perjantai 16. marraskuuta 2012

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä (Populärmusik från Vittula, 2000)

Ruotsalaisen Mikael Niemen mainio romaani Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä (Populärmusik från Vittula) kertoo kahdesta Pajalassa 1960-1970-luvulla varttuvasta pojasta, Matista ja Niilasta. Teos kertoo Tornionjokilaakson asukkaiden elämästä hervottoman hauska ja rehevän rehellisesti.

Tarina etenee kuin episodettain esitellen tornionjokilaaksolaisten elämän eri puolia. Osa näistä tarinoista toimisi jopa itsenäisinä kertomuksina. Mikael Niemi on itse kasvanut Pajalassa, joten hän tuntee ihmiset ja heidän elämäntapansa. Niilan isoäidin hautajaiset ovat yksi esimerkki tarkasta ihmisten käytöksen kuvauksesta.

Lukijaa ei säästellä ankaralta todellisuuudelta. Kerrotaan alkoholismista, väkivallasta, lestadiolaisuudesta. Kaikesta kaunistelematta mutta huumorin sävyttämänä. Juuri tuo huumori, niin ronskia ja vinoa kuin se onkin, on kirjan ehdoton suola.

Isä ryhtyi pitämään juhlallista ja sammaltavaa puhetta suomalaisesta sankarikuolemasta ja mainitsi siitä esimerkkeinä itsemurhan, sodan, saunassa saadun sydänkohtauksen sekä alkoholimyrkytyksen.

Kirjassa on mukana myös fantastista realismia. Välillä kirjan stoorit lähtevät lentoon jonnekin yliluonnollisen toiselle puolelle. Nämä siirtymät ovat aivan upeasti kirjoitetut. Kiehtovaa on miettiä näiden fantastisten kohtausten merkitystä. Ovatko ne osa lappilaista tarinankertomisperinnettä vai mitä?

Tornionjokilaakso on minulle lapsuuden lomareissuilta tuttua aluetta, ja Pajalan markkinoillakin on tullut kerran käytyä. Tämä kirja oli mukava muistutus siitä, millaista on elämä tuolla Jumalan selän takana. Kirjasta on tehty myös mukiinmenevä elokuvaversio, mutta se kalpenee alkuperäisteoksen rinnalla. Niemen teos on kyllä yksi suurimpia lukusuosikkejani pitkään aikaan. Suosittelen kirjaa erittäin lämpimästi!

Margaret Atwood: Penelopeia (Penelopiad, 2005)

Kanadalaisen Margaret Atwoodin Penelopeia on vastine Homeroksen Odysseialle ja kertoo Odysseuksen Penelope-vaimon tarinan. Teoksella on selvästi feministinen tavoite antaa ääni naiselle, mutta jokin mättää. Penelopeia ei hätkähdytä eikä saa ajattelemaan asioita uudella tavalla. Kaiken kukkuraksi se on hyvin tylsä kirja.

Penelopen tarina on lyhyesti tämä: nuori prinsessa naitetaan Odysseukselle, sitten on rankkaa alkuaikaa anoppilassa, sitten ukko lähtee merille, vaimo kaipaa häntä kotiin 20 vuotta ja hätistelee tiehensä kosijoita, lopulta mies palaa. Jee. Mitään todella uutta tai yllättävää ei tuoda ilmi vanhasta tarinasta. Pahinta on se, että Penelope on hahmona todella ärsyttävä, mankuu aviomiestä luokseen, itkee 24/7, potee itsesääliä ja kateutta. Siis huoh! Kuka tällaista jaksaa lukea?

Penelope selostaa minäkertojana auki kaiken, mitä kirjassa tapahtuu. Mikään tapahtuma ei jää lukijan mietittäväksi, mistään antiikista hahmosta ei lukijan tarvitse itse jo jotain tietää. Teksti on välillä suorastaan opettavaiseen tyyliin kerrottua selostusta entisajan elämästä: Siihen aikaan syötiin sormin. Kerronta on yllätyksetöntä. Olisin kaivannut enemmän räiskettä. Teoksessa on mielikuvitukseton rakenne, jossa vuorottelevat Penelopen muistelmat sekä Penelopen hirtettyjen palvelijattarien kuoro. Kuoro-osuudet olivat runoja, mutta olisin kaivannut muiltakin osioilta runollisempaa kieltä. Myyttinen tarina jää nyt kielen tasolla aika arkiseksi kertomukseksi. Toisaalta arkinen kieli tukee Penelopen arkipäiväistä ja realistista suhtautumista tapahtumiin.

Tämä on ensimmäinen Atwoodin teos, jonka olen lukenut, ja tämän teoksen perusteella sanoisin, että suuri kirjailijatar on tullut vanhuudenhöppänäksi. Nolot ja naiivit viittaukset antiikin ja nykymaailman välillä ovatkin kuin mummun muisteloa ja tuumailua. Aivan kirjan lopussa tosin on freshimpi ote ja antiikin myytit tuodaan tähän päivään, mikä oli kivaa - mutta tosin jo nykykirjallisuudessa aika käytetty idea.

Ja sitten vielä viimeinen valitusvirsi! Olen ihan kamalan kyllästynyt kirjallisuuden tyypillisiin "erilaisiin" sankarityttöihin, joista Penelope on hyvä esimerkki: hiljainen, ujo, älykäs, mitäänsanomattoman näköinen. Harmaa hiirulainen joka lopulta venyy "suuriin" tekoihin. Penelopen vastakohta taasen on serkku, Troijan kaunis Helena, jota miehet palvovat ja joka lumoaa kaikki kauneudellaan. Siis todella tylsää! Milloin päästään eroon tästä vastakkainasettelusta: kauniit ja pinnalliset naiset vs. rumat ja syvälliset naiset? Aivan kuin älykkyys ja viehättävä ulkomuoto eivät voisi kuulua samaan pakettiin.

Jos Penelopeia-teoksen tarkoitus oli tuoda Penelope-vaimo parrasvaloihin ja saada lukijan sympatiat, epäonnistui tavoite kohdallani. Luen Odysseuksesta, ovelasta ketusta, milloin tahansa mieluummin kuin Penelopesta, määkivästä lampaasta.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa (Catcher in the Rye, 1951)

Amerikkalaisen J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa (Catcher in the Rye) on nuorisokirjallisuuden klassikkoteos, joka ilmestyi vuonna 1951 ja oli aikanaan kirjallinen sensaatio. Teos kertoo 16-vuotiaasta pojasta, Holden Caulfieldistä, joka saatuaan potkut sisäoppilaitoksesta sekoilee parin päivän ajan Nycissä.

Holden on perinteinen teinipoika: pari ruuvia on vielä löysällä, suusta pääsee sammakoita, ja kaikki touhu muuttuu päättömäksi kohellukseksi. Tämän lisäksi Holden on laiska, kova valehtelemaan ja muutenkin vähän sekaisin. Hän on sopeutumaton yksilö, jonka toiminta ja puheet ärsyttävät mutta joka samalla herättää sympatiaa. Sydäntä särkee lukea elämästä täysin ulapalla olevan teinipojan sekoiluista. Kirjassa on minäkertoja, ja kirjan suurin kunnia onkin mielestäni se, miten todentuntuisesti teinipojan sekava ja pomppiva ajatuksenjuoksu on kuvattu. Kirjan mystisen nimen merkitys muuten selviää kirjan loppupuolella ja symboloi aika hyvin tätä poikaa ja muita hänen kaltaisiaan.

Tästä kirjasta selviää se, millaista on olla teini. Vaikka Holden erää nuoruuttaan 1950-luvulla, hän on hyvin samanlainen nuori kuin 2010-luvun nuori. Ympäröivä kulttuuri voi olla erilainen, mutta samalla tavalla nykynuori on kiinnostunut populäärikulttuurista, alkoholista, kaikesta kielletystä. Ja aivan samalla tavalla nykynuori on eksyksissä ja haavoittuvainen.

Sieppari ruispellossa on suomennettu kahteen otteeseen. Pentti Saarikosken legendaarinen suomennos vuodelta 1961 on elämänmakuinen ja puhekielinen. Saarikosken teksti vilisee hassuja, vanhahtavia nuorisoslangisanoja kuten stärä ja siten vangitsee oman aikansa, ja juuri siinä on Saariskosken suomennoksen taika. Arto Sschroderuksen suomennos vuodelta 2004 on asiallisempi ja ajattomampi mutta tylsempi.

Tässäpä esimerkiksi kirjan alkusanat molemmista suomennoksista:

Arto Schroderus: Jos te tosiaan haluatte kuulla siitä, niin ensin te varmaan haluatte tietää, missä minä synnyin ja millainen surkea lapsuus minulla oli ja mitä vanhempani tekivät ennen kuin saivat minut, ynnä muuta sontaa tyyliin Dickensin David Copperfield, mutta totta puhuen minua ei huvita ruveta kaivelemaan niitä juttuja. Ensinnäkin sellainen on minusta tylsää ja toiseksi vanhempani saisivat varmaan kaksi slaagia per nuppi, jos kertoisin niistä jotain henkilökohtaisempaa. Ne on melko herkkänahkaisia kaikelle sellaiselle, varsinkin isä. Kyllä ne mukavia on - en minä sitä kiellä - mutta samalla helvetin herkkänahkaisia. Sitä paitsi, en minä nyt jumalauta koko elämäkertaani ala tässä suoltamaan. Ajattelin vain kertoa kaikesta sekopäisestä mitä tapahtui viime joulun aikoihin, vähän ennen kuin minulta loppui kunto ja jouduin tänne huilaamaan.

Pentti Saarikoski: Jos teitä tosissaan huvittaa kuulla niin ensimmäinen juttu minkä te varmaan haluatte tietää on, että missä mä synnyin ja millanen oli mun surullinen lapsuuteni, ja mitä mun vanhemmat teki ja sillailla ennen kuin mä synnyin, ja muuta paskaa ala David Copperfield, mut siihen mä en ihan totta rupee. Ensinnäkin noi jutut musta ne ei ole erityisemmin hauskoja, ja toiseks, mun vanhemmat sais ainakin kaks kappaletta halvausta kumpikin jos mä kertosin niistä jotain henkilökohtaisempaa. Ne on aika herkkiä kaikesta semmosesta, isä varsinkin. Ne on mukavia joo mut, emmä sen puoleen, ne on helvetin herkkiä kanssa. Eikä mulla sen puoleen ole tarkotustakaan ruveta kertoon teille jotain älytöntä omaelämäkertaa. Mä kerron teille vaan yhdestä mielipuolesta jutusta mikä sattu mulle viime joulun maissa ennen kuin mä menin piippuun ja mun tartti tulla tänne ja ottaa rauhallisemmin.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Laura Gustafsson: Huorasatu (2011)

Laura Gustafssonin Finlandia-ehdokkaaksi päässyt esikoisteos Huorasatu (2011) on hyvin provosoiva teos, jossa vilisee seksiä, väkivaltaa ja intertekstuaalisuutta. Sadun pääosassa ovat 2000-luvun päivityksen saaneet antiikin jumalat. Afrodite pyrkii Manalaan mutta joutuukin Suomeen, jossa hän tutustuu kahteen nuoreen naiseen, Millaan ja Kallaan, jotka omista onnettomista syistään ovat päätyneet prostituoiduiksi. Absurdin tarinan kautta tehdään tarkka ja kriittinen silmäys nyky-Suomeen ja naisen asemaan.

Juoni on mukaansatempaava ja sekava mutta sivuosassa, sillä kuten kunnon sadussa ainakin tärkeintä on sanoma, jota Gustafsson paukuttaakin sitten ihan tosissaan. Kyytiä saavat monet arvostetut instituutiot, hyvinvointivaltio ja uskonto ensimmäisinä. Huorasatu on raivofeministinen teos, joka hyökkää tunteettomasti kaikkea pyhää vastaan huumorin keinoin. Samalla teos kritisoi myös monia muita yhteiskunnallisia ilmiöitä kuten mediaa ja poliittisia puolueita. Saavatpa osansa vegaani-Gustafssonin pilkkakirveestä myös turkistarhaus ja lihansyönti. Huorasadussa on paljon vaativaa huumoria, jonka taakse kätkeytyy sysimusta totuus. Ensin naurattaa, sitten nauru juuttuu kurkkuun, ja lopulta alkaa oksettaa.

Gustafssonin kieli on kiehtovaa: se vangitsee nykykielen kaunokirjalliseen muotoon hyvin lahjakkaasti. On puhekieltä, some-kieltä ja paljon kiroilua. Muutenkin teos on hyvin kiinni ajassa: se tallentaa mainiosti 2010-luvun uutiset sekä mielipide- ja arvoilmaston. Ajankuvana Huorasatu toimii kuin pommi, mutta kirjan teemat ovat ajattomia. Onpa jännä nähdä, mitä tästä kirjasta sanotaan kymmenen vuoden kuluttua.

torstai 25. lokakuuta 2012

Antti Tuuri: Talvisota (1984)

Antti Tuurin Talvisota (1984) kertoo eteläpohjalaisista sotilaista koostuneen JR 23:n koettelemuksista talvisodassa. Talvisota on osa Antti Tuurin kuusiosaista Pohjanmaa-sarjaa, joka kertoo kauhavalaisen Hakalan suvun vaiheista. Tässä kirjassa äänen saa Martti Hakala.

