lauantai 23. heinäkuuta 2011

Jane Austen: Kasvattitytön tarina (Mansfield Park, 1814)

Vaikka olen suuri Jane Austenin kirjojen fani, olin aiemmin vierastanut hänen Kasvattitytön tarina -romaaniaan. Olin ennakkoluulojen vanki, sillä olin saanut sellaisen käsityksen, että kirja on tylsä ja kurja. Nyt sanoisin, että olin niin väärässä kuin ihminen voi olla. Kasvattitytön tarina lumosi minut, ja vaikkei kirja ihan Austenin TOP 3:seeni pääsekään, se on silti mielestäni yksi Austenin parhaita teoksia.

Kirjan pääosassa on Austenin hellyyttävin hahmo, nuori neitonen nimeltä Fanny Price. Hän on luonteeltaan aivan erilainen verrattuna muihin Austenin kirjojen päähenkilöihin: hän ei tuo itseään esille eikä ole erityisen karismaattinen hahmo eikä hän ei lumoa ihmisiä kauneudellaan tai älykkyydellään, vaikka hänellä molempia ominaisuuksia onkin. Fanny Price on hiljainen ja nöyrä tyttö, ja hänellä on kultainen sydän. Vaikka Fanny niin paljon eroaa perinteisestä hurmaavasta austenilaissankarittaresta, hän on silti ihastuttava päähenkilö, johon lukija kiintyy syvästi. Kehenkään toiseen Austenin hahmoon en ole rakentanut näin syvällistä tunnesidettä kuin Fannyyn.

Tarina alkaa siitä, mistä Austenin kirjat usein kertovatkin: hyvistä ja huonoista naimakaupoista. Fannyn äiti, rouva Price, on tehnyt huonon naimakaupan ja on päätynyt kurjaan elämään, jossa vaivaavat köyhyys, yhdeksän lasta ja hulttiomies. Fannyn äidillä on kuitenkin kaksi siskoa: itserakas rouva Norris ja heikkotahtoinen rouva Bertram, joka on mennyt naimisiin rikkaan ja vaikutusvaltaisen sir Thomas Bertramin kanssa. Sir Thomas ja rouvat päättävät auttaa Fannyn äitiä tämän ahdingossa ja ottaa tämän vanhimman tytön eli Fannyn kasvatettavaksi. Niinpä Fanny, joka olisi syntyperänsä mukaan ollut tuomittu köyhyyteen ja heikkoon yhteiskunnalliseen asemaan, pääsee asumaan rikkaan sukulaisen luokse. Mikä onnenpotku tämä onkaan Fannylle. Sir Thomas asustaa kauniissa Mansfield Parkin kartanossaan, josta tulee rakas koti Fannylle. (Kirja on muuten alkuperäisnimeltään Mansfield Park. Suomennos on siis varsin erikoinen, mutta silti varsin sopiva, sillä englanninkielinen nimi ei sanoisi suomalaislukijalle yhtään mitään.)

Tässä on alku Fannyn tuhkimotarinaan. Perheessä häntä ei arvosta kukaan muu kuin kiltti Edmund-serkku. Kaamea rouva Norris kohtelee häntä suorastaan epäinhimillisen rumasti, Sir ja Lady Bertram eivät välitä hänestä, ja serkkutytöt suhtautuvat häneen ylenkatsoen. Fannysta kasvaa kuitenkin lapsuuden rankkuuden ja Edmundin neuvojen ansiosta käytöstavoiltaan ja sydämensivistykseltään hieno nainen. Hemmotellut Bertramin neidot taasen ovat kyllä käytöstavoiltaan fiinejä, mutta eivät luonteiltaan ja sielun syvyyksissä samaa laatua kuin Fanny. Kasvattitytön tarinassa Austen kritisoikin puutteellista kasvatusta. Romaani sisältää myös paljon moraalipohdintaa.

Kasvattitytön tarinassa Austen on ihmiskuvauksessa parhaimmillaan: hahmot ovat monipuolisia ja tarkasti tulkittuja. Austen on mestarillinen kirjoittamaan ärsyttäviä hahmoja, ja hän kirjoittaakin mehevästi rouva Norrisista, joka on niin raivostuttava hahmo, että halusin motata häntä kuonoon, niin närkästynyt olin kirjaa lukiessani. Täytyy myöntää, että myös Fannyn hahmo ärsytti minua välillä hiirimäisellä käytöksellään sekä pyhistelyllään. Fanny on ihailtava henkilö, mutta kuka oikeasti on noin korkeamoraalinen olento eikä koskaan tee mitään väärin?

Kasvattitytön tarinassa ei ole mukana paljonkaan Austenille niin tyypillistä lempeätä ironiaa, ja kirja onkin varsin vakavahenkinen. Tämä vakavuus ei kuitenkaan vähennä tarinan viehättävyyttä, vaan päinvastoin korostaa Fannyn kertomuksen herkkyyttä. Kirja oli upea lukukokemus, ja vain äkkinäinen loppu jäi harmittamaan.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Liisa Karakorpi: Noidan kummityttö (1985)

Liisa Karakorven Noidan kummityttö osui eteeni kotikirjastoni poistomyynnistä, josta sen nappasin sitten mukaani. En ole katunut ostosta, sillä Karakorven kirja on hieno lastenkirja, jossa on lumoava tarina ja kaunista kieltä. Se on fantasiaseikkailu, jonka fantasiamaailma on runollisesti ja viehkeästi rakennettu ja kerrottu.

Kirjan pääosassa on noitatyttö Pihla, joka on kastelahjanaan saanut komean lupauksen kummiltaan, Hallasydän-noidalta, Pakkasäären maan hallitsijalta: satavuotiaana tyttö on jäädyttävä koko maailman ja tuleva jääkuningattareksi. Toiselta kummiltaan pihapihlajalta Pihla on saanut nimensä lisäksi myös lahjan: hiukan suvituulta, syysmarjoja ja ystävyyttä. Niinpä Pihla päättääkin satavuotissyntymäpäivänsä lähestyessä, ettei haluakaan jäädyttää maailmaa. Tästä alkaa Pihlan itsenäistymistarina ja suuri seikkailu, joka johtaa Pihlan tutustumaan ympäröivään maailmaan ja ymmärtämään elämän perustotuuksia.

Pihla saa huomata, että Pakkasäären hallitsijan suunnitelmat liittyvät suurempaan kuvioon. Pihla asuu noitametsässä äitinsä ja muiden noitien kanssa ja opiskelee Liskotädin johdolla noituutta. Noitametsän vieressä on meren rannalla sijaitseva Äären maa. Tätä ihmisten maata johtaa lumouksen valtaan joutunut kuningas, joka ei anna laivojen enää purjehtia merelle, sillä niin monet ovat kuolleet merimatkoilla. Meressä elää nimittäin vaarallisia merihirviöitä, joista kauhein on karmea Kahmo. Noidat eivät saa mennä lähelle merta eivätkä tutustua ihmisiin. Pihlan täytyy kuitenkin uhmata näitä sääntöjä, jos haluaa kumoata Pakkasäären noidan lupauksen, joka on muuttumassa maailman tuhoavaksi kiroukseksi.

On oikeastaan harmi, että Liisa Karakorven lastenkirja oli joutunut kirjaston poistomyyntiin. Tämän kirjan soisi useiden lasten lukevan. Noidan kummityttö on todella suloinen kirja, jota suosittelen kaikille satukertomusten ystäville. :)

Bjarne Reuter: Kaverina leijona (Os to, Oskar... for evigt, 1987)

Tanskalaiselta lastenkirjailijalta Bjarne Reuterilta on julkaistu suomeksi monia teoksia, mutta minä en ollut hänestä ikinä kuullutkaan, ennen kuin törmäsin kirjastossa hänen Kaverina leijona -kirjaansa.

Kirjassa on yksinkertainen mutta hurjan kaunis tarina, joka kertoo pojasta nimeltä Max. Max on jännä poika, hän fanittaa tähtitieteilijä Galileita ja on koukussa salmiakkipommikarkkeihin. Maxin paras kaveri on Benny, joka uskoo kuolevansa nuorena johonkin vaaralliseen tautiin. Molemmat pojat ovat siis vähän höpsähtäneitä ja siksi hyvin charmantteja hahmoja. Vanhemmat ovat vähän huolissaankin Maxin liian vilkkaasta mielikuvituksesta, sillä Max uskoo, että leijona vaanii häntä kotimatkalla. Eräänä iltana Max sitten löytääkin huoneestaan ihka oikean leijonan!

Huoneessa oli pilkkosen pimeää, mutta Maxin varpaat osuivat johonkin sängyn jalkopäässä. -- Ajatukset sujahtelivat hänen päässään: sängyn jalkopäässä oli jotain kummallista. Sellaista, jota siellä ei tavallisesti ollut. Jotain - karvaista.

Siitä alkaakin hauska seikkailu, kun Max ystävystyy Oskar-jellonan kanssa. Oskar onkin hurja kaveri, sillä se käyttäytyy ihan hassusti, kuten haluaa mukaan naamiaisjuhliin tai lastenvaunuihin ajelulle. Iso leijona on myös koko ajan nälkäinen ja pihistää Maxin lempikarkkeja ja pistää poskeensa lihat pakkasesta.

-- taas kuului sellaisia merkillisiä ääniä, joita vanhempien ei tarvinnut kuulla. Juuri nyt ne taisivat tulla kylpyhuoneesta. Kuulosti ihan siltä kuin joku olisi harjannut hampaitaan luudalla. Sattui olemaan niin, että Oskar oli hyvin ihastunut hammastahnaan.

Kaverina leijona on sydämellinen tarina leijonan ja pojan ystävyydestä. Se on myös hyvin hilpeä kirja, joka sai minut kikattamaan ääneen. Syvemmällä tasolla kirja kertoo pienen pojan itsenäistymisestä ja siitä, miten tämä pääsee eroon peloistaan. Kaverina leijona on täydellinen lastenkirja.

Jill Murphy: The Worst Witch (1974)

2000-luvun alussa Yleltä tuli hauska brittisarja Kelvoton velho nuorten tyttöjen noitakoulusta. Harry Potter -manian innoittamana minäkin katselin sarjaa ja pidin siitä kovasti. Myöhemmin törmäsin lontoolaisessa kirjakaupassa kirjaan nimeltä The Worst Witch. Minun oli heti pakko ostaa se, kun tajusin, että kirjahan kertoo samasta noitaneiti Mildred Hubblesta kuin tv-sarjakin! Kirjan on kirjoittanut englantilainen Jill Murphy. Suomeksi kirjaa ei ole julkaistu.

The Worst Witchiä ei voi olla vertaamatta Harry Potteriin. Molemmissa kirjoissa kerrotaan noitakoulusta, jossa opiskellaan muun muassa loitsuja ja taikajuomia, ja molemmissa on ilkeä ja pelottava taikajuomien opettaja. Mildred ja Harry asustavat molemmat vanhassa linnassa, joka toimii sisäoppilaitoksena. Perusidea on siis todella samanlainen. Jotkut nenäkkäimmät ovat jopa syyttäneet Murphyä J. K. Rowlingin plagioinnista, mutta unohtaneet tarkistaa faktat: The Worst Witch on ilmestynyt 1974 eli yli 20 vuotta ennen Harry Potteria.

Kirjassa seikkailee noitatyttö nimeltä Mildred Hubble. Mildred on todellakin kelvoton velho: hän tuntuu epäonnistuvan kaikessa, mitä tekee. Hänen kissansa ei opi ratsastamaan luudalla, hän muuttaa itsensä näkymättömäksi tehdessään mokan taikajuomatunnilla, hän taikoo koulukaverinsa porsaaksi... Kirja on täynnä tällaisia hauskoja kommelluksia.

The Worst Witch on viehättävä lastenkirja, jossa on lämmintä huumoria ja kiinnostava aihe, mutta aika ennalta-arvattava juoni. Silti pidin kirjasesta kovasti. Se sopisi loistavasti esimerkiksi iltasaduksi englantia ymmärtävälle lapselle. Plussaa myös kirjan ihanasta kuvituksesta.

torstai 14. heinäkuuta 2011

C. S. Lewis: Narnian viimeinen taistelu (The Last Battle, 1956)

Nyt on taas ohi eräs pitkäkestoinen lukuprojektini. Sain nimittäin eilen luettua loppuun englantilaisen C. S. Lewisin Narnia-sarjan viimeisen kirjan nimeltään Narnian viimeinen taistelu. Tämä lukuprojekti on ollut kovin nautinnollinen, sillä Narnia-kirjat ovat hurmaavia lastenkirjoja. Ne ovat myös lastenkirjallisuuden klassikkoteoksia, jotka ovat vaikuttaneet suuresti myöhempään fantasiakirjallisuuteen, esimerkiksi Harry Pottereihin.

Narnia-kirjat kertovat fantasiamaasta nimeltä Narnia, jota hallitsee suuri leijona nimeltään Aslan. Narnia on ihmeellinen maa, täynnä puhuvia eläimiä, fauneja, kääpiöitä ja muita satuolentoja. Narniassa kuitenkin tapahtuu myös kurjia asioita, ja kun narnialaiset joutuvat pulaan, Aslan kutsuu "meidän maailmastamme" englantilaisia lapsia auttamaan Narniaa ja sen kansaa.

Aiemmissa kirjoissa on seurattu Narnian monia vaiheita, ja Narnian viimeinen taistelu -kirjassa on vuorossa tarun loppu. Kirjan akopalyptiset tapahtumat saavat alkunsa siitä, kun ilkeä apina Metku pukee poloisen Pulma-nimisen aasin päälle leijonantaljan ja huijaa narnialaiset uskomaan tätä ilmestystä Aslaniksi. Narnian nuori kuningas Rilian yrittää pienen joukon kanssa taistella pahaa vastaan turhaan, ja niinpä apuun kaivataan taas Englannin lapsia. Aiemmista kirjoista tutut Jill ja Eustace saapuvatkin Narniaan viime hetkellä.

Narnian viimeisessä taistelussa on kunnianhimoinen idea, mutta toteutus on valitettavasti surkea. Tuntuu siltä, että Lewis on kyllästynyt kirjasarjaansa ja vain hutaissut viimeisen osan. Kirjan juoni on olematon ja tapahtumat liian äkkinäisiä ollaakseen uskottavia.

Tässä viimeisessä kirjassa korostuvat monet Narnia-kirjojen mielestäni negatiiviset ominaispiirteet. Vanhanaikainen moralisointi ärsyttää, samoin kuin kirjojen mustavalkoinen maailmankuva, tiukan sovinnaiset sukupuoliroolit ja jopa eräänlainen rasismi. Narniassahan tytöt eivät miekkaile toisin kuin pojat, ja Narnian pahiksia taasen ovat tummaihoiset naapurivaltion Kalormenian asukkaat. Julmalta tuntuu myös erään aiemman Narnian-kävijän, Susanin, kohtalo.

Lewisillä on myös hyvät hetkensä: pienet huumorin pilkahdukset tukalimmassa paikassa keventävät tarinaa ja saavat lukijan hymyilemään. Se on yksi syy Lewisin kirjojen tainomaisuuteen, samoin kuin hänen viehättävä ja lämpöinen kielensä.

Narnia-kirjoille ominaista on vahva kristillinen allegoria. Tämä on erityisen selkeää Narnian viimeisessä taistelussa, jossa uskontoa käsitelläänkin enemmän kuin muissa kirjoissa, joissa se on ollut piilotetumpaa. Narnia-kirjoissa käydään läpi Raamatun tapahtumia vertauskuvallisesti. Aiemmissa Narnia-kirjoissa on käsitelty muun muassa maailmanluontia, syntiinlankeemusta ja synnistä pelastumista Kristuksen ylösnousemuksen avulla. Viimeisessä Narniassa saadaan todistaa maailmanlopun tapahtumia. Mukana ovat sekä Antikristus (Pulma-aasi) että Saatana (kalormenialaisten Tars-jumala). Onneksi Aslan (Jumala) kuitenkin voittaa, kuten myös Raamattu opettaa.

Tämä viimeinen kirja on mielestäni yksi seitsemänosaisen lastenkirjasarjan heikoimmista osista. Kirjasarjan taso vaihteleekin paljon eri kirjojen välillä. Ihka ensimmäinen Narnia-kirja, Velho ja leijona (The Lion, the Witch and the Wardrobe, 1950), on täydellinen lastenkirja. Siinä seikkailevat Pevensien perheen lapset: Peter, Susan, Edmund ja iki-ihana Lucy. He pelastavat Narnian hurjassa taistelussa Valkoista velhoa vastaan, ja heistä kruunataan Narnian ensimmäiset kuninkaat ja kuningattaret.

Prinssi Kaspian (Prince Caspian, 1951) -kirjassa Pevensien lapset palaavat Narniaan auttamaan prinssi Kaspiania taistelussa hänen vallanahnetta Miraz-setäänsä vastaan. Toisen kirjan lopussa Peter ja Susan saavat kuulla olevansa liian vanhoja enää palaamaan Narniaan. Näin käy kolmoskirjassa myös Edmundille ja Lucylle.

Kaspianin matka maailman ääriin (The Voyage of the "Dawn Treader", 1952) on täynnä hurjia seikkailuja, jotka prinssi Kaspian kokee purjehtiessaan merillä etsien kadonneita lordeja. Edmundin ja Lucyn mukaan Narniaan saapuu myös heidän serkkunsa Eustace Ruikku.

Hopeinen tuoli (The Silver Chair, 1953) on ensimmäinen Narnia-kirja, jossa kukaan Pevensien perheestä ei enää ole mukana. Se on harmillista, sillä Eustace Ruikku ja hänen kanssansa Narniaan saapuva Jill Pölkky ovat nimensä mukaisia eli tyhmiä ja pelokkaita ja muutenkin hyvin epäkarismaattisia päähenkilöitä kirjalle. He ovat yksi syy siihen, miksi neljäs Narnia-kirja ei ole yhtä vetävä kuin aiemmat kolme. Lisäksi neljännessä kirjassa Lewis alkaa jo hieman toistaa itseään tarinan kehittelyssä.

Hevonen ja poika (The Horse and His Boy,1954) sijoittuu aikaan, jolloin Pevensien lapset hallitsivat Narniaa ensimmäisen kirjan aikoihin. Mielestäni tämä kirja on täysin turha tarinan edistymisen kannalta ja muutenkin masentava tarina. Hevonen ja poika on ehdoton inhokkikirjani Narnia-teoksista.

Taikurin sisarenpoika (The Magician's Nephew, 1955) taasen on todellinen piristys koko kirjasarjassa. Tämä jännittävä ja kiehtova kirja on prologi koko Narnialle, ja siinä kerrotaan, miten Aslan loi Narnian. Kirjassa saadaan myös hauskoja selityksiä joillekin Narnian asioille, jotka ovat aiemmissa kirjoissa mietityttäneet, kuten metsässä oleva lyhtypylväs. Taikurin sisarenpojassa selviää myös, miten luotiin yhteys Narnian ja Englannin välille.

Narnian viimeinen taistelu (The Last Battle, 1956) on, kuten kerrottua, päätös Narnian tarinalle. Vaikka olisinkin toivonut kirjan olevan parempi, taisin silti eilen kirjaa lukiessani vuodattaa pari kyyneltä. Onhan aina kovin surullista, kun kirjasarja päättyy. Viimeinen Narnia-kirja päättyy todella kauniisti ja onnellisesti. Loppusanat ovat täyttä totta: Narnian maailmanloppu on vasta seikkailujen alku, ja todellinen seikkailu odottaa iankaikkisuudessa.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987)

Amerikkalaisen Nobel-kirjailija Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on ehdottomasti yksi parhaita kirjoja, joita olen ikinä lukenut. Vuonna 1987 alkuperäisnimellä Beloved ilmestynyt kirja on raskas kertomus Yhdysvaltain synkästä historiasta. Sen aihe, neekeriorjuus, on sysimusta sekä kuvainnollisesti että konkreettisesti. Morrisonin kirja on vavisuttava lukukokemus vahvan tarinan, taidokkaan kerronnan, kauniin kielen ja hienon ihmiskuvauksen ansiosta.

Toni Morrison on aina kiehtonut mieltäni, ja luettuani Hesarin Minun kansani, minun rakkaani -kirjaa esittelevän kirjoituksen ostin kirjan itselleni pokkariversiona. Varoitus niille, jotka ostavat samaisen Keltaisen kirjaston pokkarin: takakansi spoilaa oikeastaan koko kirjan. Niinkin pahasti, että se vaikuttaa lukukokemukseen. Jos haluat lukea kirjan, en myöskään suosittele lukemaan tätä blogitekstiä pidemmälle, sillä tämä kirjoitus spoilaa kirjan juonta!

Toni Morrisonilla on aivan omanlaisensa tapa kertoa tarinoita. Hän kirjoittaa lyyristä proosaa, maaginen realismi ja ei-lineaarinen ajankuvaus keinoinaan. Morrisonin kieli on niin kaunista ja lumoavaa, että siihen ikään kuin uppoaa. Kieli ei ole kuitenkaan helppoa, ja tämä kirja on kaikkea muuta kuin nopealukuinen kirja. Minulta meni kauan lukea 300-sivuinen kirja, mikä oli oikeastaan hyvä asia, sillä kirjassa on rankka tarina, joka todellakin vaatii keskittymistä.

Yksi teoksen suurista vahvuuksista on ajan kerronta: tarina nimittäin velloo koko ajassa eteen- ja taaksepäin. Menneisyyteen kurkistuksia ei oikeastaan voi kutsua takaumiksi, sillä mennyt ja tämä hetki ovat koko ajan vuorovaikutuksessa keskenään ja etenevät lähes samaa tahtia. Se on ristiriita, joka hallitsee myös teoksen hahmojen elämää. He haluaisivat unohtaa raskaan menneisyytensä orjina ja keskittyä nykyisyyteen, mutta menneet ajat pitävät heitä tiukasti otteessaan. Kirja kertoo entisestä orjasta Sethestä, joka elää Ohiossa tyttärensä Denverin kanssa. Sethe on menettänyt monia perheenjäseniin, häntä on pahoinpidelty, ja hän on muutenkin kärsinyt kovia. Nyt hän on vapaa orjuudesta, mutta menneisyys ei anna hänelle rauhaa. Sethen talossa nimittäin kummittelee lapsivainajan henki. Kirjan tapahtumat alkavat, kun taloon ilmestyy hahmo menneestä: Paul D, entinen miesorja Sethen vanhasta asuinpaikasta. Sitten taloon saapuu mystinen nimeltään Rakkain. Heidän kauttaan lähtee purkautumaan vuosikymmenien aikana tapahtuneiden asioiden vyyhti.

Kirjan yhteiskunnallinen merkittävyys syntyy siitä, että se avaa lukijan silmät ja saa tämän ymmärtämään orjuuden kauheuden. Luin kesän alussa Margaret Mitchellin Tuulen viemää -teoksen, joka kuvasi samaa aikaa kuin Morrisonin kirja: Yhdysvaltain sisällissotaa ja sen jälkeisiä vuosia. Tuulen viemää on kuitenkin kirjoitettu valkoisesta, etelävaltioiden orjuusaikoja nostalgisoivasta näkökulmasta, ja sen orjakuvaus tuntuukin nyt pelkältä satukertomukselta verrattuna Morrisonin kauhutarinaan. Morrison paljastaa orjien raakalaismaisen ja julman kohtelun. Kirja on välillä jopa shokeeraava henkisen ja fyysisen väkivallan kuvauksissaan. Se on kuitenkin tarina, joka täytyy kertoa.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Nick Hornby: Alas on pitkä matka (A Long Way Down, 2005)

Olen aiemmin lukenut Nick Hornbylta Poika-kirjan, joten olin jo tutustunut hänen hurmaavaan tapaansa kirjoittaa vakavista asioista kepeästi ja peribrittiläisen ironisesti. Samaa tyyliä edustaa myös Alas on pitkä matka -kirja vuodelta 2005. Kirja nimittäin kertoo itsemurhasta sangen koomisella tavalla.

On uudenvuodenaatto, ja lontoolaisen tornitalon katolle kipuaa joukko ihmisiä, kaikilla aikeenaan tehdä itsemurha. Kaikki neljä katolle nousijaa ovat toisilleen aiemmin tuntemattomia, mutta vaikka he ovat täysin randomeja tyyppejä toistensa elämässä, jokin heitä neljää silti yhdistää. Jokainen heistä on nimittäin jotenkin mokannut elämänsä tai muuten vain pettynyt niin pahasti jokapäiväiseen turhuuteen, että on päättänyt päättää päivänsä. Sen verran spoilaan, että sinä yönä nelikko laskeutuu alas katolta. Näin alkaa kertomus näiden neljän elämästä - ja mahdollisesta kuolemasta. Kuka heistä palaa katolle? Kuka haluaa kuolla eniten? Päättyykö jonkun elämä?

Kirjassa saadaan tutustua kaikkiin neljään hahmoon varsin syvällisesti. Nelikkoon kuuluvat perheensä, työnsä ja maineensa menettänyt entinen talk-show-isäntä Martin, epäonnistunut ja muutenkin masentunut rock-tähti JJ, perhe-elämän traumoista kärsivä teinipsykopaatti Jess sekä vammaisen poikansa yksinhuoltaja ja ahdistuksensa alistama Maureen. Teoksen hahmot ovat sen suola. Kinastelevat ja hassusti käyttäytyvät henkilöt ovat sympaattisia ja todellisia inhimillisyydessään.

Tarina saa välillä aika absrudejakin käänteitä. Hornby kuitenkin kuljettaa sekä tarinaansa että hahmojaan jouhevasti. Lopulta kirja ei kuitenkaan tunnu erityisen onnistuneelta. Tällaista aihetta käsittelevältä kirjalta odottaisi jonkinlaista oivallusta siitä, miksi elää tai miksi kuolla. Hornby ei tällaista vastausta anna, ehkä tarkoituksella, ehkä siksi, ettei hän sellaista keksinyt.

Kirja ei ollut kovin ihmeellinen lukukokemus. Hornbyn teos vain selvensi tylyä kuvaani nykykirjallisuudesta. Nykykirjailijat ovat toki kovin lahjakkaita rakentamaan tarinoita ja henkilöhahmoja. He sisällyttävät kirjoihinsa postmodernin ajan vaatimusten mukaisesti inter- ja metatekstuaalisuutta, tekevät jänniä ratkaisuja sekä kirjan sisällössä että ulkokuoressa. He ottavat jonkin teeman, linkittävät sen maailmaasyleilevään kontekstiin ja käsittelevät teemaan hienosti sekä yksittäisen ihmisen että koko ihmiskunnan kautta. Mutta kirjat eivät kosketa. Se jokin tärkein jää puuttumaan. Yksikään 2000-luvulla kirjoitettu kirja ei ole saanut minuun sydäntäni sykähtämään. Edelleenkin odotan poikkeusta, joka muuttaisi elämäni, kuten hyvä kirja tekee. Se on kuitenkin selvää, että Nick Hornbyn kirja ei tähän temppuun pysty.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia (1944)

Yrjö Kokon lastenkirja Pessi ja Illusia on ilmestynyt 1944, mutta säilyy varmasti aina yhtenä suomenkielisen lastenkirjallisuuden ykkösklassikoista, sillä tämä lumoava satu kestää aikaa. Pessissä ja Illusiassa on samaa iätöntä filosofiaa kuin Tove Janssonin Muumeissa. Se on perinteinen suomalainen satu siinä mielessä, että luonto antaa sille puitteet ja hahmogalleria edustaa suomalaisen kansanperinteen perustyyppejä.

Pessi on metsänpeikko, ja Illusia on keijukainen. Nämä kaksi rakastuvat toisiinsa kuten kuuluisassa Päivänsäde ja menninkäinen -laulussa, tosin Yrjö Kokon versiossa loppu on onnellinen, sen voi paljastaa. Kirjan alku on kuitenkin traaginen. Sateenkaarella asustava Illusia on käymässä maan päällä, kun ilkeä ristilukki katkaisee keijun siivet. Ilman siipiään Illusia ei enää pääse takaisin kotiin perheensä luo vaan joutuu jäädä asustamaan suomalaiseen metsään. Onneksi peikkopoika Pessi auttaa keijukaistyttöä sopeutumaan. Yhdessä he kokevat luonnon ja metsän elämän ihmeet. Kylmä talvi ja pelottava lumikko uhkaavat heidän eloansa, mutta kaikesta selvitään.

Illusia ja Pessi ovat luonteiltaan kuin vastakohdat, mutta heistä tulee silti toisilleen elintärkeät. Illusia saa Pessiltä oppia siitä, miten maan päällä selviydytään, kun taas Pessi, koko nimeltään Pessimisti, oppii Illusialta taitoa nähdä maailman kauneutta. Kun nämä kaksi sitten kirjan lopussa saavat yhteisen lapsen, tuloksena on uusi ihminen. Tällaisella suloisella tarinalla Kokko siis kertoo ihmisyydestä sen, että olemme yhdistelmä näitä kahta: meissä kaikissa asustaa sekä Pessi että Illusia.

Pessi ja Illusia on kaunis ja herkkä teos, jossa ei tapahdu paljon ja jonka sivut täyttävät kertomukset peikon ja keijun elämästä luonnon keskellä sekä viehättävät, allegoriset tarinat linnuista, hyönteisistä, kasveista ja muista metsän olennoista. Nykylukijalle kirjan kerronta voi jopa olla hieman unettavaa, niin rauhallinen on kirjan tempo.

Pessissä ja Illusiassa on taso sekä aikuisille että lapsille. Kehyskertomus sijoittuu sota-aikaan, ja niinpä kirjan voi nähdä myös eräänlaisena tulkintana jatkosodasta. Kirjan eläin- ja kasvitarinat ovat kuin iltasatuja lapsille, mutta niissä on myös enemmän aikuiselle avautuva syvällinen puoli, joka paljastaa asioita ihmisluonteesta ja yhteiskunnasta.

Pessi ja Illusia on täydellistä kesäluettavaa vaikkapa mökille. Se saa mielen runolliseksi ja maailman näkymään uudessa, kirkkaassa valossa. Pessi ja Illusia voi itkettääkin, mutta ennen kaikkea se saa lukijan onnelliseksi. Ihana, ihmeellinen kirja se siis on!

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Alexandre Dumas: Pariisin verihäät, Kuningatar Margot, Velisurmaajat (1845, La Reine Margot)

Ranskalaisen mestarikertoja Alexandre Dumas'n jättiläisromaaneja on usein julkaistu monessa eri osassa - ilmeisesti siksi, etteivät lukijat pelästyisi liian isokokoista kirjaa. Näin on käynyt myös Dumas'n vuonna 1845 ilmestyneelle La Reine Margot -teokselle. Kirja on ilmestynyt suomeksi kolmena eri niteenä nimiltään Pariisin verihäät, Kuningatar Margot, ja Velisurmaajat. Yhteenlaskettu sivumäärä on seitsemänsadan paikkeilla, eli oikeastaan kirja ei edes ole erityisen paksu Dumas'n teokseksi.

Juonen ymmärtämiseksi täytyy kerrata vähän historiaa. Kirja kertoo uskonpuhdistuksen jälkeisistä myrskyvuosista Ranskassa 1500-luvun lopulla. Ranskaa hallitsee katolinen Valois-suku, jota hugenotit eli Ranskan protestantit uhkaavat. Niinpä Ranskan kuningas, hurjan äitinsä leskikuningatar Katariinan alisteisena hallitseva heikkoluontoinen ja sairaalloinen kuningas Kaarle IX päättää laittaa toimeen hugenottien joukkomurhan. Luodaan julma suunnitelma murhan toteuttamiseksi. Kuninkaan sisko, kauneudestaan ja älykkyydestään tunnettu prinsessa Margot naitetaan Valois-suvun perivihollisen Bourbon-suvun protestanttiselle edustajalle, Ranskan alaisen Navarran pikkuvaltion kuningas Henrik III:lle. Henrik saapuu Pariisiin tuhansien hugenottien kanssa todistamaan häitä, joiden on tarkoitus symbolisoida katolisten ja hugenottien välistä sovintoa. Häät ovatkin kaikkea muuta kuin rauhan symboli, ja näin tapahtuu yksi Ranskan historian mielenkiintoisimmista yksittäisistä tapahtumista, pärttylinyön verilöyly. Tästä hurmeisesta murhenäytelmästä alkaa kiehtova tarina, joka on täynnä kuninkaallisten ja aatelisten juonitteluita, taisteluita, roihuvia tunteita ja jatkuvaa menoa ja meininkiä.

Kirjassa on Dumas'lle tyypillisesti jännittävä juoni täynnä sivupolkuja, jotka kaikki lopulta liittyvät ihmeellisesti yhteen. Kirjan ehdotonta parhautta ovat kuitenkin hahmot. Kaikki henkilöt herkullisen julmasta leskikuningattaresta ovelaan Henrikiin sekä uskolliseen pyöveliin ovat hyvin rakennettuja ja kiinnostavia. Erityisen hurmaava on aatelismiesparivaljakko La Mole ja Coconnas, ystävykset, joiden hulvatonta huumorin heittoa ja lempeää ystävyyttä on ilo seurata. Huomattavaa on myös se, että kirjassa on todella vahvoja naisrooleja.

Dumas'lla on hauska tapa temmata romaanin aiheensa historiasta ja luoda historiallisista aineksista hieno seikkailuromaani. Yksi syy Dumas'n kirjojen viehättävyyteen on niiden värikäs ja eloisa kielenkäyttö. Samoin on laita myös Margot-kirjassa. Suomennos ei tosin ole erityisen laadukas, ja siitä kalskahtaa läpi ranskan kieli, mutta mukavalla tavalla.

Margot-kirja on ensimmäisen osa Dumas'n Ranskan historiasta aiheensa saavaa hugenottitrilogiasta. Suomessa kuningatar Margotin tarina ei ole yhtä kuuluisa kuin Dumas'n muut hittiromaanit. Ranskassa taasen kirja on sen verran suosittu, että se on filmattu useaan otteeseen. Itse olen nähnyt uusimman filmiversion, vuonna 1994 ilmestyneen Kuningatar Margotin, jonka pääosassa säteilee ihastuttava Isabelle Adjani. Elokuvassa on muutoinkin loistavat näyttelijät. Elokuva kuitenkin häviää alkuperäisteokselle, joka kaiken kaikkiaan on mahtava lukunautinto ja loistava kirja, jota suosittelen kaikille hyvien tarinoiden ystäville!

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Dan Brown: Da Vinci -koodi (Da Vinci Code, 2003)

Aloin tässä muistelemaan yhtä lempikirjaani, joka hieman yllättäen on Dan Brownin viime vuosien bestseller Da Vinci -koodi. Varoitan heti tässä alussa sen verran, että koska olen fani, en osaa ehkä kirjaa täysin objektiivisesti arvostella. Toinen varoituksen aihe on, että blogikirjoitus tulee spoilaamaan kirjaa. Kyseessä on jännärikirja, joten juonta ei kannata tietää ennen lukemista. Toisaalta Koodi on sen verran monipuolinen kirja, että sen voi nautinnolla lukea useamminkin kerran, vaikka juoni olisikin hyvin muistissa. Olen itse lukenut kirjan kolme kertaa, ja joka kerta se kaappaa minut maailmoihinsa, ja niinpä kirja pitää lukea melkeinpä yhdeltä istumalta.

Kun luen Da Vinci -koodia, minussa herää kaksi puolta: uskovainen ja taidenörtti. Koodi on näitä molempia mielenkiintoja kutkuttava teos ja mainio yhdistelmä hyvin monta eri asiaa, jotka yhdessä ovat tehneet siitä bestsellerin. Uskonnollisesti kiihottava aihe yhdistettynä kiehtovaan eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan ja kaikkia ihmisiä kiinnostaviin salaliittoteorioihin on aikamoinen soppa, mutta toimii tehokkaasti erityisesti Dan Brownin yksinkertaistavan tekstin avulla.

Da Vinci -koodissa amerikkalaisprofessori Robert Langdon on vierailulla Pariisissa ja tulee sotketuksi Louvren taidemuseon kuraattorin murhaan. Langdonille alkaa selvitä mysteerien ketju, jonka selvittämiseen hän saa apuunsa kuraattorin lapsenlapsen, kryptografisti Sophie Neveun. Kirja on kertomus kahden nörtin seikkailusta mysteerejä ratkoen, perässään Ranskan poliisi ja kristinuskon salaisuuksia varjeleva salaliitto.

Uskonnolliselta kannalta Koodi on mielestäni täyttä hölynpölyä. Stoori Jeesuksen kadonneista jälkeläisistä ei vain ole uskottava, ja nuorempana olin jopa sitä mieltä, että se on suorastaan rienausta. Nykyään en ajattele enää niin jyrkästi. Kritiikki kirkkoa kohtaan on aina ihan tervettä, ja kirjan aihe, naisten asema kirkossa, on oikeastaan todella tärkeä ja ajankohtainenkin.

Koodin parasta antia on yleissivistävä taidehistorian esittely. Uskonnollista mysteeriä selvitellään eri taiteilijoiden töihin kätkemillään vihjeillä. Taideteosten jäljillä reissataan ympäri Ranskaa ja Iso-Britanniaa, ja samalla kerrataan eurooppalaisen kulttuurin historiaa, salaisuuksia ja muita mystisiä juttuja. Da Vinci -koodia voisikin hyvin suositella tutustumisena taidehistoriaan.

Da Vinci -koodi on Robert Langdonin seikkailuista kertovan kirjasarjan toinen osa. Ensimmäisessä osassa, Enkeleissä ja demoneissa, uskonto on enemmän esillä, mutta Koodissa keskitytään enemmänkin myyttiuskoon. Myyttiasiantuntija Langdonin epäilevä usko vetoaa minuun inhimillisyydellään. Langdon on muutoinkin hurmaava päähenkilö, yksi syy siihen, miksi kirjaa niin kovasti fanitan. Langdonin pakollinen, naispuolinen toimintapari, nuori ranskatar Sophie Neveu, on myös kiinnostava hahmo. Langdonilla on Neveun kanssa on enemmän kemiaa kuin ensimmäisen kirjan naikkosen kanssa.

Kirjasta tehty elokuva Da Vinci -koodi vuodelta 2006 on mielestäni mainettaan parempi. Elokuvasta on jätetty paljon kirjan mielenkiintoisia keskusteluja pois, mutta sillä tavalla tarina on saatu sopimaan elokuvan muotoon. Koodi ei ole helposti filmattava kirja, sillä trillerigenrestään huolimatta se keskittyy toiminnan sijaan enemmän pitkiin, polveileviin keskusteluihin. Dan Brownilla on huvittava tapa kirjoittaa ensin pitkä pätkä historiallista pohdintaa ja sitten muutaman kappaleen tiiviillä kerronnalla vetaista toimintaa eteenpäin. Perinteistä Brownia on myös auki jäävä luvun loppu. Toimivaa, joskin varsin simppeliä. Koodi ei siis ole mitään maailman laadukkainta kirjallisuutta, mutta bestsellerinä hyvä kirja. Ja onhan aina hienoa, että jokin kirja saa ihmiset innostumaan lukemisesta. Sen Da Vinci -koodi teki 2000-luvun alkupuoliskolla.