keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987)

Amerikkalaisen Nobel-kirjailija Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on ehdottomasti yksi parhaita kirjoja, joita olen ikinä lukenut. Vuonna 1987 alkuperäisnimellä Beloved ilmestynyt kirja on raskas kertomus Yhdysvaltain synkästä historiasta. Sen aihe, neekeriorjuus, on sysimusta sekä kuvainnollisesti että konkreettisesti. Morrisonin kirja on vavisuttava lukukokemus vahvan tarinan, taidokkaan kerronnan, kauniin kielen ja hienon ihmiskuvauksen ansiosta.

Toni Morrison on aina kiehtonut mieltäni, ja luettuani Hesarin Minun kansani, minun rakkaani -kirjaa esittelevän kirjoituksen ostin kirjan itselleni pokkariversiona. Varoitus niille, jotka ostavat samaisen Keltaisen kirjaston pokkarin: takakansi spoilaa oikeastaan koko kirjan. Niinkin pahasti, että se vaikuttaa lukukokemukseen. Jos haluat lukea kirjan, en myöskään suosittele lukemaan tätä blogitekstiä pidemmälle, sillä tämä kirjoitus spoilaa kirjan juonta!

Toni Morrisonilla on aivan omanlaisensa tapa kertoa tarinoita. Hän kirjoittaa lyyristä proosaa, maaginen realismi ja ei-lineaarinen ajankuvaus keinoinaan. Morrisonin kieli on niin kaunista ja lumoavaa, että siihen ikään kuin uppoaa. Kieli ei ole kuitenkaan helppoa, ja tämä kirja on kaikkea muuta kuin nopealukuinen kirja. Minulta meni kauan lukea 300-sivuinen kirja, mikä oli oikeastaan hyvä asia, sillä kirjassa on rankka tarina, joka todellakin vaatii keskittymistä.

Yksi teoksen suurista vahvuuksista on ajan kerronta: tarina nimittäin velloo koko ajassa eteen- ja taaksepäin. Menneisyyteen kurkistuksia ei oikeastaan voi kutsua takaumiksi, sillä mennyt ja tämä hetki ovat koko ajan vuorovaikutuksessa keskenään ja etenevät lähes samaa tahtia. Se on ristiriita, joka hallitsee myös teoksen hahmojen elämää. He haluaisivat unohtaa raskaan menneisyytensä orjina ja keskittyä nykyisyyteen, mutta menneet ajat pitävät heitä tiukasti otteessaan. Kirja kertoo entisestä orjasta Sethestä, joka elää Ohiossa tyttärensä Denverin kanssa. Sethe on menettänyt monia perheenjäseniin, häntä on pahoinpidelty, ja hän on muutenkin kärsinyt kovia. Nyt hän on vapaa orjuudesta, mutta menneisyys ei anna hänelle rauhaa. Sethen talossa nimittäin kummittelee lapsivainajan henki. Kirjan tapahtumat alkavat, kun taloon ilmestyy hahmo menneestä: Paul D, entinen miesorja Sethen vanhasta asuinpaikasta. Sitten taloon saapuu mystinen nimeltään Rakkain. Heidän kauttaan lähtee purkautumaan vuosikymmenien aikana tapahtuneiden asioiden vyyhti.

Kirjan yhteiskunnallinen merkittävyys syntyy siitä, että se avaa lukijan silmät ja saa tämän ymmärtämään orjuuden kauheuden. Luin kesän alussa Margaret Mitchellin Tuulen viemää -teoksen, joka kuvasi samaa aikaa kuin Morrisonin kirja: Yhdysvaltain sisällissotaa ja sen jälkeisiä vuosia. Tuulen viemää on kuitenkin kirjoitettu valkoisesta, etelävaltioiden orjuusaikoja nostalgisoivasta näkökulmasta, ja sen orjakuvaus tuntuukin nyt pelkältä satukertomukselta verrattuna Morrisonin kauhutarinaan. Morrison paljastaa orjien raakalaismaisen ja julman kohtelun. Kirja on välillä jopa shokeeraava henkisen ja fyysisen väkivallan kuvauksissaan. Se on kuitenkin tarina, joka täytyy kertoa.

3 kommenttia:

Kaisa kirjoitti...

Khihi, en uskalla vielä lukea tätä arvostelua, etten spoilaannu ;) Jännä lukea tämä sitten, kun oon itsekin saanut Morrisonin luettua.

Leena Lumi kirjoitti...

Tätä on musertavaa paljastaa, mutta palautin juuri tämän kirjanlukematta kirjastoon. Keräsin keväällä listaa kirjoista, jotka pitää lukea ennen kuolemaa ja listatasta tuli liian pitkä. Siis nyt tämä kirja jäi lukematta kiireen takia ja luettavaksi valikoitui vieläkin kauemmin listalla roikkuneita ja niitäkin vain muutama, sillä uutuuksia vieläkin tekemätön kasa.

Kirjailijasta luin sen verran, että hän vaikuttaa todellakin kiehtovalta. Mutta: Minulle jäi Morrisonilta eräs vähemmän puhuttu kirja...joten ehkä perästä kuuluu.

iinuska kirjoitti...

Jännää. Pidin kirjasta, mutta jostain syystä se ei koskettanut minua aivan niin paljon kuin olisin kuvitellut sinun ja Kaisan kuvailujen jälkeen. Ehkä olen jotenkin sellaisessa onnellisessa ja haavoittumattomassa mielentilassa täällä etelässä, kaukana tavallisesta arjestani, että tarvitsisin tarkempia ja vielä pysäyttävämpiä kuvauksia kaikista raakuuksista. Nyt luin kirjan suht nopeasti parissa päivässä, "aijaa, tuollaistakin tapahtui, onpa kamalaa". :ooo

Ei se kuitenkaan huono ollut, päinvastoin. Oikein hieno. Luulen, että Morrisonin teksti jäi kuitenkin mieleeni kummittelemaan pitkäksi aikaa. Ehkäpä mietin sitä vielä tarkemmin monet kerrat. Ja siis uskomattoman hieno teos kielellisesti!