maanantai 29. elokuuta 2011

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings, 1954-1955)

Minä ja TSH

J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta räjähti tietoisuuteeni 2000-luvun alussa, kun kirjasta tehdyt elokuvat valloittivat elokuvateatterit. Ihastuin Tolkienin fantasiamaailmaan kuten kaikki muutkin tuon ajan teinit. Keski-Maan magia valtasi mielen ja sielun, tuohon fantasiasaagaan upposi aivan täysin. Elokuvien ilmestymysvuosina 2001-2003 teinitytötkin saattoi jakaa kategorioihin sen mukaan, oliko tyttö ihastunut Legolasiin vai Aragorniin taikka kenties Frodoon.

Elokuvista innostuttuani päätin myös lukea kolmeen osaan jaetun kirjan. Aloitin ykköstä. Jätin sen kesken. Aloitin kakkosen. Sekin jäi kesken. En vain millään päässyt kirjoissa alkua pidemmälle. Juuri ennen kolmosleffan ilmestymistä kuitenkin reipastuin ja sain luettua Kuninkaan paluun. Olikin ihanaa mennä elokuviin, kun alkuperäisteos oli luettu ja saattoi vaikuttaa todelliselta TSH-fanilta.

Olin nyt siis lukenut kirjasta yhden kolmasosan. Pari vuotta sitten innostuin ykkösestä uudestaan ja sain Sormuksen ritarit luettua. Tässä viime päivinä intouduin lopulta lukemaan myös kakkososan eli Kaksi tornia -kirjan. Nyt siis olen vihdoin ja viimein lukenut koko TSH:n. Hurraa! TSH on ollut kaikkien aikojen pisin lukuprojektini, joka on edennyt tuskallisen hitaasti ja kestänyt hurjat kymmenen vuotta: 2001-2011. Tuntuupa nyt kyllä hienolta, kun on saanut tuon modernin klassikon luettua.


TSH, eeposten jälkeläinen

Mitä sitten itse kirjasta? Jos lukuprojekti kerta oli niin työläs, miksi halusin tuon kirjan lukea? Tolkienin fantasiakirja TSH:ta pidetään yhtenä englanninkielisen kirjallisuuden suurimmista mestariteoksista. Teoksella on ollut suuri vaikutus fantasiakirjallisuuteen ja muuhunkin kulttuuriin. TSH on yksi 1900-luvun kuuluisimpia kirjoja.

Olin kerran fantasiakirjallisuuskurssilla, jossa käsiteltiin TSH:ta. Luennoitsijan siteeraamien tutkijoiden mukaan TSH:ta ei pitäisikään nähdä tavallisena romaanina vaan pikemminkin eepoksena, jonka ottaa mallia kansalliseepoksista, muun muassa suomalaisten kansallisaarteesta Kalevalasta.

Kirjallisuustutkimuksen mukaan upeinta Tolkienin teoksessa on kuitenkin kieli. Tolkien vaihtelee kielen tyyliä eri puhujien mukaan, mikä on todella kiehtovaa ja taitavaa. Itse nautin eniten hobittiosuuksista, joissa kieli on rehevää kansanomaista ja humorististista. Sen sijaan haltioiden korkealentoiset puheet minulta menivät aika lailla ohi.

Koska kieli on TSH:n suurin vahvuus, kirja pitäisi oikeastaan lukea englanniksi. Jonakin päivänä minäkin haluan lukea tarun alkuperäiskielellä. Haluan ymmärtää sen kielen hienouden, jota jo suomennoksesta voi päätellä, mutta joka luultavasti tyrmää kiehtovuudellaan, jonka Oxfordin professori Tolkien on taidokkaasti rakentanut.


The Kirja

Kirjan juoni on kiehtovasti rakennettu, vaikka itse perustarina onkin varsin simppeli: hobitit lähtevät seikkailuun ja palaavat takaisin kotikylään. (Hyvin samanlainen tarina siis kuin TSH:n edeltäjässä, Hobitissa, jonka koko nimikin jo kertoo juonen: Sinne ja takaisin.) Kirjan juonesta en tässä kerro, sillä jokainen sivistynyt ihminenhän sen jo tuntee.

TSH:n viihdevaltteja ovat upea tarina ja hahmojen kuvaukset. Vaikka TSH on mahtiteos tällä saralla, välillä kirjaa on hyvin hidasta luettavaa. Kerronnan runsaus on välillä väsyttävää, ja Keskimaan historian lakkaamaton tuuttaus saattaa uuvuttaa. Itse tarinakin oli välillä raskasta luettavaa synkkyytensä takia. Minua esimerkiksi ahdisti suunnattomasti Frodon ja Samin murheellinen matka Mordoriin. Vaikka matka on taitavasti kerrottu ja hobittien henkinen tuska raastavasti kuvailtu, tarinan väkevyys oli toisinaan melkeinpä liikaa. Myöskään unettavat haltialaulut eivät minua miellyttäneet, tosin ne kuuluvat eepostyyliin, joten ovat taiteellisesti erittäin paikallaan.

Parhaimmillaan TSH on kuitenkin huikaisevaa luettavaa: taisteluita, syvällisiä pohdiskeluja, jännitystä, lumousta... Kirjassa ei kovin paljon ole huumoria, mutta toisaalta se huumori, mitä teoksesta löytyy, on ajatonta ja herkullista! (Ja herkullista se tosiaan onkin ihan konkreettisesti, sillä teoksen parhaat vitsit kertovat ruoasta! Nams.)


Tarina vailla vertaansa

Yksi tarinan suurimmista teemoista on ystävyys. Sormuksen saattueessa on monen eri lajin edustajia, joilla on taustasta ja luonteesta johtuvia suuriakin erimielisyyksiä. Silti heillä kaikilla on kuitenkin yhteinen päämäärä, ja matkan rasitukset yhdistävät heitä. Erityisesti Gimli-kääpiön ja Legolas-haltian ystävyys on jotain aivan ihanaa. Tarinan lempikohtiani ovat juuri Gimlin, Legolasin ja Aragornin seikkailut.

TSH on suurten sankarimiesten juhlaa, mutta löytyypä joukosta myös yksi sankaritar. Tämä kyseinen neito Eowyn onkin sitten luonnollisesti yksi lempihahmojani, ja hänen kehittymisensä nuoresta neidosta hurjaksi soturiksi on kiehtovaa seurattavaa. Pidän myös Eowynin sisäisistä ristiriidoista. En tykkää täydellisistä hahmoista, mutta rakastan hahmoja, jotka ovat älykkäitä ja osaavat kaiken, mutta eivät lopulta saa sitä, mitä sydän halajaa, ja jotka sitten öisin ahdistuksissaan päätyvät kuiskailemaan pimeälle.

Ehdottomia suosikkejani tarinassa ovat kuitenkin hobitit. Voi noita pieniä ja sinnikkäitä olentoja, onko mitään parempaa? Hobittien suhtautuminen elämään ja ruokaan on ihan parasta. Hobiteista lempparini on pippurinen Pippin, jonka erehtyväisyys ei estä hänen sankaruuttaan. Hobittien kautta Tolkien kertoo kirjan suurimman viisauden: kaikkein pienin voi olla kaikkein rohkein.


Elämää suurempi TSH

TSH on suuri teos, ja se on tulvillaan teemoja ja aiheita, joita voisi analysoida ikuisesti. Toisaalta TSH on suuruudessaan myös erittäin hankala analyysin kohde. Minua TSH:ssa koskettaa juurikin ystävyyden ja sankaruuden kuvaus sekä myös ihmisluonteen tutkiskelu. Surkean Klonkun tarina on tässä mielessä yksi TSH:n kiehtovimpia puolia. Mitä Klonkku kertoo ihmisyydestä?

Tolkienin TSH ei ole turhaan yksi maailman merkittävimpiä kirjallisia töitä. Tuntuu uskomattomalta, kuinka yksi mies on saanut tämän kaiken aikaan. Tolkienin fantasiamaailma on järjettömän laaja, mikä jo itsessään herättää suurta kunnioitusta. Tolkienin luoman maailman laajuus ja syvällisyys jaksaa aina ihastuttaa ja ällistyttää. Tarinassa on universaalia voimaa ja sanomaa.

Voiko TSH:sta oikeastaan edes tehdä arvostelua? Eikö se ole turhaa, kun lopputuloksen tietää: voi vain ylistää TSH:ta.

5 kommenttia:

Kaisa kirjoitti...

Hieno arvio! Voi, TSH:sta olisi varmasti mahtavaa keskustella porukassa! Saisinpa itsekin luettua ne kaksi viimeistä osaa.. Minua kiehtoo suuresti tuo kysymyksesi siitä, mitä Klonkku kertoo ihmisyydestä. Siitä olisi kiinnostavaa keskustella.

Meilläpä taitaa olla varsin samanlaiset mielipiteet lempparihahmoista! :-D Kröhöm, vaikka nyt joudunkin enemmän puhumaan leffan kautta, niin siinä tykkään itse eniten Aragornin, Legolasin ja Gimlin seikkailuista, joten uskon, että ne olisivat lemppareitani myös itse eepoksessa. Legolas <3 Minä niiiiin ihailen sitä, miten Legolas ei koskaan ammu yhtäkään nuolta ohi. :-D Samaten tykkään hobiteista, etenkin niistä kahdesta vekkulista matkaajasta, Frodosta en niinkään (mikä johtuu pelkästään leffan antamasta kuvasta. Vertaan aina Frodoa Muumipeikkoon, joka elää kiinni Nuuskamuikkusessa. Samoin Frodo palvoo maata Gandalfin jalkojen alla.)Eowyn on lempparini naisista, ja tuo teksti, jossa perustelit, miksi hän on lempparisi, on kuin olisin sen itse kirjoittanut! :-)

Mikä noista kolmesta osasta oli kaikista mieluisin lukea?

Ideanus kirjoitti...

Jännä tuo Frodo-vertaus ja tosi osuva! Hitto, mulle aukes ihan uusi kuva siitä. En silti voi olla pitämättä Frodosta, kun siinä sen kärsimyksessä on jotain ylvästä.

Mää tykkäsin eniten ykkösen alusta, jossa kerrotaan hobiteista. :D Kolmosessa tapahtuu eniten ja on vähiten tyhjäkäyntiä.

Mitä tykkäsit siitä ykkösestä? Olis tosiaankin tosi mielenkiintosta pitää kunnon TSH-keskustelut!

peikkoneito kirjoitti...

Hieno kirjoitus. TSH:ta ei tosiaan oikein voi arvostella tavalliseen tapaan, koska ei siitä oikein voi kirjoittaa mitään negatiivista, koska se ei ole vain kirja vaan ilmiö. Tästä riittäisi keskustelemista vaikka kuinka pitkälle. :)

Zephyr kirjoitti...

Hieno arvio! Minä tutustuin trilogiaan samoihin aikoihin ja samoista syistä kuin sinä, eli ensimmäisen leffan näkeminen elokuvateatterissa vuosituhannen alkupuolella herätti kiinnostuksen kirjoja kohtaan. Tosin minä innostuin lukemaan koko kirjan ja tahkosin TSH:n jälkeen läpi myös Hobitin, Silmarillionin ja Keskeneräisten tarujen kirjan pariin kertaan. Tolkieniin on tosi helppo hurahtaa. ;)

Arviosi sai minut haluamaan lukea TSH uudelleen, edellisestä kerrasta on jo vuosia aikaa...

Kirsi Hietanen kirjoitti...

Ihana hehkutus! Tämä tosiaan on The Kirja, minullekin. Hurahdin tähän 1970-luvun lopussa ja kirjaimellisesti ahmin koko trilogian, luin bussissa, koulun välitunneilla (ja taisi mennä tunneillakin), ruokapöydässä, öisin... Elokuvan Frodo on jotenkin flegmaattinen, ja Bilbo vasta on typerästi kuvattu! (Pidän kyllä leffositakin.) Eniten olemme lasten kanssa harmitelleet, että leffasta puuttuu kokonaan Tom Bombadil -jakso. Ja entitkin ovat kirjassa PALJON kiinnostavampia! Olen lukenut kirjan ainakin kolmesti, mutta vieläkin kyynelehdin (olen 46-vuotias, noloa). Tytär kritisoi mielestäni hienosti sitä, että naiset lähes kokonaan puuttuvat kirjasta. Se onkin sen ainoita puutteita.