Juonta ei oikeastaan ole sen kummempaa: miehet kerätään ylimääräisiin sotaharjoituksiin, jotka muuttuvat sodaksi, sitten soditaan sata päivää, ja sitten sota loppuu. Teos on kirjoitettu uskottavasti muistelmatyyliin. Kaikki on kerrottu selkeästi ja enempiä tunteilematta - pohjalainen mielenlaatu näkyy kirjassa siis hyvin. Minäkertoja on rauhallinen mies, mutta välillä muistelijan mietteet tulistuvat, varsinkin kun tulee kyse rakkaan velipojan kuolemasta.

Kirjan alkulehtien mukaan kirja pohjautuu sotapäiväkirjoihin, haastatteluihin ja mukanaolleiden kertomuksiin. Siitä syntyykin kirjan persoonallinen tyyli: vankka faktapuoli sekä mukava muisteleva ote. Kirja on helppolukuinen, vaikka armeijaa käymättömän onkin välillä vaikea pysyä perässä pitkissä sotakuvauksissa. Termistökään ei meikäläisellä ole aivan hallussa, joten espanjalaiset ratsut ja kasematit menevät vähän ohi.

Sotatapahtumat selostetaan kronologisessa järjestyksessä vailla suurempia dramatisointeja. Tuuri saa silti kertojanlahjoillaan myös jännitystä syntymään. Pelottava on muun muassa se hetki, kun pataljoonallinen miehiä marssii jäisen järven yli ja heittäytyy maahan peläten varmaan kuolemaa 72 venäläisen lentokoneen lentäessä yli. Hurjintahan näissä kirjan tapahtumissa on se, että ne ovat täyttä totta. Sotakirjoja lukiessa muistaa sen, miten kalliilla hinnalla on Suomen itsenäisyys varmistettu.

Mutta tässä marssissa Unnunkoskelle meille rupesi selviämään sodankäynnistä tämä puoli, ettei meillä ole tulevaisuudessa mitään varmaa kiinnekohtaa, johon voisi tarttua ja jonka varassa elämäämme järjestää. Oikeastaan meillä ei ollut tulevaisuuttakaan.

Kirjasta on tehty erinomainen elokuvaversio Talvisota (1989). Elokuvaan on jokaista sodassa tavattavaa ihmistyyppiä edustamaan kirjoitettu yksi persoonallinen hahmo Tuntemattoman sotilaan tyyliin. Elokuvassa erinomaisen roolisuorituksen tekee Taneli Mäkelä Martti Hakalana. Mukana on myös valkokankaan pohjalaismiehen prototyyppi Esko Nikkari, jonka roolisuoritus on elokuvan mieleenpainuvin. Erikoisen suomalaisen sotaelokuvan Talvisodasta tekee se, että siinä äänen saa myös kotirintama.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Charles Dickens: Joululaulu (A Christmas Carol in Prose, Being a Ghost Story of Christmas, 1843)

Joululaulu kertoo ilkeästä ja ahneesta liikemies Scroogesta, joka inhoaa joulua, haalii rahaa ja kohtelee rumasti muita ihmisiä. Jouluaattona Scrooge saa vieraakseen entisen yhtiökumppaninsa Marleyn kahleita kantavan haamun, joka varoittaa, että Scroogen loppu tulee olemaan kamala, jollei tämä tee parannusta. Jouluyön aikana Scroogelle ilmestyy kolme henkeä, joiden avulla Scrooge ymmärtää eläneensä elämän aivan väärin ja olevansa kaikkien vihaama, kamala ihminen. Joulupäivän aamuna Scrooge herää ja ymmärtää saaneensa toisen mahdollisuuden. Riemuissaan Scrooge lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen, käy joulupäivällisellä ja iloitsee joulusta. Scrooge muuttuu hyväksi ihmiseksi elää elämänsä loppuun asti onnellisena ja rakastettuna.

Joululaulun tarina on aina koskettanut minua. Tarina on viktoriaanisen opettavainen, mutta toivon, ettei kukaan suhtaudu tarinaan kyynisesti vaan antaa sen muuttaa jotain sisimmässä. Joululaulu sytyttää sydämeen kynttilän! Toivottavasti se loistaa vielä sitten, kun muistot kirjan suurista viisauksista unohtuvat arjen keskellä.

Tästä lyhyestä kirjasesta en halua enempää sanoa - lukekoon jokainen sen itse! Mutta en voi olla puhumatta Joululaulun filmatisoinneista, niitä on nimittäin lukuisia, ja nepä juuri ovat myös minut tutustuttaneet Dickensin tarinaan. Yksi hauskimmista Joululaulun tulkinnoista on mielestäni Muppetti-versio The Muppet Christmas Carol (1992). Oma suosikkini on kuitenkin Disneyn Mickey's Christmas Carol (1983), jossa on todellista joulun tuntua ja suurta lämpöä. Tarinaa ei ole kaunisteltu, ja siksi tämä elokuva onkin yksi Disneyn surullisimmista ja koskettavimmista elokuvista. Tarinan eri hahmoja esittävät monet tutut Disney-hahmot, ja ansaitusti ja sopivasti Roope Ankka esittää Scroogea, jolta Scrooge McDuck on nimensäkin saanut.

Kohta se joulu jo tuleekin: huomenna enää kaksi kuukautta aattoon. Ihanaa! :)

maanantai 22. lokakuuta 2012

Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-77)

Leo Tolstoin Anna Karenina on klassikkoteos, johon tutustuin jo nuorena erilaisten elokuvaversioiden kautta. Olen yrittänyt lukea Anna Kareninaa jo monta vuotta mutta olen aina jättänyt lukemisen kesken. Nyt päätin kuitenkin sisulla lukea kirjan loppuun. Ja sisua se vaatikin, sillä kirja oli välillä aika tylsä.

*SPOILAUSVAARA!* Tarinan keskiössä on kaunis Anna Karenina, jonka avioliitto kuivan virkamiehen Aleksei Kareninin kanssa vaarantuu, kun hän kohtaa viehättävän kreivi Vronskin. Annan elämään syttyy suhteen kautta uutta säihkettä, mutta alkuhuuman jälkeen elämästä tulee vaikeaa. Anna tekee valinnan jättää miehensä ja seurata rakastajaansa, mutta samalla hän menettää poikansa ja yhteiskunnallisen asemansa. Kun suhde Vronskiinkin sitten hiipuu, ei Annalle jää mitään elämisen arvoista, ja niin hän tekee itsemurhan.

Teos herättää pohtimaan Annan valintoja. Jospa Anna oli jättänyt pettämättä tai ainakin palannut kiltisti avioliittoonsa - silloin hän olisi saanut pitää rakkaan poikansa mutta toisaalta hän olisi ajan myötä luultavasti muuttunut miehensä kaltaiseksi eläväksi kuolleeksi. Nyt Anna sai elää elämässään todella onnellisen ajan Vronski-suhteen kukoistaessa - mutta samalla hän teki aviorikoksen. Tekipä Annan kummin vain, hänen elämänsä oli tuomittu päättymään huonosti. Aika masentavaa.

Teoksessa on myös toinen rakkaustarina, joka käsittelee samaan tuttavapiirin kuuluvaa Leviniä ja Kittyä. Vaikka tätäkään rakkautta ei kuvata mitenkään idealistisen kauniisti, edustaa heidän suhteensa kuitenkin onnellista ja oikeaa rakkautta vastakohtana Annan ja Vronskin tuhoontuomitulle rakkaudelle.

Koska kirjan juoni on varsin yksinkertainen, lepää kirjan mielenkiintoisuus hahmojen harteille. Ehkäpä siksi kirjaa olikin vaikea lukea loppuun. Kaikki teoksen ihmiset ovat nimittäin jokseenkin epämiellyttäviä. Anna on neuroottinen, Vronski pinnallinen, Levin kurjan vakava, Dolly ja Kitty yksinkertaisia, Stiva rietas joskin inhimillinen. Eniten pidin erinomaisesti kirjoitetusta Aleksei Kareninista, joka lienee yksi maailmankirjallisuuden inhottavimmista hahmoista. Kareninin moraaliset pohdiskelut ovat teoksen kerma, sillä ne paljastavat miehen tunteettomuuden ja iljettävän luonteen.

Anna Karenina on ihmissuhdedraama. Aika vähän tapahtuu, mutta paljon tunnetaan ja ajatellaan. Parasta teoksessa onkin tuo syväluotaus ihmisen psykologiaan ja moraaliin. Tolstoin ihmistuntemus on aivan omaa luokkaansa. Esimerkiksi Annan ja Kareninin välienselvittelykohtaus ja avioeroprosessi on kirjoitettu loistavasti. Kaikki ihmismielen tunteet vaikealla hetkellä käydään läpi, eikä ketään hahmoa säästellä. Tolstoi antaa henkilöiden vuodattaa kirjan sivuille kaikki tuntemuksensa, mutta kertoja ei kommentoi hahmojen elämää. Siksi kirjassa säilyy koko ajan viileä sävy, eikä tarina siksi herättänyt kummempia tunteita minussa.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Kathryn Stockett: Piiat (The Help, 2009)

Kathryn Stockettin Piiat-kirja sijoittuu 1960-luvun alun Mississippiin, jossa jokaisella valkoisella kotirouvalla on musta palvelija, joka kasvattaa valkoisen rouvan lapset, pesee pyykin ja tekee ruuat. Mustat piiat saavat kohdata joka päivä rasismia, ilkeitä sanoja ja huonoa käytöstä valkoisten rouvien taholta. Sitten eräänä päivänä valkoinen neiti Skeeter, jonka ystävät ovat jo aviossa ja komentelevat omia piikojaan, saa idean: kirjoitetaan kirja mustien naisten kohtelusta.

Piiat-kirjassa on hieno idea mutta paljon puutteita. Juoni keskittyy kirjantekoprosessiin ja lässähtää jossain vaiheessa aika pahasti muuttuen jankkaukseksi. Pituuttakin kirjalla on liikaa. Pahin ongelma on se, että lukijaa pidetään tyhmänä ja siksi kaikki selitetään auki.

Kirjan valkoiset hahmot ovat yksiulotteisia hyviksiä tai pahiksia. Skeeter on nolostuttava hahmo: kliseinen erilainen tyttö, joka ei ole kiinnostunut muodista, meikeistä ja miehistä vaan haaveilee kirjailijanurasta. Valkoiset kotirouvat taasen esitetään helvetinmoisina kotinatseina, epämiellyttävinä ja tyhminä ihmisinä. Parhaiten on kuvattu mustat naiset, erityisesti Aibileen, joka on elämänmakuinen ja todellinen hahmo.

Parasta kirjassa on ehdottomasti keskiluokkaisen amerikkalaisen arkielämän kuvaus mustien naisten kriittisestä näkökulmasta. Ajankuvaus toimiikin välillä hyvin ja saa ymmärtämään, millaista elämä oli 50 vuotta sitten. Mutta aika naiivilla tavalla teokseen on otettu mukaan kaikki mahdolliset viittaukset 1960-lukuun väritv:stä ja Sieppari ruispellossa -kirjasta lähtien. Vähempi olisi riittänyt ja vähentänyt kirjan oppikirjamaista otetta.

Vaikka Piiat ei ole mikään suuri taiteen riemuvoitto, se kuitenkin herätti tunteita ja ajatuksia. Kuinka rumasti mustia kohdeltiinkaan aikoinaan! Vihastuin suunnattomasti mutta sitten ajattelin Barack ja Michelle Obamaa ja suorastaan liikutuin. Asiat muuttuvat mutta eivät itsestään - jonkun pitää tehdä aloite. Siitä kertoo myös Piiat-teos: yksilön rohkeudesta aloittaa muutos.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Philip Pullman: Universumien tomu (His Dark Materials, 1995-2000)

Englantilainen Philip Pullman on ansaitusti saanut mainetta ja kunniaa ylistetyllä Universumien tomu -fantasiatrilogiallaan (His Dark Materials). Kirjasarjan kolme osaa ovat nimeltään Kultainen kompassi (Northern lights, 1995), Salaperäinen veitsi (The subtle knife, 1997) ja Maaginen kaukoputki (The amber spyglass, 2000).

Ensimmäisessä kirjassa tutustutaan trilogian päähenkilöön, Oxfordissa asustavaan Lyra Belacquaan. Lyran hyvä ystävä Roger kaapataan, mutta sisukas tyttö päättää pelastaa ystävänsä ja joutuu hurjiin seikkailuihin. Toisessa kirjassa kuvioihin astuu trilogian toinen lapsitähti, Will Parry. Will ja Lyra yhdistävät voimansa ja jatkavat seikkailua yhdessä. Tarina on niin mutkikas, etten edes yritä selittää sitä tarkemmin. (Wikipedia-juoniselosteet ovat aika hyviä! :D)

Trilogian fantasiamaailma on kiehtovasti rakennettu, sillä se koostuu rinnakkaismaailmoista, jotka ovat Pullmanin nerokas keksintö. Lyran maailmassa on Oxford, mutta se ei ole sama kuin meidän maailmamme Oxford. Tämä ajatus on hirveän jännittävä mutta myös vaikea ymmärtää. Selitin idean itselleni jotenkin näin: sama Maapallo pyörii jokaisen rinnakkaismaailman maantieteellisenä ja kulttuurisena ympäristönä mutta silti erilaisena. Rinnakkaismaailmojen lisäksi Pullmanin fantasiamaailmassa on monia kiinnostavia fantasiaelementtejä kuten daimoneita (ihmisten eläinmuotoiset sielut).

Parasta Pullmanin teoksessa ovat kuitenkin moniulotteiset hahmot. Lemppareitani ovat Lyran vanhemmiksi osoittautuvat mysteeriset Lord Asriel ja rouva Coultier. Kirjasarjan loppuun asti mietityttää, ovatko he "hyvän vai pahan" asialla. (Pullmanin maailmassa tosin sellaisilla seikoilla ei merkitystä ole.) Mukana on myös monia muita jänniä tyyppejä kuten norjalaisia jääkarhuja, suomalaisia noitia, gyptejä, aeronautteja, samaaneita ja väkivaltaisia enkeleitä.

Kirjasarjassa on monia hämmentäviä asioita. Yksi niistä on lasten julmuus. Pullman laittaa lapsihahmonsa tappamaan, kärsimään, kiduttamaan ja kuolemaan. Universumien tomun lapset eivät todellakaan ole viattomia pikkupulmusia. Siksi kirja on mielestäni välillä sangen ahdistava. Pullman hämmentää myös uskontonäkemyksillään, jotka ovat aika -öh- mielenkiintoisia. *Spoilausvaara!* Lyran arkkiviholliseksi osoittautuu nimittäin katolista kirkkoa muistuttava Magisterium, ja Lyran ja Willin suuri tehtävä on tappaa itsensä Kaikkivaltias. Hohhotihoi, tässä kohtaa lopahtaa innostukseni kirjaa kohtaan - mutta vain hetkeksi.

Universumien tomussa on kiehtova fantasiamaailma, erikoisia juonenkäänteitä, tappavan tehokasta toimintaa ja loistava henkilökaarti. Lisäksi teokset on erinomaisesti kirjoitettu, sillä Pullman kirjoittaa mukaansatempaavasti ja erityisen haka hän on jännittävien loppuhuipennusten luojana. Lyhyesti sanottuna Universumien tomu on aivan järisyttävän hyvä kirjasarja.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Diego Marani: Viimeinen vostjakki (L'ultimo dei vostiachi, 2001)

Kahteenkymmeneen vuoteen Ivan ei ollut lausunut sanaakaan, kahteenkymmeneen vuoteen ei koko Pohjois-Siperiassa ollut kajahdellut kieli, jota puhui maailman vanhin kantauralilainen heimo, vostjakit, samojedien serkut. Nuo kesyttömät karhunkaatajat olivat aikoinaan eläneet Byrrangan vuorilla, ja tiedemiehet uskoivat heidän kuolleen sukupuuttoon. Kuullessaan nuo äänteet koko luonto vavahti. Ne, joita ei ollut mainittu nimeltä vuosiin, heräsivät horroksesta ja huomasivat olevansa olemassa. Jokainen eläin vastasi omalla kutsuhuudollaan Ivanin sanoihin. Nuo ihmiset olivat palanneet, heimo, joka osasi puhua susien kanssa, tiesi arktisten järvien pohjamudissa lymyävien mustien kalojen nimen ja tunsi pehmeät tunturikasvit, joiden kukat värjäävät Taimyrin yläpuolella kohoavat kalliot sinipunaisiksi keskellä kesää vain päivän pari ajaksi. He olivat tulleet takaisin: samat ihmiset, jotka olivat metsien pimeydessä löytäneet väylän toiseen maailmaan eivätkä olleet enää halunneet kääntyä takaisin.

Ivan Vostjak on kadonneen suomalais-ugrilaisen heimon, vostjakkien, viimeinen edustaja, jonka venäläinen kielitieteilijä Olga Pavlovna kohtaa Siperiassa aineistonkeruumatkalla. Olga nappaa Ivanin mukaansa ja matkaa Helsinkiin suomalais-ugrilaisten tutkijoiden konferenssiin. Olga aikoo Ivanin avulla todistaa oikeiksi kielitieteelliset teoriansa, jotka kumoaisivat suomalaisen professori Jarmo Aurtovan omat teoriakehitelmät. Niinpä Aurtova päättää tuhota todisteet vostjakkien kielestä ja Ivanin olemassaolosta. Näin saa alkunsa tapahtumaketju, johon sekoittuvat myös parittajasaamelainen, joukko venäläisiä huoria sekä Korkeasaaren eläimet. Melkoinen soppa syntyy näistä aineksista!

Italialaisen Diego Maranin Viimeinen vostjakki (L'ultimo dei vostiachi, 2001) on hauska ja harmiton kirja, jossa yhdistyy myyttinen luontofiilistely, eksakti kielitiede ja hullu stoori. Vaikka kirjassa on loistava idea, ei tarina koskaan kuitenkaan lähde aivan lentoon. Näistä pienistä puitteista huolimatta Viimeinen vostjakki on piristävä ja viihdyttävä luku-snack.

Kielitieteelliset keskustelut ovat tekstin suola. Kirjassa sotketaan iloisesti sekaisin epätieteellisiä teorioita suomalaisten etnisestä alkuperästä sekä tieteellisesti vakuuttavia termijonoja velaarisista affrikaatoista ja redusoituneista vokaaleista. Diego Marani on taustaltaan kielitieteilijä, ja sen huomaa.

Yksi juttu jäi kuitenkin ihmetyttämään. Mikä kumma on "vostjakki"? Udmurtin kielen puhujia on vanhastaan nimetetty votjakeiksi, mutta vostjakeista en ole kuullut. Jännä juttu. No, hällä väliä. Tarinaan nämä vostjakit sopivat mainiosti, olkootpa olemassa tai eivät.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Richard Yates: Revolutionary Road (1961)

Richardin Yatesin Revolutionary Road (1961) on hieno joskin masentava kirja. Moderni amerikkalainen klassikko kertoo julmia totuuksia elämästä ja avioliitosta. Kirjan viimeinen lause on säälimättömyydessään nerokas.

Frank ja April Wheeler elävät tylsää, merkityksetöntä lähiöelämää, kunnes eräänä päivänä he päättävät viskata kurjan nykyisyytensä romukoppaan, muuttaa Parisiin ja vihdoinkin elää. Jo etukäteen voi arvata, miten siinä käy - ei kovin hyvin.

Kirjan herättämät ajatukset iskivät ja lujaa, niin tutuilta ne tuntuivat. Eikö elämäni olisi parempaa, jos asuisin muualla? Ehkä elämäni saa sisältöä, jos poistun oravanpyörästä. Ehkä minusta tulee parempi ihminen. Mutta miten muutos tapahtuu, ja onko se lopulta edes mahdollinen? Olisiko Frankin ja Aprilin elämä voinut muuttua kauniimmaksi ja paremmaksi? Vai oliko kaikki jo hukassa... Olipa miten oli, haave saa hulluksi ja murskaantuessaan tekee todella kipeää.

Kipeää tekevät myös Yatesin perhehelvettikuvaukset: Niin riita riistäytyi hallinnasta lopullisesti. Se riepotteli heidän käsiään ja jalkojaan ja vääristi kasvot vihan vimmaan, se usutti heidät yhä kovemmin ja syvemmälle toistensa heikkojen kohtien kimppuun ja neuvoi ovelia kiertoteitä toisen vahvojen puolien selustaan, opetti nopeiden taktiikanvaihdosten, harhautusten ja vastaiskujen käyttöä. Se heitti heidät yhden ainoan hengenvedon aikana vuosien takaisiin muistoihin, joista ammentaa vanhoa aseita ja joilla repiä vanhat haavat auki. Se jatkui ja jatkui.

Revolutionary Road maalaa mielenkiintoisesti American in Paris -ilmiötä. Amerikkalaisethan tunnetusti rakastavat Pariisia. Vuosikymmeniä ovat taiteilijavirrat kulkeneet Amerikasta Pariisiin. Siellä syntisen Euroopan kätköissä, punaviinihuurussa ja patonkiähkyssä on amerikkalainen taiteilija löytänyt itsensä. Edelleen tänä päivänä Pariisi on pullollaan amerikkalaisia turisteja. Mitä Pariisi symboloi amerikkalaisille? Romantiikkaa, vapautta, eurooppalaisuutta, turmiota...? Pariisin symboliarvo on korkea. Amerikkalaiset kirjat ja elokuvat ovat tulvillaan viittauksia Pariisiin. Loppukohtaukset Pariisissa ovat romanttisten komedioiden klisee. Pariisi on unelmien täyttymys. Siksipä tuntuu osuvalta, että myös Wheelereiden kaipuun kohde on Pariisi - etenkin kun he eivät sinne pääse. Niin yksinkertaista se on: nämä amerikkalaisen lähiön asukkaat eivät pääse Pariisiin. Haaveet eivät toteudu, todellisuus on liian raskas. Mieleen nousevat Marianne Faithullin onnettomasta kotiäidistä kertovan laulun sanat: She realized she'd never run through Paris in a sport car with a warm wind in her hair... Tosin jokainen Pariisissa käynyt tietää, että Seineltä käy kylmä tuuli.

Revolutionary Roadista on tehty vuonna 2008 hieno elokuvafilmatisointi, jonka on ohjannut amerikkalaisen perherealismin kuvaamisen mestari Sam Mendes. Kate Winslet ja Leonardo diCaprio esittävät Aprilia ja Frankia erinomaisesti. Revolutionary Roadia voisi sanoa Titanicin realistiseksi jatko-osaksi. Kaunis rakkaustarina muuttuu arkielämässä raastavaksi tuskaksi. Hiphei.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Mary Marck: Eeva-sarja (1917-1923)

Löysin muutama vuosi sitten uudestaan Mary Marckin tyttökirjat. Muistan jo alakouluikäisenä katselleeni kirjastossa Eeva-sarjaa, mutta vasta nyt jaksoin todella lukea niitä. Kirjat eivät ole kovin erikoisia vaan aika perinteisiä tyttökirjoja luokkakuvauksineen, kaavamaisine juonineen ja klassisine henkilötyyppeineen, mutta jotain viehättävää niissä kuitenkin on.

Ensimmäisessä kirjassa Eevan luokka tutustutaan nimen mukaisesti Eevan luokkaan ja kaveripiiriin. Tämä on mielestäni kirjasarjan paras osa, jossa mukana on elävää kuvausta ja hauskoja tapahtumia. Toinen osa Vähän enemmän Eevasta menettää paljon keskittymällä luokkakuvauksen sijaan Eevan seikkailuihin. Kirjassa on aika hohhoijaa-tason juoni. Kolmannessa kirjassa Yhteiskoululaisia Eevan luokka valmistautuu ylioppilaskirjoituksiin, ja neljännessä kirjassa Hyvästi Eeva! Eeva muuttaa ulkomaille.

Parasta antia kirjassa on hauska henkilökavalkadi. Päähenkilö Eeva on aika rauhallinen tyttö, mutta hänen pikkusisaruksensa aiheuttavat usein hupia. Luokan tähtityttö on eläväinen Hertta. Muita hauskoja hahmoja ovat maanläheinen Etta ja luokan hupiveikko Harri Neva, joka sivaltaa usein sanallisesti tyttöjä.

Kirjan nuoret ovat varakkaista perheistä kotoisin ja asuvat Helsingissä, mikä luo heidän elämäänsä lisähohdetta ja tuo lukijalle iloa: vanhan ajan Helsinki-kuvausta on superhauskaa lukea! Seuraavan kerran Fazerin kahvilassa istuessa on hauska ajatella, että siellä on 90 vuotta sitten istunut myös Eeva luokkatovereineen. ;)

Kaikkein intresanteinta kirjoissa on niiden ilmestymisaika: ensimmäinen kirja ilmestyi vuonna 1917! Siinä kirjassa en vielä havainnut mitään merkkiä siitä, että Eeva asustaisi pian itsenäisessä Suomessa, mutta seuraavana vuonna ilmestyneessä kakkoskirjassa Eeva kavereineen jo vannoi palavaa rakkauttaan Suomea kohtaan. Kolmas osa on ilmestynyt 1921 ja neljäs osa 1923. Ajankuvaus on kiehtovaa: nuoret menevät elokuviin katsomaan Chaplinin mykkäelokuvaa. Eeva-sarjan paras anti onkin se, että se kertoo, millaista oli nuorten tyttöjen elämä Suomen historian kääntökohtina.

torstai 17. toukokuuta 2012

Paavo Rintala: Pojat (1956)

Paavo Rintalan Pojat-kirja (1956) kuvaa suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisten suhteita sodanaikaisessa Oulussa. Pääosassa on Raksilassa asuva poikajoukkio, jonka elämän saksalaisten tulo sekoittaa. Jengiin kuuluvat huimapäinen Jake, liikemiesmäinen Matti, pieni mutta sisukas Urkki, henkevä Immu sekä Pate.

Teoksessa pojat liikkuvat paljon saksalaisten kannoilla: he myyvät saksalaisille olutta, auttavat purkamaan heidän tavara-autojaan ja vaanivat heidän naisseikkailujaan. Saksalaiset tuovat jännitystä poikaviisikon nuoruusaikaan. Saksalaisilla on myös syvempi merkitys pojille. Kun isät ovat rintamalla, tarvitsevat varttuvat pojat jonkinlaisen miehen mallin, ja sitä saksalaiset pojille edustavat.

Kirjan alaotsake kuvaa saksalaisihannetta todella osuvasti: Kuvia vv. 1941–44 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin. Pojat tosiaankin ihailevat saksalaisia, hehän ovat sotasankareita: Kaikki [pojat] ihailivat upseeria. - - Vihreä sotilaspuku merkitsi pojille suurinta ja voimakkainta, mitä he saattoivat mielessään kuvitella, varsinkin kun siinä oli upseerin arvomerkit. Maailmanvalloittaja, kengissäkin raudoitukset. Ja autoja, paljon autoja, oopeleita eikä mitään romuja.

Kirjan kertoja suhtautuu poikiin samalla aikaa ymmärtäväisesti että vähän huvittuneesti. Poikien seikkailut kuvataan viihdyttävästi. Mukana on hauskoja mutta myös pelottavia hetkiä. Huumori luistaa, ja monta kertaa kirjaa lukiessaan saa remahtaa nauruun oikein kunnolla.

Dialogikohdat tuovat mieleen Väinö Linnan kirjoitustyylin: puhe kuulostaa aivan aidolta kirjoitettuna. Tässä on yksi hyvä esimerkki puhekohdista eli mitä Immun vaari tuumaa poikien konjakkipullolahjasta: No niinpä perkele on... on se... mistä, te pojaaat,... poojat, mistä te tämän pimititte... nyt äkkiä totuus julki, harminpaikka ku ennätin maistaa, mutta en minä muuten ois uskonu, enkä usko vieläkään... taijanpa ottaa saman tien toisen huikan... joo, perrr... konjakkia tämä on ja melkosen hyvvää, vaikka on näämmä saksalaisten tekemää, mutta eihän se konjakki siittä oo pilalla, ei onneksi... jooh, on tämä konjakkia... voi pojat, mistä te tämän vönitte, kertokaas äkkiä, en minä teitä kovasti rankase, onnittelen, ku ootte sakemanneilta pystyneet varastamaan, mutta rankasen silti, varkaus on varkaus ja rangaistava teko vaikka oisitta varastaneet itteltään Hitleriltä, rankaisisin sittenkin, mutta onnittelisin toisaalta... joooh, hyvä maku tässä on, pirun hyvä, eivät oo pystyneet sakemannet onneksi konjakin makua pillaamaan vaikka kaikki muut asiat ovat pilanneet, aijjai, ku lämmittää mukavasti, pojat... pojat, perkeleen pojat, heheee.

Tässä esimerkissä tulee esille myös Rintalan kirjan miinuspuoli: toisto ja jankkaus. Monet kohtaukset kestävät tuhottoman kauan, vaikka lyhyemminkin olisi asian voinut ilmaista. Toisaalta tällaisissa pitkittyneissä kohdissa tulee realistisesti kuvattua tilanteet. Makuasia lienee siis, tykkääkö Rintalan rimpsuista vai ei.

Pojat on hieno kasvukertomus ja myös historiallisesti merkittävä teos kuvatessaan kotirintaman elämää. Oululaiselle kirja on pakollista mutta mukavaa luettavaa: tutut paikannimet vilahtelevat joka välissä ja lämmittävät mieltä. Kirjassa myös kuvataan, millainen Oulu oli 70 vuotta sitten, ennen teknologiahurmosta ja uusia jättisiltoja. Kaiken kaikkiaan Pojat on oikein viehättävä kirja!

maanantai 14. toukokuuta 2012

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys (Nesnesitelná lehkost bytí, 1984)

Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys (Nesnesitelná lehkost bytí, 1984)kertoo prahalaisen pariskunnan Tomášin ja Terezan suhteesta. Taustalla käydään läpi Tšekinmaan poliittisia käänteitä 1960-luvulta lähtien. Teos kritisoi kommunistihallintoa mutta enemmän se analysoi ihmisyyttä yleensäkin. Teoksella on älykkömaine eikä syyttä: Tomášin ja Terezan rakkaudesta kerrotaan filosofian, teologian, historian ja taiteen kautta. Tunteista kerrotaan viileästi ja viiltävästi. Tästä kaikesta johtuen kirja on älykäs, pistävä ja surullinen.

Pidin Kunderan teoksesta kovasti, vaikka se onkin vaikea. Siksi en nyt enempää osaa sanoa tästä teoksesta. Sen sijaan heitän tähän loppuun muutaman mielenkiintoisen lainauksen. Lähes jokaiselta kirjan sivulta on nimittäin löydettävissä ihmiselämän riipaisevia totuuksia. Ne ovat kirjan ehdoton suola.

Ihminen elää kaiken heti ensi kerralla ja valmistautumatta osaansa. Ikään kuin näyttelijä joka esiintyy harjoittelematta osaansa. Mutta minkä arvoista elämä voi olla, jos sen ensi harjoitus on elämä itse? Siksi se muistuttaa aina luonnosta. Ilmaus ei kuitenkaan ole täsmällinen, sillä luonnos on aina jonkin hahmotelma, maalauksen esiaste, mutta meidän elämämme luonnos ei ole minkään hahmotelma, siitä ei synny minkäänlaista maalausta.

-- ihmiselämät ovat juuri niin sommiteltuja! Ne ovat sävellysten tapaan rakennettuja. Kauneudentajun johdattama ihminen muuttaa satunnaisen tapahtuman -- aiheeksi, joka säilyy hänen elämänsä sävellyksessä. Hän palaa sen pariin, toistaa, muuttaa ja kehittelee sitä kuin säveltäjä sonaattinsa teemoja. -- Tietämättään ihminen soveltaa elämäänsä kauneuden lakeja, oli hänen toivottomuutensa miten syvää tahansa.

Ps. Kirjan kannessa on mainoslause: Eurooppalaisen kirjallisuuden huikea voimannäyte! Olen samoilla linjoilla. Kunderan kirja on ennen kaikkea eurooppalainen. Se lainaa käsitteensä Euroopan älyllisestä historiasta, tapahtuu useissa Euroopan vanhoissa kulttuurimaissa ja luo tästä kaikesta herkullisen sekoituksen. Tälle Eurooppaa rakastavalle, keskieurooppalaistuneelle suomalaiselle Kunderan kirja oli siis aivan mahtava lukukokemus!

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Stieg Larsson: Millenium-trilogia (Millenium-serien, 2005-2007)

Stieg Larssonista on kuullut jokainen. Ruotsin ykkösdekkaristin Millenium-trilogiasta on tullut supersuosittu. Kirjoja on luettu ahkerasti Ruotsissa ja ulkomailla, ja ne on ehditty filmatakin jo.

Trilogiaan kuuluu kolme osaa, joilla on iskevät nimet:
Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor, Norstedts, 2005),
Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden, 2006) ja
Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, 2007).

Millenium-trilogia tuntuu olevan kuin huumetta lukijoille. Monen kirjojen ystävän olen kuullut toteavan, että "yleensä en lue rikolliskirjallisuutta, mutta näistä kirjoista tykkäsin". Kuulun itsekin tähän ryhmään. Ahmin kirjat heti, kun käsiini sain, sillä aloitettuani en voinut enää lopettaa. Näissä kirjoissa on sitä jotain.


Tarina ja kieli

Millenium-trilogian vahvimpia puolia on tarina, joka koukuttaa lukijan alusta lähtien. Tarinassa on kaksi päähenkilöä: fiksu naistennaurattaja-rikostoimittajanrenttu Mikael Blomkvist sekä nerokas joskin antisosiaalinen tietokonehakkeri Lisbeth Salander.

Ensimmäisessä kirjassa vanha teollisuuspamppu palkkaa Blomkvistin selvittämään 1960-luvulla kadonneen sukulaistyttönsä arvoitusta. Lisbeth pääsee Blomkvistin tutkimusten jäljille hakkeroidessaan tämän konetta, kiinnostuu aiheesta ja tulee auttamaan Blomkvistia tutkimuksissa. Ensimmäisessä kirjassa saadaan vihjeitä Lisbethin synkästä menneisyydestä, mutta toden teolla salaisuuksien ja valheiden vyyhti alkaa aueta vasta toisessa kirjassa, jossa Lisbeth joutuu salaliiton uhriksi ja alkaa selvittää välejä menneisyytensä kanssa. Kolmannessa kirjassa sama tarina jatkuu ja saa vielä hullumpia käänteitä. Alkaa hurja tapahtumavyöry, josta ei actionia lopu. Ensimmäinen kirja tuntuu hieman irralliselta muihin kirjoihin verrattuna. Se on klassinen murhamysteerinselvitysstoori, kun taas toinen ja kolmas kirja ovat oikeastaan yksi iso teos, joka on jaettu kahdeksi kirjaksi. Kevyestä murhamysteeristä alkunsa saanut tarina paisuu trilogian aikana poliittiseksi pommiksi, jossa käydään selvittämään Ruotsin lähihistorian suurinta oikeusmurhaa.

Dekkareille ominaisesti teos on hyvin tarinavetoinen ja lisäksi vähän kehnosti kirjoitettu. Larsson ei oikeastaan ole kauhean lahjakas kirjoittaja. Kaunokirjallisesti trilogia ei ole mitenkään mestariteos vaan perusdekkari, jonka perinteiset kerrontakeinot kuten lukujen cliffhanger-loput lähinnä haukotuttavat. Lisäksi kirja rönsyilee aivan tarpeettomasti. Kirjat julkaistiin postuumisti, eikä Larssonin tekstiä ilmeisesti haluttu muokata - ja se näkyy. Kyllähän tästä olisi voinut jotain karsia, esimerkiksi erään kolmannen kirjan täysin turhan sivujuonen.

Jos unohdetaan kaunokirjalliset heikkoudet, trilogia on kuitenkin mainiota luettavaa, ja sisällöllisesti kirjoilla on paljon annettavaa.


Yhteiskunnallisia aiheita

Juuri kirjojen yhteiskunnallinen kantaaottavuus lienee syy sille, miksi kriitikot teoksen ovat niin korkealle arvostaneet. Larsson kietoo tarinan ympärille yhteiskunnallisen kritiikkinsä - vai pitäisikö sanoa saarnansa, niin tulisesti Larsson kritisoimiaan asioita kailottaa.

Sivujuonteissa vilistää uusnatseja, huumerikollisia, pedofiilejä, moottoripyöräjengiläisiä ja valtion viranomaisia. Onpahan mukana itse pääministerikin. Samalla annetaan lyöntejä poliisille, oikeuslaitokselle ja muille arvostetuille instituutioille. Herää kysymyksiä: Salliiko yhteiskunta rikollisuuden ja muun kauheuden? Mikä ja kuka tätä maailmaa oikein ohjaa?

Mielenkiintoista oli huomata, kuinka Larssonin pahikset jakautuivat etnisesti kahteen kastiin. Trilogiassa instituutionaalista ja kliinisempää väkivaltaa edustavat ruotsalaiset, mutta likaisen työn tekevät ulkomaalaiset. Rikollisten kansallisuuksiin lukeutuu balttialaisia, slaaveja, venäläisiä, saksalaisia ja suomalaisia. Rikolliset osoittautuvat kuitenkin lopulta pikkutekijöiksi poliitikkojen ja viranomaisten ohjailemassa pelissä. Valta siis säilyy ulkoapäin ah-niin-puhtoisilla ruotsalaisilla.

Larsson on selvittänyt tarkkaan, kuinka Ruotsin poliittinen verkosto toimii ja räjäyttää tarinansa lukijan silmille hyvin faktoitettuna. Larsson näyttää naturalistisesti, miten surkea länsimainen oikeuskäytäntö käytännössä on ja miten helposti ihminen joutuu koneiston uhriksi. Larsson järisyttää ruotsalaisen kansankodin peruspilareita julistamalla yhteiskunnan toimintaa ylläpitävät instituutiot rasismin ja korruption pesäksi.

Larssonin väitteitä kuitenkin nakertavat uskottavuusvaje ja mustavalkoisuus. Vastakkainasettelu ällöttää: toiset ihmiset ovat hyviä ja toiset pahoja. Erityisesti paha mies vs. hyvä nainen -jako menee välillä överiksi, vaikka Larsson varmaan hyvää tarkoittaakin, onhan hän teoksessaan kovasti naisten asialla.

Naurettavimman roolin saa median käsittely. Lööppilehdistö vs. tutkiva journalismi -taistelun voiton vie luonnollisesti jälkimmäinen. Tutkiva journalismi nousee pyhäksi asiaksi, jonka tarkoituksena on ratkaista kaikki maailman ongelmat ja saattaa syylliset oikeuteen, kun poliisi siihen ei nähtävästi kykene. Larsson-universumin suurin sankari on toimittaja, joka yhdessä hakkereiden kanssa ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Kirjat saavat pohtimaan, kenellä se valta tässä maailmassa onkaan de facto.


Lisbeth Salander

Omaperäisintä Millenium-trilogiassa on sen päähenkilö, Lisbeth Salander, jonka hahmoa on ylistetty 2000-luvun kirjallisuuden parhaaksi naishahmoksi. Lisbeth on aivan erilainen eikä haluakaan muuttua massaksi, missä lienee hänen kiehtovan persoonansa lumo yksinkertaistettuna. Tämän kuoren taakse kätkeytyy kiehtova, ristiriitainen ja anteeksipyytelemätön persoona.

Lisbeth Salanderin hahmon kautta käsitellään yhtä kirjojen pääteemoista eli väkivaltaa. Lisbeth joutuu kohtaamaan monenlaista väkivaltaa: fyysistä, seksuaalista, henkistä ja institutionaalista. Lisbeth ei kuitenkaan suostu väkivallan uhriksi vaan taistelee sadistisia ja seksistiä paskiaisia vastaan käyttämällä itsekin väkivaltaa, tosin perinaisellisesti vain itsepuolustukseen ja kostoon - ei koskaan hyökkäykseen tai sadistiseen kiduttamiseen kuten trilogian miehet.

Lähes kaikki kirjasarjan miehet inhoavat tai vähintäänkin kammoavat Lisbethiä, ja varsinkin machomiehille hän on punainen vaate ylittämällä sukupuolensa rajat ja tekemällä justiinsa, mitä itse lystää. Lisbeth saa Mikael "Kalle mestarietsivä" Blomkvistilta "Peppi Pitkätossu" -lempinimen, joka jollain hurjalla tavalla kuvaa Lisbethiä todella osuvasti.

Sarjan muut miehet taasen kutsuvat Lisbethiä vähemmän imartelevimmilla nimillä kuten saatananpalvojalesbo ja sosiopaattimurhaaja. Miehet pelkäävät Lisbethiä ja antavat siksi tälle alentavia ja pelkoa vähentäviä lempinimiä. Tämä on näiden machomiesten tapa kieltää vaikeasti hyväksyttävä nainen, joka ei edusta normia (hetero, kiltti, nätti). Julistamalla Lisbethin epänormaaliksi miehet kiertävät ongelman, koska muuten Lisbethin, erilaisen naisen, olemassaolo uhkaisi miesten patriarkaalista kuvaa naisen ja miehen rooleista ja asemasta maailmassa.

Kakkoskirjassa sanottiin osuvasti, että Lisbeth Salander on nainen, joka vihaa naisia vihaavia miehiä. Siinä tulee oikeastaan kirjojen teema esille aika kattavasti. Kyseessä on taistelun alku, sodanjulistus.

Silloin olin pieni pelokas tyttö, tuskin teini-ikäinen. Nyt olen aikuinen nainen. Voin tappaa sinut jos haluan.


Larssonin viehätys

Mikä näissä kirjoissa siis kiehtoo? Fiksua olisi varmaan sanoa, että kirjat paljastavat kulttuurimme naisvihamielisyyden ja kritisoivat oivalla tavalla nykypäivän sosiaalisia ja poliittisia ongelma. NOT. Yhteiskunnallinen kritiikki on yksi kirjan vahvoja puolia, mutta kyllä teosten kiehtovuuden syy on actionia pullistelevassa tarinassa, värikkäissä hahmoissa sekä seksi ja väkivalta -yhtälössä.

Silti toivon, että Larssonin kirjat herättäisivät lukijoita ajattelemaan. Millenium-trilogialla on ollut viime vuosina valtaisasti medianäkyvyyttä. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka sen yhteiskunnallinen sanoma on vaikuttanut lukijoihin ja elokuvaversioiden katsojiin. Onko Millenium-trilogia vain paljon rahaa tuottanut, muodikkaaseen yhteiskuntakritiikkiin paketoitu väkivaltatarina, vai voisiko sillä suurempi ja pysyvämpi merkitys?

(PS. Millenium-trilogiaa on ansiokkaasti pohdittu mm. Kirsin kirjanurkassa sekä Jäljen äänessä.)

torstai 15. maaliskuuta 2012

E. B. White: Lotta ystäväni (Charlotte's Web, 1957)

Amerikkalainen E. B. White tunnetaan parhaiten Stuart Little -kirjastaan. Vuonna 1957 ilmestynyt Lotta ystäväni (Charlotte's Web) on kuitenkin hänen teoksistaan se kirja, joka nostettu BBC:n must-luettavan sadan kirja listalle. Listalla killuminen onkin ainoa syy, miksi kirjan luin loppuun.

Kahdeksanvuotias Veera pelastaa vastasyntyneen, kitukasvuisen Vilppu-porsaan lopettamiselta. Vilppu kasvaa navetassa mutta tuntee itsensä yksinäiseksi, sillä muut maatalon elukat eivät halua leikkiä hänen kanssaan. Onneksi Vilppu saa ystävän hämähäkki Lotasta. Uusi onnettomuus kuitenkin uhkaa possun elämää: uhkakuva jouluateriaksi joutumisesta! Lotta ryhtyy punomaan juonta pelastaakseen possuystävänsä.

Jännää on, että oudot amerikkalaiset nimet on suomennettu supisuomalaisiksi: Fern on Veera, Avery on Iivari, Wilbur on Vilppu, Charlotte on Lotta jne. Kuitenkin ollaan selvästi Amerikassa, sillä lapset syövät aamiaiseksi munkkirinkilöitä. Aika epäterveellinen aamupala.

Plussaa antaisin kirjalle erilaisesta päähenkilöstä eli Lotta-hämäkäkistä. Hämähäkkejä pidetään saduissa yleensä pahiksina, mutta tässä kirjassa hämähäkki Lotta on ystävällisyyden ja hyvyyden perikuva. Kaikki muu kirjassa onkin miinusta.

Miksi ihmeessä juuri tämä kirja on laitettu top 100 -listalle? Maailma on pullollaan hienoja lastenkirjoja, ja sitten tämän tylsä joskin herttainen pikkupossun tarina julistetaan must-luettavaksi. Lotta ystäväni -kirjan voisi summata näin: yksinkertainen kieli, yksinkertainen tarina, yksinkertaiset päähahmot - yksinkertaisesti tylsä kirja!

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema (2011)

Vau. Siiri Enorannan Gisellen kuolema (2011) on aika upea teos. Runollinen, koskettava, raastava. Huimaava.

Teos kertoo veljestä ja siskosta. Joelista ja Linneasta. Lapsena sisarukset eroavat toisistaan ja myöhemmin teini-ikäisinä alkavat paikkailla välejään. Tämä prosessi on hidas ja tekee kipeää, ja Enoranta kuvaa sitä rehellisesti. Jo edellisessä kirjassaan Nukkuu lapsi viallinen (2010) Enoranta kuvasi taidokkaasti perheenjäsenten tulehtuneita välejä, ahdistavaa hiljaisuutta, teennäisiä hymyjä. Gisellen kuolemassa Enoranta pääsee vielä pidemmälle, ahdistuksen lähtökohtiin. Enoranta näkee ihmisten eleiden, ilmeiden ja tapojen läpi ja porautuu hahmojensa sisimpään. Se on raskasta luettavaa.

Tarina selviää pikku hiljaa. Vähän väliä saadaan uusia viitteita siitä, mitä Linnea on ja oli: Hän oli totta kehonsa kautta, sen villin instrumentin, sen joka oli mennyt rikki ja pettänyt hänet. Myöhemmin ajattelin hänen niskansa kaarta ja ajattelin että hän oli sukupuuttoon kuoleva eläin, hengiltä kidutettava, lajinsa viimeinen ja siksi tarkoituksensa kadottanut.

Gisellen kuolema on pakkomielteisyyttä ja tukahdutettuja tunteita. Paljon ei tapahdu, mutta se ei ole tärkeää. Lapsuus, nykyhetki ja tuleva kiertyvät yhteen. Lopputulos on huikea mutta surullinen.

Miten tuskallista onkaan se, kun rakas ihminen muuttuu.

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo (1987)

Hannele Huovin lastenhuoneessa asuvat Urpo ja Turpo -nallekarhut olivat kova juttu ysärin puolivälissä, jolloin aloitin peruskoulun. Muistan, miten luokkahuoneessa oli noista herttaisista karvaturreista kertovia kirjoja, joiden lukuvuorosta suorastaan kiisteltiin luokkatovereiden kanssa. Samoihin aikoihin alkoi myös ilmestyä tv-sarja karhukaverusten tempauksista. Eilen törmäsin kirjastossa Urpo ja Turpo -kirjaan, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1987. Nappasin kirjan mukaani ja aivan ihastuin siihen.

Urpo ja Turpo on täydellinen iltasatu pienelle lapselle: jokainen tarina on aukeaman pituinen, ja Jukka Lemmetyn ihastuttava kuvitus tukee tarinaa hienosti. Kieli on huovilaisittain taattua tavaraa: ketterää ja hilpeää. Lämmin huumori naurattaa aikuistakin. Kirjan kertomukset lastenhuoneen seikkailuista ovat iloisia ja ihania. Urposta ja Turposta tulee hyvä mieli.

Mutta kumpi on Urpo ja kumpi Turpo? Siinä vasta kysymys, johon tuleekin tässä heti perään selvennys: Urpo on harmaa leikkikarhu. Sillä on vaalea töpöhäntä, leveä pylly ja se tykkää kukkasista. Turpo taas on ruskea pieni nalle. Se on aikamoinen seikkailija ja hurjapää. Urpo ja Turpo nauravat paljon. Ja koska nauraminen lihottaa, ne ovat aika pulskia molemmat.

Hihi!

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja (Het Achterhuis, 1947)

Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja (Het Achterhuis, 1946) lienee tunnetuin dokumentti toisesta maailmansodasta. Anne Frankin tarina on myös maailmankuulu: 13-vuotias juutalaistyttö Anne Frank kätkeytyy perheensä ja muutaman muun juutalaisen kanssa Amsterdamiin pelastuakseen juutalaisten joukkotuholta heinäkuussa 1942. Perhe viettää Salaisessa siivessään kaksi vuotta, kunnes heidät kavalletaan ja kuskataan keskitysleirille elokuussa 1944. Sinne Anne-parka kuolee 15-vuotiaana vuonna 1945 vain kaksi kuukautta ennen Hollannin vapautusta.

En muista, kuinka kauan olen tiennyt Anne Frankin olemassaolosta, mutta luulen, että ihan pienestä pitäen. Kymmenenvuotiaana pyysin ja sain joululahjaksi Melissa Müllerin kirjoittaman Anne Frankin elämäkerran. Kirjassa kerrotiin koko Annen elämäntarina keskitysleirin kauhuja myöten. Vaikka Anne jäi mieleeni elämään, en kuitenkaan koskaan saanut hänen päiväkirjaansa luettua. Nyt tartuin lopultakin tuohon kirjaan, joka jokaisen ihmisen tulisi lukea.

Lukuintooni vaikutti se, että tutustuin juutalaisuuteen aivan uudesta vinkkelistä talvella ollessani vaihto-opiskelijana Prahassa. Kävin kiertämässä Prahan juutalaiskorttelin ja vierailin ensimmäistä kertaa synagogassa. Tapasin myös ensimmäistä kertaa elämässäni juutalaisia, sillä eräällä kurssillani oli pari mukavaa amerikanjuutalaista poikaa. Suomesta käsin on vaikea ymmärtää juutalaisten merkitystä Keski-Euroopalle: heitä oli ollut siellä lähes aina, ja he olivat tärkeä osa kulttuuria. Prahassakin oli asunut juutalaisia melkein tuhat vuotta ennen toista maailmansotaa. Nyt heitä ei ole enää montakaan jäljellä.

Keski-Euroopan-turneeni karmivimman visiitin tein Krakovaan, jonka naapurikunnassa sijaitsee holokaustin hirvein muistomerkki: Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri. Siellä natsit murhasivat yli miljoona ihmistä, joista suurin osa oli juutalaisia. Anne Frankin päiväkirjaa lukiessani mieleeni muistuivat taas nuo lohduttomat parakit, jonkalaisiin Anna Frank on menehtynyt Bergen-Belsenissä. Näky oli hirveän surullinen.



Anne Frankin päiväkirja ei ole kuitenkaan suruntäyteinen vaan hyvin elämänmakuinen. Alkuosa tosin on aika tylsää luettavaa: kuka nyt yleensäkään jaksaisi lörpöttelevän 13-vuotiaan tytön juttuja kuunnella? Pari vuotta jatkuvien päiväkirjamerkintöjen aikana Anne kuitenkin kasvaa henkisesti, ja kirjan loppuvaiheilla hän on jo melkoinen filosofi, joka pohdiskelee elämää syvällisesti. Hänestä kehittyy myös oiva ihmistuntija, joka tarkkailee Salaisen siiven asukkaita ja kirjoittaa havaintojaan päiväkirjaansa usein hyvin hauskalla tavalla. Annen ironinen huumori onkin yksi teoksen parhaista puolista.

Miltä tuntuisi viettää kaksi vuotta samojen naamojen kanssa neljän seinän sisällä? Hermothan siinä menee. Annen elämä Salaisessa siivessä onkin aika extreme-bigbrother-kokemus. Suurin osa kirjasta on kertomusta piileskelijöiden arjesta, josta ei draamaa puutu. Asukkaiden yhteiselo tuntuu olevan ainaista nahistelua ja jatkuva riitelyä: Kaikki tämä huutaminen, itku ja hermostuneisuus on niin kuluttavaa ja repivää, että iltaisin vaivun vuoteeseen itkien ja kiittäen taivasta, että saan olla puoli tuntia yksikseni. (29.10.1943)

Anne uskoutuu Kittyksi kutsumalleen päiväkirjalleen kuin tosi ystävälle ja vuodattaa tälle kaikki huolensa ja haaveensa. Teini-iälle tyypillistä ovat taistelut äidin kanssa sekä kiukun purkaukset: Kiehun raivosta enkä saa edes sitä näyttää. Haluaisin tömistää jalkojani, kirkua, ravistella äitiä, itkeä ja tehdä mitä tahansa. (30.1.1943)

Ulkomaailma on tulvillaan kauhuja. Ikkunasta Anne näkee juutalaisten kuolonmarsseja, radiosta hän seuraa sodan kulkua. Koko ajan saa pelätä sitä, että joku löytää heidän piilopaikkansa. Pahinta ovat kuitenkin pommitukset: Eilen illalla keräsin neljään kertaan kokoon kaikki tavarani, kun ammuttiin niin kauheasti. Tänään pakkasin laukkuun kaiken, mitä tarvitaan pakomatkalle. Mutta äiti kysyy aivan oikein: "Minne sinä pakenisit?" (1.5.1943)

Iloa Annen elämään tuovat radion musiikkihetket, filmitähtileikekokoelma ja kirjat: Tavalliset ihmiset eivät kerta kaikkiaan tiedä, mitä kirjat meille merkitsevät, meille, jotka olemme vangittuna tänne. (11.7.1943) Toivoa ja mielenrauhaa Annelle antaa myös usko: Jumala ei ole jättänyt minua yksin eikä jätäkään. (31.3.1944)

Vaikeudet kehittävät Annea. Kun ulkomaailmassa myrskyää, Annen sielussa on tyven: Rikkauden, arvonannon ja muun sellaisen voi kadottaa, mutta se omassa sydämmessä oleva onni voi vain himmentyä, ja se palaa aina uutena, niin kauan kuin ihminen elää. Niin kauan kuit voit katsoa pelotta taivasta kohti, niin kauan tiedät olevasi puhdas sisältäpäin ja tiedät, että tulet aina löytämään onnen uudestaan. (23.2.1944)

Ihanaa on se, että Annella säilyy aina valoisa katse tulevaisuuteen. Kurjassakin tilanteessa ihminen ei hellitä toivosta, sillä toivo on se asia, joka ihmiskuntaa ajaa eteenpäin. Annen toiveet eivät kuitenkaan toteudu. Kirja loppuu aivan seinään. Lukija tietää Annen kohtalon ja suree. Niin turhaa on tuo ihmishenkien menetys. Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja antaa sodan inhimilliselle kärsimykselle kasvot ja on vahva argumentti rauhan puolesta.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Thomas Malory: Pyöreän pöydän ritarit (Le Morte d'Arthur, 1485)

Nappasin kirjastosta mukaan kevyeksi iltapäivälukemiseksi Thomas Maloryn Pyöreän pöydän ritarit -kirjan. Teos on ilmestynyt alunperin vuonna 1485 nimellä Le Morte d'Arthur. Kirja on kokoelma kuningas Arthurista ja tämän ritareista kertovista tarinoista. Tarinat ovat varmasti 1400-lukua vanhempia, sillä kuningas Arthur on yksi Englannin kansanperinteen suosituimpia hahmoja.

Kokoelmatausta näkyy kirjan juonessa, joka on aika kehittymätön ja episodimainen. Kehystarina on kaikille tuttu: Arthurista tulee kuningas tietäjä Merlinin avulla. Sitten Arthur alkaa koota ympärilleen ritarijoukkoa ja menee naimisiin prinsessa Guineverin kanssa. Sitten seuraa kirjan tylsin osuus: Graalin maljan metsästys, jonka aikana ritarit säntäävät ympäri Brittein saarta. Lopulta kuningas Arthur kuolee. Näiden tapahtumien välissä on useita muita tarinoita, jotka usein liittyvät aika hatarasti pääjuoneen.

Kirja sopii hyvin romantiikannälkäisille, sillä mukana on paljon taisteluita, seikkailuja, rakkautta ja myös taikuutta. Tosin kristillisen moraalin määrä vaikuttaa välillä vähän raskaalta, ja välillä stoorit ovat aika tylsiä. Fantasiaa on kuitenkin mukana runsaasti esimerkiksi kääpiöiden, tietäjien, taikamiekkojen ja mystisen järven neidon muodossa. Ritarit ovat komeita ja uljaita miehiä, joiden mittelöistä lukee mielellään. Paras hahmo on kuitenkin Arthurin sisarpuoli Morgan le Fay, kaunis ja ovela noita, joka yrittää parhaansa tuhotakseen Arthurin.

1400-luvun proosa on aika kuivaa, joten mikään suurin lukunautinto Pyöreän pöydän ritarit ei ole. Hauskinta onkin etsiä kirjasta anakronismeja, joita tekstissä vilisee hirveä määrä. Tarina sijoittuu 400-luvulle, ja siksi naurettavalta tuntuu, että mukana on myös saraseeneja, paroneita, tuliaseita, shakki, parlamentti, Tower of London ja jopa Canterburyn arkkipiispa. Kaikkein huvittavinta on se, että Englanti vaikuttaa tekstissä kristinuskon ihannemaalta, mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa 400-luvulla, jolloin Englantiin vasta tehtiin lähetystyötä.

Oikeastaan kuningas Arthurin tarina sijoittuu luultavasti sydänkeskiajalle, jonka ristiretkiä ihannoivaan tyyliin teos sopii paavinvallan ja ritari-ihastelun puolesta. Myöhäiskeskiaikaan taasen viittaavat Ranskan ja Englannin jatkuvat taistelut. Tämä historiallisten asioiden sijoitus nykypäivään muistuttaa vähän Suomen kansanperinteen legendoja, joissa Jeesus ja Maria tallustelevat Suomenmaan kamaralla.

Muutkin kulttuurijutut naurattavat. Cornwallin aksentti on tunnettu omituisuudestaan, ja niin lienee ollut myös 600 vuotta sitten. Kirjassa Cornwallin kuningas Mark tunnistetaan cornwallilaiseksi juuri hänen puhetavastaan. :D

Vaikka tämä alkuperäisteos onkin nykylukijalle melkoinen vitsi, kuningas Arthurin tarinat ovat silti jääneet elämään. Populäärikulttuurissa niitä on väännelty ja käännelty jos jonkinmoiseen suuntaan. Varsinkin amerikkalaiset elokuvat ovat saaneet aika kyseenalaista jälkeä aikaan. Disneyn Miekka kivessä (The Sword in the Stone, 1963) panee Arthurin tarinaa aika halvalla: Merlin käy aikamatkalla Bermudan saarilla. Tv-sarja Merlin (1998) tekee myös aika kreisejä tulkintoja tarinasta ja yhdistää tarinaan Shakespearen Mab-keijukaiskuningattaren. Ehkä noloimman vaikutelman antaa kuitenkin Kuningas Arthur (King Arthur, 2004), jossa Keira Knightley ampuu nuolia kuningatar Guineverenä. No vau.

Kirjallisuudessakin Arthur-aiheet ovat aina olleet suosittuja. Oma suosikkini on vuonna 1983 ilmestynyt Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat (The Mists of Avalon). Siinä pääosaan nousee Morgan le Fay, jonka hahmoon Bradley on yhdistänyt muita artuaanisen mytologian naishahmoja. Lisäksi Bradley on kiehtovasti tehnyt Arthurin tarinasta taustan kristinuskon ja pakanuuden taistelulle. Avalonin usvat on yksi lempikirjojani, jota suosittelen mielelläni varsinkin naislukijoille. :) Kyllä se tälle Pyöreän pöydän ritareille ainakin vetää vertoja!

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (The Whale Rider, 1987)

Luin juuri loppuun uuden lempikirjani: koskettavan, kauniin, lumoavan ja raastavan Witi Ihimaeran Valasratsastajan (The Whale Rider, 1987). Kun aloitin, en voinut lopettaa ja niin luin kirjan yhdeltä istumalta. Nyt kestää vähän aikaa palata takaisin maan päälle. Olen nimittäin ollut syvällä sinisessä, meren syleilyssä.

Valasratsastaja kertoo Uudessa-Seelannissa sijaitsevasta Whangaran kylästä ja sen maoriheimosta. Pääosassa on nuori tyttö Kahu, jolla on on myyttinen yhteys valaisiin ja muihin meren eläviin. Yhtä hyvin voisi tosin sanoa, että pääosassa on meri. Sen väreilyissä on pohja kirjan tarinalle.

Paikallisen heimon johtaja, äksy vanha mies Koro Apirana toivoo lapsenlapsestaan poikaa, perinteen jatkajaa ja uutta heimopäällikköä. Vaan syntyykin tyttö, jonka kuoleva äiti vielä kehtaa nimetä heimon perustajan Kahutia Te Rangin mukaan. Kahu on iloinen ja älykäs tyttö, joka rakastaa isoisäänsä yli kaiken mutta jota pettynyt isoisä taasen inhoaa sanoen, että tytöstä ei ole hänelle mitään hyötyä.

Kaikki paitsi isoisä jumaloivat suloista Kahu-tyttöä, joka ottaa isoisän tietämättä tältä koko ajan oppia johtajuudesta. Isoäiti Nanny Flowers on temperamenttinen nainen, joka uhkaa ottaa yrmyilevästä miehestään eron joka toinen päivä mutta pysyy silti tämän rinnalla laittaen kuitenkin kapuloita rattaisiin tämän naisvihalle. Kirjan kertojana toimii Kahun Rawiri-setä, joka ei hänkään ole aivan tavallinen tallaaja vaan löytää kirjassa oman alkuperäiskansaidentiteettinsä.

Ihmishahmot ovat värikkäästi ja elävästi kuvatut, mutta yhtä tärkeitä ovat kirjan toiset hahmot, valaat. Niiden uintia syvyyksissä on kuvattu runollisesti ja huikean kauniisti. Valaat ovat aina olleet lempieläimiäni. Rakastan kaikkea niissä: niiden sulavaa liikettä pinnan alla, majesteettista ulkonäköä ja lumoavaa laulua pinnan alla... Voin kevyesti viettää monta tuntia YouTubessa katsoen lempivalasvideoitani. Noissa meren valtiaissa on jotain sellaista, joka aina ja ikuisesti tulee kiehtomaan minua.

Valasratsastaja vetoaa minuun monella tasolla. Kirjan lyhyeen tarinaan on saatu kätkettyä paljon yhteiskunnallisesti tärkeää sanomaa. Patriarkaalista järjestelmää kritisoidaan, kun pikkutyttö uusintaa heimojohtajuuden perinteitä. Lisäksi muistutetaan alkuperäiskansojen oikeuksista viittaamalla kielipesiin ja maaoikeuskiistoihin. Kirja toimii myös hyvin mainoksena maorikulttuuriin esittelemällä maorien mytologiaa ja kieltä.

Kirjan tärkein teesi lienee kuitenkin luonnonsuojelu, niin hartaasti teos muistuttaa siitä, ettei ihminen saa etääntyä luonnosta. Valasratsastaja on runollinen ylistys merelle ja valaille ja samalla mystinen balladi ihmisen ja luonnon suhteesta - eli arohasta, rakkaudesta.

Brian Selznick: Hugo Cabret (The Invention of Hugo Cabret, 2007)

Kuulin Brian Selznickin Hugo Cabret -kirjasta (The Invention of Hugo Cabret, 2007) ensimmäisen kerran nähtyäni siihen pohjautuvan Hugo-elokuvan (2011) kuukausi sitten. Hugo on hyvin perinteinen lastenelokuva (orpopojan kasvutarina) mutta onnistui kuitenkin koskettamaan minua, mikä on nykyään hirveän harvinaista lastenelokuvissa. Itkin elokuvaa katsoessani monta kertaa posket märiksi ja menetin täysin sydämeni tuolle ihmeelliselle ja ihanalle elokuvalle.

Nyt olikin jännää "lukea" alkuperäisteos, joka ei olekaan ihan tavallinen kirja vaan kuvaromaani. Selznickin teos tuo kirjakirjagenren aivan uudelle ulottuvuudelle. Suurin osa kirja sivuista on mustavalkokuvia, joista osa on suurenmoisen kauniita ja tunnelmallisia. Välistä on aukeamallinen tai pari tekstiä, ja sitten mennään taas kuvien matkaan. Osa kuvista lähinnä kuvittaa tekstiä, mutta suurimmalla osalla niistä on tärkeä tehtävä kuljettaa tarinaa eteenpäin. Juuri tästä syystä Hugo Cabret on saanut niin paljon suitsutusta ja ihastusta osakseen: tässä on kirja, jossa kuvilla on yhtä suuri merkitys kertojina kuin sanoillakin.

Juonesta en halua kertoa mitään, sillä haluan antaa sen yllättää lukijan ja katsojan. Ainutlaatuinen tarina on kunnianosoitus vanhan ajan elokuville, taikuudelle ja mielikuvituksen lennolle. Sen verran spoilaan, että Hugon tarina päättyy hyvin - niin elokuvassa ja kirjassa kuten tosielämässäkin.

Ei ole ihme, että elokuvaversio tehtiin, sillä teos tosiaankin aivan huutaa päästää filmatisoiduksi Kirjan kuvat ovat kuin valmis elokuvakuvakäsikirjoitus, joten nätistihän tarina on elokuvaksi muokkautunut - ja kun tekijä on vielä elokuva-alan legenda Martin Scorsese, on lopputulos yksinkertaisesti upea. Kirja on ihastuttava lukuelämys, mutta kyllä Hugon tarina herää henkiin valkokankaalla. Lempeä musiikki, kaunis kamera-ajo, hurmaavat sivujuonet ja hienot näyttelijäsuoritukset nostavat tunteellisen tarinan täyteen loistoonsa. Hugo on liikkuvaa kuvaa täydellisimmillään.

Hugo on muuten vielä elokuvissa - vielä ehdit siis käydä sen katsomassa! Suosittelen sydämeni pohjasta. :)

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Louisa M. Alcott: Pikku naisia (Little Women, 1868)

Amerikkalaisen Louisa M. Alcottin Pikku naisia (Little Women, 1868) on tyttökirjaklassikko vailla vertaa ja yksi teos siinä pitkässä listassa kirjoja, jotka minun olisi pitänyt jo lukea. Vasta nyt sain kuitenkin tartuttua tuohon kirjaan, jonka lukaisinkin sitten lähes yhdeltä istumalta. Lisäksi selailin läpi jatko-osan Pikku naisia II (Good Wives, 1969, vanhalla suomennoksella Viimevuotiset ystävämme). Olisin oikeastaan halunnut lukea vanhan suomennoksen, mutta kirjastoista löytyy nykyään vain Sari Karhulahden 2000-luvulla ilmestynyt käännös.

Pikku naisia on hurmaava kertomus 1860-luvun Ameriikasta. Kirja kertoo periamerikkalaisen Marchin perheen elämästä vuoden verran, joulusta 1860 jouluun 1861. Sisällissota riehuu Yhdysvalloissa, ja Marchin perheen isä on sotilaspappina rintamalla. Talossa vallitsee akkavalta: lempeä ja viisas äiti kasvattaa neljää tytärtään, ja lisäksi mukana häärää palvelijatar Hanna. Pääosassa ovat neljä tytärtä, joiden elämän sekoittaa naapurin herra Laurencen lapsenlapsi Laurie, josta tulee Marchin tyttöjen uusi bestis.

Mistään elämää suuremmista tapauksista kirja ei kerro vaan Marchin tyttösten kotielämästä murheineen ja iloineen. Kirjan viehätys perustunee hurmaaviin päähenkilöihin. Tyttöjä kuvataan ymmärtävästi ja elävästi, vaikka kovin realistisia hahmoja he eivät olekaan enkelimäisyydessään.

Kirjan suurin ansio lienee aikalaiskuvaus, sillä teos kuvaa 1860-luvun Amerikan elämää ja arvomaailmaa kiintoisalla tavalla. Kirja keskittyy kuvaamaan kotielämää, ja samalla rakennetaan ihannekuva amerikkalaisesta perheestä, sillä Marchien koti on todellinen perheidylli. Periamerikkalaiset hyveistä näkyvimmällä paikalla on ahkera työnteko. Lisäksi amerikkalaiset arvot kuten isänmaallisuus, konservatiivisuus ja uskonnollisuus ovat kirjassa vahvasti läsnä.

Tämä kirja on tarkoitettu kasvattamaan kunnollisia tyttöjä. Kirja ohjaa nuoria naisia noudattamaan perinteitä, kasvamaan ahkeraksi kodinhengettäreksi ja lipumaan aikanaan avioliiton auvoisaan satamaan. Pikku naisia on siis 1800-lukulaisittain täydellinen kasvatusväline, sillä moraalisen sisältönsä sen kertoo hurmaavan ja mukaansatempaavan tarinan kautta.

Vaikka Pikku naisia onkin feministille välillä vähän karvasta luettavaa, nautin kirjasta silti aivan suunnattomasti. Kirjaa lukiessani minua nauratti ja itketti - ja välillä myös haukotutti. Vähän väliä kirjassa on nimittäin aika tylsiä suvantokohtia, joissa sepostetaan laittautumisesta ja ruuanlaitosta tai luonteensa kehittämisestä. Jooo, ei kiinnosta.

Selailin läpi myös Marchin neitien tarinaa jatkavan toisen osan. En jaksanut lukea kirjaa kunnolla, sillä Pikku naisia II on ensimmäistä teosta ikävystyttävämpi eikä siinä ole ensimmäisen osan charmia. Kun aikuisuus koittaa, pikku naisten maailma muuttuu huolien täyttämäksi, ja välillä toinen osa onkin sydäntäsärkevää luettavaa. Tytöt eivät myöskään asu enää saman katon alla, ja siksi heidän elämästään kerrotaan erillisinä episodeina. Marchin tytöt ovat ihanimmillaan yhdessä, ja heidän yhteisiä hetkiään jäinkin eniten kakkososassa kaipaamaan.

Nyt olen paasannut kirjasta hirveän paljon, mutta tärkeimmän asian olen vielä jättänyt kertomatta. Suurin syy kirjan suosioon ei nimittäin ole tarina, arvot tai perheidylli vaan kirjan pääsankaritar Josephine "Jo" March. Perheen toiseksi vanhin tytär Jo on kaikkea muuta kuin perinteinen tyttö: kun toisten tyttöjen elämän suurin tavoite on päästä naimisiin ja näyttää nätiltä, suunnittelee Jo kirjailijan uraa ja haaveilee olevansa merirosvo. Jo on poikatyttö, mutta silti kategoriaansa suurempi henkilöhahmo, jossa on sisua ja kunnon Spice Girls -henkeä!

Jo on mahtava hahmo juuri erilaisuutensa takia, ja siksi tuntuukin raskaalta lukea Pikku naisia II:sta Jon kohtalo: joutua naimisiin vanhan (joskin herttaisen) saksalaisprofessori Bhaerin kanssa! Miksi ihmeessä Louisa M. Alcott kirjoitti legendaariselle hahmolleen sellaisen lopun? Jo hylkää kynänsä ja asettuu viktoriaanisen ajan naisten perinteiseen uomaan. Taistelu on päättynyt, ja yksi 1800-luvun kirjallisuuden kiehtovimmista naishahmoista on päätynyt äidiksi - kuten ne kaikki muutkin.

Alcottin ratkaisulle emme voi mitään. Elokuvissa Jon onneton kohtalo on kuitenkin saanut vähän kimaltelevamman kuoren. Ainakin vuoden 1994 filmatisoinnissa Jon rakkauselämä kuvattiin paljon paremmin ja palavammin. Minun mielessäni Jolla onkin aina Wiona Ryderin kasvot. Pikku naisia -elokuvassa on muitakin nimekkäitä näyttelijöitä: Susan Sarandon, Kirsten Dunst, Claire Danes, Gabriel Byrne, Christian Bale... Se on loistava elokuva ja kirjaa parempi kokonaisuutena, sillä siinä tylsät kohdat on sivuutettu ja molempien Pikku naisia -kirjojen parhaat kohdat on sämplätty yhtenäiseksi tarinaksi.

Tähän loppuun vielä yksi vähän off-topic mutta silti jännä juttu: minulle tulivat nimittäin Pikku naisista vahvasti mieleen Jane Austenin kirjat! Vaikka ensiajatukselta näitä kahta kirjailijatarta, Jane Austenia ja Louisa M. Alcottia, tuskin yhdistää muu kuin sama sukupuoli, löytyy heidän romaanihenkilöidensä elämästä yllättäviä yhtäläisyyksiä. Molempien naissankarittaret hääräävät kodin piirissä, siellä, mihin 1800-luvun nainen kuului ja joka oli hänen taistelutantereensa, ja monet Pikku naisien tapahtumat muistuttavat minua Austenin kirjoista.

Vilkkaasta sisarusparvesta tulevat mieleen Ylpeyden ja ennakkoluulon tyttöset. Ylpeys ja ennakkoluulo tulee mieleen myös vahvan päähenkilön ja hiljaisen sisaren rakkaista väleistä, ja siskon menettämisen pelko taasen muistuttaa Järjestä ja tunteista. Siskosten ja Laurien välillä liian pitkälle menevät villit tempaukset taasen tuovat mieleen Emman kiusoittelevat kaverukset. Vähän kaukaa haettua tämä nyt oli, mutta pitipä kuitenkin kertoa, kun se mieleen pulpahti.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

A. A. Milne: Nalle Puh (Winnie The Pooh, 1926)

Voi ihanuus! Lainasin englantilaisen A. A. Milnen lastenkirjaklassikkoteokset Nalle Puh (Winnie The Pooh, 1926) ja Nalle Puh rakentaa talon (The House at Pooh Corner, 1928), jotka on nidottu vuoden 2004 suomenkielisessä laitoksessa yhteen isoon kirjaan. Mukana on Ernest H. Shepardin yli-ihana alkuperäiskuvitus. Jostain syystä olen lapsena lukenut vain Nalle Puh -sarjan toisen osan. Olikin siis jo aika tarttua ensimmäiseen kirjaan, jossa nallekarhu esitellään lukijoille.

Kaikki tuntevat Nalle Puhin, joten mitäpä häntä turhia esittelemään. Ihana karhunköriläs seikkailee Puolen hehtaarin metsässä kamujensa kanssa ja tuumii vähän väliä elämän suuria ja pieniä asioita. Disneyn Nalle Puh -sarjojen ja -elokuvien katsojalle jokainen tarina on tuttu ja rakas jo entuudestaan. Kirjassa tapahtumat etenevät verkkaisesti, ja ne on kerrottu hyvin herttaisesti. Nalle Puh on ideaalinen lastenkirja: se on täynnä lämpöä ja rakkautta. Erityistä kirjassa on se, että siinä ei ole pahiksia.

Pieniälyisen Puhin lisäksi kirjassa seikkailevat arka Nasu, käytännöllinen Kani, kyyninen Ihaa, älykäs Pöllö, huolehtivainen Kengu ja iloinen Ruu. Kuitenkin tuntui, että jotain puuttui - nimittäin Tiikeri, joka liittyy porukkaan vasta toisessa kirjassa. Jännää oli huomata, että kirjassa Nasu on paljon fiksumpi ja temperamenttisempi kuin tv-sarjassa, jossa hän esiintyy aina vain säikkynä pikkuporsaana.

Nalle Puh -kirjassa on monia hauskoja kohtia. Tähän olen valinnut muutaman mielestäni parhaan lainauksen. :)

Nalle Puhin logiikka on ihan parasta:
"Ja minä tiedän vain yhden syyn tehdä hunajaa ja se on se että minä voin syödä sitä."

Hihi:
Kun Kani sanoi: "Otatko hunajaa vai hilloa leivän kanssa?" Puh oli niin innoissaan että vastasi: "Molempia", ja lisäsi sitten ettei olisi kuulostanut ahneelta: "Mutta älä leivän takia vaivaudu."

Tähän samastun itse:
"Me emme nyt puhu hunajasta", sanoi Pöllö hieman kimpaantuneena.
"Minä puhun", sanoi Puh.


Aawww:
"Voi Karhu!" sanoi Risto Reipas. "Että minä pidän sinusta!"
"Niin minäkin", sanoi Puh.

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice's Adventures in Wonderland) ja Liisan seikkailut peilimaailmassa (Through the Looking-Glass)

Liisan taikaa

Lastenkirjallisuuden klassikkonimi Lewis Carroll kirjoitti elämänsä aikana kaksi kirjaa, joista molemmista tuli englanninkielisen lastenkirjallisuuden superklassikoita: Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice's Adventures in Wonderland, 1865) ja Liisan seikkailut peilimaailmassa (Through the Looking-Glass, and What Alice Found There, 1871). Kirjat kertovat Liisa-tytöstä, joka joutuu ihmeellisiin seikkailuihin sekopäisissä fantasiamaailmoissa.

Molemmissa kirjoissa on samanlainen kehystarina: mielikuvitukseltaan rikas Liisa puhua pulputtaa omiaan ja siirtyy yhtäkkiä ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki on nurin kurin. Liisa tapaa jatkuvalla syötöllä uusia hahmoja ja käy näiden kanssa jänniä keskusteluja. Täpäriä tilanteita ja pikku seikkailujakaan ei Liisan fantasiamatkoilta puutu. Kirjat päättyvät siihen, että Liisa herää. Paljastuu siis, että kaikki onkin ollut unta. Peruskaava toimii molemmissa kirjoissa. Tosin ensimmäisessä kirjassa on olemassa vielä jonkinlainen juoni, mutta toinen kirja on silkkaa sekoilua.

Liisa on hurmaava päähenkilö: todellinen tättäräätyttö, joka hyvin kasvatetun viktoriaanisen lapsen tapaan haluaa aina käyttäytyä hyvin mutta päätyy silti tekemään ja sanomaan epäsopivia asioita. Ihmemaan ja peilimaailman olennot ovat myös lastenkaltaisia: he väittävät aina kiivaasti vastaan Liisalle, loukkaantuvat helposti ja ovat nenäkkäitä - samanlaisia kuin Liisakin.

Liisa-kirjojen viehätys perustuu hilpeään ja hulvattomaan tarinaan sekä hullunkurisiin hahmoihin. Mukana ovat mm. aina myöhässä oleva Valkoinen Kani, Englannin Victoria-hallitsijaa muistuttava murhanhimoinen Herttakuningatar, nokkela munamies Tyyris Tyllerö, höpölöpöveljekset Tittelitom ja Tittelityy, hullunhauska teeseurue (Hassu Jänis, Hullu Hatuntekijä ja Murmeli). Suurin osa hahmoista lienee tuttuja jokaiselle länsimaissa lapsuutensa viettäneelle ihmiselle. Oma suosikkini on ykköskirjan Irvikissa. Tuossa virnuilevassa ja hulluudestaan täysin avoimesti kertoilevassa kissassa tiiviistyy koko kirjan idea.

Liisa-kirjat ylistävät lapsuutta ja lapsia: heidän mielikuvitustaan ja kielellistä akrobatiaansa. Liisa-kirjojen paras ominaisuus onkin Carrollin kieli. Olen usein herkutellut lukemalla kirjojen alkuperäisversioiden nonsense-runoja. Usein niin tylsä englannin kieli muuttuu Carrollin käsittelyssä vivahteikkaaksi, villiksi ja viihdyttäväksi. Kieli on välillä niin hassunhauskaa, että ihan kikatututtaa!

Suomalaislapsille Carrollin kieli-iloittelun ovat taituroineet ymmärrettäväksi monet eri suomentajat. Niinpä kerron seuraavaksi hieman Liisa-kirjojen suomennoksista. Tekstin lopussa esittelen vielä muutamia Liisa-filmatisointeja, sillä ne saattavat olla usealle lapselle ensimmäinen kosketus Liisan tarinaan.


