perjantai 23. syyskuuta 2011

Riikka Pulkkinen - Totta (2010)

Luin Riikka Pulkkisen ylistetyn esikoisteoksen Rajan (2006) muutama vuosi sitten. Ymmärsin silloin kirjan saamat kehut, olihan kyseessä erittäin lahjakkaasti tehty teos, jossa oli mielenkiintoisia psykologia ulottuvuuksia. En silti pitänyt kirjasta kovin paljon, sillä jotenkin se ei vain koskettanut minua. Pulkkisen uusimman Totta-kirjan (2010) sain lahjaksi viime jouluna, mutta kauan joutui teos kirjahyllyssä odottelemaan. Pelkäsin pettyväni taas Pulkkisen ylistettyyn teokseen, mutta olin väärässä. Totta on yksi parhaita ikinä lukemiani kirjoja.

Totta-kirjassa on paljon yhtymäkohtia Raja-teokseen: kuoleman odotus, vaihtuvat näkökulmat ja kertojat. Raja on kuitenkin vasta raakile verrattuna Totta-kirjaan, jossa Rajasta tutut teemat syventyvät hyvin kypsällä tavalla. Totta on tarina perheestä, kolmen sukupolven kipuilusta. Martti ja Elsa ovat olleet naimisissa monta vuosikymmentä, mutta nyt Elsa on kuolemassa syöpään. Suru kalvaa Marttia ja pariskunnan Eleonoora-tytärtä sekä tämän kahta tytärtä, Annaa ja Mariaa. Kertomuksessa Pulkkinen antaa äänen Martille, Eleonooralle ja Annalle. Heidän kauttaan lähdetään selvittämään suvun suurinta salaisuutta, joka liittyy Elsa-mummon vaatekaapista löytyvään vanhaan mekkoon. Muistojen ja vihjausten alta kääriytyy esiin tarina - mutta kenen tarina? Ja onko se kaikki totta?

Totta-kirjan tarina voisi olla hyvin tylsä ja tavanomainen, jos sitä ei olisi kirjoitettu niin taidokkaasti. Pulkkisen kieli on lumoavaa, se tuudittaa syleilyynsä. Välillä piti pysähtyä huokailemaan, kuinka kaikki oli niin vahvaa, niin väkevää, niin kaunista. Pidän Pulkkisen virkkeistä, ne ovat kuin puroja, tosin liikkeissään hitaampia. Ne virtaavat eteenpäin, pysähtyvät uomiin hetkeksi hämmentämään ja jatkavat taasen kulkuaan. Sanoissa on syviä merkityksiä, niitä saa oikein maiskutella.

Kirjan tarina tapahtuu ihmismielen kätköissä, muistissa, kuvitelmissa, harhoissakin. Parhaimmillaan kieli on sen luoviessa reittejä hahmojen mielissä, haparoidessaan tietä ajatusten ja tunteiden syvyyksissä. Kirja on täynnä ikuisuuksia sisältäviä lauseita. Löytöjä ihmiselämästä. Joskus kuitenkin dialogissa on liian voimakkaita ilmaisuja, sellaisia, joita kukaan ei oikeasti sanoisi. Ne rikkovat lainehtivan kielen liikettä, ovat liian äkkinäisiä.

Tarinan hahmot tulevat lähelle, sillä Pulkkisella on loistelias tapa kirjoittaa ihmisen syvimmistä tunteista. Kokemuksissa on omakohtaisuuden tuntua, ja silti ne ovat universaaleja tunteita. Pulkkinen näkee ihmisen sisälle ja kertoo havaintonsa avoimesti. Jos vielä jotain kaipaisin Pulkkisesta lisää, niin piilottamista. Ylkkäri-lehden haastattelussa Pulkkinen lupailee kuitenkin aikovansa jättää paljon sanomatta tulevassa kirjaan. Hän kertoo sen olevan kirjailijalle vaikeaa: että vain viitataan johonkin eikä kerrota sen enempää.

Totta-kirjassa heikointa on ihmissuhteiden ulkopuolinen todellisuus. Yhteiskunnallinen taustoitus on turhan tuntuista eikä vastaa muun kirjan tasoa. Suurin osa kirjasta vietetään muistoissa, ajatuksissa, mietteissä, joissa on ajasta riippumatonta hohtoa. 1960-luvun tapahtumat tuntuvat siinä tönköiltä, ja Beatles- ja Elvis-viittaukset ovat liian yksinkertaisia.

Erikoiselta tuntuu myös kirjan porvarillinen miljöö. Kaikki teoksen henkilöt ovat akateemisesti koulutettuja, rahasta ei ole puutetta. On toisaalta jännittävää, että Pulkkinen on uskaltanut kirjoittaa älykkömeiningillä, sillä Suomessahan sellaisesta ei yleensä pidetä - mutta toisaalta ammattien korostus tuntuu vievän voimaa hahmojen sisäisestä maailmasta. Hahmojen ammatit selittävät heidän luonnettaan ja antavat siksi liian suoria vastauksia heistä. Martti on kuvataiteilija, siis näkee ihmisten läpi ja on kuuma rakastaja. Eleonoora sekä hänen nuorempi tyttärensä Maria ovat molemmat lääkäreitä, huolehtijoita ja käskijöitä, jotka unohtavat itsensä. Anna opiskelee kirjallisuutta ja liikkuu siksi pilvissä ja pakenee todellisuutta muistoihin ja kuvitelmiin.

Kirjan kiehtovin hahmo on kuitenkin Elsa, perheen kantaäiti, arvostettu psykologi, tutkija ja emeritaprofessori. Kaikki hahmot pohdiskelevat Elsaa, yrittävät ymmärtää häntä mutteivat siinä onnistu. Elsa ei päästä ketään päänsä sisälle, hän säilyy lukijalle tuntemattomana. Miksi Elsa ei saa omaa ääntään? Syksyllä Pulkkisen teoksesta ilmestyy uusi versio, johon on lisätty yksi luku. Kutkuttaa ajatella, mistähän kohtaa kirjasta se on. Toivottavasti siinä paljastuisi jotain Elsasta.

Totta-kirja lumosi minut ja pääsee heti suosikkikirjojeni listalle. Se ei valloittanut minua pelkästään ihmisiä koskevalla syvällä ymmärryksellään ja viisaudellaan vaan myös aistien tasolla: sen sivut tuoksuvat hyvälle. :)

tiistai 13. syyskuuta 2011

Alice Hoffman: Noitasisaret (Practical Magic, 1996)

Amerikkalaisen Alice Hoffmanin Noitasisaret on hämmentävä kirja. On vaikeaa sanoa, mitä genreä se edustaa. Noitasisaret on yhdistelmä rakkaus- ja sukutarinaa, jossa on mukana kauhuelementtejä sekä maagista realismia.

Kirja kertoo Owensin suvun naisista, joita pienessä kylässä pidetään noitina. Mystisten, vanhojen tätiensä luona asuvat orposiskokset Sally ja Gillian saavat kokea rankkoja asioita nuoruudessaan. Heitä muun muassa haukutaan koulussa noidiksi. Tämä noitasiskosten koulukiusaus on sukua Salemin noitavainoille. Molemmat siskokset haluavat paeta sukunsa taakkaa: Gillian karkaa kotoa, ja Sally menee naimisiin. Kumpikaan ei silti ole oikeastaan onnellinen. Myöhemmin aikuisiällä kohtalo johtaa siskokset jälleen yhteen, ja silloin punnitaan heidän suhteensa kestävyys.

Kirjaa voisi sanoa kehitystarinaksi, sillä molemmat siskokset käyvät kirjassa läpi omia ongelmiaan ja kasvavat toistensa ansiosta. Gillian on täysi hunsvotti, joka ei uskalla ottaa vastuuta eikä menesty ihmissuhteissaan. Sally taasen pärjää elämässä liiankin hyvin, toimii aina omantuntonsa ja järkensä mukaisesti, mutta ei osaa rakastua eikä heittäytyä nauttimaan elämästä. Molempien siskosten elämää varjostaa pelko.

Minulle merkittävintä kirjassa oli siskosten välien kuvaus. Yhteinen, traaginen historia on siskosten suhteen kulmakivi, mutta suhdetta värittävät myös kateus ja katkeruuskin: kuu on aina kateellinen päivän lämmöstä samoin kuin aurinko aina kaipaa jotakin pimeää ja syvää. Sisaruuden kuvaus on osittain stereotyyppistä ja osittain hyvin kypsää.

Suomennoksen mukaan Sally ja Gillian ovat noitasiskoksia. Tämä voi olla hieman harhaanjohtavaa, sillä oikeastaan taikuus säilyy läpi kirjan suurena mysteerinä. Ovatko Owensin naiset oikeita noitia? Kertoja vihjaa, että kaikki muka noituuden aiheuttamat tapahtumat voisivat olla vain sattumaa.

Noitasisaret on omaleimainen ja omituinen sekoitus nykyajan elämän menoa ja vanhaa noituutta. Siskosten tädit esimerkiksi muuttuvat vanhuuden myötä mukavimmiksi opittuaan rakkauden merkityksen Oprahista. Sekoitus ei ole tyylikäs eikä taitava mutta se on persoonallinen. Parasta kirjassa ovatkin juuri sellaiset pienet asiat noitasuvun elämässä, kuten se, kuinka Gillian kerran leikkasi hiuksensa lyhyiksi eivätkä ne koskaan kasvaneet enää pitkiksi. Tuollaisissa asioissa on jotain tavallisuuden ylittävää, sitä arkipäivän magiaa, johon kirjan alkuperäisnimi Practical Magic viittaa.

En ole pitkään aikaan lukenut aikuisten kirjaa, jolla ei olisi klassikkoasemaa, joten olin unohtanut, kuinka huonoja suurin osa kirjoista on. Noitasisaret on hyvin epätasainen teos, jossa on kyllä hyviä puolia kuten siskouden kuvaus mutta myös heikkouksia kuten tylsä kieli. Kieltä ei lainkaan paranna se, että suomennoksen taso on aika kehno, sillä englannin kieli kuultaa tekstistä läpi epämiellyttävällä tavalla.

Kirja ilmestyi vuonna 1996, ja heti pari vuotta myöhemmin vuonna 1998 siitä tehtiin elokuva: Lumotut sisaret (Practical Magic). Elokuvaversio on juoneltaan hyvin erilainen kuin kirja ja keskittyy enemmän kauhuun kuin ihmissuhteisiin. Siskosten suhde kuvataan silti elokuvassakin vahvana mutta vähemmän ristiriitaisena.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu (1964)

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta en voinut. Tällaisten masentavien ja inhorealististen elämän paskamaisuuteen keskittyvien kirjojen takia en tykkää suomalaisesta kirjallisuudesta. Kyseessä oleva kirja on Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu. Nimi on erittäin osuva: yhdistelmä runollisuutta ja ruumiillisuutta. Sitä on myös Mukan kirja. Tässä kirjassa rumuus on kauneutta. Nimi osuu oikeaan myös siinä mielessä, että syntiä tässä kirjassa riittää. Teoksen pääosassa ovat riettaus, ryyppääminen ja väkivalta. Siinä on suurin syy siihen, miksi en kirjasta pitänyt. Eihän elämä toki erityisen nättiä ole, mutta minua ahdistaa lukea tällaista.

