sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen (2010)

Siiri Enorannan kaunis lastenkirja Nukkuu lapsi viallinen on kertomus sodanjälkeisestä Suomesta, jossa pieni maalaistyttö Sonia sairastuu tuberkuloosiin. Samalla kirja on myös tarina Sonia-tytön ja erään onnettoman enkelin yllättävästä ystävyydestä. Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa koostuu Sonia sairaskertomuksesta, siitä miten tuberkuloosi syö hänen keuhkojaan ja vie voimat. Samalla saadaan kurkistuksia enkelin mielenmaisemaan. Toinen osa kertoo siitä, mitä Sonia ja enkeli tekevät, kun Sonia häilyy elämän ja kuoleman rajamailla kuumehoureissa.

Ensimmäinen osa kirjasta on upeaa luettavaa, joskin myös hyvin surullista. Sodan jälkeen perheessä on paljon ahdistusta, ja kukaan ei tunnu kiinnittävän pieneen kymmenenvuotiaaseen Soniaan ja hänen yhä pahenevaan yskäänsä mitään huomiota. Sonia toimii perheessään enemmänkin tarkkailijana kuin toimijana. Onneksi on kuitenkin isoveli Topias, joka on Sonia elämän tärkein olento. Sonian maailma on pieni: siihen kuuluvat koti, koulu ja maalaismaisema.

Enoranta kuvaa herkästi nuoren lapsen mieltä. On kiehtovaa, miten tämän pienen ja elämältään suurelle maailmalle täysin mitättömän olennon kohtalo alkaa aidosti kiinnostaa lukijaa. Samalla kirja on myös todella ahdistava, kun täytyy seurata pikkutytön sairauden etenemistä.

Täytyy varoittaa, että kirjan alku on äärimmäisen surullinen. Huumoria on vain pienissä sanavalinnoissa. Kieli onkin kirjan ehdottomasti paras puoli, ja Enoranta osoittaa kirjassaan mestarilliset kirjoittamiskykynsä, erityisesti kirjan ykkösosassa. En muista, milloin olisin viimeksi lukenut kirjaa, jossa on näin herkullista ja lumoavaa kielenkäyttöä. Teksti on täynnä pieniä, hurmaavia yksityiskohtia, joita voi matustella lukiessaan. Kieli on herkkää ja koskettavaa, ja tunnelma on suunnattoman ahdistava ja ankea.

Aihe on tosiaankin kipeä, mutta sitä käsitellään hellästi. Elämän pienet huolenaiheet mietityttävät sekä Soniaa että enkeliä. Viime aikoina enkelin oli ollut yhä hankalampi löytää itsestään luonnollista lempyttä. Se oli huomannut ensimmäiset merkit seitsemisensataa vuotta sitten. Miten runollista proosaa. Kirja on täynnä juuri tällaisia kauniita ja oivaltavia pohdintoja elämästä. Äiti [- -] katseli Soniaa vettynein silmin. ”Äidin rakas tyttö”, hän kuiskasi välillä. Rakkauttahan sen täytyi olla, sen kaiken surun ja murheen, mitä muuta se olisi, mutta Sonia ei tuntenut oloaan rakastetuksi.

Toisessa osassa mennään kiehtoviin sfääreihin. Kirja on jännittävä yhdistelmä kahta tyystin erilaista genreä: alun naturalismi on täysi vastakohta toisen osan fantasiaseikkailulle. Kirjassa on omaperäinen idea enkelin ja tytön yhteisestä vaelluksesta, mutta se ei käytännössä toteudu aivan hyvin. Tunnelma on kakkososassa aivan erilainen, ja ahdistava kuoleman odotus on poissa. Samanlaista kielenkäytön lentoa ei tavoiteta, ja pahin ongelma on se, että lopussa sorrutaan naiiviuteen. Sonian ja enkelin keskustelut eivät ole samaa erinomaista tasoa kuin kirjan alun upeat kuvaukset pienen tytön mielenliikkeistä.

Niinpä olin siis kovasti pettynyt kirjan loppuun, joka hieman pilasi lukukokemukseni. Kunnon katharsiksen tästä kirjasta kuitenkin saa. Tove Jansson sanoi kerran: kun lastenkirja päättyy, kirja loppuu mutta lapsi jatkaa matkaansa. Tämä kirja on juuri sellainen kirja, ja siinä lienee kirjan sisällön nerokkuuskin. Loppu ei oikeastaan ole onnellinen vaan surumielinen, mutta silti kirja päättyy hyvin.

Ei kommentteja: