkusta, ettei sitä nyt ihan tuola laila tarvittis. Kaiken kaikkiaan kirja on täynnä ymmärrystä ihmistä kohtaan. Vaikka kirja on pullollaan moraalittomuuksia, mitään niistä ei kuvata paheksuen vaan varsin neutraalisti.

Tunnelma kirjassa on hiipivä, odotteleva. Kaikki vain tapahtuu. Samaan aikaan kulkevat tarinassa ihmiselämän tapahtumat ja vuodenajat. Ihmisen elämä liittyy luontoon ja kulkee luonnon tahdon mukaisesti, mutta vaikka ihmisen mielessä tapahtuisi suuria mullistuksia, eivät ne heijastu luontoon, joka kulkee omaa tietään vääjäämättömästi. Pohjoisen luonto esittäytyy karuna ja kylmänä, ja tekstissäkin näkyy upeasti tuo viileys ja hämäryys.

Mukka oli kotoisin Pellosta, Tornionjokilaaksosta, ja tuosta alueesta kertoo myös tämä hänen esikoiskirjansa. Joskus olen törmännyt käsityksiin, joissa etelän kulttuuriväellä oli pohjoisesta varsin rivo kuva. Pohjoista pidettiin arkaaisen elämäntyylin ja alkukantaisen seksuaalisuuden kenttänä. Tällaisen leiman sai mm. kuvataiteilija Kalervo Palsa. Ehkä vaikutelma syntyy siitä, että nämä pohjoisen taiteilijat usein valehtelematta ilmaisivat elämän tosiasiat. Sehän ei aina ole kaunista, kuten Mukan kirjakin osoittaa. Ihmisillä on Lapista usein vahvoja ennakkoluuloja, ja jos haluaa niitä ennakkoluulojaan tuulettaa, ei Mukan kirja ole siihen soveliain vaihtoehto. Teoksen pohjalta voi lappilaiselämästä syntyä varsin yksipuolinen kuva.

Ilman Lappi-eksotiikkaa en olisi varmaan jaksanut tätä kirjaa loppuun asti lukea. Aina kun menen Lappiin, lumoudun täysin luonnosta. Tuntuu uskomattomalta, että tavallisia ihmisiä elää noiden vaarojen ja tuntureiden keskellä. Satuin olemaan Ylitorniolla, kun aloitin Mukan kirjan lukemisen. Katselin mökin ikkunasta ulos Tornionjoelle ja vastarannalle Ruotsin puolelle. Oli hienoa olla kirjan miljöössä lukuhetkellä.

Lapsuudesta saakka Tornionjokilaakso on ollut minulle rakasta aluetta, sillä tuttaviani ja sukulaisiani asuu sielläpäin. Olen jo kauan ollut vakuuttunut, että Tornionjokilaakso on sangen erityislaatuinen alue. Pohjoisen ihmisethän eivät ole ihan tavallisia, mutta tornionjokilaaksolaiset ne vasta ovatkin erikoista väkeä. Tornionjokilaaksossa perinteet elävät. Nainen on nainen, mies on mies. Kalastus ja metsästys ovat tärkeitä, sukupolvia yhdistäviä asioita. Luonto määrittää ihmistä. Tuntuu, että pohjoisessa eletään väkevämmin. Siitä kertoo myös Mukan kirja.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi (1975)

Yritän paikata surkeaa suhdettani suomalaiseen kirjallisuuteen, ja parannuskeinokseni keksin Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi -kirjan. Tulos on napakymppi: löysin uuden lempikirjani. Paasilinnan teos on yksi hauskimpia kirjoja, joita olen lukenut.

Kirjan päähenkilö Vatanen on toimittaja, joka on kyllästynyt city-elämäänsä, työhönsä ja vaimoonsa. Eräällä työmatkalla Vatanen tapaa loukkaantuneen jäniksenpoikasen ja hetken mielijohteesta hylkää entisen elämänsä ja lähtee metsään jänösen kanssa. Näin alkaa Vatasen ja jäniksen vaellus läpi Suomen metsien ja soiden. Matkan varrella sattuu vaikka mitä, ja kirjan tapahtumat muuttuvat tarinan myötä koko ajan vain hullummiksi.

Kirja on täynnä lukuisia hauskoja episodeja, joihin mies ja jänis ajautuvat matkallaan. Yhtenä päivänä piilotellaan tulipaloa purossa umpihumalassa, toisena taasen kiskotaan lehmää suosta. Ja entäs sitten se, kun jänis papanoi kirkkoon! Pähkähullua ja sairaan hauskaa. Tarinat toimivat myös itsenäisinä kertomuksina, sillä niissä on samaa hulluuden henkeä ja kalavaleiden kaikua kuin parhaimmissa jutuissa.

Paasilinna on tosiaankin järkyttävän hauskaa luettavaa, mutta huumorin takana vilkkuu myös suurta viisautta. En enää ihmettele lainkaan, miksi Paasilinna on Ranskassa niin suosittu. Voin hyvin kuvitella, että juuri tuo älykäs ja absurdi huumori ja eritoten yhteiskunnan arvostettuja instituutioita kohtaan suunnattu nauru ovat kovasti ranskisten mieleen.

Olen laiska lukija ja siksi luen mielelläni kirjoja, joista olen jo nähnyt elokuvaversion, sillä siten ei tarvitse keskittää voimiaan tarinan seuraamiseen. Elokuvatulkinta johti tieni kirjan luo myös Jäniksen vuoden tapauksessa. Risto Jarvan ohjaus vuodelta 1977 on yksi lempielokuviani. Elokuva eroaa juoneltaan muutamilta osin kirjasta, mutta kirjan hilpeys on säilynyt elokuvassa hyvin. Elokuvan upeissa luontokuvauksissa painotetaan luonnon mystiikkaa ja siten pohjustetaan jäniksen ja miehen suhdetta. Elokuvassa korostetaan myös Vatasen vaellusta karkumatkana ja pakona yhteiskunnasta.

Michael Bond: A Bear Called Paddington (1958)

Karhut ja nallekarhut ovat lastenkirjallisuuden kestoaihe. Ne ovat saaneet pääosan monessa lastenkirjaklassikossa, kuten myös englantilaisen Michael Bondin A Bear Called Paddington -kirjassa.

Tässä kirjassa on pääosassa maahanmuuttaja, josta kaikki tykkäävät! Lontoossa Paddingtonin juna-asemalla herra ja rouva Brown tapaavat nimittäin pienen karhun, joka on matkannut Perusta asti muuttaakseen Englantiin asustamaan. Brownit kutsuvat karhun perheeseensä asumaan ja nimeävät tämän juna-aseman mukaan. Paddington-karhu on kovin ylpeä hienosta ja pitkästä nimestään, jonka hän osaa kirjoittaakin, Padingtun-muodossa.

Brownin perhe lapsineen saa kokea melkoisia hetkiä uuden perheenjäsenensä seurassa, sillä Paddingtonin on melkoinen koomikko, tosin tahattomasti, sillä kuten hän itsekin sanoo: Things are always happening to me. I'm that sort of bear. On hauskaa ja jännittävää seurata Paddingtonin tutustumista englantilaiseen elämänmenoon. Kaikenlaista Paddingtonille ehtii tapahtua: hän melkein hukkuu kylpyammeeseen ja aiheuttaa kaaoksen metrossa. Yksi asia onneksi yhdistää Paddingtonia brittielämään: marmeladi, jota Paddington rakastaa enemmän kuin mitään muuta.

Bond on kirjoittanut Paddingtonista monia kirjoja, ja kirjoista on tehty myös Suomessa pyörivä tv-ohjelma. Karhuherran suosion syy ja viehätys lienee siinä, että Paddington ihmettelee maailmaa ja saa tehtyä pienistä asioista suuria seikkailuja.

Mutta ne karhut. Mikä niissä oikein viehättää? Ehkä se, että ne ovat pörröisiä. Ehkä se, että nallet ja kesyt karhut ovat yhdistelmä raakaa luontoa ja pehmolelua. Tai ehkä karhuissa vain on sitä jotain. Eräs Bondin kirjan hahmokin toteaa nimittäin näin: I've always had a soft spot for bears myself.

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (Wind in the Willows, 1908)

Perehtymiseni brittiläiseen lastenkirjallisuuteen jatkuu. Nyt vuorossa oli Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee. Moni englantilainen lastenkirja viehättää englantilaisen kulttuurin esittelyllä, ja samaa charmia on myös Grahamen kirjassa, jossa on jotain hyvin perienglantilaista. Teos on oikeastaan ylistys englantilaiselle maaseudulle ja sen perinteiselle, idylliselle elämäntyylille.

Lapsena lueskelin tämän klassikon lyhenneltyä kuvakirjaversiota, joten tarina oli etäisesti tuttu. Kirja kertoo maaseudulla asustavista eläinystävyksistä ja näiden seikkailuista. Pääosassa ovat Myyrä, Rotta, Mäyrä ja Rupikonna eli tutummin Konna. Juoni kiertyy ystävysten arkisen elämän pienten riemujen ja huolien sekä Konnan temppujen ympärille.

Konna on ongelmakatalysaattori, joka saattaa itsensä jatkuvasti pahaan pulaan. Konna on antisankari ja samalla myös kirjan mielenkiintoisin hahmo: itserakas hölösuu, juhlien keskipiste ja oiva seuramies. Hän ei ole erityisen fiksu kaveri mutta saa silti paljon aikaan - useimmiten tosin lähinnä tuhoa. Konna rakastaa ystäviään mutta eniten itseään ja melkein yhtä paljon vaaroja ja hullutuksia. Vaikka Konna onkin pohjimmiltaan ihan hyväsydäminen tyyppi, hän on kovin altis toimimaan mielihalujensa pohjalta. Järkeään ja omaatuntoaan Konna harvemmin kuuntelee. Luonnollisesti siis pidin hahmoista eniten Konnasta, sillä häneen saattoi samaistua.

Vaikka karismaattinen Konna on kirjan ehdoton tähti, ovat muutkin eläimet melkoisia persoonia eivätkä lainkaan yksipuolisia. Rotta on hyvin järkevä mutta kirjoittelee vapaa-ajallaan runoja. Mäyrä välittää ystävistään ja tuntee metsän kuin omat taskunsa - mutta on myös hyvin hyvin ujo. Myyrä on hyvin lempeä olento ja silti saattaa ärsyttää tovereitaan olemalla välillä liiankin tunteellinen tai pulisemalla liikaa. Tällaisten lämpimien olentojen kanssa viettää mukavasti aikansa.

Kautta aikojen eläinten avulla on kerrottu allegorisia kertomuksia ihmisyydestä, siten että tietty eläin edustaa jotakin ihmistyyppiä tai luonteenpiirrettä. Kaislikossa suhisee on mukava poikkeus tässä tyylissä, sillä eläimet eivät ole vain karrikarityyreja ihmisistä vaan todellisia hahmoja. Vaikka kirja karvaturrit ovat hyvin ihmismäisiä, heissä elää vahvana myös eläimen vaisto. Eläinten maailmaa kuvataan viehättävällä tavalla, ja kirjan kiehtovimpia ovatkin ne hetket, jolloin kerrotaan eläinten maailman ääneen lausumattomista säännöistä.

Eläinten maailma ja ihmisten maailma esitetään kirjassa vastakkaisina. Eläinten luonnonläheinen elämä edustaa perinteisen maaseudun raikasta ja reipasta elämäntyyliä, kun taasen ihmisten maailma on täynnä teollisuutta, rahan valtaa ja poliisin kaltaisia alistavia instituutioita. Kirjan muut eläimet asuvat eläimille tavanomaisesti luonnossa, mutta Konna asuu esi-isiltään perimässä Tudorin aikaisessa kartanossa. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että Konna joutuu rappiolle, koska hän elää eläinystävyksistä ihmismäisintä elämää.

Kirjassa pohdiskellaan paljon erilaisia elinympäristöjä ja niiden vaikutusta olentoihin. Jokainen kirjan päähenkilöistä asuu eri tavalla: joku joen varrella, toinen maan alla, yksi metsässä. Mielenkiintoinen oli tämä asuinalueiden vertaus Myyrän ajatuksissa: Myyrä tunsi selvästi olevansa peltoaukeitten ja pensasaitojen eläin, kuuluvansa kyntösaralle, laitumelle jossa karjalaumat käyskentelivät, kyläteille joilla oli houkuttelevaa viipyä illan tullen. Muita varten olivat vaivannäkö, jäykkäniskainen kestäminen ja avoimen yhteenoton tiimellys, jotka koskemattomassa luonnossa olivat tarjona; hänen oli oltava viisas ja pysyteltävä leppeämmissä seuduissa, omalle elämänjuoksulleen soveltuvissa uomissa, ja tavallaan niissäkin piili niin paljon seikkailuja kuin hän elämänsä aikana ehtisi kokea.

Kuten edellisestä katkelmasta voi huomata, kertojan ääni on lempeä ja ymmärtäväinen. Kertojaosuuksien pohdinnat tarjoavat monia suuria viisauksia. Kerronta luo kirjaan myös ihanan tunnelman, joka tuo mieleen Jill Barklemin Tiheikön väki -teokset. Tämä on sellainen kirja, joka pitää lukea vierellään kaakaomuki ja keksejä, jalassa villasukat. Kylmänä syyspäivänä mieltä lämmittävätä monet kirjan herttaiset kohtaukset, kuten pienten peltohiirten joululaulukuoro. Lukemassani versiossa on muuten Ernest H. "Nalle Puhin kuvittaja" Shepardin raukean rauhallinen kuvitus, joka myös lisäsi miellyttävää tunnelmaa.

Ja tähän loppuun vielä yksi kultainen viisaus kirjan sivuilta: Tosiasiassa suuri osa hänen kertomaansa oli sellaista, mitä-olisi-voinut-tapahtua-jos-vaan-olisimme-tulleet-ajatelleeksi-sitä-ajoissa-emmekä-vasta-kymmenen-minuutin-kuluttua. Nehän ovat aina parhaita ja vauhdikkaimpia seikkailujamme, ja miksipä ne eivät yhtä hyvin olisi omaisuuttamme kuin ne jotensakin vajavaiset elämykset, joita todella koemme?

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Marvi Jalo: Kissojen taikayö (1983)

Tänä kesänä yksi lukuprojekteistani on ollut lukea keskenjääneitä kirjoja. Yksi sellainen on Marvi Jalon Kissojen taikayö. Eräs ystäväni suositteli minulle kerran tätä lapsuutensa lempikirjaa, mutta minä hupsu en sitä saanut luettua loppuun vaan jämähdin puoleenväliin. Nyt upposin kirjan maailmaan heti, ja kesken se ei toista kertaa jäänyt.

Eräänä iltana Hanna-tytön Mirri-niminen lemmikkikissa alkaa puhua. Selviää, että kerran tuhannessa vuodessa ihmiset ja eläimet ymmärtävät toisiaan. Kissaltaan Hanna saa kuulla, että ilkeät katit ovat ryöstäneet Kissojen valtakunnan prinsessan. Pelastustehtävä on mahdollinen vain kerran tuhannessa vuodessa eli juuri tänä yönä! Ja tämä tehtävä suotu on kenellekäs muullekaan kuin Hannan kissalle! Niinpä Hanna ja hänen kissansa ottavat suunnan kohti Kissojen valtakuntaa Hannan Onnen-Tähti-hevosen ja Musti-koiran kanssa.

Kissojen taikayö on hyvin perinteinen lastenkirja tarinaltaan: lähdetään taikamaahan pelastustehtävää suorittamaan. Kirjassa on kuitenkin mukana myös omaperäisiä piirteitä. Jalo osaa luoda tarinaan karmivan epämiellyttäviä hetkiä, jotka luovat seikkailuun realistista pelon ja kauhun tunnetta. Kirjan idea on varmasti joka lapsen unelma: saada puhua lemmikkieläimen kanssa ja lähteä tämän kanssa seikkailuun.

Yleensä ihmiset voi jakaa koira- ja kissaihmisiin, mutta minä olen ehdottomasti molempia, ja siksi en tykännyt Mustin jatkuvasta dissaamisesta. Ei koirat ole tyhmiä, kuten kirjassa väitetään! Useammin olen nähnyt tyhmiä kissoja kuin tyhmiä koiria.

Pikkuspoilaus: kirja loppuu vähän tylsästi. Ikiuneen vajonneen prinsessakisulin voi pelastaa vain tietämällä Sanan, jota kukaan ei voi vastustaa, sanan joka on kultaa kalliimpi. Ja tämä sana, joka hallitsee kissojen sydämet, on Rakkaus. Voi tylsyys! Olisi ollut mieluummin vaikka Silakka. ;)

Silti kirja on hyvin viihdyttävä ja myös opettavainen sen sisältämän kissatietouden osalta. Vai tiesittekös, että kaikkien oikein kissojen nimi on Kissa? Kirjan kieli on kekseliästä, ja siinä vilahtaa suuri määrä kissa- ja koira-aiheisia sananlaskuja. Kuinkahan moneen muotoon kissa-sanan voi vääntää? Ennätystä Jalo varmasti yrittää kirjassaan, joka on tulvillaan sellaisia hassuja väännöksiä kuin Kissa Kissuli, Kissah, Kissha... Kirjasta selviää myös se, että kissat ja katit ovat muuten samannäköisiä, ja ne erottaa vain se, että katit eivät osaa kehrätä.



(Se olikin tärkeä tieto, ja menin heti tarkastamaan, onko oma kisuseni kissa vai katti. Ja kyllä sieltä turkin alta kuului pientä ja hellää kehräysääntä, eli näin todistettiin, että Olivia-neiti on kissa! Esittelyssä tässä Olskun kehräysilme. Purrr!)

maanantai 29. elokuuta 2011

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings, 1954-1955)

Minä ja TSH

J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta räjähti tietoisuuteeni 2000-luvun alussa, kun kirjasta tehdyt elokuvat valloittivat elokuvateatterit. Ihastuin Tolkienin fantasiamaailmaan kuten kaikki muutkin tuon ajan teinit. Keski-Maan magia valtasi mielen ja sielun, tuohon fantasiasaagaan upposi aivan täysin. Elokuvien ilmestymysvuosina 2001-2003 teinitytötkin saattoi jakaa kategorioihin sen mukaan, oliko tyttö ihastunut Legolasiin vai Aragorniin taikka kenties Frodoon.

Elokuvista innostuttuani päätin myös lukea kolmeen osaan jaetun kirjan. Aloitin ykköstä. Jätin sen kesken. Aloitin kakkosen. Sekin jäi kesken. En vain millään päässyt kirjoissa alkua pidemmälle. Juuri ennen kolmosleffan ilmestymistä kuitenkin reipastuin ja sain luettua Kuninkaan paluun. Olikin ihanaa mennä elokuviin, kun alkuperäisteos oli luettu ja saattoi vaikuttaa todelliselta TSH-fanilta.

Olin nyt siis lukenut kirjasta yhden kolmasosan. Pari vuotta sitten innostuin ykkösestä uudestaan ja sain Sormuksen ritarit luettua. Tässä viime päivinä intouduin lopulta lukemaan myös kakkososan eli Kaksi tornia -kirjan. Nyt siis olen vihdoin ja viimein lukenut koko TSH:n. Hurraa! TSH on ollut kaikkien aikojen pisin lukuprojektini, joka on edennyt tuskallisen hitaasti ja kestänyt hurjat kymmenen vuotta: 2001-2011. Tuntuupa nyt kyllä hienolta, kun on saanut tuon modernin klassikon luettua.


TSH, eeposten jälkeläinen

Mitä sitten itse kirjasta? Jos lukuprojekti kerta oli niin työläs, miksi halusin tuon kirjan lukea? Tolkienin fantasiakirja TSH:ta pidetään yhtenä englanninkielisen kirjallisuuden suurimmista mestariteoksista. Teoksella on ollut suuri vaikutus fantasiakirjallisuuteen ja muuhunkin kulttuuriin. TSH on yksi 1900-luvun kuuluisimpia kirjoja.

Olin kerran fantasiakirjallisuuskurssilla, jossa käsiteltiin TSH:ta. Luennoitsijan siteeraamien tutkijoiden mukaan TSH:ta ei pitäisikään nähdä tavallisena romaanina vaan pikemminkin eepoksena, jonka ottaa mallia kansalliseepoksista, muun muassa suomalaisten kansallisaarteesta Kalevalasta.

Kirjallisuustutkimuksen mukaan upeinta Tolkienin teoksessa on kuitenkin kieli. Tolkien vaihtelee kielen tyyliä eri puhujien mukaan, mikä on todella kiehtovaa ja taitavaa. Itse nautin eniten hobittiosuuksista, joissa kieli on rehevää kansanomaista ja humorististista. Sen sijaan haltioiden korkealentoiset puheet minulta menivät aika lailla ohi.

Koska kieli on TSH:n suurin vahvuus, kirja pitäisi oikeastaan lukea englanniksi. Jonakin päivänä minäkin haluan lukea tarun alkuperäiskielellä. Haluan ymmärtää sen kielen hienouden, jota jo suomennoksesta voi päätellä, mutta joka luultavasti tyrmää kiehtovuudellaan, jonka Oxfordin professori Tolkien on taidokkaasti rakentanut.


The Kirja

Kirjan juoni on kiehtovasti rakennettu, vaikka itse perustarina onkin varsin simppeli: hobitit lähtevät seikkailuun ja palaavat takaisin kotikylään. (Hyvin samanlainen tarina siis kuin TSH:n edeltäjässä, Hobitissa, jonka koko nimikin jo kertoo juonen: Sinne ja takaisin.) Kirjan juonesta en tässä kerro, sillä jokainen sivistynyt ihminenhän sen jo tuntee.

TSH:n viihdevaltteja ovat upea tarina ja hahmojen kuvaukset. Vaikka TSH on mahtiteos tällä saralla, välillä kirjaa on hyvin hidasta luettavaa. Kerronnan runsaus on välillä väsyttävää, ja Keskimaan historian lakkaamaton tuuttaus saattaa uuvuttaa. Itse tarinakin oli välillä raskasta luettavaa synkkyytensä takia. Minua esimerkiksi ahdisti suunnattomasti Frodon ja Samin murheellinen matka Mordoriin. Vaikka matka on taitavasti kerrottu ja hobittien henkinen tuska raastavasti kuvailtu, tarinan väkevyys oli toisinaan melkeinpä liikaa. Myöskään unettavat haltialaulut eivät minua miellyttäneet, tosin ne kuuluvat eepostyyliin, joten ovat taiteellisesti erittäin paikallaan.

Parhaimmillaan TSH on kuitenkin huikaisevaa luettavaa: taisteluita, syvällisiä pohdiskeluja, jännitystä, lumousta... Kirjassa ei kovin paljon ole huumoria, mutta toisaalta se huumori, mitä teoksesta löytyy, on ajatonta ja herkullista! (Ja herkullista se tosiaan onkin ihan konkreettisesti, sillä teoksen parhaat vitsit kertovat ruoasta! Nams.)


Tarina vailla vertaansa

Yksi tarinan suurimmista teemoista on ystävyys. Sormuksen saattueessa on monen eri lajin edustajia, joilla on taustasta ja luonteesta johtuvia suuriakin erimielisyyksiä. Silti heillä kaikilla on kuitenkin yhteinen päämäärä, ja matkan rasitukset yhdistävät heitä. Erityisesti Gimli-kääpiön ja Legolas-haltian ystävyys on jotain aivan ihanaa. Tarinan lempikohtiani ovat juuri Gimlin, Legolasin ja Aragornin seikkailut.

TSH on suurten sankarimiesten juhlaa, mutta löytyypä joukosta myös yksi sankaritar. Tämä kyseinen neito Eowyn onkin sitten luonnollisesti yksi lempihahmojani, ja hänen kehittymisensä nuoresta neidosta hurjaksi soturiksi on kiehtovaa seurattavaa. Pidän myös Eowynin sisäisistä ristiriidoista. En tykkää täydellisistä hahmoista, mutta rakastan hahmoja, jotka ovat älykkäitä ja osaavat kaiken, mutta eivät lopulta saa sitä, mitä sydän halajaa, ja jotka sitten öisin ahdistuksissaan päätyvät kuiskailemaan pimeälle.

Ehdottomia suosikkejani tarinassa ovat kuitenkin hobitit. Voi noita pieniä ja sinnikkäitä olentoja, onko mitään parempaa? Hobittien suhtautuminen elämään ja ruokaan on ihan parasta. Hobiteista lempparini on pippurinen Pippin, jonka erehtyväisyys ei estä hänen sankaruuttaan. Hobittien kautta Tolkien kertoo kirjan suurimman viisauden: kaikkein pienin voi olla kaikkein rohkein.


Elämää suurempi TSH

TSH on suuri teos, ja se on tulvillaan teemoja ja aiheita, joita voisi analysoida ikuisesti. Toisaalta TSH on suuruudessaan myös erittäin hankala analyysin kohde. Minua TSH:ssa koskettaa juurikin ystävyyden ja sankaruuden kuvaus sekä myös ihmisluonteen tutkiskelu. Surkean Klonkun tarina on tässä mielessä yksi TSH:n kiehtovimpia puolia. Mitä Klonkku kertoo ihmisyydestä?

Tolkienin TSH ei ole turhaan yksi maailman merkittävimpiä kirjallisia töitä. Tuntuu uskomattomalta, kuinka yksi mies on saanut tämän kaiken aikaan. Tolkienin fantasiamaailma on järjettömän laaja, mikä jo itsessään herättää suurta kunnioitusta. Tolkienin luoman maailman laajuus ja syvällisyys jaksaa aina ihastuttaa ja ällistyttää. Tarinassa on universaalia voimaa ja sanomaa.

Voiko TSH:sta oikeastaan edes tehdä arvostelua? Eikö se ole turhaa, kun lopputuloksen tietää: voi vain ylistää TSH:ta.

lauantai 27. elokuuta 2011

Serdar Özkan: Kadonnut ruusu (The Missing Rose, 2003)

Olisi pitänyt kerrankin uskoa kirjan takakansitekstiä, jossa turkkilaisen Serdar Özkanin Kadonnutta ruusua verrattiin Paulo Coelhon Alkemistiin. Mutta en uskonut ja siksi tuhlasin aikaa yhteen surkeimmista kirjoista, joita olen ikinä lukenut. Ainoa hyvä puoli kirjassa on se, että se on niin lyhyt, ettei tuskallinen lukukokemus kestä kauan.

Kadonnut ruusu kertoo Dianasta, joka saa äitinsä kuolinvuoteella tietoonsa salaisuuden: hänellä on kaksoissisar Maria. Marian ja äitinsä kirjeiden avulla Diana lähtee etsimään kadonnutta siskoaan ja päätyy filosofisten pohdintojen ääreen. Kirja filosofia ei minua koskettanut yhtään, ja höpinä "ruusujen kuuntelemisesta" lähinnä nauratti typeryydellään.

Aluksi kirja vaikutti ihan mielenkiintoiselta: siinähän yhdistyi antiikin myyttejä nykyihmisiin, ja mukana oli intertekstuaalisia viittauksia Pikku prinssiin. Valitettavasti ohut henkilökuvaus, töksähtelevä tarinankerronta ja köyhä kieli tuhosivat lukunautinnon jo kirjan alussa. Loppuun pääsy olikin jo sitten täyttä tuskaa. En siis suosittele tätä kirjaa kenellekään. Kauheeta paskaa.

P. L. Travers: Maija Poppanen (Mary Poppins, 1934)

Disneyn hilpeä Maija Poppanen -elokuva (Mary Poppins, 1964) oli yksi lapsuuteni lempielokuvia. En koskaan kuitenkaan lapsena perehtynyt elokuvan takana oleviin kirjoihin, P. L. Traversin luomasta lentävästä lastenhoitajasta eli Maija Poppasesta kertovaan kirjasarjaan. Pikkusiskoni nimittäin luki Poppas-kirjoja, ja niinpä Poppaset olivat hänen kirjojaan. Traversin ensimmäinen Poppas-kirja, Maija Poppanen, ilmestyi 1934. Viime vuonna lastenkirjallisuusklassikko julkaistiin Suomessa uudelleen tuoreen suomennoksen (Jaana Kapari-Jatta) ja kuvituksen (Marika Maijala) kera. Tämän uuden painoksen innoittamana tartuin itsekin kirjaan.

Kirja alkaa, kun Lontoossa asuvien herra ja rouva Lippaan perheeseen kaivataan uutta lastenhoitajaa neljälle lapselle nimiltänsä Anja, Veikko sekä vauvakaksoset Tauno ja Inkeri. Kuin taiasta tämän nannyn paikan ilmestyy ottamaan Maija Poppanen. Koko kirja kietoutuu Maija Poppasen maagisen persoonan ympärille: Maija Poppasessa oli jotain outoa ja eriskummallista - jotain mikä sekä pelotti että samaan aikaan kiehtoi.

Maija Poppanen ei olekaan ihan tavallinen lastenhoitaja: hän puhuu eläinten kieltä, osaa lentää ja tehdä monia suurenmoisia taikatemppuja. Näillä tempuillaan Poppanen ei kuitenkaan ylpeile vaan pikemminkin teeskentelee, kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja niiskauttaa sitten paheksuvasti Anjalle ja Veikolle merkkinä siitä, että näidenkin tulisi unohtaa höpsötykset. Näin toimien Poppanen ei siis päästä lapsia irti hyvästä käytöksestä ja kurista mutta silti tuo heidän elämäänsä suurta iloa. Lyhyesti sanottuna siis: Maija Poppanen on täydellinen kasvattaja.

Kirjassa ei ole oikeastaan yhtenäistä juonta, vaan se on sarja hauskoja ja jännittäviä sattumuksia, joita Maija Poppasen seurassa tapahtuu hyvin usein. Tällaisia huimia seikkailuja ovat esimerkiksi eläinpuiston öiset juhlat ja teekutsut katonrajassa. Silti kirjan paras kohta on mielestäni hyvin filosofinen ja ei-seikkailullinen luku, jossa kerrotaan siitä, kuinka vauvat osaavat puhua eläinten kanssa samaa kieltä mutta hampaita saatuaan unohtavat tämän kielen ja sen, että sitä osasivatkaan puhua. Siinä tarinassa on todellista, sydämellistä taikaa.

En voinut välttyä vertailulta toiseen brittiläiseen lastenkirjaklassikkoon, jonka juuri luin ja joka ilmestyi myöskin 1900-luvun alkupuoliskolla. Vaan jos oli Peter Pan melkoinen pettymys, oli Maija Poppanen päinvastainen kokemus. Opin paljon uusia asioita, kun sen, että jokaisella ihmisellä on oma satumaansa. Tämän arvostelun tuomio on siis seuraava: Maija Poppanen on mainio lastenkirja!

J. M. Barrie: Peter Pan (1911)

Sata vuotta sitten ilmestyi brittiläiseltä J. M. Barrielta kirja, josta tuli yksi kaikkien aikojen suosituimmista lastenkirjoista. Tämän kirjan tuntevat varmasti kaikki lapset: se on Peter Pan. Jos ei kirjaa olisikaan lukenut, on tarina varmasti tuttu lukuisista elokuvasovituksista. Myös minä olen tutustunut Peter Paniin elokuvien kautta, ja lentävän pojan seikkailut satumaassa ovat aina olleet minulle rakkaita. Nyt luin viimeinkin myös kirjan, johon lapsuuteni elokuvasuosikit pohjautuvat, ja minun täytyy myöntää, että kirja ei vastannut täysin odotuksiani. Kirja ei nimittäin ollutkaan yhtä auvoisan onnellinen kuin olin kuvitellut elokuvien perusteella.

Peter Pan on siis poika, joka ei koskaan kasva aikuiseksi. Hän asustaa Kaukamaassa(elokuvista tutummin Mikä-Mikä-Maassa) Kadonneiden poikien kanssa. Kaukamaassa asuu myös intiaaneja, merenneitoja, keijuja ja merirosvoja. Se on siis jokaisen lapsen unelma: täynnä seikkailuja, vaaroja ja taikaa. Kirjaa lukiessani yllätyin kuitenkin siitä, että en erityisemmin pitänytkään Kaukamaa-seikkailuista, vaan enemmänkin minua viehätti Kaukamaan vastakohta: lontoolaisen Darlingien perheen arki. Darlingien perheeseen kuuluu kolme lasta, Wendy, John ja Michael, jotka Peter Pan käy hakemassa Kaukamaahan seikkailemaan.

Se, että pidin eniten Darlingien perheestä kertovista osuuksista, voi toki johtua siitä valitettavasta seikasta, että olen kasvanut aikuiseksi enkä siksi ymmärrä Peter Panin seikkailujen lapsille suomaa iloa. Toinen mahdollinen syy tähän on myös se, että Kaukamaa ei ole mikään maailman iloisin paikka. Punanahat, merirosvot ja merenneidot ovat kaikki hieman ilkeämielisiä olentoja. Kirjassa on myös paljon väkivaltaa, ja monet Kaukamaan asukkaat pääsevät hengestään. Se, että lapset tappavat merirosvoja, on kaikkien mielestö kirjassa vain hauskaa. Useinhan lastenkirjoissa on paljon väkivaltaa, ja uskon, että tappamisella on jonkinlainen psykologinen merkitys, mutta silti verisillä tappelukohtauksilla mässääminen ei viehättänyt minua.

Peter Pan -kirjan maailmankuvalla ymmärrettynä se, etten pitänyt tappeluista, on myös ymmärrettävää siitä syystä, että olen tyttö. Peter Panissa sukupuoliroolit ovat nimittäin erittäin tiukat. Miehet ovat johtajia kuten Peter, Darlingien isä ja merirosvojen johtaja, Kapteeni Koukku. Kaikki kirjan naiset eli rouva Darling, Wendy, Raikuli (~Helinä) ja intiaaniprinsessa Tiikerililja, taasen edustavat joko perinteistä äitiyttä tai sitten ovat mustasukkaisia Peteristä ja siksi toisilleen vihamielisiä. Kaltaiseni feministin on hirveän vaikea lukea kirjoja, joissa tyttösankarin eli Wendyn suurin onni on Kadonneiden poikien sukkien parsiminen tai näillä kokkaaminen. Tällaisilla kirjoilla rakennetaan sukupuolieroja ja pidetään niitä pystyssä.

Perinteinen perhekäsitys on kirjan keskeinen aihe. Kun Wendy saapuu Kaukamaahan, hänestä tehdään äiti Kadonneille pojille ja Peter taasen toimii isän asemassa. Lasten perheleikki on kuin harjoittelua tulevaa elämää varten ja jotenkin kauhean etovaa. Äitien ja isien roolit perheessä ovat myös äärimmäisen perinteisiä. Kun isä kotona pauhaa, luo äiti ympärilleen rauhaa. Peter on poikien päällikkö, jota pojat pelkäävät ja kunnioittavat. Samanlaisessa asemassa on myös herra Darling. Äitiys taasen on ihanteellisen täydellistä ja puhdasta sekä rouva Darlingin että Wendyn muodossa. Ja näin perhekäsitys periytyy seuraavalle sukupolvelle.

Äitiydestä kirjassa jaksetaan jauhaa koko ajan. Peter Pan inhoaa kaikkia äitejä, mutta kaikille muille henkilöille äiti merkitsee jotain elämää suurempaa. Jopa murhamielinen Koukku muistelee hetken lapsuuttaan ja ajattelee kaihoten äitejä. Äidit ovat ymmärtävisiä olentoja, jotka rakastavat lapsiaan yli kaiken - joskin heissäkin on jotain salaperäistä: tuo huulen nurkassa oleva suukko, jota edes aviomies ei saa.

Äitiyden auvon ylistyksen rinnalla isiä ei hirveästi kirjassa kunnioiteta. Darlingien perheen pääkin joutuu useasti naurunalaiseksi kirjassa: Nyt täytyy kertoa jotakin ällistyttävää: vaikka isä tiesi niin paljon osakkeista ja obligaatioista, h-n ei osannut sitoa solmiota kunnolla. Toisaalta isät ovatkin kaikessa ristiriitaisuudessaan kirjan kiehtovimpia hahmoja. Heistä Barrie rakentaa syvällisen kuvan: ei ole helppoa olla isä.

Peter Pan onkin psykologisesti erittäin mielenkiintoinen teos, ja tässä mielessä kiintoisin hahmo kirjassa on sen nimihenkilö, Peter Pan. Minulle oli suuri yllätys se, kuinka synkkä hahmo Peter Pan kirjassa on. Peter on karismaattinen johtaja Kadonneiden poikien keskuudessa, mutta poikien ihailuun sisältyy pelkoakin. Peter ei nykyaikaisesta näkökulmasta vaikuta ihan terveeltä. Hän unohtaa helposti ystäviensä olemassaolon, muuttaa mieltään jatkuvasti eikä ymmärrä aina toden ja kuvitelman eroa. Peter on vanhan ajan patriarkka ankarana isähahmona ja hallitsee orpopoikien joukkoaan "hajoita ja hallitse" -tekniikalla. Kaikki yrittävät toimia niin, ettei Peterin mielen rauha järky, sillä suuttuessaan Peter osaa olla ilkeä.

Suurin Peterin luonneongelmista on hänen suunnaton itserakkautensa. Hänen narsisminsa on lapselle ominaista uskoa siihen, että kaikki pyörii hänen ympärillään. Peterillä on jatkuva uhmaikä, josta vanhemmat eivät ole häntä kasvattaneet pois. Sen sijaan Peter on kasvanut villillä seikkailusaarella. Ehkä Peter on eräänlainen versio Rousseaun luonnon mukaisesti kasvavasta lapsi-ihanteesta? Siinä mielessä kasvatus tai sen puuttuminen on saanut aikaan aika surkean lopputuloksen. Kun Peter ei kasva aikuiseksi, hän ei opi rakastamaan ketään. Se on surullista.

Kuitenkin kirja antaa vihiä, että jossain Peterin sydämen sopukoissa on pieni poika, joka kaipaa rakkautta. Siitä kertoo se hetki, kun Darlingin lapset palaavat kotiin, vanhemmat rientävät heitä syleilemään: Kauniimpaa näkyä ei voi edes kuvitella, mutta ainoastaan muuan vieras poika katseli sitä ikkunan takaa. Pojan elämässä oli lukemattomia riemuja, joita muut lapset eivät saa ikinä kokea, mutta hän joutui katselemaan ikkunan takaa sitä ainokaista onnen lahjaa, josta ei pääse osalliseksi.

On kuitenkin ymmärrettävää, miksi maailman lapset ihannoivat Peteriä. Peter osaa lentää paremmin kuin kukaan, hän on ovela ja älykäs. Peter pitää hauskaa lentelemällä seikkailusta toiseen ja soittamalla paimenhuiluaan. Lisäksi Peter tuntuu hallitsevan Kaukamaata, sillä häntä kunnioittavat kaikki muut Kaukamaan asukit paitsi hänen verivihollisensa merirosvot.

Kaikesta tästä kritisoinnistani huolimatta Peter Pan on kaiken kaikkiaan todella hieno lastenkirja. Kirjassa on loistava juoni, ja tarina on kerrottu jännittävästi. Parasta kirjassa ovat herkulliset hahmot, joista paras hahmo on muuten vielä mainitsematta: lastenhoitaja Nana-koira rakastaa lapsia yli kaiken ja on erittäin sympaattinen hauveli, jonka varmasti jokainen haluaisi kaverikseen.

maanantai 22. elokuuta 2011

Minna-Leena Erkkilä: Valtakunta (2007)

Olenpa nyt onnellinen ja ylpeä! Onnellinen olen siksi, että sain vihdoin luettua opiskelukaverini Minna-Leena Erkkilän vuonna 2007 ilmestyneen esikoisteoksen Valtakunta. Ylpeä olen siksi, että kaverini on kirjoittanut todella kypsän ja hienon fantasiakirjan. On upeaa tuntea oikea kirjailijatar! Minna-Leena Erkkilä on saanut kirjastaan suitsutusta myös muualta: hän pääsi nimittäin Valtakunta-teoksellaan kilpailemaan Vuoden kristillinen kirja 2007 -palkinnosta. Aika vaikuttava temppu esikoiskirjailijalta. :)

Valtakunta on klassinen fantasiatarina täynnä seikkailuja, täpäriä tilanteita, mysteerejä ja tietenkin jaloja sankareita ja sankarittaria. Valtakunnan keskiössä on kaksi keskenään taistelevaa maata: Valtakunta ja Kunlandia. Valtakuntaa hallitsee Kuningas Viisas, jolla on perheestään jäljellä vain kaksi nuorta lastenlastaan: prinsessa Miilai ja pieni prinssi Maamer. Naapurimaa Kunlandiaa hallitsee prinssi Sigrif, joka on joutunut pahojen valtojen ohjaamaksi. Hänen pikkuveljensä prinssi Sediment taasen on vähän nössö, mutta silti hyväsydäminen poika, joka ei arvosta veljensä tyranniaa. Tarina alkaa, kun Sigrif juonittelee sotaa Valtakuntaa vastaan ja Sediment joutuu Valtakunnan joukkojen vangiksi. Pian kunlandialaisjoukot hyökkäävät Valtakuntaan ja surmaavat maan kuninkaan, ja silloin lähtevät Miilai, Maamer ja Sediment pakomatkalle.

Kahden maan valtanahistelut taisteluineen ja juonitteluineen eivät kuitenkaan ole kirjan pääjuoni. Ennen kaikkea kirja kertoo kahden uskonnon taistelusta. Kunladiassa muutamat viisaat ovat nimittäin löytäneet ikuisen totuuden vanhasta kirjasta, jonka ilosanomaa he yrittävät levittää ja siten taistella alueella palvottavia pakanauskontoja vastaan. Valtakunta ei olekaan perinteinen fantasiakirja, sillä se edustaa genreltään kristillistä fantasiaa, jota Suomessa ei ole suuremmin tuotettu. En ole aiemmin törmännyt fantasiaseikkailuihin, joissa kristinusko olisi näin vahvasti mukana. Narnia-kirjoissakin kristilliset vaikutteet oli naamioitu allegorioin. Valtakunnassa kristinusko lomittuu mukaan kaikkiin juonikuvioihin ja on kaiken kattava voima. Kristinusko sopiikin mainiosti yhdistettäväksi fantasiaan, sillä fantasiamaailmoissa vallitsee usein sama hyvän ja pahan taistelu kuin dualistisessa kristinuskossakin. (Tosin jokainen kristittyhän kyllä tietää, ettei kristinusko pohjimmiltaan ole dualistinen uskonto, sillä Jumala voittaa pahan. Aina.)

Kristinuskovaikutteiden takia tässä fantasiakirjassa lienee kaikkien aikojen pahin vastustaja - itse Saatana. Niinpä seikkailijoilla on kova työ yrittäessään selvitä hengissä matkallaan. Actionia tarinassa riittääkin, ja koko ajan saa jännittää, miten sankareille käy. Väliin mahtuu myös kristillistä pohdintaa, jossa Minna-Leena Erkkilä on ehdottomasti parhaimmillaan. Erityisesti pidin munkki Areskin sankareille lähettämistään viisaista kirjeistä, joissa neuvotaan palaamaan oikean Jumalan luo. Kirjeet lämmittävät mieltä ja antavat vihjettä siitä, mistä kirja todella kertoo - uskosta ja sen mahdista. Samalla kirjeet luovat myös jännitystä vihjatessaan vaaroista, joita sankareiden tulisi varoa.

