tiistai 6. syyskuuta 2011

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964)

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta en voinut. Tällaisten masentavien ja inhorealististen elämän paskamaisuuteen keskittyvien kirjojen takia en tykkää suomalaisesta kirjallisuudesta. Kyseessä oleva kirja on Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu. Nimi on erittäin osuva: yhdistelmä runollisuutta ja ruumiillisuutta. Sitä on myös Mukan kirja. Tässä kirjassa rumuus on kauneutta. Nimi osuu oikeaan myös siinä mielessä, että syntiä tässä kirjassa riittää. Teoksen pääosassa ovat riettaus, ryyppääminen ja väkivalta. Siinä on suurin syy siihen, miksi en kirjasta pitänyt. Eihän elämä toki erityisen nättiä ole, mutta minua ahdistaa lukea tällaista.

Mukan teos kertoo pohjoisen ihmisistä ja seuraa vuoden verran Siskonrannan kylän asukkaiden elämää. Fokuksessa on Mäkelän perhe ja erityisesti perheen Martta-tytär. Elämä on varsin ankeaa. Eletään sodanjälkeistä aikaa, ja kun muu Suomi teollistuu, kertomuksen alueella eletään vielä luonnon ehdoilla ja varsin arkaaisesti. Syntiä tehdään, ja lestadiolaisliike vaikuttaa. Kirja on todella masentava, sillä arkea kuvataan rankkana ja elämää tuskien täyttämänä. Alueen ihmisten maailma on pieni ja ahdas.

Vaikka en itse pitänytkään kirjasta, en voinut silti olla arvostamatta sitä. Onhan se kertakaikkisen hyvin kirjoitettu. Kirja on tarkkanäköinen ja kiinnostava tulkinta pohjoisen ihmisistä. Esimerkiksi kertomus seuroista on aika hätkähdyttävää luettavaa. Kirjassa on myös monia hienoja hetkiä, jolloin nähdään ihmisten ja ilmiöiden taakse. Kuten Mäkelän äijän hautajaiset, joissa tuttava toteaa Martan kiihkeästä itkusta, ettei sitä nyt ihan tuola laila tarvittis. Kaiken kaikkiaan kirja on täynnä ymmärrystä ihmistä kohtaan. Vaikka kirja on pullollaan moraalittomuuksia, mitään niistä ei kuvata paheksuen vaan varsin neutraalisti.

Tunnelma kirjassa on hiipivä, odotteleva. Kaikki vain tapahtuu. Samaan aikaan kulkevat tarinassa ihmiselämän tapahtumat ja vuodenajat. Ihmisen elämä liittyy luontoon ja kulkee luonnon tahdon mukaisesti, mutta vaikka ihmisen mielessä tapahtuisi suuria mullistuksia, eivät ne heijastu luontoon, joka kulkee omaa tietään vääjäämättömästi. Pohjoisen luonto esittäytyy karuna ja kylmänä, ja tekstissäkin näkyy upeasti tuo viileys ja hämäryys.

Mukka oli kotoisin Pellosta, Tornionjokilaaksosta, ja tuosta alueesta kertoo myös tämä hänen esikoiskirjansa. Joskus olen törmännyt käsityksiin, joissa etelän kulttuuriväellä oli pohjoisesta varsin rivo kuva. Pohjoista pidettiin arkaaisen elämäntyylin ja alkukantaisen seksuaalisuuden kenttänä. Tällaisen leiman sai mm. kuvataiteilija Kalervo Palsa. Ehkä vaikutelma syntyy siitä, että nämä pohjoisen taiteilijat usein valehtelematta ilmaisivat elämän tosiasiat. Sehän ei aina ole kaunista, kuten Mukan kirjakin osoittaa. Ihmisillä on Lapista usein vahvoja ennakkoluuloja, ja jos haluaa niitä ennakkoluulojaan tuulettaa, ei Mukan kirja ole siihen soveliain vaihtoehto. Teoksen pohjalta voi lappilaiselämästä syntyä varsin yksipuolinen kuva.

Ilman Lappi-eksotiikkaa en olisi varmaan jaksanut tätä kirjaa loppuun asti lukea. Aina kun menen Lappiin, lumoudun täysin luonnosta. Tuntuu uskomattomalta, että tavallisia ihmisiä elää noiden vaarojen ja tuntureiden keskellä. Satuin olemaan Ylitorniolla, kun aloitin Mukan kirjan lukemisen. Katselin mökin ikkunasta ulos Tornionjoelle ja vastarannalle Ruotsin puolelle. Oli hienoa olla kirjan miljöössä lukuhetkellä.

Lapsuudesta saakka Tornionjokilaakso on ollut minulle rakasta aluetta, sillä tuttaviani ja sukulaisiani asuu sielläpäin. Olen jo kauan ollut vakuuttunut, että Tornionjokilaakso on sangen erityislaatuinen alue. Pohjoisen ihmisethän eivät ole ihan tavallisia, mutta tornionjokilaaksolaiset ne vasta ovatkin erikoista väkeä. Tornionjokilaaksossa perinteet elävät. Nainen on nainen, mies on mies. Kalastus ja metsästys ovat tärkeitä, sukupolvia yhdistäviä asioita. Luonto määrittää ihmistä. Tuntuu, että pohjoisessa eletään väkevämmin. Siitä kertoo myös Mukan kirja.

Ei kommentteja: