maanantai 4. heinäkuuta 2011

Dan Brown: Da Vinci -koodi (Da Vinci Code, 2003)

Aloin tässä muistelemaan yhtä lempikirjaani, joka hieman yllättäen on Dan Brownin viime vuosien bestseller Da Vinci -koodi. Varoitan heti tässä alussa sen verran, että koska olen fani, en osaa ehkä kirjaa täysin objektiivisesti arvostella. Toinen varoituksen aihe on, että blogikirjoitus tulee spoilaamaan kirjaa. Kyseessä on jännärikirja, joten juonta ei kannata tietää ennen lukemista. Toisaalta Koodi on sen verran monipuolinen kirja, että sen voi nautinnolla lukea useamminkin kerran, vaikka juoni olisikin hyvin muistissa. Olen itse lukenut kirjan kolme kertaa, ja joka kerta se kaappaa minut maailmoihinsa, ja niinpä kirja pitää lukea melkeinpä yhdeltä istumalta.

Kun luen Da Vinci -koodia, minussa herää kaksi puolta: uskovainen ja taidenörtti. Koodi on näitä molempia mielenkiintoja kutkuttava teos ja mainio yhdistelmä hyvin monta eri asiaa, jotka yhdessä ovat tehneet siitä bestsellerin. Uskonnollisesti kiihottava aihe yhdistettynä kiehtovaan eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan ja kaikkia ihmisiä kiinnostaviin salaliittoteorioihin on aikamoinen soppa, mutta toimii tehokkaasti erityisesti Dan Brownin yksinkertaistavan tekstin avulla.

Da Vinci -koodissa amerikkalaisprofessori Robert Langdon on vierailulla Pariisissa ja tulee sotketuksi Louvren taidemuseon kuraattorin murhaan. Langdonille alkaa selvitä mysteerien ketju, jonka selvittämiseen hän saa apuunsa kuraattorin lapsenlapsen, kryptografisti Sophie Neveun. Kirja on kertomus kahden nörtin seikkailusta mysteerejä ratkoen, perässään Ranskan poliisi ja kristinuskon salaisuuksia varjeleva salaliitto.

Uskonnolliselta kannalta Koodi on mielestäni täyttä hölynpölyä. Stoori Jeesuksen kadonneista jälkeläisistä ei vain ole uskottava, ja nuorempana olin jopa sitä mieltä, että se on suorastaan rienausta. Nykyään en ajattele enää niin jyrkästi. Kritiikki kirkkoa kohtaan on aina ihan tervettä, ja kirjan aihe, naisten asema kirkossa, on oikeastaan todella tärkeä ja ajankohtainenkin.

Koodin parasta antia on yleissivistävä taidehistorian esittely. Uskonnollista mysteeriä selvitellään eri taiteilijoiden töihin kätkemillään vihjeillä. Taideteosten jäljillä reissataan ympäri Ranskaa ja Iso-Britanniaa, ja samalla kerrataan eurooppalaisen kulttuurin historiaa, salaisuuksia ja muita mystisiä juttuja. Da Vinci -koodia voisikin hyvin suositella tutustumisena taidehistoriaan.

Da Vinci -koodi on Robert Langdonin seikkailuista kertovan kirjasarjan toinen osa. Ensimmäisessä osassa, Enkeleissä ja demoneissa, uskonto on enemmän esillä, mutta Koodissa keskitytään enemmänkin myyttiuskoon. Myyttiasiantuntija Langdonin epäilevä usko vetoaa minuun inhimillisyydellään. Langdon on muutoinkin hurmaava päähenkilö, yksi syy siihen, miksi kirjaa niin kovasti fanitan. Langdonin pakollinen, naispuolinen toimintapari, nuori ranskatar Sophie Neveu, on myös kiinnostava hahmo. Langdonilla on Neveun kanssa on enemmän kemiaa kuin ensimmäisen kirjan naikkosen kanssa.

Kirjasta tehty elokuva Da Vinci -koodi vuodelta 2006 on mielestäni mainettaan parempi. Elokuvasta on jätetty paljon kirjan mielenkiintoisia keskusteluja pois, mutta sillä tavalla tarina on saatu sopimaan elokuvan muotoon. Koodi ei ole helposti filmattava kirja, sillä trillerigenrestään huolimatta se keskittyy toiminnan sijaan enemmän pitkiin, polveileviin keskusteluihin. Dan Brownilla on huvittava tapa kirjoittaa ensin pitkä pätkä historiallista pohdintaa ja sitten muutaman kappaleen tiiviillä kerronnalla vetaista toimintaa eteenpäin. Perinteistä Brownia on myös auki jäävä luvun loppu. Toimivaa, joskin varsin simppeliä. Koodi ei siis ole mitään maailman laadukkainta kirjallisuutta, mutta bestsellerinä hyvä kirja. Ja onhan aina hienoa, että jokin kirja saa ihmiset innostumaan lukemisesta. Sen Da Vinci -koodi teki 2000-luvun alkupuoliskolla.

Ei kommentteja: