maanantai 6. kesäkuuta 2011

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (Gone with the Wind, 1936)

Huh. Minulla on kauhea kirjakrapula. Olen koko viikon lukenut Margaret Mitchellin Tuulen viemää -teosta ja eilen sain lähes 900-sivuisen järkäleen luettua. Vuonna 1936 alkuperäisnimellä Gone with the Wind ilmestynyt teos on yksi maailman kuuluisimpia rakkausromaaneja. Lukukokemuksena se on uskomattoman upea mutta samalla myös raskas. Mitchell kietoo mainoilla kertojanlahjoillaan lukijansa syvälle tarinan maailmaan ja sai minutkin rakastumaan päähenkilöihin. Niinpä kun traaginen tarina kohtasi katkeran loppunsa, aiheutti kirja minulle suurta ahdistusta. Kirja ei loppunut viimeisiin sanoihin, vaan se jäi mieleeni elämään.

Kirjan päähenkilö Scarlett O'Hara on perinteinen Southern Belle eli etelän kaunotar - kaiken paitsi luonteensa puolesta. Hän elää kotiplantaasillaan Georgian osavaltiossa rikkaana ja kauniina, ihailevien miesten ympäröiminä, mutta on samalla tulisieluinen eikä pelkää uhata tiukkamoraalisen yhteisönsä sääntöjä. Vain yksi mies ei lankea hänen jalkojensa juureen: kunniantuntoinen Ashley Wilkes, johon Scarlett on rakastunut. Ashley on kuitenkin menossa naimisiin naiivin ja kiltin serkkuna Melanie Hamiltonin kanssa. Vuodet kuluvat, ja Scarlett yhä uskoo rakastavansa Ashleyta ja halveksii hissukka-Melanieta, joka taasen ihailee Scarlettia rajatta. Kuvioissa häärii myös menneisyydeltään epämääräinen Rhett Butler. Näiden henkilöiden ympärillä pyörii vetävästi kerrottu tarina, joka tapahtuu Yhdysvaltojen etelävaltioissa 1860-luvulla.

Mitchell maalaa tunnelmallisen kuvan elämästä vanhan ajan etelävaltiossa - puuvillapelloista, neekeriorjista, kauniista naisista ja kohteliaista miehistä. Kirjan nimi viittaa nostalgiseen kaipuuseen tuohon menneeseen kauneuden maailmaan, joka nyt on tuulen viemää. Tätä vanhaa maailmaa edustaa Tara, Scarlettin kotiplantaasi. Uutta, sisällissodan jälkeistä kovien arvojen maailmaa kuvaa Atlanta, Georgian osavaltion pääkaupunki. Scarlett ja Rhett edustavat eteenpäin menevää ihmistyyppiä, joka selviää sisällissodan kurimuksista ja köyhyydestä, kun taasen Ashley ja Melanie jäävät haaveissaan elämään menneisyyteen. Kirjan keskeinen idea onkin ristiriita uuden ja vanhan maailman välillä.

Mitchellin kerronta on mukaansatempaavaa ja mehevää kuin Taran punainen maa, kieli yhtä kirjavaa kuin etelän kaunotarten pukuloisto ja tarina on kaikessa tuskassaan ja kauneudessaan mahtava, vertaansa vailla. Kertomus rakkaudesta ja vihasta saa komean taustansa Yhdysvaltojen sisällissodasta, joka myrskyää ja mylvii taustalla ja samalla myös muuttaa päähenkilöitä. Scarlettin sielusta tulee symboli sille, mitä etelän vanhalle loistolle tapahtuu sen törmätessä uuteen jenkkien valloittamaan rahan maailmaan. Scarlett, joka on syntynyt leidiksi, muuttuu toimeentulosta taistellessaan rahanhimoiseksi ja rakkautta ymmärtämättömäksi naiseksi, joka menettää kaiken - paitsi maansa, rakkaan Taran. Scarlett on loistava päähenkilö: hän on ristiriitainen, omalaatuinen ja herkullisesti kuvattu. Lukija kiintyy häneen väistämättä, vaikka hän onkin välillä täysi tomppeli ja suorastaan ilkeä ihminen.

Tuulen viemää on klassikkoteos eikä syyttä. Kirjan ansiot ovat suuret, ja yksi niistä on kiehtova historiallisen ajan kuvaus. Minä en ainakaan tiennyt ennen kirjan lukemista, että nainen ei saanut näyttäytyä tuona tekopyhänä viktoriaanisena aikana raskausaikana julkisuudessa! Muutakin kiintoisia asioita kirjassa käsitellään, ja yksi niistä on orjuus. Nykyajan ihmisen tulee toki muistaa torua Mitchelliä rasistisesta afroamerikkalaiskuvauksesta. Välillä onkin suorastaan vaikea lukea Mitchellin hätkähdyttävän rumia kuvauksista mustaihoisten ihmisten vioista. Tuulen viemää on kuitenkin historiallisesti merkittävä juuri tässä mielessä: kirjaa lukiessa ymmärtää sen, miten surkea on ollut Amerikkaan Afrikasta rahdattujen orjien asema amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Siellä on todellakin ollut kaksi ihmistasoa: valkoinen ja musta ovat olleet toistensa vastakohdat. Onkin hienoa tietää, että Amerikan nykyinen First woman Michelle Obama on orjien jälkeläinen.

Maailma siis muuttuu, mutta onneksi Tuulen viemää ei muutu. Tuulen viemää on mahtava kirja täynnä tunteita, ja jokaisen rakkausromaanien ystävän kannattaa rustata tämä kirja lukulistallensa. Se kannattaa kuitenkin muistaa, että pitkä nautinto tuottaa myös tuskaa. Tarina on rankka, ja se on kuvattu sydäntäsärkevästi. Krapulaluettavaksi suosittelen jotain kevyttä, joka saa ajatukset pois Scarlettin tuskallisesta kohtalosta. Juuri tämän traagisuutensa vuoksi Tuulen viemää kuitenkin vetoaa nykysukupolviinkin: eihän ole mitään tuskaisempaa ja raastavampaa ja siksi juuri niin ihanaa kuin onnettomasti päättyvä rakkaustarina?

Ei kommentteja: