keskiviikko 31. elokuuta 2011

Marvi Jalo: Kissojen taikayö (1983)

Tänä kesänä yksi lukuprojekteistani on ollut lukea keskenjääneitä kirjoja. Yksi sellainen on Marvi Jalon Kissojen taikayö. Eräs ystäväni suositteli minulle kerran tätä lapsuutensa lempikirjaa, mutta minä hupsu en sitä saanut luettua loppuun vaan jämähdin puoleenväliin. Nyt upposin kirjan maailmaan heti, ja kesken se ei toista kertaa jäänyt.

Eräänä iltana Hanna-tytön Mirri-niminen lemmikkikissa alkaa puhua. Selviää, että kerran tuhannessa vuodessa ihmiset ja eläimet ymmärtävät toisiaan. Kissaltaan Hanna saa kuulla, että ilkeät katit ovat ryöstäneet Kissojen valtakunnan prinsessan. Pelastustehtävä on mahdollinen vain kerran tuhannessa vuodessa eli juuri tänä yönä! Ja tämä tehtävä suotu on kenellekäs muullekaan kuin Hannan kissalle! Niinpä Hanna ja hänen kissansa ottavat suunnan kohti Kissojen valtakuntaa Hannan Onnen-Tähti-hevosen ja Musti-koiran kanssa.

Kissojen taikayö on hyvin perinteinen lastenkirja tarinaltaan: lähdetään taikamaahan pelastustehtävää suorittamaan. Kirjassa on kuitenkin mukana myös omaperäisiä piirteitä. Jalo osaa luoda tarinaan karmivan epämiellyttäviä hetkiä, jotka luovat seikkailuun realistista pelon ja kauhun tunnetta. Kirjan idea on varmasti joka lapsen unelma: saada puhua lemmikkieläimen kanssa ja lähteä tämän kanssa seikkailuun.

Yleensä ihmiset voi jakaa koira- ja kissaihmisiin, mutta minä olen ehdottomasti molempia, ja siksi en tykännyt Mustin jatkuvasta dissaamisesta. Ei koirat ole tyhmiä, kuten kirjassa väitetään! Useammin olen nähnyt tyhmiä kissoja kuin tyhmiä koiria.

Pikkuspoilaus: kirja loppuu vähän tylsästi. Ikiuneen vajonneen prinsessakisulin voi pelastaa vain tietämällä Sanan, jota kukaan ei voi vastustaa, sanan joka on kultaa kalliimpi. Ja tämä sana, joka hallitsee kissojen sydämet, on Rakkaus. Voi tylsyys! Olisi ollut mieluummin vaikka Silakka. ;)

Silti kirja on hyvin viihdyttävä ja myös opettavainen sen sisältämän kissatietouden osalta. Vai tiesittekös, että kaikkien oikein kissojen nimi on Kissa? Kirjan kieli on kekseliästä, ja siinä vilahtaa suuri määrä kissa- ja koira-aiheisia sananlaskuja. Kuinkahan moneen muotoon kissa-sanan voi vääntää? Ennätystä Jalo varmasti yrittää kirjassaan, joka on tulvillaan sellaisia hassuja väännöksiä kuin Kissa Kissuli, Kissah, Kissha... Kirjasta selviää myös se, että kissat ja katit ovat muuten samannäköisiä, ja ne erottaa vain se, että katit eivät osaa kehrätä.



(Se olikin tärkeä tieto, ja menin heti tarkastamaan, onko oma kisuseni kissa vai katti. Ja kyllä sieltä turkin alta kuului pientä ja hellää kehräysääntä, eli näin todistettiin, että Olivia-neiti on kissa! Esittelyssä tässä Olskun kehräysilme. Purrr!)

maanantai 29. elokuuta 2011

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings, 1954-1955)

Minä ja TSH

J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta räjähti tietoisuuteeni 2000-luvun alussa, kun kirjasta tehdyt elokuvat valloittivat elokuvateatterit. Ihastuin Tolkienin fantasiamaailmaan kuten kaikki muutkin tuon ajan teinit. Keski-Maan magia valtasi mielen ja sielun, tuohon fantasiasaagaan upposi aivan täysin. Elokuvien ilmestymysvuosina 2001-2003 teinitytötkin saattoi jakaa kategorioihin sen mukaan, oliko tyttö ihastunut Legolasiin vai Aragorniin taikka kenties Frodoon.

Elokuvista innostuttuani päätin myös lukea kolmeen osaan jaetun kirjan. Aloitin ykköstä. Jätin sen kesken. Aloitin kakkosen. Sekin jäi kesken. En vain millään päässyt kirjoissa alkua pidemmälle. Juuri ennen kolmosleffan ilmestymistä kuitenkin reipastuin ja sain luettua Kuninkaan paluun. Olikin ihanaa mennä elokuviin, kun alkuperäisteos oli luettu ja saattoi vaikuttaa todelliselta TSH-fanilta.

Olin nyt siis lukenut kirjasta yhden kolmasosan. Pari vuotta sitten innostuin ykkösestä uudestaan ja sain Sormuksen ritarit luettua. Tässä viime päivinä intouduin lopulta lukemaan myös kakkososan eli Kaksi tornia -kirjan. Nyt siis olen vihdoin ja viimein lukenut koko TSH:n. Hurraa! TSH on ollut kaikkien aikojen pisin lukuprojektini, joka on edennyt tuskallisen hitaasti ja kestänyt hurjat kymmenen vuotta: 2001-2011. Tuntuupa nyt kyllä hienolta, kun on saanut tuon modernin klassikon luettua.


TSH, eeposten jälkeläinen

Mitä sitten itse kirjasta? Jos lukuprojekti kerta oli niin työläs, miksi halusin tuon kirjan lukea? Tolkienin fantasiakirja TSH:ta pidetään yhtenä englanninkielisen kirjallisuuden suurimmista mestariteoksista. Teoksella on ollut suuri vaikutus fantasiakirjallisuuteen ja muuhunkin kulttuuriin. TSH on yksi 1900-luvun kuuluisimpia kirjoja.

Olin kerran fantasiakirjallisuuskurssilla, jossa käsiteltiin TSH:ta. Luennoitsijan siteeraamien tutkijoiden mukaan TSH:ta ei pitäisikään nähdä tavallisena romaanina vaan pikemminkin eepoksena, jonka ottaa mallia kansalliseepoksista, muun muassa suomalaisten kansallisaarteesta Kalevalasta.

Kirjallisuustutkimuksen mukaan upeinta Tolkienin teoksessa on kuitenkin kieli. Tolkien vaihtelee kielen tyyliä eri puhujien mukaan, mikä on todella kiehtovaa ja taitavaa. Itse nautin eniten hobittiosuuksista, joissa kieli on rehevää kansanomaista ja humorististista. Sen sijaan haltioiden korkealentoiset puheet minulta menivät aika lailla ohi.

Koska kieli on TSH:n suurin vahvuus, kirja pitäisi oikeastaan lukea englanniksi. Jonakin päivänä minäkin haluan lukea tarun alkuperäiskielellä. Haluan ymmärtää sen kielen hienouden, jota jo suomennoksesta voi päätellä, mutta joka luultavasti tyrmää kiehtovuudellaan, jonka Oxfordin professori Tolkien on taidokkaasti rakentanut.


The Kirja

Kirjan juoni on kiehtovasti rakennettu, vaikka itse perustarina onkin varsin simppeli: hobitit lähtevät seikkailuun ja palaavat takaisin kotikylään. (Hyvin samanlainen tarina siis kuin TSH:n edeltäjässä, Hobitissa, jonka koko nimikin jo kertoo juonen: Sinne ja takaisin.) Kirjan juonesta en tässä kerro, sillä jokainen sivistynyt ihminenhän sen jo tuntee.

TSH:n viihdevaltteja ovat upea tarina ja hahmojen kuvaukset. Vaikka TSH on mahtiteos tällä saralla, välillä kirjaa on hyvin hidasta luettavaa. Kerronnan runsaus on välillä väsyttävää, ja Keskimaan historian lakkaamaton tuuttaus saattaa uuvuttaa. Itse tarinakin oli välillä raskasta luettavaa synkkyytensä takia. Minua esimerkiksi ahdisti suunnattomasti Frodon ja Samin murheellinen matka Mordoriin. Vaikka matka on taitavasti kerrottu ja hobittien henkinen tuska raastavasti kuvailtu, tarinan väkevyys oli toisinaan melkeinpä liikaa. Myöskään unettavat haltialaulut eivät minua miellyttäneet, tosin ne kuuluvat eepostyyliin, joten ovat taiteellisesti erittäin paikallaan.

Parhaimmillaan TSH on kuitenkin huikaisevaa luettavaa: taisteluita, syvällisiä pohdiskeluja, jännitystä, lumousta... Kirjassa ei kovin paljon ole huumoria, mutta toisaalta se huumori, mitä teoksesta löytyy, on ajatonta ja herkullista! (Ja herkullista se tosiaan onkin ihan konkreettisesti, sillä teoksen parhaat vitsit kertovat ruoasta! Nams.)


Tarina vailla vertaansa

Yksi tarinan suurimmista teemoista on ystävyys. Sormuksen saattueessa on monen eri lajin edustajia, joilla on taustasta ja luonteesta johtuvia suuriakin erimielisyyksiä. Silti heillä kaikilla on kuitenkin yhteinen päämäärä, ja matkan rasitukset yhdistävät heitä. Erityisesti Gimli-kääpiön ja Legolas-haltian ystävyys on jotain aivan ihanaa. Tarinan lempikohtiani ovat juuri Gimlin, Legolasin ja Aragornin seikkailut.

TSH on suurten sankarimiesten juhlaa, mutta löytyypä joukosta myös yksi sankaritar. Tämä kyseinen neito Eowyn onkin sitten luonnollisesti yksi lempihahmojani, ja hänen kehittymisensä nuoresta neidosta hurjaksi soturiksi on kiehtovaa seurattavaa. Pidän myös Eowynin sisäisistä ristiriidoista. En tykkää täydellisistä hahmoista, mutta rakastan hahmoja, jotka ovat älykkäitä ja osaavat kaiken, mutta eivät lopulta saa sitä, mitä sydän halajaa, ja jotka sitten öisin ahdistuksissaan päätyvät kuiskailemaan pimeälle.

Ehdottomia suosikkejani tarinassa ovat kuitenkin hobitit. Voi noita pieniä ja sinnikkäitä olentoja, onko mitään parempaa? Hobittien suhtautuminen elämään ja ruokaan on ihan parasta. Hobiteista lempparini on pippurinen Pippin, jonka erehtyväisyys ei estä hänen sankaruuttaan. Hobittien kautta Tolkien kertoo kirjan suurimman viisauden: kaikkein pienin voi olla kaikkein rohkein.


Elämää suurempi TSH

TSH on suuri teos, ja se on tulvillaan teemoja ja aiheita, joita voisi analysoida ikuisesti. Toisaalta TSH on suuruudessaan myös erittäin hankala analyysin kohde. Minua TSH:ssa koskettaa juurikin ystävyyden ja sankaruuden kuvaus sekä myös ihmisluonteen tutkiskelu. Surkean Klonkun tarina on tässä mielessä yksi TSH:n kiehtovimpia puolia. Mitä Klonkku kertoo ihmisyydestä?

Tolkienin TSH ei ole turhaan yksi maailman merkittävimpiä kirjallisia töitä. Tuntuu uskomattomalta, kuinka yksi mies on saanut tämän kaiken aikaan. Tolkienin fantasiamaailma on järjettömän laaja, mikä jo itsessään herättää suurta kunnioitusta. Tolkienin luoman maailman laajuus ja syvällisyys jaksaa aina ihastuttaa ja ällistyttää. Tarinassa on universaalia voimaa ja sanomaa.

Voiko TSH:sta oikeastaan edes tehdä arvostelua? Eikö se ole turhaa, kun lopputuloksen tietää: voi vain ylistää TSH:ta.

lauantai 27. elokuuta 2011

Serdar Özkan - Kadonnut ruusu (The Missing Rose, 2003)

Olisi pitänyt kerrankin uskoa kirjan takakansitekstiä, jossa turkkilaisen Serdar Özkanin Kadonnutta ruusua verrattiin Paulo Coelhon Alkemistiin. Mutta en uskonut ja siksi tuhlasin aikaa yhteen surkeimmista kirjoista, joita olen ikinä lukenut. Ainoa hyvä puoli kirjassa on se, että se on niin lyhyt, ettei tuskallinen lukukokemus kestä kauan.

Kadonnut ruusu kertoo Dianasta, joka saa äitinsä kuolinvuoteella tietoonsa salaisuuden: hänellä on kaksoissisar Maria. Marian ja äitinsä kirjeiden avulla Diana lähtee etsimään kadonnutta siskoaan ja päätyy filosofisten pohdintojen ääreen. Kirja filosofia ei minua koskettanut yhtään, ja höpinä "ruusujen kuuntelemisesta" lähinnä nauratti typeryydellään.

Aluksi kirja vaikutti ihan mielenkiintoiselta: siinähän yhdistyi antiikin myyttejä nykyihmisiin, ja mukana oli intertekstuaalisia viittauksia Pikku prinssiin. Valitettavasti ohut henkilökuvaus, töksähtelevä tarinankerronta ja köyhä kieli tuhosivat lukunautinnon jo kirjan alussa. Loppuun pääsy olikin jo sitten täyttä tuskaa. En siis suosittele tätä kirjaa kenellekään. Kauheeta paskaa.

P. L. Travers - Maija Poppanen (Mary Poppins, 1934)

Disneyn hilpeä Maija Poppanen -elokuva (Mary Poppins, 1964) oli yksi lapsuuteni lempielokuvia. En koskaan kuitenkaan lapsena perehtynyt elokuvan takana oleviin kirjoihin, P. L. Traversin luomasta lentävästä lastenhoitajasta eli Maija Poppasesta kertovaan kirjasarjaan. Pikkusiskoni nimittäin luki Poppas-kirjoja, ja niinpä Poppaset olivat hänen kirjojaan. Traversin ensimmäinen Poppas-kirja, Maija Poppanen, ilmestyi 1934. Viime vuonna lastenkirjallisuusklassikko julkaistiin Suomessa uudelleen tuoreen suomennoksen (Jaana Kapari-Jatta) ja kuvituksen (Marika Maijala) kera. Tämän uuden painoksen innoittamana tartuin itsekin kirjaan.

Kirja alkaa, kun Lontoossa asuvien herra ja rouva Lippaan perheeseen kaivataan uutta lastenhoitajaa neljälle lapselle nimiltänsä Anja, Veikko sekä vauvakaksoset Tauno ja Inkeri. Kuin taiasta tämän nannyn paikan ilmestyy ottamaan Maija Poppanen. Koko kirja kietoutuu Maija Poppasen maagisen persoonan ympärille: Maija Poppasessa oli jotain outoa ja eriskummallista - jotain mikä sekä pelotti että samaan aikaan kiehtoi.

Maija Poppanen ei olekaan ihan tavallinen lastenhoitaja: hän puhuu eläinten kieltä, osaa lentää ja tehdä monia suurenmoisia taikatemppuja. Näillä tempuillaan Poppanen ei kuitenkaan ylpeile vaan pikemminkin teeskentelee, kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja niiskauttaa sitten paheksuvasti Anjalle ja Veikolle merkkinä siitä, että näidenkin tulisi unohtaa höpsötykset. Näin toimien Poppanen ei siis päästä lapsia irti hyvästä käytöksestä ja kurista mutta silti tuo heidän elämäänsä suurta iloa. Lyhyesti sanottuna siis: Maija Poppanen on täydellinen kasvattaja.

Kirjassa ei ole oikeastaan yhtenäistä juonta, vaan se on sarja hauskoja ja jännittäviä sattumuksia, joita Maija Poppasen seurassa tapahtuu hyvin usein. Tällaisia huimia seikkailuja ovat esimerkiksi eläinpuiston öiset juhlat ja teekutsut katonrajassa. Silti kirjan paras kohta on mielestäni hyvin filosofinen ja ei-seikkailullinen luku, jossa kerrotaan siitä, kuinka vauvat osaavat puhua eläinten kanssa samaa kieltä mutta hampaita saatuaan unohtavat tämän kielen ja sen, että sitä osasivatkaan puhua. Siinä tarinassa on todellista, sydämellistä taikaa.

En voinut välttyä vertailulta toiseen brittiläiseen lastenkirjaklassikkoon, jonka juuri luin ja joka ilmestyi myöskin 1900-luvun alkupuoliskolla. Vaan jos oli Peter Pan melkoinen pettymys, oli Maija Poppanen päinvastainen kokemus. Opin paljon uusia asioita, kun sen, että jokaisella ihmisellä on oma satumaansa. Tämän arvostelun tuomio on siis seuraava: Maija Poppanen on mainio lastenkirja!

J. M. Barrie - Peter Pan (1911)

Sata vuotta sitten ilmestyi brittiläiseltä J. M. Barrielta kirja, josta tuli yksi kaikkien aikojen suosituimmista lastenkirjoista. Tämän kirjan tuntevat varmasti kaikki lapset: se on Peter Pan. Jos ei kirjaa olisikaan lukenut, on tarina varmasti tuttu lukuisista elokuvasovituksista. Myös minä olen tutustunut Peter Paniin elokuvien kautta, ja lentävän pojan seikkailut satumaassa ovat aina olleet minulle rakkaita. Nyt luin viimeinkin myös kirjan, johon lapsuuteni elokuvasuosikit pohjautuvat, ja minun täytyy myöntää, että kirja ei vastannut täysin odotuksiani. Kirja ei nimittäin ollutkaan yhtä auvoisan onnellinen kuin olin kuvitellut elokuvien perusteella.

Peter Pan on siis poika, joka ei koskaan kasva aikuiseksi. Hän asustaa Kaukamaassa(elokuvista tutummin Mikä-Mikä-Maassa) Kadonneiden poikien kanssa. Kaukamaassa asuu myös intiaaneja, merenneitoja, keijuja ja merirosvoja. Se on siis jokaisen lapsen unelma: täynnä seikkailuja, vaaroja ja taikaa. Kirjaa lukiessani yllätyin kuitenkin siitä, että en erityisemmin pitänytkään Kaukamaa-seikkailuista, vaan enemmänkin minua viehätti Kaukamaan vastakohta: lontoolaisen Darlingien perheen arki. Darlingien perheeseen kuuluu kolme lasta, Wendy, John ja Michael, jotka Peter Pan käy hakemassa Kaukamaahan seikkailemaan.

Se, että pidin eniten Darlingien perheestä kertovista osuuksista, voi toki johtua siitä valitettavasta seikasta, että olen kasvanut aikuiseksi enkä siksi ymmärrä Peter Panin seikkailujen lapsille suomaa iloa. Toinen mahdollinen syy tähän on myös se, että Kaukamaa ei ole mikään maailman iloisin paikka. Punanahat, merirosvot ja merenneidot ovat kaikki hieman ilkeämielisiä olentoja. Kirjassa on myös paljon väkivaltaa, ja monet Kaukamaan asukkaat pääsevät hengestään. Se, että lapset tappavat merirosvoja, on kaikkien mielestö kirjassa vain hauskaa. Useinhan lastenkirjoissa on paljon väkivaltaa, ja uskon, että tappamisella on jonkinlainen psykologinen merkitys, mutta silti verisillä tappelukohtauksilla mässääminen ei viehättänyt minua.

Peter Pan -kirjan maailmankuvalla ymmärrettynä se, etten pitänyt tappeluista, on myös ymmärrettävää siitä syystä, että olen tyttö. Peter Panissa sukupuoliroolit ovat nimittäin erittäin tiukat. Miehet ovat johtajia kuten Peter, Darlingien isä ja merirosvojen johtaja, Kapteeni Koukku. Kaikki kirjan naiset eli rouva Darling, Wendy, Raikuli (~Helinä) ja intiaaniprinsessa Tiikerililja, taasen edustavat joko perinteistä äitiyttä tai sitten ovat mustasukkaisia Peteristä ja siksi toisilleen vihamielisiä. Kaltaiseni feministin on hirveän vaikea lukea kirjoja, joissa tyttösankarin eli Wendyn suurin onni on Kadonneiden poikien sukkien parsiminen tai näillä kokkaaminen. Tällaisilla kirjoilla rakennetaan sukupuolieroja ja pidetään niitä pystyssä.

Perinteinen perhekäsitys on kirjan keskeinen aihe. Kun Wendy saapuu Kaukamaahan, hänestä tehdään äiti Kadonneille pojille ja Peter taasen toimii isän asemassa. Lasten perheleikki on kuin harjoittelua tulevaa elämää varten ja jotenkin kauhean etovaa. Äitien ja isien roolit perheessä ovat myös äärimmäisen perinteisiä. Kun isä kotona pauhaa, luo äiti ympärilleen rauhaa. Peter on poikien päällikkö, jota pojat pelkäävät ja kunnioittavat. Samanlaisessa asemassa on myös herra Darling. Äitiys taasen on ihanteellisen täydellistä ja puhdasta sekä rouva Darlingin että Wendyn muodossa. Ja näin perhekäsitys periytyy seuraavalle sukupolvelle.

Äitiydestä kirjassa jaksetaan jauhaa koko ajan. Peter Pan inhoaa kaikkia äitejä, mutta kaikille muille henkilöille äiti merkitsee jotain elämää suurempaa. Jopa murhamielinen Koukku muistelee hetken lapsuuttaan ja ajattelee kaihoten äitejä. Äidit ovat ymmärtävisiä olentoja, jotka rakastavat lapsiaan yli kaiken - joskin heissäkin on jotain salaperäistä: tuo huulen nurkassa oleva suukko, jota edes aviomies ei saa.

Äitiyden auvon ylistyksen rinnalla isiä ei hirveästi kirjassa kunnioiteta. Darlingien perheen pääkin joutuu useasti naurunalaiseksi kirjassa: Nyt täytyy kertoa jotakin ällistyttävää: vaikka isä tiesi niin paljon osakkeista ja obligaatioista, h-n ei osannut sitoa solmiota kunnolla. Toisaalta isät ovatkin kaikessa ristiriitaisuudessaan kirjan kiehtovimpia hahmoja. Heistä Barrie rakentaa syvällisen kuvan: ei ole helppoa olla isä.

Peter Pan onkin psykologisesti erittäin mielenkiintoinen teos, ja tässä mielessä kiintoisin hahmo kirjassa on sen nimihenkilö, Peter Pan. Minulle oli suuri yllätys se, kuinka synkkä hahmo Peter Pan kirjassa on. Peter on karismaattinen johtaja Kadonneiden poikien keskuudessa, mutta poikien ihailuun sisältyy pelkoakin. Peter ei nykyaikaisesta näkökulmasta vaikuta ihan terveeltä. Hän unohtaa helposti ystäviensä olemassaolon, muuttaa mieltään jatkuvasti eikä ymmärrä aina toden ja kuvitelman eroa. Peter on vanhan ajan patriarkka ankarana isähahmona ja hallitsee orpopoikien joukkoaan "hajoita ja hallitse" -tekniikalla. Kaikki yrittävät toimia niin, ettei Peterin mielen rauha järky, sillä suuttuessaan Peter osaa olla ilkeä.

Suurin Peterin luonneongelmista on hänen suunnaton itserakkautensa. Hänen narsisminsa on lapselle ominaista uskoa siihen, että kaikki pyörii hänen ympärillään. Peterillä on jatkuva uhmaikä, josta vanhemmat eivät ole häntä kasvattaneet pois. Sen sijaan Peter on kasvanut villillä seikkailusaarella. Ehkä Peter on eräänlainen versio Rousseaun luonnon mukaisesti kasvavasta lapsi-ihanteesta? Siinä mielessä kasvatus tai sen puuttuminen on saanut aikaan aika surkean lopputuloksen. Kun Peter ei kasva aikuiseksi, hän ei opi rakastamaan ketään. Se on surullista.

Kuitenkin kirja antaa vihiä, että jossain Peterin sydämen sopukoissa on pieni poika, joka kaipaa rakkautta. Siitä kertoo se hetki, kun Darlingin lapset palaavat kotiin, vanhemmat rientävät heitä syleilemään: Kauniimpaa näkyä ei voi edes kuvitella, mutta ainoastaan muuan vieras poika katseli sitä ikkunan takaa. Pojan elämässä oli lukemattomia riemuja, joita muut lapset eivät saa ikinä kokea, mutta hän joutui katselemaan ikkunan takaa sitä ainokaista onnen lahjaa, josta ei pääse osalliseksi.

On kuitenkin ymmärrettävää, miksi maailman lapset ihannoivat Peteriä. Peter osaa lentää paremmin kuin kukaan, hän on ovela ja älykäs. Peter pitää hauskaa lentelemällä seikkailusta toiseen ja soittamalla paimenhuiluaan. Lisäksi Peter tuntuu hallitsevan Kaukamaata, sillä häntä kunnioittavat kaikki muut Kaukamaan asukit paitsi hänen verivihollisensa merirosvot.

Kaikesta tästä kritisoinnistani huolimatta Peter Pan on kaiken kaikkiaan todella hieno lastenkirja. Kirjassa on loistava juoni, ja tarina on kerrottu jännittävästi. Parasta kirjassa ovat herkulliset hahmot, joista paras hahmo on muuten vielä mainitsematta: lastenhoitaja Nana-koira rakastaa lapsia yli kaiken ja on erittäin sympaattinen hauveli, jonka varmasti jokainen haluaisi kaverikseen.

maanantai 22. elokuuta 2011

Minna-Leena Erkkilä: Valtakunta (2007)

Olenpa nyt onnellinen ja ylpeä! Onnellinen olen siksi, että sain vihdoin luettua opiskelukaverini Minna-Leena Erkkilän vuonna 2007 ilmestyneen esikoisteoksen Valtakunta. Ylpeä olen siksi, että kaverini on kirjoittanut todella kypsän ja hienon fantasiakirjan. On upeaa tuntea oikea kirjailijatar! Minna-Leena Erkkilä on saanut kirjastaan suitsutusta myös muualta: hän pääsi nimittäin Valtakunta-teoksellaan kilpailemaan Vuoden kristillinen kirja 2007 -palkinnosta. Aika vaikuttava temppu esikoiskirjailijalta. :)

Valtakunta on klassinen fantasiatarina täynnä seikkailuja, täpäriä tilanteita, mysteerejä ja tietenkin jaloja sankareita ja sankarittaria. Valtakunnan keskiössä on kaksi keskenään taistelevaa maata: Valtakunta ja Kunlandia. Valtakuntaa hallitsee Kuningas Viisas, jolla on perheestään jäljellä vain kaksi nuorta lastenlastaan: prinsessa Miilai ja pieni prinssi Maamer. Naapurimaa Kunlandiaa hallitsee prinssi Sigrif, joka on joutunut pahojen valtojen ohjaamaksi. Hänen pikkuveljensä prinssi Sediment taasen on vähän nössö, mutta silti hyväsydäminen poika, joka ei arvosta veljensä tyranniaa. Tarina alkaa, kun Sigrif juonittelee sotaa Valtakuntaa vastaan ja Sediment joutuu Valtakunnan joukkojen vangiksi. Pian kunlandialaisjoukot hyökkäävät Valtakuntaan ja surmaavat maan kuninkaan, ja silloin lähtevät Miilai, Maamer ja Sediment pakomatkalle.

Kahden maan valtanahistelut taisteluineen ja juonitteluineen eivät kuitenkaan ole kirjan pääjuoni. Ennen kaikkea kirja kertoo kahden uskonnon taistelusta. Kunladiassa muutamat viisaat ovat nimittäin löytäneet ikuisen totuuden vanhasta kirjasta, jonka ilosanomaa he yrittävät levittää ja siten taistella alueella palvottavia pakanauskontoja vastaan. Valtakunta ei olekaan perinteinen fantasiakirja, sillä se edustaa genreltään kristillistä fantasiaa, jota Suomessa ei ole suuremmin tuotettu. En ole aiemmin törmännyt fantasiaseikkailuihin, joissa kristinusko olisi näin vahvasti mukana. Narnia-kirjoissakin kristilliset vaikutteet oli naamioitu allegorioin. Valtakunnassa kristinusko lomittuu mukaan kaikkiin juonikuvioihin ja on kaiken kattava voima. Kristinusko sopiikin mainiosti yhdistettäväksi fantasiaan, sillä fantasiamaailmoissa vallitsee usein sama hyvän ja pahan taistelu kuin dualistisessa kristinuskossakin. (Tosin jokainen kristittyhän kyllä tietää, ettei kristinusko pohjimmiltaan ole dualistinen uskonto, sillä Jumala voittaa pahan. Aina.)

Kristinuskovaikutteiden takia tässä fantasiakirjassa lienee kaikkien aikojen pahin vastustaja - itse Saatana. Niinpä seikkailijoilla on kova työ yrittäessään selvitä hengissä matkallaan. Actionia tarinassa riittääkin, ja koko ajan saa jännittää, miten sankareille käy. Väliin mahtuu myös kristillistä pohdintaa, jossa Minna-Leena Erkkilä on ehdottomasti parhaimmillaan. Erityisesti pidin munkki Areskin sankareille lähettämistään viisaista kirjeistä, joissa neuvotaan palaamaan oikean Jumalan luo. Kirjeet lämmittävät mieltä ja antavat vihjettä siitä, mistä kirja todella kertoo - uskosta ja sen mahdista. Samalla kirjeet luovat myös jännitystä vihjatessaan vaaroista, joita sankareiden tulisi varoa.

Välillä kirjan maailmankuva tuntuu liiankin mustavalkoiselta ja jotkut hahmot turhan yksipuolisilta. Onneksi mukana on kuitenkin kaksi hahmoa, joiden sisimmässä on sellaisia solmuja, ettei lukija voi olla varma hahmojen sielun tilasta. Toinen näistä on pippurinen prinsessa Miilai. Hän on hemmoteltu ja itsekäs, mutta kasvaa tarinan aikana henkisesti. Kirjan ehdottomasti mielenkiintoisin hahmo on kuitenkin prinssi Sigrif kaikessa ristiriitaisuudessaan. Sigrif rakastaa veljeään, mutta on pahojen voimien vallassa. Eniten kirjassa jännitinkin sitä, miten Sigrifille lopulta käy. Hänen loppuunsa olinkin sitten kieltämättä hieman pettynyt.

Esikoiskirja todistaa, että Minna-Leena Erkkilällä on mainiot tarinankertojan taidot. Upeita juonia hän on kirjaansa kehitellyt, mutta erityisen ihailtavaa on Raamatun vanhojen tarinoiden hyödyntäminen. Raamattu on kirjojen kirja, ja sitä se on Erkkilän kirjassa myös juonellisesti, sillä monet Valtakunnan hurjimmista tapahtumista ovat nimittäin Raamatun inspiroimia. Veljekset selvittelevät välejään Mooses ja Ramses -tyyliin, noita janoaa prinsessan sielua samaan tapaan kuin Saatana kiusasi Jeesusta vuorella. Onpa mukana myös Ilmestyskirjan pahaa petoa muistuttava seitsenpäinen lohikäärme.

Kirjan kieli on myös viehättävää: monipuolista ja värikästä. Erityisesti pidin Areskin kirjeiden kauniista kielestä. Myös huumoria riittää kielen puolesta, sillä kirja on pullollaan huvittavia kielellisiä ilmauksia: Kunlandian salajoukot ovat nimeltään salakähmäisiä, ja pakanauskonto on nimeltään louhikismi! Ihanaa kielellä leikittelyä!

Ehdottomasti suosittelen tätä kirjaa kaikille, en pelkästään viihdyttävänä seikkailukirjana vaan myös elämää suurempia viisauksia sisältävänä kristillisenä teoksena. Taivas pysyi hiljaa, mutta kaikkien sisimpään levisi lämmin tunne. Tällaisen lämpimän tunteen tuo myös Valtakunta-kirjan lukijan mieleen. :)

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään (Britt-Mari lättar sitt hjärta, 1944)

Yli kaksi tuhatta sivua pitkän Muskettisoturi-järkäleen jälkeen minun teki mieli lukea jotain kevyttä. Tähän tarkoitukseen sopikin loistavasti Astrid Lindgrenin Riitta-Maija keventää sydäntään. Kirja on Lindgren esikoisteos, hilpeä ja harmiton tyttökirja.

Småstadnin pikkukaupungissa asustava 15-vuotias Riitta-Maija Hagström alkaa kirjeenvaihtoon tukholmalaisen Kaisan kanssa. Kirjekaverilleen Riitta-Maija kertoo hassun perheensä arkisista kommelluksista ja pikkukaupungin elämäntyylistä. Paljastaapa Riitta-Maija kirjeissään myös sydämensä salaisuuksia. Kirja koostuu täysin näistä teinitytön kirjeistä ja on siksi nopealukuinen. Elämän pienet arkiset tapahtumat ovat hilpeän tytön rupattelevaan tyyliin kerrottuina hyvin viihdyttäviä, ja kirjaa lukiessaan saikin usein hihitellä.

Supersuosittujen lastenkirjojensa lisäksi Lindgren kirjoitti myös monia tyttökirjoja. Olen aiemmin tutustunut Lindgrenin tyttökirjatuotantoon lukemalla Kati-sarjan. Lastenkirjoissaan Lindgren rakentaa hienoja tyttöhahmoja (kuten Peppi ja Ronja), ja samoin on laita myös tyttökirjoissa.

Riitta-Maijan tarina on oikein perinteinen vanhan ajan tyttökirjakaavalla tehty kertomus. Teinitytön maailma koostuu perheestä ja koulutovereista. Riitta-Maija on vilkas ja viksu tyttö, mutta onnistuu silti koheltamaan lahjakkaan paljon. Samalla hän on silti myös hyvin reipas ja innokas tyttö, joka pystyy mihin vaan. (Olen muuten kirjoittanut noista 1940-50-luvun pohjoismaalaisten tyttökirjojen päähenkilöistä myös kirjallisuusesseen, jossa tarkastelen aktiivisia tyttösankareita, jollainen Riitta-Maijakin on.)

Kirjassa on piristävää tyttöenergiaa. Riitta-Maija esimerkiksi paheksuu viikkolehden sankarittaria, joiden ei tarvitse osata, tietää eikä ymmärtää yhtään mitään. Kunhan hänellä vain on suloinen hymy ja sievät sääret, niin kaikki muu järjestyy itsestään. Riitta-Maija taasen on toimelias ja aikoo hankkia itselleen ammatin ennen naimisiin menoa: Tahdon osata jotakin kunnolla, ja tahdon yrittää tulla oikeaksi ihmiseksi, jolla on hiukan arvoa itsenäisenä olentona eikä yksinomaan miehen lisänimikkeenä.

Nyt luettuani Kati-sarjan ja Riitta-Maijan voisin sanoa, että Lindgrenin tyttökirjoissa on todellakin hyvin terve maailmankuva. Niissä kirjoissa naiselle ei riitä mies ja lapset, vaan elämässä pitää olla muutakin sisältöä. Kati seikkailee itsenäisesti ympäri maailmaa, ja Riitta-Maija aikoo hankkia ammatin toimittajana.

Tyttökuvien lisäksi kirjassa on hyvin mielenkiintoista myös aikalaiskuvaus. Kirja on ilmestynyt vuonna 1944, kun toinen maailmansota raivoaa Euroopassa. Puolueettomana pysytelleessä Ruotsissa elämä kulkee kuitenkin vanhaan ja turvalliseen tapaansa. Muualla Euroopassa on sota-aika, tiukka säännöstely. Riitta-Maijan perheessä ei kuitenkaan tunneta köyhyyttä. Ruotsalaisen yhteiskunnan elintaso vaikuttaa olleen jo tuolloin maailman huippuluokkaa. Tosin Hagströmin perhe on porvarillinen (isä on rehtori ja äiti kääntäjä), joten ehkä siksi köyhyys ei perheessä näy. Sodan todellisuus vilahtaa kuitenkin myös Hagströmin perheessä, jossa piipahtaa hetken aikaa pakolaisperhe: Saksan juutalaisia.

Kirja maalaa mielenkiintoisen kuvan 1940-luvun Ruotsista. Kirjan mukaan Ruotsi on yhdistelmä sekä vanhaa että maailmaa: puolukkametsälle ajellaan hevoskärryillä, ja toisaalta joka kotoa jo löytyy puhelimet. Kirja vilisee myös englanninkielisiä sanontoja, mikä on hauska vihje siitä, että ulkomaailma tunkeutuu ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Jännittävä huomio on myös se, että ruotsalaisnuori tuntee "jiu-jitsua" eli jotain ulkomaalaista kamppailulajia.

Kuitenkin kirjoissa on myös läsnä tuo vanhoista kirjoista tuttu, lämpimän konservatiivinen maailmankuva. Kuparikahvipannua käytetään vain jouluisin, ja pikkukaupungin tautiasiantuntijoina toimivat vanhat neidit. Vanhanaikaiseen tyyliin sopivasti kirja on täynnä opetuttavaisia elämänviisauksia:

Äidilläni on tapana sanoa, että elämä on kuin taikina. Jokainen ihminen saa taikinakimpaleensa ja saa muovailla sen sellaiseksi kuin haluaa. Jokaisesta itsestään riippuu, tuleeko siitä tasainen ja hieno ja hyvin paistunut kakku vai vino ja kiero pieni kakkara, jonka reuna on palanut. Ja jokainen saa yhden ainoan taikinakimpaleen, joten jos sen päästää palamaan, niin sitä ei enää voi parannella.

(Tämä vertaus kosketti minua, sillä juuri tänään tein pullia, jotka pääsivät vähän kärähtämään, kun unohdin leivonnaiseni uuniin.)

Riitta-Maija kevensi Kaisalle sydäntään, mutta kyllä tuli lukijalle kevyt mieli näiden purkauksien lukemisesta. Erityisen viehättävää kirjassa oli ruotsalaisen kansankodin kuvaus: perinteinen ruotsalainen elämäntyyli hiihtoretkineen ja Lucian päivän kulkueineen. Aina kun lukee ruotsalaisia kirjoja, kokee ihanaa yhteenkuuluvuutta kansojemme välillä. Riitta-Maijan tarina herättää myös vakavampia mietteitä. Ei ole ihme, että Ruotsista on tullut maailman tasa-arvoisin maa, kun sodanjälkeisen sukupolven ruotsalaiset ovat saaneet kasvaa Lindgrenin tarinoiden parissa. Näissä tarinoissa ihmisarvo on ehdoton, samoin sukupuolten välinen tasa-arvo.

Alexandre Dumas: Muskettisoturien viimeiset urotyöt (Le Vicomte de Bragelonne, 1847-1850)

Olen tehnyt urotyön, jota voisi verrata muinaisten muskettisoturien aikoinaan suorittamiin sankaritekoihin: olen nimittäin saanut luettua loppuun Alexandre Dumas'n Muskettisoturien viimeiset urotyöt -kirjan (tästä lähtien MVU). Kahteen tuhatsivuiseen niteeseen jaettu kirja ei ole mikään kevyt luettava, vaan sen lukeminen vaatii pitkäjänteisyyttä, jota vain 1600-luvun sotilaalta löytyy. Se on raskas työ kuin ratsastusmatka Vannes'sta Pariisiin ilman unta ja lepoa kuninkaan tehtävää suorittaessa tai aamuun asti tanssiminen hovietikettien mukaan Louvren liukkailla lattioilla. Tarkka sivumäärä on laaja kuin Portoksen maha: hurjat 1098+1148=2243!!! Wikipedian mukaan MVU onkin maailman 12. pisin latinalaisin aakkosin kirjoitettu kirja. Alexandre Dumas, kaikkien aikojen mestarikertoja, ei siis päästä lukijaansa helpolla - kuten ei armaita muskettisotureitaankaan, jotka jälleen tässä kirjassa saavat kokea suuria seikkailuita ja ihmeellisiä selkkauksia 1600-luvun itsevaltiuden ajan Ranskassa, jossa aatelismiehen kunnia on kalliimpi kuin ihmishenki.

MVU on viimeinen osa Dumas'n maineikkaasta Muskettisoturi-kirjasarjasta. Sarjan ensimmäisessä osassa pääosaa näyttelevä muskettisoturinelikko - Atos, Portos, Aramis ja d'Artagnan - on vielä nuorekasta sakkia, mutta vanhenee sarjan kuluessa. Kolmannessa ja viimeisessä osassa soturit ovat jo keski-ikäisiä, ja muutama heistä on jo kunnioittavasti harmaantunutkin. Mutta aivot ovat pysyneet yhtä terävinä, ja silmissä on edelleen tuiketta! Dumas on tunnettu mestarillisista juonikuvioistaan, ja myös MVU:ssa tarina kulkee yhtä vinhasti ja monipolvisesti kuin d'Artagnanin vilkas ajatustenkulku ikään. Tarinajärkäleessä on niin paljon juonia ja sivujuonia ja sivujuonten käänteitä, etten ala niitä nyt tässä esittelemään. Sanottakoon vain, että kaikenlaista tapahtuu ja paljon. (Jos juoni kiinnostaa, KalaksiKukossa on kattava esittely tarinan alkupuolen tapahtumista.)

MVU:ta kirjoittaessa Dumas'iin on iskenyt mammuttitauti, joka ei välttämättä ole kirjalle hyödyksi tai lukijalle iloksi. Vaikka MVU on mielestäni oivallinen teos ja vaikka hyvän kirjan ei toivoisi ikinä loppuvan, minun täytyy myöntää, että useasti kirjaa lukiessani toivoin sen jo päättyvän. Tämä ei johtunut pelkästään siitä, että kirjan lukeminen kesti ikuisuuden, vaan myös siitä, että välillä loppumaton tarinavyörytys alkoi jo väsyttää. MVU on siitä erilainen Muskettisoturi-kirja, että se ei keskity d'Artagnanin ja kumppaneiden seikkailuihin, vaan pääosan vie hovikuvaus. Kaikki hovin hahmot itse Ludvig XIV:stä lähtien tuntuvat teennäisiltä - rakkaudessa, vihassa, teoissa ja sanoissa. Hovijuonittelut paatoksellisine keskusteluineen ja melodramaattisine rakkauskohtauksineen alkavat jossain vaiheessa tuntua jo puuduttavilta. Mordioux!

Parasta kirjassa ovat hetket, jolloin vanha soturinelikko pääsee loistamaan. Heidän säteilynsä nimittäin ylittää Aurinkokuninkaan himmeän loisteen. Atos, Portos, Aramis ja d'Artagnan ovat kirjan ainoita todellisen tuntuisia olentoja. He ovat jäänne menneeltä ajalta, jolloin kaikki oli paremmin. Tuo mennyt oli kunniallisten ihmisten aikaa, jolloin tunteet olivat todellisia ja jolloin taisteltiin yhtä mittaa kuninkaan nimessä ja miksei joskus ihan muuten vainkin. MVU:ssa Ranskaa hallitsee pehmolelukuningas, ja kaksintaistelutkin on kielletty. Lempo soikoon! karjaisisi tähän d'Artagnan.

Aiemmissa Muskettisoturi-kirjoissa oli enemmän menoa ja melskettä kuin MVU:ssa, joka on tunnelmaltaan muita soturitarinoita vakavampi. Tämä kirjan raskasmielisyys johtuu kaihosta vanhoihin aikoihin mutta myös siitä, että päähenkilöt eivät ole enää nuoria veijareita vaan kaiken nähneitä miehiä, jotka ymmärtävät maailman menoa sen verran hyvin, että tietävät surra sen kehnoja puolia. Sangen surullista on myös se, että vanhat toverukset ovat ajautuneet elämässään eri teille. Nämä erimielisyydet laittavat ystävyyden koetukselle, mistä kirjan suurin ristiriita syntyykin. Jossain matkallaan muskettisoturit lienevät unohtaneen vanhan tunnuslauseensa: Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta! Vaikka uskon, että jokaisen itseään kunnioittavan Muskettisoturi-kirjojen fanin tulisi MVU lukea, en silti suosittele tätä kirjaa henkilölle, joka ei halua järkyttyä siitä, miten Muskettisoturien uljas tarina päättyy. Loppu nimittäin on hyvin surullinen.

Kuitenkin MVU on tästä kaikesta kritisoinnista huolimatta mainio kirja, voimallinen näyte Dumas'n ensiluokkaisista taidoista pidellä käsissään tarinan kaikkia käänteitä. Vaikka juonenkäänteitä on useampi kuin kirjassa lukuja (ja niitäkin hurjat 268!), Dumas ei jätä lukijaa pulaan, sillä hänen tekstissään vuorottelevat järjestys ja jännitys suloisessa sopusoinnussa keskenään. Ja jos on kerronta erinomaista, on kielikin hurmaavan eläväistä ja kuvaus taasen herttaista ja herkullista. Suuri kiitos lukunautinnosta kuuluu myös erinomaiselle suomentajalle V. Hämeen-Anttilalle, joka on ensinnäkin jaksanut suomentaa tämän penteleen paksun teoksen, suomentanut sen vielä peräti hyvin onnistuen säilyttämään kirjan vanhanaikaisen ja erittäin ranskalaisen tunnelman, vaikka tarina suomen kielelle onkin survottu - ja on vieläpä varustanut kirjan loistavilla, erittäin tarkoilla ja asiantuntevilla ja lukukokemusta rikastuttavilla alaviitteillä. Kuka oletkaan, sinä tuntematon V., kiitokseni sinulle!

Muskettisoturi-sarja on ennen kaikkea kertomus ystävyydestä. Muskettisoturien toveruus on sellaista läpi elämän kestävää sorttia, joka antaa tälle maanpäälliselle elolle todellista sisältöä. Muskettisoturinelikon kaikki jäsenet ovat ihailtavia miehiä, joista kuka tahansa voi ottaa mallia. He ovat uljaita sotureita, jotka tekevät työnsä hyvin ja jotka kestävät koettelumukset pystyssäpäin. Ennen kaikkea heillä kaikilla on kultainen sydän. Haikeaa onkin jättää hyvästit tälle Ranskan kirjallisuuden kuuluisimmalle nelikolle. Jalosydäminen Atos, elämäniloinen Portos, kaukonäköinen Aramis ja ennen kaikkea suurin kirjallinen rakkauteni, iki-ihana, kaikkein paras d'Artagnan, saavat kaikki lämpimät kiitokseni viihdyttävästä yhteisestä matkastamme Dumas'n lennokkaan tarinan poluilla. Mes amis - aurevoir. Je vous aime toujours.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (Bildhuggarens dotter, 1968)

Istuskelin kirjastossa eilen tylsistyneenä, kun odottelin kavereita kaffille. Lopulta päätin tehdä jotain järkevää, joten menin hyllylle ja nappasin sieltä Tove Janssonin omaelämäkerrallisen novelliteoksen Kuvanveistäjän tytär, joka ilmestyi alkuperäisnimellään Bildhuggarens dotter vuonna 1968. Kevyesti sellaisen kaunokirjallisen snacksin nautiskelikin elokuisena iltapäivänä. (Elokuu oli muuten Toven lempikuukausi!)

Teos kertoo Tove Janssonin lapsuudesta kuvanveistäjän ja piirtäjän tyttärenä. Perin tovemaista on nostaa isä suurempaan rooliin, niinhän on myös Muumi-kirjoissa. Äiti on iäti muuttumaton turvalinna, isä taasen kuin merimyrsky, yhtä kiehtova ja inspiroiva. Kirja sisältää kiehtovia kertomuksia näiden kahden ruotsinsuomalaisen taiteilijan arjesta. Novelleissa Tove-lapsi kuvailee maailmaansa ja sen ilmiöitä ja ihmisiä. Tovella on erinomaista psykologista silmää, ja tämä tarkkanäköinen ihmisten ja maailman tarkastelu onkin paras puoli myös Kuvanveistäjän tyttäressä.

Tove on suuri idolini, ja siksi oli mielenkiintoista tutustua Toven lapsuuteen taiteilijan omin sanoin kertomana. Toven tarinoissa on jotain lämmintä ja tuttua – Muumilaaksoon siirtynyt käsitys lapsuudesta turvallisuuden ja pelottavuuden yhdistelmänä. Novelleissa törmäsin myös moniin jännittäviin tapahtumiin, joista olen lukenut useista Tovea käsittelevistä teoksista, kuten pirtulöydöstä ja isän apinasta.

En ole koskaan ollut suurin novellien ystävä, mutta Toven novelleja olen lukenut. Minulla on aina ollut erittäin positiivinen kuva Toven novellitaiteesta, mutta Kuvanveistäjän tytär ei minua ihan vakuuttanut. Ongelma tämän teoksen novelleissa oli se, että niissä ei ollut Toven novelleille yleensä niin ominaista selkeyttä, vaan novellit olivat hieman sekavia. Ehkä se johtuu niiden monikerroksisuudesta: novellit ovat yhdistelmä faktaa ja fiktiota, niissä on maagisen tuntua, psykologista pohdiskelua ja lapsuuden muistoja. Suurin osa novelleista oli kuitenkin erittäin laadukkaita. Jos haluaa tutustua paremmin Toven novellitaiteeseen, suosittelen luettavaksi Viestiä (Meddelande, 1998), johon on koottu Toven novellituotannon helmiä.