perjantai 23. syyskuuta 2011

Riikka Pulkkinen - Totta (2010)

Luin Riikka Pulkkisen ylistetyn esikoisteoksen Rajan (2006) muutama vuosi sitten. Ymmärsin silloin kirjan saamat kehut, olihan kyseessä erittäin lahjakkaasti tehty teos, jossa oli mielenkiintoisia psykologia ulottuvuuksia. En silti pitänyt kirjasta kovin paljon, sillä jotenkin se ei vain koskettanut minua. Pulkkisen uusimman Totta-kirjan (2010) sain lahjaksi viime jouluna, mutta kauan joutui teos kirjahyllyssä odottelemaan. Pelkäsin pettyväni taas Pulkkisen ylistettyyn teokseen, mutta olin väärässä. Totta on yksi parhaita ikinä lukemiani kirjoja.

Totta-kirjassa on paljon yhtymäkohtia Raja-teokseen: kuoleman odotus, vaihtuvat näkökulmat ja kertojat. Raja on kuitenkin vasta raakile verrattuna Totta-kirjaan, jossa Rajasta tutut teemat syventyvät hyvin kypsällä tavalla. Totta on tarina perheestä, kolmen sukupolven kipuilusta. Martti ja Elsa ovat olleet naimisissa monta vuosikymmentä, mutta nyt Elsa on kuolemassa syöpään. Suru kalvaa Marttia ja pariskunnan Eleonoora-tytärtä sekä tämän kahta tytärtä, Annaa ja Mariaa. Kertomuksessa Pulkkinen antaa äänen Martille, Eleonooralle ja Annalle. Heidän kauttaan lähdetään selvittämään suvun suurinta salaisuutta, joka liittyy Elsa-mummon vaatekaapista löytyvään vanhaan mekkoon. Muistojen ja vihjausten alta kääriytyy esiin tarina - mutta kenen tarina? Ja onko se kaikki totta?

Totta-kirjan tarina voisi olla hyvin tylsä ja tavanomainen, jos sitä ei olisi kirjoitettu niin taidokkaasti. Pulkkisen kieli on lumoavaa, se tuudittaa syleilyynsä. Välillä piti pysähtyä huokailemaan, kuinka kaikki oli niin vahvaa, niin väkevää, niin kaunista. Pidän Pulkkisen virkkeistä, ne ovat kuin puroja, tosin liikkeissään hitaampia. Ne virtaavat eteenpäin, pysähtyvät uomiin hetkeksi hämmentämään ja jatkavat taasen kulkuaan. Sanoissa on syviä merkityksiä, niitä saa oikein maiskutella.

Kirjan tarina tapahtuu ihmismielen kätköissä, muistissa, kuvitelmissa, harhoissakin. Parhaimmillaan kieli on sen luoviessa reittejä hahmojen mielissä, haparoidessaan tietä ajatusten ja tunteiden syvyyksissä. Kirja on täynnä ikuisuuksia sisältäviä lauseita. Löytöjä ihmiselämästä. Joskus kuitenkin dialogissa on liian voimakkaita ilmaisuja, sellaisia, joita kukaan ei oikeasti sanoisi. Ne rikkovat lainehtivan kielen liikettä, ovat liian äkkinäisiä.

Tarinan hahmot tulevat lähelle, sillä Pulkkisella on loistelias tapa kirjoittaa ihmisen syvimmistä tunteista. Kokemuksissa on omakohtaisuuden tuntua, ja silti ne ovat universaaleja tunteita. Pulkkinen näkee ihmisen sisälle ja kertoo havaintonsa avoimesti. Jos vielä jotain kaipaisin Pulkkisesta lisää, niin piilottamista. Ylkkäri-lehden haastattelussa Pulkkinen lupailee kuitenkin aikovansa jättää paljon sanomatta tulevassa kirjaan. Hän kertoo sen olevan kirjailijalle vaikeaa: että vain viitataan johonkin eikä kerrota sen enempää.

Totta-kirjassa heikointa on ihmissuhteiden ulkopuolinen todellisuus. Yhteiskunnallinen taustoitus on turhan tuntuista eikä vastaa muun kirjan tasoa. Suurin osa kirjasta vietetään muistoissa, ajatuksissa, mietteissä, joissa on ajasta riippumatonta hohtoa. 1960-luvun tapahtumat tuntuvat siinä tönköiltä, ja Beatles- ja Elvis-viittaukset ovat liian yksinkertaisia.

Erikoiselta tuntuu myös kirjan porvarillinen miljöö. Kaikki teoksen henkilöt ovat akateemisesti koulutettuja, rahasta ei ole puutetta. On toisaalta jännittävää, että Pulkkinen on uskaltanut kirjoittaa älykkömeiningillä, sillä Suomessahan sellaisesta ei yleensä pidetä - mutta toisaalta ammattien korostus tuntuu vievän voimaa hahmojen sisäisestä maailmasta. Hahmojen ammatit selittävät heidän luonnettaan ja antavat siksi liian suoria vastauksia heistä. Martti on kuvataiteilija, siis näkee ihmisten läpi ja on kuuma rakastaja. Eleonoora sekä hänen nuorempi tyttärensä Maria ovat molemmat lääkäreitä, huolehtijoita ja käskijöitä, jotka unohtavat itsensä. Anna opiskelee kirjallisuutta ja liikkuu siksi pilvissä ja pakenee todellisuutta muistoihin ja kuvitelmiin.

Kirjan kiehtovin hahmo on kuitenkin Elsa, perheen kantaäiti, arvostettu psykologi, tutkija ja emeritaprofessori. Kaikki hahmot pohdiskelevat Elsaa, yrittävät ymmärtää häntä mutteivat siinä onnistu. Elsa ei päästä ketään päänsä sisälle, hän säilyy lukijalle tuntemattomana. Miksi Elsa ei saa omaa ääntään? Syksyllä Pulkkisen teoksesta ilmestyy uusi versio, johon on lisätty yksi luku. Kutkuttaa ajatella, mistähän kohtaa kirjasta se on. Toivottavasti siinä paljastuisi jotain Elsasta.

Totta-kirja lumosi minut ja pääsee heti suosikkikirjojeni listalle. Se ei valloittanut minua pelkästään ihmisiä koskevalla syvällä ymmärryksellään ja viisaudellaan vaan myös aistien tasolla: sen sivut tuoksuvat hyvälle. :)

Ei kommentteja: