sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Nick Hornby: Alas on pitkä matka (A Long Way Down, 2005)

Olen aiemmin lukenut Nick Hornbylta Poika-kirjan, joten olin jo tutustunut hänen hurmaavaan tapaansa kirjoittaa vakavista asioista kepeästi ja peribrittiläisen ironisesti. Samaa tyyliä edustaa myös Alas on pitkä matka -kirja vuodelta 2005. Kirja nimittäin kertoo itsemurhasta sangen koomisella tavalla.

On uudenvuodenaatto, ja lontoolaisen tornitalon katolle kipuaa joukko ihmisiä, kaikilla aikeenaan tehdä itsemurha. Kaikki neljä katolle nousijaa ovat toisilleen aiemmin tuntemattomia, mutta vaikka he ovat täysin randomeja tyyppejä toistensa elämässä, jokin heitä neljää silti yhdistää. Jokainen heistä on nimittäin jotenkin mokannut elämänsä tai muuten vain pettynyt niin pahasti jokapäiväiseen turhuuteen, että on päättänyt päättää päivänsä. Sen verran spoilaan, että sinä yönä nelikko laskeutuu alas katolta. Näin alkaa kertomus näiden neljän elämästä - ja mahdollisesta kuolemasta. Kuka heistä palaa katolle? Kuka haluaa kuolla eniten? Päättyykö jonkun elämä?

Kirjassa saadaan tutustua kaikkiin neljään hahmoon varsin syvällisesti. Nelikkoon kuuluvat perheensä, työnsä ja maineensa menettänyt entinen talk-show-isäntä Martin, epäonnistunut ja muutenkin masentunut rock-tähti JJ, perhe-elämän traumoista kärsivä teinipsykopaatti Jess sekä vammaisen poikansa yksinhuoltaja ja ahdistuksensa alistama Maureen. Teoksen hahmot ovat sen suola. Kinastelevat ja hassusti käyttäytyvät henkilöt ovat sympaattisia ja todellisia inhimillisyydessään.

Tarina saa välillä aika absrudejakin käänteitä. Hornby kuitenkin kuljettaa sekä tarinaansa että hahmojaan jouhevasti. Lopulta kirja ei kuitenkaan tunnu erityisen onnistuneelta. Tällaista aihetta käsittelevältä kirjalta odottaisi jonkinlaista oivallusta siitä, miksi elää tai miksi kuolla. Hornby ei tällaista vastausta anna, ehkä tarkoituksella, ehkä siksi, ettei hän sellaista keksinyt.

Kirja ei ollut kovin ihmeellinen lukukokemus. Hornbyn teos vain selvensi tylyä kuvaani nykykirjallisuudesta. Nykykirjailijat ovat toki kovin lahjakkaita rakentamaan tarinoita ja henkilöhahmoja. He sisällyttävät kirjoihinsa postmodernin ajan vaatimusten mukaisesti inter- ja metatekstuaalisuutta, tekevät jänniä ratkaisuja sekä kirjan sisällössä että ulkokuoressa. He ottavat jonkin teeman, linkittävät sen maailmaasyleilevään kontekstiin ja käsittelevät teemaan hienosti sekä yksittäisen ihmisen että koko ihmiskunnan kautta. Mutta kirjat eivät kosketa. Se jokin tärkein jää puuttumaan. Yksikään 2000-luvulla kirjoitettu kirja ei ole saanut minuun sydäntäni sykähtämään. Edelleenkin odotan poikkeusta, joka muuttaisi elämäni, kuten hyvä kirja tekee. Se on kuitenkin selvää, että Nick Hornbyn kirja ei tähän temppuun pysty.

Ei kommentteja: