maanantai 30. toukokuuta 2011

Leena Lander: Käsky (2003)

Leena Landerin Käsky on lumoava kudelma Suomen sisällissodan aikaisista ihmiskohtaloista. Pääosassa on kiehtova kolmikko: punainen naisvanki Miina Malin, valkoinen jääkäri Aaro Harjula sekä kirjan ehdoton tähti, valkoinen kenttätuomari Erik Hallenberg.

Herkullinen asetelema syntyy kolmen erilaisen ja loistavasti rakennetun hahmon yhteentörmäyksestä. Naissotilas Miina on selvinnyt teloituksesta hengissä, ja jääkäri Harjula päättää toimittaa hänet Ruukkijoen kenttätuomioistuimeen tuomittavaksi. Matkalla Miina ja Aaro kuitenkin joutuvat haaksirikkoon ja viettävät kahdeksan päivää saaressa kahdestaan. Ruukkijoella hallitseva Hallenberg on sivistynyt viininlipittäjä ja suuri taiteilijasielu, jota Miinan ja Aaron salaperäinen saariseikkailu alkaa kiinnostaa suunnattomasti. Näistä aineksista muodostuukin sitten kutkuttavan kiehtova kolmiodraama.

Kirjan parasta antia on mielenkiintoisen tarinan ohella henkilökuvaus. Taitavaa on myös aikatasoilla pelaaminen. Juoni pomppii ajassa edestakaisin, ja mystinen saariepisodi paljastuu vasta kirjan loppupuolella. Käsky ei ole kuitenkaan vain hieno tarina vaan myös kantaaottava teos. Lander käsittelee Käskyssä tärkeitä teemoja, muun muassa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, ja kritisoi myös punaisten ja valkoista keskeistä demonisointia.

Tartuin Käskyyn, sillä olin nähnyt siitä aiemmin sekä näytelmä- että elokuvaversion. Näytelmä ja elokuva painottavat eri asioita, ja niissä on myös käytetty erilaista aikarakennetta kuin romaanissa. Tässä mielessä Landerin Käskyä voisikin verrata Sofi Oksasen Puhdistukseen. Molemmissa teoksissa on hieno ja monitahoinen tarina, jonka voi eri taiteenlajissa asetella eri muotoon ja siten löytää siitä uusia ulottuvuuksia.

Landerin itsensä dramatisoima näytelmäversio on dynaamikaltaan aivan omaa luokkaansa. Olin paikalla Käskyn Kokkolan kaupunginteatterin ensi-illassa vuonna 2006 ja ihastuin jo tuolloin tarinaan. Käsky on yksi vaikuttavimpia näytelmiä, joita olen ikinä nähnyt.

Lempiversioni tarinasta on kuitenkin Aku Louhimiehen kaunis ja kipeä Käsky-elokuva vuodelta 2008, vaikka elokuva sivuuttaakin monia Landerin syvällisiä teemoja ja keskittyy rakkaustarinan kuvaamiseen sekä muutenkin yksinkertaistaa tarinaa. Elokuva myös kertoo tapahtumat kronologisessa järjestyksessä ja siten menettää näytelmän ja romaanin keskeisen motiivin eli Hallenbergin pohdinnan siitä, mitä saaressa oikein tapahtui.

Silti pidän eniten elokuvaversiosta. Siinä Louhimies maalailee hahmoista hyvin runollisen kuvan, mitä kirja taasen ei tee. Koska olin muodostanut henkilöistä jo vahvan mielikuvan ennen romaaniin tarttumista, kirjan versio jätti minut hieman kylmäksi. Kirja antoi paljon uutta taustatietoa hahmoista, mutta ei silti koskettanut minua yhtä paljon kuin elokuva.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)

Nyt se on sitten tehty: suuri suomalainen klassikkonimenkin jo saanut teos on vihdoin luettu, kyseessä siis Sofi Oksasen palkittu ja ylistetty Puhdistus. Viron rankasta lähihistoriasta kertova kirja on hienosti kirjoitettu ja monin tavoin erinomainen teos, mutta ei valitettavasti onnistunut koskettamaan minua kovin paljon. Menen muutaman päivän kuluttua katsomaan Puhastus-näytelmää, virolaisteatteri Vanemuinen versiota. Ehkäpä tuo näytelmä avaa solmut omassa sisimmässäni ja saa minut ymmärtämään Puhdistuksen hienouden.

Puhdistus tapahtuu kahdessa aikatasossa: uudelleenitsenäistyneessä Virossa sekä neuvostoajan Virossa. Kirjassa nähdään, miten neuvostohallinto tuhoaa elämiä ja ihmissuhteita ja miten vaikeaa on elämä myös neuvostovallan jälkeisenä aikana. Puhdistus kertoo historiallisille romaaneille epätyypillisesti naisen näkemyksen historiasta. Historian lisäksi toinen tärkeä aihe kirjassa onkin naisiin kohdistuva väkivalta. Oksanen osaa upeasti yhdistellä tarinaansa historiaa ja ajankohtaisia aiheita ja ennen kaikkea käsitellä näitä koskettavasti.

Kirjan rakenne ja draaman kaari ovat loistavia, mikä johtunee siitä, että Oksanen on pyöritellyt tarinaa jo kauan mielessään. Puhdistushan on alunperin ollut Kansallisteatterin ensi-iltansa 2007 saanut näytelmä. Eri aikatasojen tapahtumat nivoutuvat hyvin yhteen, ja historian eri ajat keskustelevat toistensa kanssa hienosti.

Oksanen kuvaa päähenkilöitään, vanhaa virolaisrouvaa Aliidea ja nuorta venäläisnaista Zaraa, tarkasti, herkästi ja ymmärtävästi. Ihmis- ja ajankuvaus ovatkin Puhdistuksen helmiä. Oksanen tulee lähelle ihmistä, siinä lienee hänen kerrontansa salaisuus. Oksanen suhtautuu tarinan henkilöihin rakastavasti eikä tuomitse vääriä tekoja. Nautinnollisinta kirjassa onkin juuri henkilöiden moniulotteisuus. Ei ole pahoja tai hyviä ihmisiä - on vain ihmisiä, jotka yrittävät elää elämäänsä, miten vain parhaiten kykenevät.

(PS. Anteeksi kehno teksti. Yritän taas pitkän tauon jälkeen opetella kirjoittamaan blogitekstejä. :D Ihanaa, kun on kesä ja on aikaa ja tarmoa lukea!)