lauantai 27. elokuuta 2011

P. L. Travers - Maija Poppanen (Mary Poppins, 1934)

Disneyn hilpeä Maija Poppanen -elokuva (Mary Poppins, 1964) oli yksi lapsuuteni lempielokuvia. En koskaan kuitenkaan lapsena perehtynyt elokuvan takana oleviin kirjoihin, P. L. Traversin luomasta lentävästä lastenhoitajasta eli Maija Poppasesta kertovaan kirjasarjaan. Pikkusiskoni nimittäin luki Poppas-kirjoja, ja niinpä Poppaset olivat hänen kirjojaan. Traversin ensimmäinen Poppas-kirja, Maija Poppanen, ilmestyi 1934. Viime vuonna lastenkirjallisuusklassikko julkaistiin Suomessa uudelleen tuoreen suomennoksen (Jaana Kapari-Jatta) ja kuvituksen (Marika Maijala) kera. Tämän uuden painoksen innoittamana tartuin itsekin kirjaan.

Kirja alkaa, kun Lontoossa asuvien herra ja rouva Lippaan perheeseen kaivataan uutta lastenhoitajaa neljälle lapselle nimiltänsä Anja, Veikko sekä vauvakaksoset Tauno ja Inkeri. Kuin taiasta tämän nannyn paikan ilmestyy ottamaan Maija Poppanen. Koko kirja kietoutuu Maija Poppasen maagisen persoonan ympärille: Maija Poppasessa oli jotain outoa ja eriskummallista - jotain mikä sekä pelotti että samaan aikaan kiehtoi.

Maija Poppanen ei olekaan ihan tavallinen lastenhoitaja: hän puhuu eläinten kieltä, osaa lentää ja tehdä monia suurenmoisia taikatemppuja. Näillä tempuillaan Poppanen ei kuitenkaan ylpeile vaan pikemminkin teeskentelee, kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja niiskauttaa sitten paheksuvasti Anjalle ja Veikolle merkkinä siitä, että näidenkin tulisi unohtaa höpsötykset. Näin toimien Poppanen ei siis päästä lapsia irti hyvästä käytöksestä ja kurista mutta silti tuo heidän elämäänsä suurta iloa. Lyhyesti sanottuna siis: Maija Poppanen on täydellinen kasvattaja.

Kirjassa ei ole oikeastaan yhtenäistä juonta, vaan se on sarja hauskoja ja jännittäviä sattumuksia, joita Maija Poppasen seurassa tapahtuu hyvin usein. Tällaisia huimia seikkailuja ovat esimerkiksi eläinpuiston öiset juhlat ja teekutsut katonrajassa. Silti kirjan paras kohta on mielestäni hyvin filosofinen ja ei-seikkailullinen luku, jossa kerrotaan siitä, kuinka vauvat osaavat puhua eläinten kanssa samaa kieltä mutta hampaita saatuaan unohtavat tämän kielen ja sen, että sitä osasivatkaan puhua. Siinä tarinassa on todellista, sydämellistä taikaa.

En voinut välttyä vertailulta toiseen brittiläiseen lastenkirjaklassikkoon, jonka juuri luin ja joka ilmestyi myöskin 1900-luvun alkupuoliskolla. Vaan jos oli Peter Pan melkoinen pettymys, oli Maija Poppanen päinvastainen kokemus. Opin paljon uusia asioita, kun sen, että jokaisella ihmisellä on oma satumaansa. Tämän arvostelun tuomio on siis seuraava: Maija Poppanen on mainio lastenkirja!

1 kommentti:

Kaisa kirjoitti...

Itse en ole koskaan katsonut Maija Poppasta lapsena, enkä myöskään ole tätä teosta lukenut. Nyt Poppanen on kuitenkin alkanut kiinnostaa, kun näin sen kansikuvan toisessa blogissa ja nyt, kun luin arvostelusi. Teekutsut katolla, miten kiehtovan ihanaa! Oioi, milloinkohan ehtisin tarttua Poppaseen. Vierähtää varmasti tovi, mutta lukulistalle se ehdottomasti menee. :-)