torstai 14. heinäkuuta 2011

C. S. Lewis: Narnian viimeinen taistelu (The Last Battle, 1956)

Nyt on taas ohi eräs pitkäkestoinen lukuprojektini. Sain nimittäin eilen luettua loppuun englantilaisen C. S. Lewisin Narnia-sarjan viimeisen kirjan nimeltään Narnian viimeinen taistelu. Tämä lukuprojekti on ollut kovin nautinnollinen, sillä Narnia-kirjat ovat hurmaavia lastenkirjoja. Ne ovat myös lastenkirjallisuuden klassikkoteoksia, jotka ovat vaikuttaneet suuresti myöhempään fantasiakirjallisuuteen, esimerkiksi Harry Pottereihin.

Narnia-kirjat kertovat fantasiamaasta nimeltä Narnia, jota hallitsee suuri leijona nimeltään Aslan. Narnia on ihmeellinen maa, täynnä puhuvia eläimiä, fauneja, kääpiöitä ja muita satuolentoja. Narniassa kuitenkin tapahtuu myös kurjia asioita, ja kun narnialaiset joutuvat pulaan, Aslan kutsuu "meidän maailmastamme" englantilaisia lapsia auttamaan Narniaa ja sen kansaa.

Aiemmissa kirjoissa on seurattu Narnian monia vaiheita, ja Narnian viimeinen taistelu -kirjassa on vuorossa tarun loppu. Kirjan akopalyptiset tapahtumat saavat alkunsa siitä, kun ilkeä apina Metku pukee poloisen Pulma-nimisen aasin päälle leijonantaljan ja huijaa narnialaiset uskomaan tätä ilmestystä Aslaniksi. Narnian nuori kuningas Rilian yrittää pienen joukon kanssa taistella pahaa vastaan turhaan, ja niinpä apuun kaivataan taas Englannin lapsia. Aiemmista kirjoista tutut Jill ja Eustace saapuvatkin Narniaan viime hetkellä.

Narnian viimeisessä taistelussa on kunnianhimoinen idea, mutta toteutus on valitettavasti surkea. Tuntuu siltä, että Lewis on kyllästynyt kirjasarjaansa ja vain hutaissut viimeisen osan. Kirjan juoni on olematon ja tapahtumat liian äkkinäisiä ollaakseen uskottavia.

Tässä viimeisessä kirjassa korostuvat monet Narnia-kirjojen mielestäni negatiiviset ominaispiirteet. Vanhanaikainen moralisointi ärsyttää, samoin kuin kirjojen mustavalkoinen maailmankuva, tiukan sovinnaiset sukupuoliroolit ja jopa eräänlainen rasismi. Narniassahan tytöt eivät miekkaile toisin kuin pojat, ja Narnian pahiksia taasen ovat tummaihoiset naapurivaltion Kalormenian asukkaat. Julmalta tuntuu myös erään aiemman Narnian-kävijän, Susanin, kohtalo.

Lewisillä on myös hyvät hetkensä: pienet huumorin pilkahdukset tukalimmassa paikassa keventävät tarinaa ja saavat lukijan hymyilemään. Se on yksi syy Lewisin kirjojen tainomaisuuteen, samoin kuin hänen viehättävä ja lämpöinen kielensä.

Narnia-kirjoille ominaista on vahva kristillinen allegoria. Tämä on erityisen selkeää Narnian viimeisessä taistelussa, jossa uskontoa käsitelläänkin enemmän kuin muissa kirjoissa, joissa se on ollut piilotetumpaa. Narnia-kirjoissa käydään läpi Raamatun tapahtumia vertauskuvallisesti. Aiemmissa Narnia-kirjoissa on käsitelty muun muassa maailmanluontia, syntiinlankeemusta ja synnistä pelastumista Kristuksen ylösnousemuksen avulla. Viimeisessä Narniassa saadaan todistaa maailmanlopun tapahtumia. Mukana ovat sekä Antikristus (Pulma-aasi) että Saatana (kalormenialaisten Tars-jumala). Onneksi Aslan (Jumala) kuitenkin voittaa, kuten myös Raamattu opettaa.

Tämä viimeinen kirja on mielestäni yksi seitsemänosaisen lastenkirjasarjan heikoimmista osista. Kirjasarjan taso vaihteleekin paljon eri kirjojen välillä. Ihka ensimmäinen Narnia-kirja, Velho ja leijona (The Lion, the Witch and the Wardrobe, 1950), on täydellinen lastenkirja. Siinä seikkailevat Pevensien perheen lapset: Peter, Susan, Edmund ja iki-ihana Lucy. He pelastavat Narnian hurjassa taistelussa Valkoista velhoa vastaan, ja heistä kruunataan Narnian ensimmäiset kuninkaat ja kuningattaret.

Prinssi Kaspian (Prince Caspian, 1951) -kirjassa Pevensien lapset palaavat Narniaan auttamaan prinssi Kaspiania taistelussa hänen vallanahnetta Miraz-setäänsä vastaan. Toisen kirjan lopussa Peter ja Susan saavat kuulla olevansa liian vanhoja enää palaamaan Narniaan. Näin käy kolmoskirjassa myös Edmundille ja Lucylle.

Kaspianin matka maailman ääriin (The Voyage of the "Dawn Treader", 1952) on täynnä hurjia seikkailuja, jotka prinssi Kaspian kokee purjehtiessaan merillä etsien kadonneita lordeja. Edmundin ja Lucyn mukaan Narniaan saapuu myös heidän serkkunsa Eustace Ruikku.

Hopeinen tuoli (The Silver Chair, 1953) on ensimmäinen Narnia-kirja, jossa kukaan Pevensien perheestä ei enää ole mukana. Se on harmillista, sillä Eustace Ruikku ja hänen kanssansa Narniaan saapuva Jill Pölkky ovat nimensä mukaisia eli tyhmiä ja pelokkaita ja muutenkin hyvin epäkarismaattisia päähenkilöitä kirjalle. He ovat yksi syy siihen, miksi neljäs Narnia-kirja ei ole yhtä vetävä kuin aiemmat kolme. Lisäksi neljännessä kirjassa Lewis alkaa jo hieman toistaa itseään tarinan kehittelyssä.

Hevonen ja poika (The Horse and His Boy,1954) sijoittuu aikaan, jolloin Pevensien lapset hallitsivat Narniaa ensimmäisen kirjan aikoihin. Mielestäni tämä kirja on täysin turha tarinan edistymisen kannalta ja muutenkin masentava tarina. Hevonen ja poika on ehdoton inhokkikirjani Narnia-teoksista.

Taikurin sisarenpoika (The Magician's Nephew, 1955) taasen on todellinen piristys koko kirjasarjassa. Tämä jännittävä ja kiehtova kirja on prologi koko Narnialle, ja siinä kerrotaan, miten Aslan loi Narnian. Kirjassa saadaan myös hauskoja selityksiä joillekin Narnian asioille, jotka ovat aiemmissa kirjoissa mietityttäneet, kuten metsässä oleva lyhtypylväs. Taikurin sisarenpojassa selviää myös, miten luotiin yhteys Narnian ja Englannin välille.

Narnian viimeinen taistelu (The Last Battle, 1956) on, kuten kerrottua, päätös Narnian tarinalle. Vaikka olisinkin toivonut kirjan olevan parempi, taisin silti eilen kirjaa lukiessani vuodattaa pari kyyneltä. Onhan aina kovin surullista, kun kirjasarja päättyy. Viimeinen Narnia-kirja päättyy todella kauniisti ja onnellisesti. Loppusanat ovat täyttä totta: Narnian maailmanloppu on vasta seikkailujen alku, ja todellinen seikkailu odottaa iankaikkisuudessa.

1 kommentti:

Kattojen yli kirjoitti...

Aloitan lopusta: Kirjan päätöskappale on kaunis ja vavahduttava.

Jäin Narnian vangiksi jo koulutyttönä 60-luvun alussa. Kävin koulua Savonlinnassa, jossa kuvaamataidon opettajamme luki ääneen Narniaa tuntien ajan. Viikon kuvistunnit pidettiin yhtenä pötkönä eli tuplatuntina. Kun seuraavana syksynä opettaja vaihtui, tuntui, etten osaa edes piirtää, kun olin tottunut siihen kuuntelun ja piirtämisen ja maalaamisen yhdistelmään.

Sinänsä pieni asia on vaikuttanut koko elämääni. Narnia-sarja on hyllyssäni suomeksi ja ruotsiksi. Sen olen omassa työssäni huomannut, että eka- ja tokaluokkalaiset eivät vielä "ymmärrä" kirjaa, mutta aikoinaan itse ja luokkakaverini olimme 11-12-vuotiaita.