Mukan teos kertoo pohjoisen ihmisistä ja seuraa vuoden verran Siskonrannan kylän asukkaiden elämää. Fokuksessa on Mäkelän perhe ja erityisesti perheen Martta-tytär. Elämä on varsin ankeaa. Eletään sodanjälkeistä aikaa, ja kun muu Suomi teollistuu, kertomuksen alueella eletään vielä luonnon ehdoilla ja varsin arkaaisesti. Syntiä tehdään, ja lestadiolaisliike vaikuttaa. Kirja on todella masentava, sillä arkea kuvataan rankkana ja elämää tuskien täyttämänä. Alueen ihmisten maailma on pieni ja ahdas.

Vaikka en itse pitänytkään kirjasta, en voinut silti olla arvostamatta sitä. Onhan se kertakaikkisen hyvin kirjoitettu. Kirja on tarkkanäköinen ja kiinnostava tulkinta pohjoisen ihmisistä. Esimerkiksi kertomus seuroista on aika hätkähdyttävää luettavaa. Kirjassa on myös monia hienoja hetkiä, jolloin nähdään ihmisten ja ilmiöiden taakse. Kuten Mäkelän äijän hautajaiset, joissa tuttava toteaa Martan kiihkeästä itkusta, ettei sitä nyt ihan tuola laila tarvittis. Kaiken kaikkiaan kirja on täynnä ymmärrystä ihmistä kohtaan. Vaikka kirja on pullollaan moraalittomuuksia, mitään niistä ei kuvata paheksuen vaan varsin neutraalisti.

Tunnelma kirjassa on hiipivä, odotteleva. Kaikki vain tapahtuu. Samaan aikaan kulkevat tarinassa ihmiselämän tapahtumat ja vuodenajat. Ihmisen elämä liittyy luontoon ja kulkee luonnon tahdon mukaisesti, mutta vaikka ihmisen mielessä tapahtuisi suuria mullistuksia, eivät ne heijastu luontoon, joka kulkee omaa tietään vääjäämättömästi. Pohjoisen luonto esittäytyy karuna ja kylmänä, ja tekstissäkin näkyy upeasti tuo viileys ja hämäryys.

Mukka oli kotoisin Pellosta, Tornionjokilaaksosta, ja tuosta alueesta kertoo myös tämä hänen esikoiskirjansa. Joskus olen törmännyt käsityksiin, joissa etelän kulttuuriväellä oli pohjoisesta varsin rivo kuva. Pohjoista pidettiin arkaaisen elämäntyylin ja alkukantaisen seksuaalisuuden kenttänä. Tällaisen leiman sai mm. kuvataiteilija Kalervo Palsa. Ehkä vaikutelma syntyy siitä, että nämä pohjoisen taiteilijat usein valehtelematta ilmaisivat elämän tosiasiat. Sehän ei aina ole kaunista, kuten Mukan kirjakin osoittaa. Ihmisillä on Lapista usein vahvoja ennakkoluuloja, ja jos haluaa niitä ennakkoluulojaan tuulettaa, ei Mukan kirja ole siihen soveliain vaihtoehto. Teoksen pohjalta voi lappilaiselämästä syntyä varsin yksipuolinen kuva.

Ilman Lappi-eksotiikkaa en olisi varmaan jaksanut tätä kirjaa loppuun asti lukea. Aina kun menen Lappiin, lumoudun täysin luonnosta. Tuntuu uskomattomalta, että tavallisia ihmisiä elää noiden vaarojen ja tuntureiden keskellä. Satuin olemaan Ylitorniolla, kun aloitin Mukan kirjan lukemisen. Katselin mökin ikkunasta ulos Tornionjoelle ja vastarannalle Ruotsin puolelle. Oli hienoa olla kirjan miljöössä lukuhetkellä.

Lapsuudesta saakka Tornionjokilaakso on ollut minulle rakasta aluetta, sillä tuttaviani ja sukulaisiani asuu sielläpäin. Olen jo kauan ollut vakuuttunut, että Tornionjokilaakso on sangen erityislaatuinen alue. Pohjoisen ihmisethän eivät ole ihan tavallisia, mutta tornionjokilaaksolaiset ne vasta ovatkin erikoista väkeä. Tornionjokilaaksossa perinteet elävät. Nainen on nainen, mies on mies. Kalastus ja metsästys ovat tärkeitä, sukupolvia yhdistäviä asioita. Luonto määrittää ihmistä. Tuntuu, että pohjoisessa eletään väkevämmin. Siitä kertoo myös Mukan kirja.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Arto Paasilinna - Jäniksen vuosi (1975)

Yritän paikata surkeaa suhdettani suomalaiseen kirjallisuuteen, ja parannuskeinokseni keksin Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi -kirjan. Tulos on napakymppi: löysin uuden lempikirjani. Paasilinnan teos on yksi hauskimpia kirjoja, joita olen lukenut.

Kirjan päähenkilö Vatanen on toimittaja, joka on kyllästynyt city-elämäänsä, työhönsä ja vaimoonsa. Eräällä työmatkalla Vatanen tapaa loukkaantuneen jäniksenpoikasen ja hetken mielijohteesta hylkää entisen elämänsä ja lähtee metsään jänösen kanssa. Näin alkaa Vatasen ja jäniksen vaellus läpi Suomen metsien ja soiden. Matkan varrella sattuu vaikka mitä, ja kirjan tapahtumat muuttuvat tarinan myötä koko ajan vain hullummiksi.

Kirja on täynnä lukuisia hauskoja episodeja, joihin mies ja jänis ajautuvat matkallaan. Yhtenä päivänä piilotellaan tulipaloa purossa umpihumalassa, toisena taasen kiskotaan lehmää suosta. Ja entäs sitten se, kun jänis papanoi kirkkoon! Pähkähullua ja sairaan hauskaa. Tarinat toimivat myös itsenäisinä kertomuksina, sillä niissä on samaa hulluuden henkeä ja kalavaleiden kaikua kuin parhaimmissa jutuissa.

Paasilinna on tosiaankin järkyttävän hauskaa luettavaa, mutta huumorin takana vilkkuu myös suurta viisautta. En enää ihmettele lainkaan, miksi Paasilinna on Ranskassa niin suosittu. Voin hyvin kuvitella, että juuri tuo älykäs ja absurdi huumori ja eritoten yhteiskunnan arvostettuja instituutioita kohtaan suunnattu nauru ovat kovasti ranskisten mieleen.

Olen laiska lukija ja siksi luen mielelläni kirjoja, joista olen jo nähnyt elokuvaversion, sillä siten ei tarvitse keskittää voimiaan tarinan seuraamiseen. Elokuvatulkinta johti tieni kirjan luo myös Jäniksen vuoden tapauksessa. Risto Jarvan ohjaus vuodelta 1977 on yksi lempielokuviani. Elokuva eroaa juoneltaan muutamilta osin kirjasta, mutta kirjan hilpeys on säilynyt elokuvassa hyvin. Elokuvan upeissa luontokuvauksissa painotetaan luonnon mystiikkaa ja siten pohjustetaan jäniksen ja miehen suhdetta. Elokuvassa korostetaan myös Vatasen vaellusta karkumatkana ja pakona yhteiskunnasta.

Michael Bond - A Bear Called Paddington (1958)

Karhut ja nallekarhut ovat lastenkirjallisuuden kestoaihe. Ne ovat saaneet pääosan monessa lastenkirjaklassikossa, kuten myös englantilaisen Michael Bondin A Bear Called Paddington -kirjassa.

Tässä kirjassa on pääosassa maahanmuuttaja, josta kaikki tykkäävät! Lontoossa Paddingtonin juna-asemalla herra ja rouva Brown tapaavat nimittäin pienen karhun, joka on matkannut Perusta asti muuttaakseen Englantiin asustamaan. Brownit kutsuvat karhun perheeseensä asumaan ja nimeävät tämän juna-aseman mukaan. Paddington-karhu on kovin ylpeä hienosta ja pitkästä nimestään, jonka hän osaa kirjoittaakin, Padingtun-muodossa.

Brownin perhe lapsineen saa kokea melkoisia hetkiä uuden perheenjäsenensä seurassa, sillä Paddingtonin on melkoinen koomikko, tosin tahattomasti, sillä kuten hän itsekin sanoo: Things are always happening to me. I'm that sort of bear. On hauskaa ja jännittävää seurata Paddingtonin tutustumista englantilaiseen elämänmenoon. Kaikenlaista Paddingtonille ehtii tapahtua: hän melkein hukkuu kylpyammeeseen ja aiheuttaa kaaoksen metrossa. Yksi asia onneksi yhdistää Paddingtonia brittielämään: marmeladi, jota Paddington rakastaa enemmän kuin mitään muuta.

Bond on kirjoittanut Paddingtonista monia kirjoja, ja kirjoista on tehty myös Suomessa pyörivä tv-ohjelma. Karhuherran suosion syy ja viehätys lienee siinä, että Paddington ihmettelee maailmaa ja saa tehtyä pienistä asioista suuria seikkailuja.

Mutta ne karhut. Mikä niissä oikein viehättää? Ehkä se, että ne ovat pörröisiä. Ehkä se, että nallet ja kesyt karhut ovat yhdistelmä raakaa luontoa ja pehmolelua. Tai ehkä karhuissa vain on sitä jotain. Eräs Bondin kirjan hahmokin toteaa nimittäin näin: I've always had a soft spot for bears myself.

Kenneth Grahame - Kaislikossa suhisee (Wind in the Willows, 1908)

Perehtymiseni brittiläiseen lastenkirjallisuuteen jatkuu. Nyt vuorossa oli Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee. Moni englantilainen lastenkirja viehättää englantilaisen kulttuurin esittelyllä, ja samaa charmia on myös Grahamen kirjassa, jossa on jotain hyvin perienglantilaista. Teos on oikeastaan ylistys englantilaiselle maaseudulle ja sen perinteiselle, idylliselle elämäntyylille.

Lapsena lueskelin tämän klassikon lyhenneltyä kuvakirjaversiota, joten tarina oli etäisesti tuttu. Kirja kertoo maaseudulla asustavista eläinystävyksistä ja näiden seikkailuista. Pääosassa ovat Myyrä, Rotta, Mäyrä ja Rupikonna eli tutummin Konna. Juoni kiertyy ystävysten arkisen elämän pienten riemujen ja huolien sekä Konnan temppujen ympärille.

Konna on ongelmakatalysaattori, joka saattaa itsensä jatkuvasti pahaan pulaan. Konna on antisankari ja samalla myös kirjan mielenkiintoisin hahmo: itserakas hölösuu, juhlien keskipiste ja oiva seuramies. Hän ei ole erityisen fiksu kaveri mutta saa silti paljon aikaan - useimmiten tosin lähinnä tuhoa. Konna rakastaa ystäviään mutta eniten itseään ja melkein yhtä paljon vaaroja ja hullutuksia. Vaikka Konna onkin pohjimmiltaan ihan hyväsydäminen tyyppi, hän on kovin altis toimimaan mielihalujensa pohjalta. Järkeään ja omaatuntoaan Konna harvemmin kuuntelee. Luonnollisesti siis pidin hahmoista eniten Konnasta, sillä häneen saattoi samaistua.

Vaikka karismaattinen Konna on kirjan ehdoton tähti, ovat muutkin eläimet melkoisia persoonia eivätkä lainkaan yksipuolisia. Rotta on hyvin järkevä mutta kirjoittelee vapaa-ajallaan runoja. Mäyrä välittää ystävistään ja tuntee metsän kuin omat taskunsa - mutta on myös hyvin hyvin ujo. Myyrä on hyvin lempeä olento ja silti saattaa ärsyttää tovereitaan olemalla välillä liiankin tunteellinen tai pulisemalla liikaa. Tällaisten lämpimien olentojen kanssa viettää mukavasti aikansa.

Kautta aikojen eläinten avulla on kerrottu allegorisia kertomuksia ihmisyydestä, siten että tietty eläin edustaa jotakin ihmistyyppiä tai luonteenpiirrettä. Kaislikossa suhisee on mukava poikkeus tässä tyylissä, sillä eläimet eivät ole vain karrikarityyreja ihmisistä vaan todellisia hahmoja. Vaikka kirja karvaturrit ovat hyvin ihmismäisiä, heissä elää vahvana myös eläimen vaisto. Eläinten maailmaa kuvataan viehättävällä tavalla, ja kirjan kiehtovimpia ovatkin ne hetket, jolloin kerrotaan eläinten maailman ääneen lausumattomista säännöistä.

Eläinten maailma ja ihmisten maailma esitetään kirjassa vastakkaisina. Eläinten luonnonläheinen elämä edustaa perinteisen maaseudun raikasta ja reipasta elämäntyyliä, kun taasen ihmisten maailma on täynnä teollisuutta, rahan valtaa ja poliisin kaltaisia alistavia instituutioita. Kirjan muut eläimet asuvat eläimille tavanomaisesti luonnossa, mutta Konna asuu esi-isiltään perimässä Tudorin aikaisessa kartanossa. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että Konna joutuu rappiolle, koska hän elää eläinystävyksistä ihmismäisintä elämää.

Kirjassa pohdiskellaan paljon erilaisia elinympäristöjä ja niiden vaikutusta olentoihin. Jokainen kirjan päähenkilöistä asuu eri tavalla: joku joen varrella, toinen maan alla, yksi metsässä. Mielenkiintoinen oli tämä asuinalueiden vertaus Myyrän ajatuksissa: Myyrä tunsi selvästi olevansa peltoaukeitten ja pensasaitojen eläin, kuuluvansa kyntösaralle, laitumelle jossa karjalaumat käyskentelivät, kyläteille joilla oli houkuttelevaa viipyä illan tullen. Muita varten olivat vaivannäkö, jäykkäniskainen kestäminen ja avoimen yhteenoton tiimellys, jotka koskemattomassa luonnossa olivat tarjona; hänen oli oltava viisas ja pysyteltävä leppeämmissä seuduissa, omalle elämänjuoksulleen soveltuvissa uomissa, ja tavallaan niissäkin piili niin paljon seikkailuja kuin hän elämänsä aikana ehtisi kokea.

Kuten edellisestä katkelmasta voi huomata, kertojan ääni on lempeä ja ymmärtäväinen. Kertojaosuuksien pohdinnat tarjoavat monia suuria viisauksia. Kerronta luo kirjaan myös ihanan tunnelman, joka tuo mieleen Jill Barklemin Tiheikön väki -teokset. Tämä on sellainen kirja, joka pitää lukea vierellään kaakaomuki ja keksejä, jalassa villasukat. Kylmänä syyspäivänä mieltä lämmittävätä monet kirjan herttaiset kohtaukset, kuten pienten peltohiirten joululaulukuoro. Lukemassani versiossa on muuten Ernest H. "Nalle Puhin kuvittaja" Shepardin raukean rauhallinen kuvitus, joka myös lisäsi miellyttävää tunnelmaa.

Ja tähän loppuun vielä yksi kultainen viisaus kirjan sivuilta: Tosiasiassa suuri osa hänen kertomaansa oli sellaista, mitä-olisi-voinut-tapahtua-jos-vaan-olisimme-tulleet-ajatelleeksi-sitä-ajoissa-emmekä-vasta-kymmenen-minuutin-kuluttua. Nehän ovat aina parhaita ja vauhdikkaimpia seikkailujamme, ja miksipä ne eivät yhtä hyvin olisi omaisuuttamme kuin ne jotensakin vajavaiset elämykset, joita todella koemme?