Välillä kirjan maailmankuva tuntuu liiankin mustavalkoiselta ja jotkut hahmot turhan yksipuolisilta. Onneksi mukana on kuitenkin kaksi hahmoa, joiden sisimmässä on sellaisia solmuja, ettei lukija voi olla varma hahmojen sielun tilasta. Toinen näistä on pippurinen prinsessa Miilai. Hän on hemmoteltu ja itsekäs, mutta kasvaa tarinan aikana henkisesti. Kirjan ehdottomasti mielenkiintoisin hahmo on kuitenkin prinssi Sigrif kaikessa ristiriitaisuudessaan. Sigrif rakastaa veljeään, mutta on pahojen voimien vallassa. Eniten kirjassa jännitinkin sitä, miten Sigrifille lopulta käy. Hänen loppuunsa olinkin sitten kieltämättä hieman pettynyt.

Esikoiskirja todistaa, että Minna-Leena Erkkilällä on mainiot tarinankertojan taidot. Upeita juonia hän on kirjaansa kehitellyt, mutta erityisen ihailtavaa on Raamatun vanhojen tarinoiden hyödyntäminen. Raamattu on kirjojen kirja, ja sitä se on Erkkilän kirjassa myös juonellisesti, sillä monet Valtakunnan hurjimmista tapahtumista ovat nimittäin Raamatun inspiroimia. Veljekset selvittelevät välejään Mooses ja Ramses -tyyliin, noita janoaa prinsessan sielua samaan tapaan kuin Saatana kiusasi Jeesusta vuorella. Onpa mukana myös Ilmestyskirjan pahaa petoa muistuttava seitsenpäinen lohikäärme.

Kirjan kieli on myös viehättävää: monipuolista ja värikästä. Erityisesti pidin Areskin kirjeiden kauniista kielestä. Myös huumoria riittää kielen puolesta, sillä kirja on pullollaan huvittavia kielellisiä ilmauksia: Kunlandian salajoukot ovat nimeltään salakähmäisiä, ja pakanauskonto on nimeltään louhikismi! Ihanaa kielellä leikittelyä!

Ehdottomasti suosittelen tätä kirjaa kaikille, en pelkästään viihdyttävänä seikkailukirjana vaan myös elämää suurempia viisauksia sisältävänä kristillisenä teoksena. Taivas pysyi hiljaa, mutta kaikkien sisimpään levisi lämmin tunne. Tällaisen lämpimän tunteen tuo myös Valtakunta-kirjan lukijan mieleen. :)

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään (Britt-Mari lättar sitt hjärta, 1944)

Yli kaksi tuhatta sivua pitkän Muskettisoturi-järkäleen jälkeen minun teki mieli lukea jotain kevyttä. Tähän tarkoitukseen sopikin loistavasti Astrid Lindgrenin Riitta-Maija keventää sydäntään. Kirja on Lindgren esikoisteos, hilpeä ja harmiton tyttökirja.

Småstadnin pikkukaupungissa asustava 15-vuotias Riitta-Maija Hagström alkaa kirjeenvaihtoon tukholmalaisen Kaisan kanssa. Kirjekaverilleen Riitta-Maija kertoo hassun perheensä arkisista kommelluksista ja pikkukaupungin elämäntyylistä. Paljastaapa Riitta-Maija kirjeissään myös sydämensä salaisuuksia. Kirja koostuu täysin näistä teinitytön kirjeistä ja on siksi nopealukuinen. Elämän pienet arkiset tapahtumat ovat hilpeän tytön rupattelevaan tyyliin kerrottuina hyvin viihdyttäviä, ja kirjaa lukiessaan saikin usein hihitellä.

Supersuosittujen lastenkirjojensa lisäksi Lindgren kirjoitti myös monia tyttökirjoja. Olen aiemmin tutustunut Lindgrenin tyttökirjatuotantoon lukemalla Kati-sarjan. Lastenkirjoissaan Lindgren rakentaa hienoja tyttöhahmoja (kuten Peppi ja Ronja), ja samoin on laita myös tyttökirjoissa.

Riitta-Maijan tarina on oikein perinteinen vanhan ajan tyttökirjakaavalla tehty kertomus. Teinitytön maailma koostuu perheestä ja koulutovereista. Riitta-Maija on vilkas ja viksu tyttö, mutta onnistuu silti koheltamaan lahjakkaan paljon. Samalla hän on silti myös hyvin reipas ja innokas tyttö, joka pystyy mihin vaan. (Olen muuten kirjoittanut noista 1940-50-luvun pohjoismaalaisten tyttökirjojen päähenkilöistä myös kirjallisuusesseen, jossa tarkastelen aktiivisia tyttösankareita, jollainen Riitta-Maijakin on.)

Kirjassa on piristävää tyttöenergiaa. Riitta-Maija esimerkiksi paheksuu viikkolehden sankarittaria, joiden ei tarvitse osata, tietää eikä ymmärtää yhtään mitään. Kunhan hänellä vain on suloinen hymy ja sievät sääret, niin kaikki muu järjestyy itsestään. Riitta-Maija taasen on toimelias ja aikoo hankkia itselleen ammatin ennen naimisiin menoa: Tahdon osata jotakin kunnolla, ja tahdon yrittää tulla oikeaksi ihmiseksi, jolla on hiukan arvoa itsenäisenä olentona eikä yksinomaan miehen lisänimikkeenä.

Nyt luettuani Kati-sarjan ja Riitta-Maijan voisin sanoa, että Lindgrenin tyttökirjoissa on todellakin hyvin terve maailmankuva. Niissä kirjoissa naiselle ei riitä mies ja lapset, vaan elämässä pitää olla muutakin sisältöä. Kati seikkailee itsenäisesti ympäri maailmaa, ja Riitta-Maija aikoo hankkia ammatin toimittajana.

Tyttökuvien lisäksi kirjassa on hyvin mielenkiintoista myös aikalaiskuvaus. Kirja on ilmestynyt vuonna 1944, kun toinen maailmansota raivoaa Euroopassa. Puolueettomana pysytelleessä Ruotsissa elämä kulkee kuitenkin vanhaan ja turvalliseen tapaansa. Muualla Euroopassa on sota-aika, tiukka säännöstely. Riitta-Maijan perheessä ei kuitenkaan tunneta köyhyyttä. Ruotsalaisen yhteiskunnan elintaso vaikuttaa olleen jo tuolloin maailman huippuluokkaa. Tosin Hagströmin perhe on porvarillinen (isä on rehtori ja äiti kääntäjä), joten ehkä siksi köyhyys ei perheessä näy. Sodan todellisuus vilahtaa kuitenkin myös Hagströmin perheessä, jossa piipahtaa hetken aikaa pakolaisperhe: Saksan juutalaisia.

Kirja maalaa mielenkiintoisen kuvan 1940-luvun Ruotsista. Kirjan mukaan Ruotsi on yhdistelmä sekä vanhaa että maailmaa: puolukkametsälle ajellaan hevoskärryillä, ja toisaalta joka kotoa jo löytyy puhelimet. Kirja vilisee myös englanninkielisiä sanontoja, mikä on hauska vihje siitä, että ulkomaailma tunkeutuu ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Jännittävä huomio on myös se, että ruotsalaisnuori tuntee "jiu-jitsua" eli jotain ulkomaalaista kamppailulajia.

Kuitenkin kirjoissa on myös läsnä tuo vanhoista kirjoista tuttu, lämpimän konservatiivinen maailmankuva. Kuparikahvipannua käytetään vain jouluisin, ja pikkukaupungin tautiasiantuntijoina toimivat vanhat neidit. Vanhanaikaiseen tyyliin sopivasti kirja on täynnä opetuttavaisia elämänviisauksia:

Äidilläni on tapana sanoa, että elämä on kuin taikina. Jokainen ihminen saa taikinakimpaleensa ja saa muovailla sen sellaiseksi kuin haluaa. Jokaisesta itsestään riippuu, tuleeko siitä tasainen ja hieno ja hyvin paistunut kakku vai vino ja kiero pieni kakkara, jonka reuna on palanut. Ja jokainen saa yhden ainoan taikinakimpaleen, joten jos sen päästää palamaan, niin sitä ei enää voi parannella.

(Tämä vertaus kosketti minua, sillä juuri tänään tein pullia, jotka pääsivät vähän kärähtämään, kun unohdin leivonnaiseni uuniin.)

Riitta-Maija kevensi Kaisalle sydäntään, mutta kyllä tuli lukijalle kevyt mieli näiden purkauksien lukemisesta. Erityisen viehättävää kirjassa oli ruotsalaisen kansankodin kuvaus: perinteinen ruotsalainen elämäntyyli hiihtoretkineen ja Lucian päivän kulkueineen. Aina kun lukee ruotsalaisia kirjoja, kokee ihanaa yhteenkuuluvuutta kansojemme välillä. Riitta-Maijan tarina herättää myös vakavampia mietteitä. Ei ole ihme, että Ruotsista on tullut maailman tasa-arvoisin maa, kun sodanjälkeisen sukupolven ruotsalaiset ovat saaneet kasvaa Lindgrenin tarinoiden parissa. Näissä tarinoissa ihmisarvo on ehdoton, samoin sukupuolten välinen tasa-arvo.

Alexandre Dumas: Muskettisoturien viimeiset urotyöt (Le Vicomte de Bragelonne, 1847-1850)

Olen tehnyt urotyön, jota voisi verrata muinaisten muskettisoturien aikoinaan suorittamiin sankaritekoihin: olen nimittäin saanut luettua loppuun Alexandre Dumas'n Muskettisoturien viimeiset urotyöt -kirjan (tästä lähtien MVU). Kahteen tuhatsivuiseen niteeseen jaettu kirja ei ole mikään kevyt luettava, vaan sen lukeminen vaatii pitkäjänteisyyttä, jota vain 1600-luvun sotilaalta löytyy. Se on raskas työ kuin ratsastusmatka Vannes'sta Pariisiin ilman unta ja lepoa kuninkaan tehtävää suorittaessa tai aamuun asti tanssiminen hovietikettien mukaan Louvren liukkailla lattioilla. Tarkka sivumäärä on laaja kuin Portoksen maha: hurjat 1098+1148=2243!!! Wikipedian mukaan MVU onkin maailman 12. pisin latinalaisin aakkosin kirjoitettu kirja. Alexandre Dumas, kaikkien aikojen mestarikertoja, ei siis päästä lukijaansa helpolla - kuten ei armaita muskettisotureitaankaan, jotka jälleen tässä kirjassa saavat kokea suuria seikkailuita ja ihmeellisiä selkkauksia 1600-luvun itsevaltiuden ajan Ranskassa, jossa aatelismiehen kunnia on kalliimpi kuin ihmishenki.

MVU on viimeinen osa Dumas'n maineikkaasta Muskettisoturi-kirjasarjasta. Sarjan ensimmäisessä osassa pääosaa näyttelevä muskettisoturinelikko - Atos, Portos, Aramis ja d'Artagnan - on vielä nuorekasta sakkia, mutta vanhenee sarjan kuluessa. Kolmannessa ja viimeisessä osassa soturit ovat jo keski-ikäisiä, ja muutama heistä on jo kunnioittavasti harmaantunutkin. Mutta aivot ovat pysyneet yhtä terävinä, ja silmissä on edelleen tuiketta! Dumas on tunnettu mestarillisista juonikuvioistaan, ja myös MVU:ssa tarina kulkee yhtä vinhasti ja monipolvisesti kuin d'Artagnanin vilkas ajatustenkulku ikään. Tarinajärkäleessä on niin paljon juonia ja sivujuonia ja sivujuonten käänteitä, etten ala niitä nyt tässä esittelemään. Sanottakoon vain, että kaikenlaista tapahtuu ja paljon. (Jos juoni kiinnostaa, KalaksiKukossa on kattava esittely tarinan alkupuolen tapahtumista.)

MVU:ta kirjoittaessa Dumas'iin on iskenyt mammuttitauti, joka ei välttämättä ole kirjalle hyödyksi tai lukijalle iloksi. Vaikka MVU on mielestäni oivallinen teos ja vaikka hyvän kirjan ei toivoisi ikinä loppuvan, minun täytyy myöntää, että useasti kirjaa lukiessani toivoin sen jo päättyvän. Tämä ei johtunut pelkästään siitä, että kirjan lukeminen kesti ikuisuuden, vaan myös siitä, että välillä loppumaton tarinavyörytys alkoi jo väsyttää. MVU on siitä erilainen Muskettisoturi-kirja, että se ei keskity d'Artagnanin ja kumppaneiden seikkailuihin, vaan pääosan vie hovikuvaus. Kaikki hovin hahmot itse Ludvig XIV:stä lähtien tuntuvat teennäisiltä - rakkaudessa, vihassa, teoissa ja sanoissa. Hovijuonittelut paatoksellisine keskusteluineen ja melodramaattisine rakkauskohtauksineen alkavat jossain vaiheessa tuntua jo puuduttavilta. Mordioux!

Parasta kirjassa ovat hetket, jolloin vanha soturinelikko pääsee loistamaan. Heidän säteilynsä nimittäin ylittää Aurinkokuninkaan himmeän loisteen. Atos, Portos, Aramis ja d'Artagnan ovat kirjan ainoita todellisen tuntuisia olentoja. He ovat jäänne menneeltä ajalta, jolloin kaikki oli paremmin. Tuo mennyt oli kunniallisten ihmisten aikaa, jolloin tunteet olivat todellisia ja jolloin taisteltiin yhtä mittaa kuninkaan nimessä ja miksei joskus ihan muuten vainkin. MVU:ssa Ranskaa hallitsee pehmolelukuningas, ja kaksintaistelutkin on kielletty. Lempo soikoon! karjaisisi tähän d'Artagnan.

Aiemmissa Muskettisoturi-kirjoissa oli enemmän menoa ja melskettä kuin MVU:ssa, joka on tunnelmaltaan muita soturitarinoita vakavampi. Tämä kirjan raskasmielisyys johtuu kaihosta vanhoihin aikoihin mutta myös siitä, että päähenkilöt eivät ole enää nuoria veijareita vaan kaiken nähneitä miehiä, jotka ymmärtävät maailman menoa sen verran hyvin, että tietävät surra sen kehnoja puolia. Sangen surullista on myös se, että vanhat toverukset ovat ajautuneet elämässään eri teille. Nämä erimielisyydet laittavat ystävyyden koetukselle, mistä kirjan suurin ristiriita syntyykin. Jossain matkallaan muskettisoturit lienevät unohtaneen vanhan tunnuslauseensa: Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta! Vaikka uskon, että jokaisen itseään kunnioittavan Muskettisoturi-kirjojen fanin tulisi MVU lukea, en silti suosittele tätä kirjaa henkilölle, joka ei halua järkyttyä siitä, miten Muskettisoturien uljas tarina päättyy. Loppu nimittäin on hyvin surullinen.

Kuitenkin MVU on tästä kaikesta kritisoinnista huolimatta mainio kirja, voimallinen näyte Dumas'n ensiluokkaisista taidoista pidellä käsissään tarinan kaikkia käänteitä. Vaikka juonenkäänteitä on useampi kuin kirjassa lukuja (ja niitäkin hurjat 268!), Dumas ei jätä lukijaa pulaan, sillä hänen tekstissään vuorottelevat järjestys ja jännitys suloisessa sopusoinnussa keskenään. Ja jos on kerronta erinomaista, on kielikin hurmaavan eläväistä ja kuvaus taasen herttaista ja herkullista. Suuri kiitos lukunautinnosta kuuluu myös erinomaiselle suomentajalle V. Hämeen-Anttilalle, joka on ensinnäkin jaksanut suomentaa tämän penteleen paksun teoksen, suomentanut sen vielä peräti hyvin onnistuen säilyttämään kirjan vanhanaikaisen ja erittäin ranskalaisen tunnelman, vaikka tarina suomen kielelle onkin survottu - ja on vieläpä varustanut kirjan loistavilla, erittäin tarkoilla ja asiantuntevilla ja lukukokemusta rikastuttavilla alaviitteillä. Kuka oletkaan, sinä tuntematon V., kiitokseni sinulle!

Muskettisoturi-sarja on ennen kaikkea kertomus ystävyydestä. Muskettisoturien toveruus on sellaista läpi elämän kestävää sorttia, joka antaa tälle maanpäälliselle elolle todellista sisältöä. Muskettisoturinelikon kaikki jäsenet ovat ihailtavia miehiä, joista kuka tahansa voi ottaa mallia. He ovat uljaita sotureita, jotka tekevät työnsä hyvin ja jotka kestävät koettelumukset pystyssäpäin. Ennen kaikkea heillä kaikilla on kultainen sydän. Haikeaa onkin jättää hyvästit tälle Ranskan kirjallisuuden kuuluisimmalle nelikolle. Jalosydäminen Atos, elämäniloinen Portos, kaukonäköinen Aramis ja ennen kaikkea suurin kirjallinen rakkauteni, iki-ihana, kaikkein paras d'Artagnan, saavat kaikki lämpimät kiitokseni viihdyttävästä yhteisestä matkastamme Dumas'n lennokkaan tarinan poluilla. Mes amis - aurevoir. Je vous aime toujours.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (Bildhuggarens dotter, 1968)

Istuskelin kirjastossa eilen tylsistyneenä, kun odottelin kavereita kaffille. Lopulta päätin tehdä jotain järkevää, joten menin hyllylle ja nappasin sieltä Tove Janssonin omaelämäkerrallisen novelliteoksen Kuvanveistäjän tytär, joka ilmestyi alkuperäisnimellään Bildhuggarens dotter vuonna 1968. Kevyesti sellaisen kaunokirjallisen snacksin nautiskelikin elokuisena iltapäivänä. (Elokuu oli muuten Toven lempikuukausi!)

Teos kertoo Tove Janssonin lapsuudesta kuvanveistäjän ja piirtäjän tyttärenä. Perin tovemaista on nostaa isä suurempaan rooliin, niinhän on myös Muumi-kirjoissa. Äiti on iäti muuttumaton turvalinna, isä taasen kuin merimyrsky, yhtä kiehtova ja inspiroiva. Kirja sisältää kiehtovia kertomuksia näiden kahden ruotsinsuomalaisen taiteilijan arjesta. Novelleissa Tove-lapsi kuvailee maailmaansa ja sen ilmiöitä ja ihmisiä. Tovella on erinomaista psykologista silmää, ja tämä tarkkanäköinen ihmisten ja maailman tarkastelu onkin paras puoli myös Kuvanveistäjän tyttäressä.

Tove on suuri idolini, ja siksi oli mielenkiintoista tutustua Toven lapsuuteen taiteilijan omin sanoin kertomana. Toven tarinoissa on jotain lämmintä ja tuttua – Muumilaaksoon siirtynyt käsitys lapsuudesta turvallisuuden ja pelottavuuden yhdistelmänä. Novelleissa törmäsin myös moniin jännittäviin tapahtumiin, joista olen lukenut useista Tovea käsittelevistä teoksista, kuten pirtulöydöstä ja isän apinasta.

En ole koskaan ollut suurin novellien ystävä, mutta Toven novelleja olen lukenut. Minulla on aina ollut erittäin positiivinen kuva Toven novellitaiteesta, mutta Kuvanveistäjän tytär ei minua ihan vakuuttanut. Ongelma tämän teoksen novelleissa oli se, että niissä ei ollut Toven novelleille yleensä niin ominaista selkeyttä, vaan novellit olivat hieman sekavia. Ehkä se johtuu niiden monikerroksisuudesta: novellit ovat yhdistelmä faktaa ja fiktiota, niissä on maagisen tuntua, psykologista pohdiskelua ja lapsuuden muistoja. Suurin osa novelleista oli kuitenkin erittäin laadukkaita. Jos haluaa tutustua paremmin Toven novellitaiteeseen, suosittelen luettavaksi Viestiä (Meddelande, 1998), johon on koottu Toven novellituotannon helmiä.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Jane Austen: Kasvattitytön tarina (Mansfield Park, 1814)

Vaikka olen suuri Jane Austenin kirjojen fani, olin aiemmin vierastanut hänen Kasvattitytön tarina -romaaniaan. Olin ennakkoluulojen vanki, sillä olin saanut sellaisen käsityksen, että kirja on tylsä ja kurja. Nyt sanoisin, että olin niin väärässä kuin ihminen voi olla. Kasvattitytön tarina lumosi minut, ja vaikkei kirja ihan Austenin TOP 3:seeni pääsekään, se on silti mielestäni yksi Austenin parhaita teoksia.

Kirjan pääosassa on Austenin hellyyttävin hahmo, nuori neitonen nimeltä Fanny Price. Hän on luonteeltaan aivan erilainen verrattuna muihin Austenin kirjojen päähenkilöihin: hän ei tuo itseään esille eikä ole erityisen karismaattinen hahmo eikä hän ei lumoa ihmisiä kauneudellaan tai älykkyydellään, vaikka hänellä molempia ominaisuuksia onkin. Fanny Price on hiljainen ja nöyrä tyttö, ja hänellä on kultainen sydän. Vaikka Fanny niin paljon eroaa perinteisestä hurmaavasta austenilaissankarittaresta, hän on silti ihastuttava päähenkilö, johon lukija kiintyy syvästi. Kehenkään toiseen Austenin hahmoon en ole rakentanut näin syvällistä tunnesidettä kuin Fannyyn.

Tarina alkaa siitä, mistä Austenin kirjat usein kertovatkin: hyvistä ja huonoista naimakaupoista. Fannyn äiti, rouva Price, on tehnyt huonon naimakaupan ja on päätynyt kurjaan elämään, jossa vaivaavat köyhyys, yhdeksän lasta ja hulttiomies. Fannyn äidillä on kuitenkin kaksi siskoa: itserakas rouva Norris ja heikkotahtoinen rouva Bertram, joka on mennyt naimisiin rikkaan ja vaikutusvaltaisen sir Thomas Bertramin kanssa. Sir Thomas ja rouvat päättävät auttaa Fannyn äitiä tämän ahdingossa ja ottaa tämän vanhimman tytön eli Fannyn kasvatettavaksi. Niinpä Fanny, joka olisi syntyperänsä mukaan ollut tuomittu köyhyyteen ja heikkoon yhteiskunnalliseen asemaan, pääsee asumaan rikkaan sukulaisen luokse. Mikä onnenpotku tämä onkaan Fannylle. Sir Thomas asustaa kauniissa Mansfield Parkin kartanossaan, josta tulee rakas koti Fannylle. (Kirja on muuten alkuperäisnimeltään Mansfield Park. Suomennos on siis varsin erikoinen, mutta silti varsin sopiva, sillä englanninkielinen nimi ei sanoisi suomalaislukijalle yhtään mitään.)

Tässä on alku Fannyn tuhkimotarinaan. Perheessä häntä ei arvosta kukaan muu kuin kiltti Edmund-serkku. Kaamea rouva Norris kohtelee häntä suorastaan epäinhimillisen rumasti, Sir ja Lady Bertram eivät välitä hänestä, ja serkkutytöt suhtautuvat häneen ylenkatsoen. Fannysta kasvaa kuitenkin lapsuuden rankkuuden ja Edmundin neuvojen ansiosta käytöstavoiltaan ja sydämensivistykseltään hieno nainen. Hemmotellut Bertramin neidot taasen ovat kyllä käytöstavoiltaan fiinejä, mutta eivät luonteiltaan ja sielun syvyyksissä samaa laatua kuin Fanny. Kasvattitytön tarinassa Austen kritisoikin puutteellista kasvatusta. Romaani sisältää myös paljon moraalipohdintaa.

Kasvattitytön tarinassa Austen on ihmiskuvauksessa parhaimmillaan: hahmot ovat monipuolisia ja tarkasti tulkittuja. Austen on mestarillinen kirjoittamaan ärsyttäviä hahmoja, ja hän kirjoittaakin mehevästi rouva Norrisista, joka on niin raivostuttava hahmo, että halusin motata häntä kuonoon, niin närkästynyt olin kirjaa lukiessani. Täytyy myöntää, että myös Fannyn hahmo ärsytti minua välillä hiirimäisellä käytöksellään sekä pyhistelyllään. Fanny on ihailtava henkilö, mutta kuka oikeasti on noin korkeamoraalinen olento eikä koskaan tee mitään väärin?

Kasvattitytön tarinassa ei ole mukana paljonkaan Austenille niin tyypillistä lempeätä ironiaa, ja kirja onkin varsin vakavahenkinen. Tämä vakavuus ei kuitenkaan vähennä tarinan viehättävyyttä, vaan päinvastoin korostaa Fannyn kertomuksen herkkyyttä. Kirja oli upea lukukokemus, ja vain äkkinäinen loppu jäi harmittamaan.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Liisa Karakorpi: Noidan kummityttö (1985)

Liisa Karakorven Noidan kummityttö osui eteeni kotikirjastoni poistomyynnistä, josta sen nappasin sitten mukaani. En ole katunut ostosta, sillä Karakorven kirja on hieno lastenkirja, jossa on lumoava tarina ja kaunista kieltä. Se on fantasiaseikkailu, jonka fantasiamaailma on runollisesti ja viehkeästi rakennettu ja kerrottu.

Kirjan pääosassa on noitatyttö Pihla, joka on kastelahjanaan saanut komean lupauksen kummiltaan, Hallasydän-noidalta, Pakkasäären maan hallitsijalta: satavuotiaana tyttö on jäädyttävä koko maailman ja tuleva jääkuningattareksi. Toiselta kummiltaan pihapihlajalta Pihla on saanut nimensä lisäksi myös lahjan: hiukan suvituulta, syysmarjoja ja ystävyyttä. Niinpä Pihla päättääkin satavuotissyntymäpäivänsä lähestyessä, ettei haluakaan jäädyttää maailmaa. Tästä alkaa Pihlan itsenäistymistarina ja suuri seikkailu, joka johtaa Pihlan tutustumaan ympäröivään maailmaan ja ymmärtämään elämän perustotuuksia.

Pihla saa huomata, että Pakkasäären hallitsijan suunnitelmat liittyvät suurempaan kuvioon. Pihla asuu noitametsässä äitinsä ja muiden noitien kanssa ja opiskelee Liskotädin johdolla noituutta. Noitametsän vieressä on meren rannalla sijaitseva Äären maa. Tätä ihmisten maata johtaa lumouksen valtaan joutunut kuningas, joka ei anna laivojen enää purjehtia merelle, sillä niin monet ovat kuolleet merimatkoilla. Meressä elää nimittäin vaarallisia merihirviöitä, joista kauhein on karmea Kahmo. Noidat eivät saa mennä lähelle merta eivätkä tutustua ihmisiin. Pihlan täytyy kuitenkin uhmata näitä sääntöjä, jos haluaa kumoata Pakkasäären noidan lupauksen, joka on muuttumassa maailman tuhoavaksi kiroukseksi.

On oikeastaan harmi, että Liisa Karakorven lastenkirja oli joutunut kirjaston poistomyyntiin. Tämän kirjan soisi useiden lasten lukevan. Noidan kummityttö on todella suloinen kirja, jota suosittelen kaikille satukertomusten ystäville. :)

Bjarne Reuter: Kaverina leijona (Os to, Oskar... for evigt, 1987)

Tanskalaiselta lastenkirjailijalta Bjarne Reuterilta on julkaistu suomeksi monia teoksia, mutta minä en ollut hänestä ikinä kuullutkaan, ennen kuin törmäsin kirjastossa hänen Kaverina leijona -kirjaansa.

Kirjassa on yksinkertainen mutta hurjan kaunis tarina, joka kertoo pojasta nimeltä Max. Max on jännä poika, hän fanittaa tähtitieteilijä Galileita ja on koukussa salmiakkipommikarkkeihin. Maxin paras kaveri on Benny, joka uskoo kuolevansa nuorena johonkin vaaralliseen tautiin. Molemmat pojat ovat siis vähän höpsähtäneitä ja siksi hyvin charmantteja hahmoja. Vanhemmat ovat vähän huolissaankin Maxin liian vilkkaasta mielikuvituksesta, sillä Max uskoo, että leijona vaanii häntä kotimatkalla. Eräänä iltana Max sitten löytääkin huoneestaan ihka oikean leijonan!

Huoneessa oli pilkkosen pimeää, mutta Maxin varpaat osuivat johonkin sängyn jalkopäässä. -- Ajatukset sujahtelivat hänen päässään: sängyn jalkopäässä oli jotain kummallista. Sellaista, jota siellä ei tavallisesti ollut. Jotain - karvaista.

Siitä alkaakin hauska seikkailu, kun Max ystävystyy Oskar-jellonan kanssa. Oskar onkin hurja kaveri, sillä se käyttäytyy ihan hassusti, kuten haluaa mukaan naamiaisjuhliin tai lastenvaunuihin ajelulle. Iso leijona on myös koko ajan nälkäinen ja pihistää Maxin lempikarkkeja ja pistää poskeensa lihat pakkasesta.

-- taas kuului sellaisia merkillisiä ääniä, joita vanhempien ei tarvinnut kuulla. Juuri nyt ne taisivat tulla kylpyhuoneesta. Kuulosti ihan siltä kuin joku olisi harjannut hampaitaan luudalla. Sattui olemaan niin, että Oskar oli hyvin ihastunut hammastahnaan.

Kaverina leijona on sydämellinen tarina leijonan ja pojan ystävyydestä. Se on myös hyvin hilpeä kirja, joka sai minut kikattamaan ääneen. Syvemmällä tasolla kirja kertoo pienen pojan itsenäistymisestä ja siitä, miten tämä pääsee eroon peloistaan. Kaverina leijona on täydellinen lastenkirja.

Jill Murphy: The Worst Witch (1974)

2000-luvun alussa Yleltä tuli hauska brittisarja Kelvoton velho nuorten tyttöjen noitakoulusta. Harry Potter -manian innoittamana minäkin katselin sarjaa ja pidin siitä kovasti. Myöhemmin törmäsin lontoolaisessa kirjakaupassa kirjaan nimeltä The Worst Witch. Minun oli heti pakko ostaa se, kun tajusin, että kirjahan kertoo samasta noitaneiti Mildred Hubblesta kuin tv-sarjakin! Kirjan on kirjoittanut englantilainen Jill Murphy. Suomeksi kirjaa ei ole julkaistu.

The Worst Witchiä ei voi olla vertaamatta Harry Potteriin. Molemmissa kirjoissa kerrotaan noitakoulusta, jossa opiskellaan muun muassa loitsuja ja taikajuomia, ja molemmissa on ilkeä ja pelottava taikajuomien opettaja. Mildred ja Harry asustavat molemmat vanhassa linnassa, joka toimii sisäoppilaitoksena. Perusidea on siis todella samanlainen. Jotkut nenäkkäimmät ovat jopa syyttäneet Murphyä J. K. Rowlingin plagioinnista, mutta unohtaneet tarkistaa faktat: The Worst Witch on ilmestynyt 1974 eli yli 20 vuotta ennen Harry Potteria.

Kirjassa seikkailee noitatyttö nimeltä Mildred Hubble. Mildred on todellakin kelvoton velho: hän tuntuu epäonnistuvan kaikessa, mitä tekee. Hänen kissansa ei opi ratsastamaan luudalla, hän muuttaa itsensä näkymättömäksi tehdessään mokan taikajuomatunnilla, hän taikoo koulukaverinsa porsaaksi... Kirja on täynnä tällaisia hauskoja kommelluksia.

The Worst Witch on viehättävä lastenkirja, jossa on lämmintä huumoria ja kiinnostava aihe, mutta aika ennalta-arvattava juoni. Silti pidin kirjasesta kovasti. Se sopisi loistavasti esimerkiksi iltasaduksi englantia ymmärtävälle lapselle. Plussaa myös kirjan ihanasta kuvituksesta.

torstai 14. heinäkuuta 2011

C. S. Lewis: Narnian viimeinen taistelu (The Last Battle, 1956)

Nyt on taas ohi eräs pitkäkestoinen lukuprojektini. Sain nimittäin eilen luettua loppuun englantilaisen C. S. Lewisin Narnia-sarjan viimeisen kirjan nimeltään Narnian viimeinen taistelu. Tämä lukuprojekti on ollut kovin nautinnollinen, sillä Narnia-kirjat ovat hurmaavia lastenkirjoja. Ne ovat myös lastenkirjallisuuden klassikkoteoksia, jotka ovat vaikuttaneet suuresti myöhempään fantasiakirjallisuuteen, esimerkiksi Harry Pottereihin.

Narnia-kirjat kertovat fantasiamaasta nimeltä Narnia, jota hallitsee suuri leijona nimeltään Aslan. Narnia on ihmeellinen maa, täynnä puhuvia eläimiä, fauneja, kääpiöitä ja muita satuolentoja. Narniassa kuitenkin tapahtuu myös kurjia asioita, ja kun narnialaiset joutuvat pulaan, Aslan kutsuu "meidän maailmastamme" englantilaisia lapsia auttamaan Narniaa ja sen kansaa.

Aiemmissa kirjoissa on seurattu Narnian monia vaiheita, ja Narnian viimeinen taistelu -kirjassa on vuorossa tarun loppu. Kirjan akopalyptiset tapahtumat saavat alkunsa siitä, kun ilkeä apina Metku pukee poloisen Pulma-nimisen aasin päälle leijonantaljan ja huijaa narnialaiset uskomaan tätä ilmestystä Aslaniksi. Narnian nuori kuningas Rilian yrittää pienen joukon kanssa taistella pahaa vastaan turhaan, ja niinpä apuun kaivataan taas Englannin lapsia. Aiemmista kirjoista tutut Jill ja Eustace saapuvatkin Narniaan viime hetkellä.

Narnian viimeisessä taistelussa on kunnianhimoinen idea, mutta toteutus on valitettavasti surkea. Tuntuu siltä, että Lewis on kyllästynyt kirjasarjaansa ja vain hutaissut viimeisen osan. Kirjan juoni on olematon ja tapahtumat liian äkkinäisiä ollaakseen uskottavia.

Tässä viimeisessä kirjassa korostuvat monet Narnia-kirjojen mielestäni negatiiviset ominaispiirteet. Vanhanaikainen moralisointi ärsyttää, samoin kuin kirjojen mustavalkoinen maailmankuva, tiukan sovinnaiset sukupuoliroolit ja jopa eräänlainen rasismi. Narniassahan tytöt eivät miekkaile toisin kuin pojat, ja Narnian pahiksia taasen ovat tummaihoiset naapurivaltion Kalormenian asukkaat. Julmalta tuntuu myös erään aiemman Narnian-kävijän, Susanin, kohtalo.

Lewisillä on myös hyvät hetkensä: pienet huumorin pilkahdukset tukalimmassa paikassa keventävät tarinaa ja saavat lukijan hymyilemään. Se on yksi syy Lewisin kirjojen tainomaisuuteen, samoin kuin hänen viehättävä ja lämpöinen kielensä.

Narnia-kirjoille ominaista on vahva kristillinen allegoria. Tämä on erityisen selkeää Narnian viimeisessä taistelussa, jossa uskontoa käsitelläänkin enemmän kuin muissa kirjoissa, joissa se on ollut piilotetumpaa. Narnia-kirjoissa käydään läpi Raamatun tapahtumia vertauskuvallisesti. Aiemmissa Narnia-kirjoissa on käsitelty muun muassa maailmanluontia, syntiinlankeemusta ja synnistä pelastumista Kristuksen ylösnousemuksen avulla. Viimeisessä Narniassa saadaan todistaa maailmanlopun tapahtumia. Mukana ovat sekä Antikristus (Pulma-aasi) että Saatana (kalormenialaisten Tars-jumala). Onneksi Aslan (Jumala) kuitenkin voittaa, kuten myös Raamattu opettaa.

Tämä viimeinen kirja on mielestäni yksi seitsemänosaisen lastenkirjasarjan heikoimmista osista. Kirjasarjan taso vaihteleekin paljon eri kirjojen välillä. Ihka ensimmäinen Narnia-kirja, Velho ja leijona (The Lion, the Witch and the Wardrobe, 1950), on täydellinen lastenkirja. Siinä seikkailevat Pevensien perheen lapset: Peter, Susan, Edmund ja iki-ihana Lucy. He pelastavat Narnian hurjassa taistelussa Valkoista velhoa vastaan, ja heistä kruunataan Narnian ensimmäiset kuninkaat ja kuningattaret.

Prinssi Kaspian (Prince Caspian, 1951) -kirjassa Pevensien lapset palaavat Narniaan auttamaan prinssi Kaspiania taistelussa hänen vallanahnetta Miraz-setäänsä vastaan. Toisen kirjan lopussa Peter ja Susan saavat kuulla olevansa liian vanhoja enää palaamaan Narniaan. Näin käy kolmoskirjassa myös Edmundille ja Lucylle.

Kaspianin matka maailman ääriin (The Voyage of the "Dawn Treader", 1952) on täynnä hurjia seikkailuja, jotka prinssi Kaspian kokee purjehtiessaan merillä etsien kadonneita lordeja. Edmundin ja Lucyn mukaan Narniaan saapuu myös heidän serkkunsa Eustace Ruikku.

Hopeinen tuoli (The Silver Chair, 1953) on ensimmäinen Narnia-kirja, jossa kukaan Pevensien perheestä ei enää ole mukana. Se on harmillista, sillä Eustace Ruikku ja hänen kanssansa Narniaan saapuva Jill Pölkky ovat nimensä mukaisia eli tyhmiä ja pelokkaita ja muutenkin hyvin epäkarismaattisia päähenkilöitä kirjalle. He ovat yksi syy siihen, miksi neljäs Narnia-kirja ei ole yhtä vetävä kuin aiemmat kolme. Lisäksi neljännessä kirjassa Lewis alkaa jo hieman toistaa itseään tarinan kehittelyssä.

Hevonen ja poika (The Horse and His Boy,1954) sijoittuu aikaan, jolloin Pevensien lapset hallitsivat Narniaa ensimmäisen kirjan aikoihin. Mielestäni tämä kirja on täysin turha tarinan edistymisen kannalta ja muutenkin masentava tarina. Hevonen ja poika on ehdoton inhokkikirjani Narnia-teoksista.

Taikurin sisarenpoika (The Magician's Nephew, 1955) taasen on todellinen piristys koko kirjasarjassa. Tämä jännittävä ja kiehtova kirja on prologi koko Narnialle, ja siinä kerrotaan, miten Aslan loi Narnian. Kirjassa saadaan myös hauskoja selityksiä joillekin Narnian asioille, jotka ovat aiemmissa kirjoissa mietityttäneet, kuten metsässä oleva lyhtypylväs. Taikurin sisarenpojassa selviää myös, miten luotiin yhteys Narnian ja Englannin välille.

Narnian viimeinen taistelu (The Last Battle, 1956) on, kuten kerrottua, päätös Narnian tarinalle. Vaikka olisinkin toivonut kirjan olevan parempi, taisin silti eilen kirjaa lukiessani vuodattaa pari kyyneltä. Onhan aina kovin surullista, kun kirjasarja päättyy. Viimeinen Narnia-kirja päättyy todella kauniisti ja onnellisesti. Loppusanat ovat täyttä totta: Narnian maailmanloppu on vasta seikkailujen alku, ja todellinen seikkailu odottaa iankaikkisuudessa.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987)

Amerikkalaisen Nobel-kirjailija Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on ehdottomasti yksi parhaita kirjoja, joita olen ikinä lukenut. Vuonna 1987 alkuperäisnimellä Beloved ilmestynyt kirja on raskas kertomus Yhdysvaltain synkästä historiasta. Sen aihe, neekeriorjuus, on sysimusta sekä kuvainnollisesti että konkreettisesti. Morrisonin kirja on vavisuttava lukukokemus vahvan tarinan, taidokkaan kerronnan, kauniin kielen ja hienon ihmiskuvauksen ansiosta.

Toni Morrison on aina kiehtonut mieltäni, ja luettuani Hesarin Minun kansani, minun rakkaani -kirjaa esittelevän kirjoituksen ostin kirjan itselleni pokkariversiona. Varoitus niille, jotka ostavat samaisen Keltaisen kirjaston pokkarin: takakansi spoilaa oikeastaan koko kirjan. Niinkin pahasti, että se vaikuttaa lukukokemukseen. Jos haluat lukea kirjan, en myöskään suosittele lukemaan tätä blogitekstiä pidemmälle, sillä tämä kirjoitus spoilaa kirjan juonta!

Toni Morrisonilla on aivan omanlaisensa tapa kertoa tarinoita. Hän kirjoittaa lyyristä proosaa, maaginen realismi ja ei-lineaarinen ajankuvaus keinoinaan. Morrisonin kieli on niin kaunista ja lumoavaa, että siihen ikään kuin uppoaa. Kieli ei ole kuitenkaan helppoa, ja tämä kirja on kaikkea muuta kuin nopealukuinen kirja. Minulta meni kauan lukea 300-sivuinen kirja, mikä oli oikeastaan hyvä asia, sillä kirjassa on rankka tarina, joka todellakin vaatii keskittymistä.

Yksi teoksen suurista vahvuuksista on ajan kerronta: tarina nimittäin velloo koko ajassa eteen- ja taaksepäin. Menneisyyteen kurkistuksia ei oikeastaan voi kutsua takaumiksi, sillä mennyt ja tämä hetki ovat koko ajan vuorovaikutuksessa keskenään ja etenevät lähes samaa tahtia. Se on ristiriita, joka hallitsee myös teoksen hahmojen elämää. He haluaisivat unohtaa raskaan menneisyytensä orjina ja keskittyä nykyisyyteen, mutta menneet ajat pitävät heitä tiukasti otteessaan. Kirja kertoo entisestä orjasta Sethestä, joka elää Ohiossa tyttärensä Denverin kanssa. Sethe on menettänyt monia perheenjäseniin, häntä on pahoinpidelty, ja hän on muutenkin kärsinyt kovia. Nyt hän on vapaa orjuudesta, mutta menneisyys ei anna hänelle rauhaa. Sethen talossa nimittäin kummittelee lapsivainajan henki. Kirjan tapahtumat alkavat, kun taloon ilmestyy hahmo menneestä: Paul D, entinen miesorja Sethen vanhasta asuinpaikasta. Sitten taloon saapuu mystinen nimeltään Rakkain. Heidän kauttaan lähtee purkautumaan vuosikymmenien aikana tapahtuneiden asioiden vyyhti.

Kirjan yhteiskunnallinen merkittävyys syntyy siitä, että se avaa lukijan silmät ja saa tämän ymmärtämään orjuuden kauheuden. Luin kesän alussa Margaret Mitchellin Tuulen viemää -teoksen, joka kuvasi samaa aikaa kuin Morrisonin kirja: Yhdysvaltain sisällissotaa ja sen jälkeisiä vuosia. Tuulen viemää on kuitenkin kirjoitettu valkoisesta, etelävaltioiden orjuusaikoja nostalgisoivasta näkökulmasta, ja sen orjakuvaus tuntuukin nyt pelkältä satukertomukselta verrattuna Morrisonin kauhutarinaan. Morrison paljastaa orjien raakalaismaisen ja julman kohtelun. Kirja on välillä jopa shokeeraava henkisen ja fyysisen väkivallan kuvauksissaan. Se on kuitenkin tarina, joka täytyy kertoa.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Nick Hornby: Alas on pitkä matka (A Long Way Down, 2005)

Olen aiemmin lukenut Nick Hornbylta Poika-kirjan, joten olin jo tutustunut hänen hurmaavaan tapaansa kirjoittaa vakavista asioista kepeästi ja peribrittiläisen ironisesti. Samaa tyyliä edustaa myös Alas on pitkä matka -kirja vuodelta 2005. Kirja nimittäin kertoo itsemurhasta sangen koomisella tavalla.

On uudenvuodenaatto, ja lontoolaisen tornitalon katolle kipuaa joukko ihmisiä, kaikilla aikeenaan tehdä itsemurha. Kaikki neljä katolle nousijaa ovat toisilleen aiemmin tuntemattomia, mutta vaikka he ovat täysin randomeja tyyppejä toistensa elämässä, jokin heitä neljää silti yhdistää. Jokainen heistä on nimittäin jotenkin mokannut elämänsä tai muuten vain pettynyt niin pahasti jokapäiväiseen turhuuteen, että on päättänyt päättää päivänsä. Sen verran spoilaan, että sinä yönä nelikko laskeutuu alas katolta. Näin alkaa kertomus näiden neljän elämästä - ja mahdollisesta kuolemasta. Kuka heistä palaa katolle? Kuka haluaa kuolla eniten? Päättyykö jonkun elämä?

Kirjassa saadaan tutustua kaikkiin neljään hahmoon varsin syvällisesti. Nelikkoon kuuluvat perheensä, työnsä ja maineensa menettänyt entinen talk-show-isäntä Martin, epäonnistunut ja muutenkin masentunut rock-tähti JJ, perhe-elämän traumoista kärsivä teinipsykopaatti Jess sekä vammaisen poikansa yksinhuoltaja ja ahdistuksensa alistama Maureen. Teoksen hahmot ovat sen suola. Kinastelevat ja hassusti käyttäytyvät henkilöt ovat sympaattisia ja todellisia inhimillisyydessään.

Tarina saa välillä aika absrudejakin käänteitä. Hornby kuitenkin kuljettaa sekä tarinaansa että hahmojaan jouhevasti. Lopulta kirja ei kuitenkaan tunnu erityisen onnistuneelta. Tällaista aihetta käsittelevältä kirjalta odottaisi jonkinlaista oivallusta siitä, miksi elää tai miksi kuolla. Hornby ei tällaista vastausta anna, ehkä tarkoituksella, ehkä siksi, ettei hän sellaista keksinyt.

Kirja ei ollut kovin ihmeellinen lukukokemus. Hornbyn teos vain selvensi tylyä kuvaani nykykirjallisuudesta. Nykykirjailijat ovat toki kovin lahjakkaita rakentamaan tarinoita ja henkilöhahmoja. He sisällyttävät kirjoihinsa postmodernin ajan vaatimusten mukaisesti inter- ja metatekstuaalisuutta, tekevät jänniä ratkaisuja sekä kirjan sisällössä että ulkokuoressa. He ottavat jonkin teeman, linkittävät sen maailmaasyleilevään kontekstiin ja käsittelevät teemaan hienosti sekä yksittäisen ihmisen että koko ihmiskunnan kautta. Mutta kirjat eivät kosketa. Se jokin tärkein jää puuttumaan. Yksikään 2000-luvulla kirjoitettu kirja ei ole saanut minuun sydäntäni sykähtämään. Edelleenkin odotan poikkeusta, joka muuttaisi elämäni, kuten hyvä kirja tekee. Se on kuitenkin selvää, että Nick Hornbyn kirja ei tähän temppuun pysty.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia (1944)

Yrjö Kokon lastenkirja Pessi ja Illusia on ilmestynyt 1944, mutta säilyy varmasti aina yhtenä suomenkielisen lastenkirjallisuuden ykkösklassikoista, sillä tämä lumoava satu kestää aikaa. Pessissä ja Illusiassa on samaa iätöntä filosofiaa kuin Tove Janssonin Muumeissa. Se on perinteinen suomalainen satu siinä mielessä, että luonto antaa sille puitteet ja hahmogalleria edustaa suomalaisen kansanperinteen perustyyppejä.

Pessi on metsänpeikko, ja Illusia on keijukainen. Nämä kaksi rakastuvat toisiinsa kuten kuuluisassa Päivänsäde ja menninkäinen -laulussa, tosin Yrjö Kokon versiossa loppu on onnellinen, sen voi paljastaa. Kirjan alku on kuitenkin traaginen. Sateenkaarella asustava Illusia on käymässä maan päällä, kun ilkeä ristilukki katkaisee keijun siivet. Ilman siipiään Illusia ei enää pääse takaisin kotiin perheensä luo vaan joutuu jäädä asustamaan suomalaiseen metsään. Onneksi peikkopoika Pessi auttaa keijukaistyttöä sopeutumaan. Yhdessä he kokevat luonnon ja metsän elämän ihmeet. Kylmä talvi ja pelottava lumikko uhkaavat heidän eloansa, mutta kaikesta selvitään.

Illusia ja Pessi ovat luonteiltaan kuin vastakohdat, mutta heistä tulee silti toisilleen elintärkeät. Illusia saa Pessiltä oppia siitä, miten maan päällä selviydytään, kun taas Pessi, koko nimeltään Pessimisti, oppii Illusialta taitoa nähdä maailman kauneutta. Kun nämä kaksi sitten kirjan lopussa saavat yhteisen lapsen, tuloksena on uusi ihminen. Tällaisella suloisella tarinalla Kokko siis kertoo ihmisyydestä sen, että olemme yhdistelmä näitä kahta: meissä kaikissa asustaa sekä Pessi että Illusia.

Pessi ja Illusia on kaunis ja herkkä teos, jossa ei tapahdu paljon ja jonka sivut täyttävät kertomukset peikon ja keijun elämästä luonnon keskellä sekä viehättävät, allegoriset tarinat linnuista, hyönteisistä, kasveista ja muista metsän olennoista. Nykylukijalle kirjan kerronta voi jopa olla hieman unettavaa, niin rauhallinen on kirjan tempo.

Pessissä ja Illusiassa on taso sekä aikuisille että lapsille. Kehyskertomus sijoittuu sota-aikaan, ja niinpä kirjan voi nähdä myös eräänlaisena tulkintana jatkosodasta. Kirjan eläin- ja kasvitarinat ovat kuin iltasatuja lapsille, mutta niissä on myös enemmän aikuiselle avautuva syvällinen puoli, joka paljastaa asioita ihmisluonteesta ja yhteiskunnasta.

Pessi ja Illusia on täydellistä kesäluettavaa vaikkapa mökille. Se saa mielen runolliseksi ja maailman näkymään uudessa, kirkkaassa valossa. Pessi ja Illusia voi itkettääkin, mutta ennen kaikkea se saa lukijan onnelliseksi. Ihana, ihmeellinen kirja se siis on!

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Alexandre Dumas: Pariisin verihäät, Kuningatar Margot, Velisurmaajat (1845, La Reine Margot)

Ranskalaisen mestarikertoja Alexandre Dumas'n jättiläisromaaneja on usein julkaistu monessa eri osassa - ilmeisesti siksi, etteivät lukijat pelästyisi liian isokokoista kirjaa. Näin on käynyt myös Dumas'n vuonna 1845 ilmestyneelle La Reine Margot -teokselle. Kirja on ilmestynyt suomeksi kolmena eri niteenä nimiltään Pariisin verihäät, Kuningatar Margot, ja Velisurmaajat. Yhteenlaskettu sivumäärä on seitsemänsadan paikkeilla, eli oikeastaan kirja ei edes ole erityisen paksu Dumas'n teokseksi.

Juonen ymmärtämiseksi täytyy kerrata vähän historiaa. Kirja kertoo uskonpuhdistuksen jälkeisistä myrskyvuosista Ranskassa 1500-luvun lopulla. Ranskaa hallitsee katolinen Valois-suku, jota hugenotit eli Ranskan protestantit uhkaavat. Niinpä Ranskan kuningas, hurjan äitinsä leskikuningatar Katariinan alisteisena hallitseva heikkoluontoinen ja sairaalloinen kuningas Kaarle IX päättää laittaa toimeen hugenottien joukkomurhan. Luodaan julma suunnitelma murhan toteuttamiseksi. Kuninkaan sisko, kauneudestaan ja älykkyydestään tunnettu prinsessa Margot naitetaan Valois-suvun perivihollisen Bourbon-suvun protestanttiselle edustajalle, Ranskan alaisen Navarran pikkuvaltion kuningas Henrik III:lle. Henrik saapuu Pariisiin tuhansien hugenottien kanssa todistamaan häitä, joiden on tarkoitus symbolisoida katolisten ja hugenottien välistä sovintoa. Häät ovatkin kaikkea muuta kuin rauhan symboli, ja näin tapahtuu yksi Ranskan historian mielenkiintoisimmista yksittäisistä tapahtumista, pärttylinyön verilöyly. Tästä hurmeisesta murhenäytelmästä alkaa kiehtova tarina, joka on täynnä kuninkaallisten ja aatelisten juonitteluita, taisteluita, roihuvia tunteita ja jatkuvaa menoa ja meininkiä.

Kirjassa on Dumas'lle tyypillisesti jännittävä juoni täynnä sivupolkuja, jotka kaikki lopulta liittyvät ihmeellisesti yhteen. Kirjan ehdotonta parhautta ovat kuitenkin hahmot. Kaikki henkilöt herkullisen julmasta leskikuningattaresta ovelaan Henrikiin sekä uskolliseen pyöveliin ovat hyvin rakennettuja ja kiinnostavia. Erityisen hurmaava on aatelismiesparivaljakko La Mole ja Coconnas, ystävykset, joiden hulvatonta huumorin heittoa ja lempeää ystävyyttä on ilo seurata. Huomattavaa on myös se, että kirjassa on todella vahvoja naisrooleja.

Dumas'lla on hauska tapa temmata romaanin aiheensa historiasta ja luoda historiallisista aineksista hieno seikkailuromaani. Yksi syy Dumas'n kirjojen viehättävyyteen on niiden värikäs ja eloisa kielenkäyttö. Samoin on laita myös Margot-kirjassa. Suomennos ei tosin ole erityisen laadukas, ja siitä kalskahtaa läpi ranskan kieli, mutta mukavalla tavalla.

Margot-kirja on ensimmäisen osa Dumas'n Ranskan historiasta aiheensa saavaa hugenottitrilogiasta. Suomessa kuningatar Margotin tarina ei ole yhtä kuuluisa kuin Dumas'n muut hittiromaanit. Ranskassa taasen kirja on sen verran suosittu, että se on filmattu useaan otteeseen. Itse olen nähnyt uusimman filmiversion, vuonna 1994 ilmestyneen Kuningatar Margotin, jonka pääosassa säteilee ihastuttava Isabelle Adjani. Elokuvassa on muutoinkin loistavat näyttelijät. Elokuva kuitenkin häviää alkuperäisteokselle, joka kaiken kaikkiaan on mahtava lukunautinto ja loistava kirja, jota suosittelen kaikille hyvien tarinoiden ystäville!

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Dan Brown: Da Vinci -koodi (Da Vinci Code, 2003)

Aloin tässä muistelemaan yhtä lempikirjaani, joka hieman yllättäen on Dan Brownin viime vuosien bestseller Da Vinci -koodi. Varoitan heti tässä alussa sen verran, että koska olen fani, en osaa ehkä kirjaa täysin objektiivisesti arvostella. Toinen varoituksen aihe on, että blogikirjoitus tulee spoilaamaan kirjaa. Kyseessä on jännärikirja, joten juonta ei kannata tietää ennen lukemista. Toisaalta Koodi on sen verran monipuolinen kirja, että sen voi nautinnolla lukea useamminkin kerran, vaikka juoni olisikin hyvin muistissa. Olen itse lukenut kirjan kolme kertaa, ja joka kerta se kaappaa minut maailmoihinsa, ja niinpä kirja pitää lukea melkeinpä yhdeltä istumalta.

Kun luen Da Vinci -koodia, minussa herää kaksi puolta: uskovainen ja taidenörtti. Koodi on näitä molempia mielenkiintoja kutkuttava teos ja mainio yhdistelmä hyvin monta eri asiaa, jotka yhdessä ovat tehneet siitä bestsellerin. Uskonnollisesti kiihottava aihe yhdistettynä kiehtovaan eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan ja kaikkia ihmisiä kiinnostaviin salaliittoteorioihin on aikamoinen soppa, mutta toimii tehokkaasti erityisesti Dan Brownin yksinkertaistavan tekstin avulla.

Da Vinci -koodissa amerikkalaisprofessori Robert Langdon on vierailulla Pariisissa ja tulee sotketuksi Louvren taidemuseon kuraattorin murhaan. Langdonille alkaa selvitä mysteerien ketju, jonka selvittämiseen hän saa apuunsa kuraattorin lapsenlapsen, kryptografisti Sophie Neveun. Kirja on kertomus kahden nörtin seikkailusta mysteerejä ratkoen, perässään Ranskan poliisi ja kristinuskon salaisuuksia varjeleva salaliitto.

Uskonnolliselta kannalta Koodi on mielestäni täyttä hölynpölyä. Stoori Jeesuksen kadonneista jälkeläisistä ei vain ole uskottava, ja nuorempana olin jopa sitä mieltä, että se on suorastaan rienausta. Nykyään en ajattele enää niin jyrkästi. Kritiikki kirkkoa kohtaan on aina ihan tervettä, ja kirjan aihe, naisten asema kirkossa, on oikeastaan todella tärkeä ja ajankohtainenkin.

Koodin parasta antia on yleissivistävä taidehistorian esittely. Uskonnollista mysteeriä selvitellään eri taiteilijoiden töihin kätkemillään vihjeillä. Taideteosten jäljillä reissataan ympäri Ranskaa ja Iso-Britanniaa, ja samalla kerrataan eurooppalaisen kulttuurin historiaa, salaisuuksia ja muita mystisiä juttuja. Da Vinci -koodia voisikin hyvin suositella tutustumisena taidehistoriaan.

Da Vinci -koodi on Robert Langdonin seikkailuista kertovan kirjasarjan toinen osa. Ensimmäisessä osassa, Enkeleissä ja demoneissa, uskonto on enemmän esillä, mutta Koodissa keskitytään enemmänkin myyttiuskoon. Myyttiasiantuntija Langdonin epäilevä usko vetoaa minuun inhimillisyydellään. Langdon on muutoinkin hurmaava päähenkilö, yksi syy siihen, miksi kirjaa niin kovasti fanitan. Langdonin pakollinen, naispuolinen toimintapari, nuori ranskatar Sophie Neveu, on myös kiinnostava hahmo. Langdonilla on Neveun kanssa on enemmän kemiaa kuin ensimmäisen kirjan naikkosen kanssa.

Kirjasta tehty elokuva Da Vinci -koodi vuodelta 2006 on mielestäni mainettaan parempi. Elokuvasta on jätetty paljon kirjan mielenkiintoisia keskusteluja pois, mutta sillä tavalla tarina on saatu sopimaan elokuvan muotoon. Koodi ei ole helposti filmattava kirja, sillä trillerigenrestään huolimatta se keskittyy toiminnan sijaan enemmän pitkiin, polveileviin keskusteluihin. Dan Brownilla on huvittava tapa kirjoittaa ensin pitkä pätkä historiallista pohdintaa ja sitten muutaman kappaleen tiiviillä kerronnalla vetaista toimintaa eteenpäin. Perinteistä Brownia on myös auki jäävä luvun loppu. Toimivaa, joskin varsin simppeliä. Koodi ei siis ole mitään maailman laadukkainta kirjallisuutta, mutta bestsellerinä hyvä kirja. Ja onhan aina hienoa, että jokin kirja saa ihmiset innostumaan lukemisesta. Sen Da Vinci -koodi teki 2000-luvun alkupuoliskolla.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen (2010)

Siiri Enorannan kaunis lastenkirja Nukkuu lapsi viallinen on kertomus sodanjälkeisestä Suomesta, jossa pieni maalaistyttö Sonia sairastuu tuberkuloosiin. Samalla kirja on myös tarina Sonia-tytön ja erään onnettoman enkelin yllättävästä ystävyydestä. Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa koostuu Sonia sairaskertomuksesta, siitä miten tuberkuloosi syö hänen keuhkojaan ja vie voimat. Samalla saadaan kurkistuksia enkelin mielenmaisemaan. Toinen osa kertoo siitä, mitä Sonia ja enkeli tekevät, kun Sonia häilyy elämän ja kuoleman rajamailla kuumehoureissa.

Ensimmäinen osa kirjasta on upeaa luettavaa, joskin myös hyvin surullista. Sodan jälkeen perheessä on paljon ahdistusta, ja kukaan ei tunnu kiinnittävän pieneen kymmenenvuotiaaseen Soniaan ja hänen yhä pahenevaan yskäänsä mitään huomiota. Sonia toimii perheessään enemmänkin tarkkailijana kuin toimijana. Onneksi on kuitenkin isoveli Topias, joka on Sonia elämän tärkein olento. Sonian maailma on pieni: siihen kuuluvat koti, koulu ja maalaismaisema.

Enoranta kuvaa herkästi nuoren lapsen mieltä. On kiehtovaa, miten tämän pienen ja elämältään suurelle maailmalle täysin mitättömän olennon kohtalo alkaa aidosti kiinnostaa lukijaa. Samalla kirja on myös todella ahdistava, kun täytyy seurata pikkutytön sairauden etenemistä.

Täytyy varoittaa, että kirjan alku on äärimmäisen surullinen. Huumoria on vain pienissä sanavalinnoissa. Kieli onkin kirjan ehdottomasti paras puoli, ja Enoranta osoittaa kirjassaan mestarilliset kirjoittamiskykynsä, erityisesti kirjan ykkösosassa. En muista, milloin olisin viimeksi lukenut kirjaa, jossa on näin herkullista ja lumoavaa kielenkäyttöä. Teksti on täynnä pieniä, hurmaavia yksityiskohtia, joita voi matustella lukiessaan. Kieli on herkkää ja koskettavaa, ja tunnelma on suunnattoman ahdistava ja ankea.

Aihe on tosiaankin kipeä, mutta sitä käsitellään hellästi. Elämän pienet huolenaiheet mietityttävät sekä Soniaa että enkeliä. Viime aikoina enkelin oli ollut yhä hankalampi löytää itsestään luonnollista lempyttä. Se oli huomannut ensimmäiset merkit seitsemisensataa vuotta sitten. Miten runollista proosaa. Kirja on täynnä juuri tällaisia kauniita ja oivaltavia pohdintoja elämästä. Äiti [- -] katseli Soniaa vettynein silmin. ”Äidin rakas tyttö”, hän kuiskasi välillä. Rakkauttahan sen täytyi olla, sen kaiken surun ja murheen, mitä muuta se olisi, mutta Sonia ei tuntenut oloaan rakastetuksi.

Toisessa osassa mennään kiehtoviin sfääreihin. Kirja on jännittävä yhdistelmä kahta tyystin erilaista genreä: alun naturalismi on täysi vastakohta toisen osan fantasiaseikkailulle. Kirjassa on omaperäinen idea enkelin ja tytön yhteisestä vaelluksesta, mutta se ei käytännössä toteudu aivan hyvin. Tunnelma on kakkososassa aivan erilainen, ja ahdistava kuoleman odotus on poissa. Samanlaista kielenkäytön lentoa ei tavoiteta, ja pahin ongelma on se, että lopussa sorrutaan naiiviuteen. Sonian ja enkelin keskustelut eivät ole samaa erinomaista tasoa kuin kirjan alun upeat kuvaukset pienen tytön mielenliikkeistä.

Niinpä olin siis kovasti pettynyt kirjan loppuun, joka hieman pilasi lukukokemukseni. Kunnon katharsiksen tästä kirjasta kuitenkin saa. Tove Jansson sanoi kerran: kun lastenkirja päättyy, kirja loppuu mutta lapsi jatkaa matkaansa. Tämä kirja on juuri sellainen kirja, ja siinä lienee kirjan sisällön nerokkuuskin. Loppu ei oikeastaan ole onnellinen vaan surumielinen, mutta silti kirja päättyy hyvin.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (Gone with the Wind, 1936)

Huh. Minulla on kauhea kirjakrapula. Olen koko viikon lukenut Margaret Mitchellin Tuulen viemää -teosta ja eilen sain lähes 900-sivuisen järkäleen luettua. Vuonna 1936 alkuperäisnimellä Gone with the Wind ilmestynyt teos on yksi maailman kuuluisimpia rakkausromaaneja. Lukukokemuksena se on uskomattoman upea mutta samalla myös raskas. Mitchell kietoo mainoilla kertojanlahjoillaan lukijansa syvälle tarinan maailmaan ja sai minutkin rakastumaan päähenkilöihin. Niinpä kun traaginen tarina kohtasi katkeran loppunsa, aiheutti kirja minulle suurta ahdistusta. Kirja ei loppunut viimeisiin sanoihin, vaan se jäi mieleeni elämään.

Kirjan päähenkilö Scarlett O'Hara on perinteinen Southern Belle eli etelän kaunotar - kaiken paitsi luonteensa puolesta. Hän elää kotiplantaasillaan Georgian osavaltiossa rikkaana ja kauniina, ihailevien miesten ympäröiminä, mutta on samalla tulisieluinen eikä pelkää uhata tiukkamoraalisen yhteisönsä sääntöjä. Vain yksi mies ei lankea hänen jalkojensa juureen: kunniantuntoinen Ashley Wilkes, johon Scarlett on rakastunut. Ashley on kuitenkin menossa naimisiin naiivin ja kiltin serkkuna Melanie Hamiltonin kanssa. Vuodet kuluvat, ja Scarlett yhä uskoo rakastavansa Ashleyta ja halveksii hissukka-Melanieta, joka taasen ihailee Scarlettia rajatta. Kuvioissa häärii myös menneisyydeltään epämääräinen Rhett Butler. Näiden henkilöiden ympärillä pyörii vetävästi kerrottu tarina, joka tapahtuu Yhdysvaltojen etelävaltioissa 1860-luvulla.

Mitchell maalaa tunnelmallisen kuvan elämästä vanhan ajan etelävaltiossa - puuvillapelloista, neekeriorjista, kauniista naisista ja kohteliaista miehistä. Kirjan nimi viittaa nostalgiseen kaipuuseen tuohon menneeseen kauneuden maailmaan, joka nyt on tuulen viemää. Tätä vanhaa maailmaa edustaa Tara, Scarlettin kotiplantaasi. Uutta, sisällissodan jälkeistä kovien arvojen maailmaa kuvaa Atlanta, Georgian osavaltion pääkaupunki. Scarlett ja Rhett edustavat eteenpäin menevää ihmistyyppiä, joka selviää sisällissodan kurimuksista ja köyhyydestä, kun taasen Ashley ja Melanie jäävät haaveissaan elämään menneisyyteen. Kirjan keskeinen idea onkin ristiriita uuden ja vanhan maailman välillä.

Mitchellin kerronta on mukaansatempaavaa ja mehevää kuin Taran punainen maa, kieli yhtä kirjavaa kuin etelän kaunotarten pukuloisto ja tarina on kaikessa tuskassaan ja kauneudessaan mahtava, vertaansa vailla. Kertomus rakkaudesta ja vihasta saa komean taustansa Yhdysvaltojen sisällissodasta, joka myrskyää ja mylvii taustalla ja samalla myös muuttaa päähenkilöitä. Scarlettin sielusta tulee symboli sille, mitä etelän vanhalle loistolle tapahtuu sen törmätessä uuteen jenkkien valloittamaan rahan maailmaan. Scarlett, joka on syntynyt leidiksi, muuttuu toimeentulosta taistellessaan rahanhimoiseksi ja rakkautta ymmärtämättömäksi naiseksi, joka menettää kaiken - paitsi maansa, rakkaan Taran. Scarlett on loistava päähenkilö: hän on ristiriitainen, omalaatuinen ja herkullisesti kuvattu. Lukija kiintyy häneen väistämättä, vaikka hän onkin välillä täysi tomppeli ja suorastaan ilkeä ihminen.

Tuulen viemää on klassikkoteos eikä syyttä. Kirjan ansiot ovat suuret, ja yksi niistä on kiehtova historiallisen ajan kuvaus. Minä en ainakaan tiennyt ennen kirjan lukemista, että nainen ei saanut näyttäytyä tuona tekopyhänä viktoriaanisena aikana raskausaikana julkisuudessa! Muutakin kiintoisia asioita kirjassa käsitellään, ja yksi niistä on orjuus. Nykyajan ihmisen tulee toki muistaa torua Mitchelliä rasistisesta afroamerikkalaiskuvauksesta. Välillä onkin suorastaan vaikea lukea Mitchellin hätkähdyttävän rumia kuvauksista mustaihoisten ihmisten vioista. Tuulen viemää on kuitenkin historiallisesti merkittävä juuri tässä mielessä: kirjaa lukiessa ymmärtää sen, miten surkea on ollut Amerikkaan Afrikasta rahdattujen orjien asema amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Siellä on todellakin ollut kaksi ihmistasoa: valkoinen ja musta ovat olleet toistensa vastakohdat. Onkin hienoa tietää, että Amerikan nykyinen First woman Michelle Obama on orjien jälkeläinen.

Maailma siis muuttuu, mutta onneksi Tuulen viemää ei muutu. Tuulen viemää on mahtava kirja täynnä tunteita, ja jokaisen rakkausromaanien ystävän kannattaa rustata tämä kirja lukulistallensa. Se kannattaa kuitenkin muistaa, että pitkä nautinto tuottaa myös tuskaa. Tarina on rankka, ja se on kuvattu sydäntäsärkevästi. Krapulaluettavaksi suosittelen jotain kevyttä, joka saa ajatukset pois Scarlettin tuskallisesta kohtalosta. Juuri tämän traagisuutensa vuoksi Tuulen viemää kuitenkin vetoaa nykysukupolviinkin: eihän ole mitään tuskaisempaa ja raastavampaa ja siksi juuri niin ihanaa kuin onnettomasti päättyvä rakkaustarina?

maanantai 30. toukokuuta 2011

Leena Lander: Käsky (2003)

Leena Landerin Käsky on lumoava kudelma Suomen sisällissodan aikaisista ihmiskohtaloista. Pääosassa on kiehtova kolmikko: punainen naisvanki Miina Malin, valkoinen jääkäri Aaro Harjula sekä kirjan ehdoton tähti, valkoinen kenttätuomari Erik Hallenberg.

Herkullinen asetelema syntyy kolmen erilaisen ja loistavasti rakennetun hahmon yhteentörmäyksestä. Naissotilas Miina on selvinnyt teloituksesta hengissä, ja jääkäri Harjula päättää toimittaa hänet Ruukkijoen kenttätuomioistuimeen tuomittavaksi. Matkalla Miina ja Aaro kuitenkin joutuvat haaksirikkoon ja viettävät kahdeksan päivää saaressa kahdestaan. Ruukkijoella hallitseva Hallenberg on sivistynyt viininlipittäjä ja suuri taiteilijasielu, jota Miinan ja Aaron salaperäinen saariseikkailu alkaa kiinnostaa suunnattomasti. Näistä aineksista muodostuukin sitten kutkuttavan kiehtova kolmiodraama.

Kirjan parasta antia on mielenkiintoisen tarinan ohella henkilökuvaus. Taitavaa on myös aikatasoilla pelaaminen. Juoni pomppii ajassa edestakaisin, ja mystinen saariepisodi paljastuu vasta kirjan loppupuolella. Käsky ei ole kuitenkaan vain hieno tarina vaan myös kantaaottava teos. Lander käsittelee Käskyssä tärkeitä teemoja, muun muassa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, ja kritisoi myös punaisten ja valkoista keskeistä demonisointia.

Tartuin Käskyyn, sillä olin nähnyt siitä aiemmin sekä näytelmä- että elokuvaversion. Näytelmä ja elokuva painottavat eri asioita, ja niissä on myös käytetty erilaista aikarakennetta kuin romaanissa. Tässä mielessä Landerin Käskyä voisikin verrata Sofi Oksasen Puhdistukseen. Molemmissa teoksissa on hieno ja monitahoinen tarina, jonka voi eri taiteenlajissa asetella eri muotoon ja siten löytää siitä uusia ulottuvuuksia.

Landerin itsensä dramatisoima näytelmäversio on dynaamikaltaan aivan omaa luokkaansa. Olin paikalla Käskyn Kokkolan kaupunginteatterin ensi-illassa vuonna 2006 ja ihastuin jo tuolloin tarinaan. Käsky on yksi vaikuttavimpia näytelmiä, joita olen ikinä nähnyt.

Lempiversioni tarinasta on kuitenkin Aku Louhimiehen kaunis ja kipeä Käsky-elokuva vuodelta 2008, vaikka elokuva sivuuttaakin monia Landerin syvällisiä teemoja ja keskittyy rakkaustarinan kuvaamiseen sekä muutenkin yksinkertaistaa tarinaa. Elokuva myös kertoo tapahtumat kronologisessa järjestyksessä ja siten menettää näytelmän ja romaanin keskeisen motiivin eli Hallenbergin pohdinnan siitä, mitä saaressa oikein tapahtui.

Silti pidän eniten elokuvaversiosta. Siinä Louhimies maalailee hahmoista hyvin runollisen kuvan, mitä kirja taasen ei tee. Koska olin muodostanut henkilöistä jo vahvan mielikuvan ennen romaaniin tarttumista, kirjan versio jätti minut hieman kylmäksi. Kirja antoi paljon uutta taustatietoa hahmoista, mutta ei silti koskettanut minua yhtä paljon kuin elokuva.