Suomennokset ja kuvitukset

Liisa-kirjat on suomennettu useaan otteeseen, mikä kertoo kirjojen suosiosta Suomesta mutta myös siitä, sillä säihkyvän kielen suomenkieliselle päivitykselle on ollut tilausta. Hyvä niin! Ensimmäisen Liisan suomennoksen teki lastenkirjailija Anni Swan. Suomennos on vuodelta 1906 mutta toimii edelleen kuin häkä. Nykyään Swan-suomennosta voi lukea 1960-luvulla ilmestyneestä laitoksesta, johon Tove Jansson teki ihastuttavan ja runollisen kuvituksen.

Muut Liisa-laitokset pitäytyvät perinteisemmässä (joskin tylsemmässä) John Tennielin alkuperäiskuvituksessa - kuten vuoden 1974 versio. Tuolloin ilmestyi Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin uusi suomennos. Myös toinen Liisa-kirja sai ensimmäisen suomennoksensa. Kunnaksen ja Mannerin suomennos on pirteä ja hauska. Kunnas tunnetaan nonsense-runojen supersuomentajana, sillä hän omakätisesti toi tuon englanninkielisen hassuttelurunouden suomen kielelle Hanhiemon iloisessa lippaassa. Laatutyötä on myös Liisa-suomennos.

Tennielin kuvitus esiintyy myös Alice Martinin tuoreissa suomennoksissa. Martin on suomentanut Liisa-kirjat nimillä Alicen seikkailut ihmemaassa (1995) ja Alice Peilintakamaassa (2010). Martin on luopunut Swanin Liisa-nimestä. Aika lienee siis kypsä sille, että suomalainen lapsi lukee englanninkielisen lapsen seikkailuista. En ole lukenut Martinin suomennoksia, mutta niistä kirjoittaa aika kivasti ja analyyttisesti Kuisma Korhonen Hesarissa.

Lisäksi vuonna 2000 on ilmestynyt Liisa Ihmemaassa, jonka on suomentanut Tuomas Nevanlinna ja kuvittanut Helen Oxenbury. Tähän kirjaan en ole tutustunut.


Filmatisoinnit ja muut sovitukset

Liisa-kirjat on filmattu montakymmentä kertaa, ensimmäinen vuonna 1903. Elokuvaversiot mukailevat yleensä ensimmäisen kirjan perusjuonta sekoittaen siihen molempien kirjojen tarinoita.

Minulle Liisan tarina avautui lapsuudessani animaation kautta. Pienenä katsoin Liisan seikkailuista kertovaa anime-sarjaa ja lopullisesti ihastuin Liisan stooriin nähtyäni Disney-version vuodelta 1951. Disney-versiota on haukuttu, ja kyllähän se varsinkin elokuvan loppupuolella sortuu disneymäiseen moralisointiin, mikä ei sovi lainkaan Liisan tarinaan. Lisäksi Disneyn näkemys Liisan tarinasta on vähän liian helppo. Silti pidän Disney-versiota aika onnistuneena. Salvador Dalín vaikutus näkyy elokuvan surrealistisessa kuvamaailmassa. Mukana on myös ilahduttavan paljon lauluja, mikä on tärkeä asia, sillä Liisa-kirjatkin vilisevät lauluja ja runoja. Oman näkemykseni mukaan juuri riimittelyn avulla Liisa-teokset innostavat lapsia kuvitteluun ja kielellisten taitojensa kehittämiseen.

Liisa on freudilaisittain tulkittuna mielenkiintoinen teos: ehkä Liisan näkemät unet kertovat jotain hänen todellisuudestaan? Tällainen tulkinta tehtiin hienossa brittiversiossa vuodelta 1999. Siinä Liisan vanhempien järjestämien seurapiirijuhlien vieraat rinnastettiin ihmemaan asukkeihin. Tämän tulkintatavan voisi viedä paljon pidemmällekin varmasti kiehtovin seurauksin.

Elokuvissa ei ole tyydytty pelkästään Liisan tarinan kuvittamiseen, vaan myös taustat ovat päässeet esille kuten vuonna 1985 ilmestyneessä elokuvassa Dreamchild. Lewis Carroll oli oikealta nimeltään Charles Dodgson, ja Liisa-kirjojen syntytarinaan liittyy pedofiilisiä värinöitä, sillä Dodgsonin epäillään olleen ihastunut tuttavaperheensä Liddellin nuoriin tyttösiin. Dodgson keksikin ihmemaastoorinsa ensimmäistä kertaa kertoillessaan niitä Liddellin perheen Alice-tytölle 1860-luvulla. Dreamchild on erittäin kiintoisa elokuva: sekoitus Liisa-kirjojen tapahtumia ja fiktiivisiä kohtauksia Dodgsonin ja Liddelin perheen seurustelusta.

Kaikista näkemistäni Liisa-tulkinnoista huonoin on ehdottomasti Tim Burtonin versio vuodelta 2010. Siinä Liisan tarina menettää humoristisen luonteensa, ja Liisasta tehdään viktoriaanisen ajan tapoja hyvin kliseisellä tavalla vastaan taisteleva neito. Elokuva on ihan outo väännelmä kahden Liisa-kirjan tarinoista. Plussaa antaisin elokuvalle kuitenkin siitä, että se ammentaa tapahtumansa enemmän toisesta kirjasta ja tuo sitäkin yleisölle tutuksi.

Liisan stoori sopii hyvin myös vaihtoehtoversioille kreisiytensä takia: niinpä Liisasta on tehty myös mm. pornoelokuva. Hippiajan huumeveikkojen idoliksi Liisa pääsi pössyttelevän Kaalimadon takia. Eräässä 1960-luvun Liisa-versiossa kuullaankin hippiajalle tyypillistä intialaismusiikkia. Joka vuosikymmen Liisasta löydetään jotain uutta, joka sopii aikansa ihanteisiin. Liisa-kirjat inspiroivat kulttuuriamme koko ajan, ja Liisa-viitteiden bongailusta voi tehdä itselleen vaikka harrastuksen - niin tiheästi niitä esiintyy mediassa.

Minulle rakkain Liisa-adaptaatio ei ole kuitenkaan elokuva vaan Klaus Hagerupin Kanit laulavat pimeässä -kirja. Välillä tosi oudossa ja pelottavassakin kirjassa lähdetään jahtamaan Valkoista Kania Oxfordiin, jossa Lewis Carroll alias Charles Dodgson aikoinaan asusti.

Suorien Liisa-lainauksien lisäksi Carrollin kirjojen tarinalle on ilmestynyt paljon seuraajia. Lapsen meno taikamaailmaan on yllättävän suosittu juoni vielä tämän päivän lastenkirjoissa ja -elokuvissa. Kielellisessä iloittelussa Carroll ei ole kuitenkaan kohdannut veroistaan. Siksi Liisa-kirjat ovat edelleen yksiä lastenkirjallisuuden suurimmista klassikoista. Lue ne! :)

maanantai 20. helmikuuta 2012

Marja Luukkonen: Pikku Noita ja Karipeikko (1998)

Marja Luukkosen lastenkirja Pikku Noita ja Karipeikko (1998) on jäänyt minulta joskus nuorempana kesken, joten päätin lukaista kirjan. Ihan helpo lastenkirja se onkin, sangen perinteinen mutta viehättävä.

Pikku Noita on erilainen noita: hän on nätti, vaikka toivoisi olevansa yhtä ruma kuin muut noitatoverinsa. Hän ei opi koulussa taikasanoja mutta osaa silti taikoa hienosti. Kun muut noitalapsoset viuhuvat taivaalla luudan selässä, kulkee Pikku Noita lentävällä pölynimurilla, ja kissan sijaan hänellä on matkassansa opossumi.

Pikku Noita edustaa satukirjojen kilttejä noitia. Kirjasta tulee mieleen Ottfried Preusslerin Pikkunoita, jossa on myös erilainen, noitajoukkoon sopeutumaton kiltti noitatyttönen pääosassa. Päästäänpä kirjassa myös noitakouluun, jotka ovat suosittu aihe lastenkirjallisuudessa. Kirjassa esiintyy myös hauska viittaus suomalaiseen lastenkirjallisuuteen: opettaja Luuta-Lempi on tuttu Mestaritontun seikkailuista.

Pikku Noita ja Karipeikko -kirjan suurin ongelma on ennalta-arvattava juoni. Tarina noudattelee täysin perinteisen sadun kaavaa. On päähenkilö, joka on orpo ja jotenkin erilainen kuin kaikki muut. Kun hänen erityislaatuiset voimansa paljastuvat, lähtee hän pelastusretkelleen uskollisen apurinsa kanssa. Sitten sankari kohtaa esteitä, jotka tuntuvat kovin vaikeilta. Erityisesti häntä houkuttaa jokin salainen asia, johon hänen mentorinsa on ehdottomasti kieltänyt kajoamasta. Tietenkin hän koskee siihen ja saa aikaan ison porun. Lopulta sankari kuitenkin ylittää itsensä, lyö pahiksen ja saapa tietää ratkaisun mystiseen alkuperäänsäkin.

Vaikka näin kyynisesti kirjaa kuvasinkin, nautin silti lukuhetkestä. Tällaisia viattomia ja suloisia lastenkirjoja nykylastenkin pitäisi lukea. Pikku Noita on myös aika hieno esikuva tytöille ja myös aika syvällinen hahmo melankolisuudessaan. Parasta kirjassa on tunnelma, joka on samaan aikaan hilpeä ja surumielinen. Sellainen on myös kirjan loppu: samalla onnellinen ja surullinen, siis ihanan koskettava.

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (Djadja Fjodor, pjos i kot, 1974)

Olen aiemmin lukenut rakastetulta venäläiseltä lastenkirjailija Eduard Uspenskilta kirjan Krokotiili Genasta. Älykkökrokotiilin ja tämän karvaisen kamun Muksiksen lisäksi Uspenski on luonut myös monia muita kuuluisia hahmoja. Muistan monien luokkatovereideni puhuneen alakoulussa usein jostakusta Fedja-sedästä. Mielestäni Fedja-sedästä kertova kirja kuulosti ikävystyttävältä - kuka nyt jonkun vanhan setäihmisen tekosista jaksaisi lukea? Nyt tartuin ensimmäistä kertaa Fedja-setä, kissa ja koira -kirjaan, ja minulle selvisi mystisen Fedja-sedän salaisuus. Fedja-setä ei nimittäin olekaan aikuinen vaan viisivuotias pikkupoika, joka on saanut erikoisen lempinimensä totisuutensa ja älykkyytensä takia. Aika söpöä! :)

Hyvin suloinen on myös kirjan tarina. Fedja-setä karkaa kotoa, kun vanhemmat (varsinkin nuiva äiti) eivät hyväksy lemmikkejä. Fedja-setä kohtaa matkallaan puhuvan kissan ja koiran. Kaverukset muuttavat maalle ja alkavat asua siellä hylättyä taloa. Kaikenlaista jännää heille lyhyen kirjan aikana ehtii tapahtua. Milloin uppoaa koira järveen, milloin menee lehmä sekaisin syötyään humalaa. Tätä kirjaa lukiessa nauraa aikuinenkin!

Yhdistän Uspenskin tyylin (lämmin huumori, maailman kuvaaminen lapsen silmin) Astrid Lingreniin. Ihan varmasti Uspenski on saanutkin vaikutteita tältä ruotsalaiskirjailijalta. Lapsi saa tehdä, mitä lystää, ja taistelee auktoriteetteja vastaan. Silti maailma on turvallinen ja onnellinen paikka, jossa lapsen on hyvä kasvaa.

Tähän loppuun vielä Musti-koiran viisaus: Minusta ihmisellä pitää olla iloinen luonne - makkaraa tarjoava.

;)

torstai 16. helmikuuta 2012

Raamattu: Vanha testamentti

Minulla on jo jonkin aikaa ollut meneillään Raamatun lukuprojekti. Viime viikkoina olen lukenut innokkaasti Raamatun ensimmäistä osaa, Vanhaa testamenttia. En malttanut olla kirjoittamatta tästä lukukokemuksestani, vaikka en aivan vielä ole saanutkaan koko VT:a luettua. Minulla on lukematta vielä kuusi kirjaa (Toora, Psalmit, Sananlaskut) ja lisäksi myönnän välillä pomppineeni aika reippaastikin ja sangen usein tylsien kohtien yli, joten käsitykseni VT:n sisällöstä ei siis paras mahdollinen ole. Tässä tekstissä kuitenkin kerron joitakin aatoksiani tuosta kristittyjen ja juutalaisten pyhästä kirjasta.

Tarkastelen Raamattua tässä tekstissä sekä kirjallisuudentutkijan objektiivisin että uskovaisen subjektiivisin silmin. Minulle Raamattu on kahta asiaa samaan aikaan: toisaalta kirjallisuudentutkijan silmissä yleissivistykseen kuuluva mytologiakokoelma, jolla on ollut valtaisa vaikutus länsimaiseen kulttuuriin. Ja toisaalta täyttä totta, Jumalan Sanaa. Uskovaisuuteni ei silti estä kriittisen kirja-arvostelun tekoa. - Kuitenkin olen sitä mieltä, että Raamattua pitäisi lukea enemmän sydämellä kuin järjellä. :)


VT:n kirjat

VT on todella massiivinen kirja (tai pikemminkin kirjasto), josta löytyy monenlaisia tekstejä. Protestanttien VT jaetaan yleensä viiteen osaan tekstiensä perusteella, ja selvyyden vuoksi käsittelen VT:n osia nyt yksi kerrallaan. Ensimmäisestä osasta eli Toorasta, viidestä Mooseksen kirjasta, en kerro, sillä niitä en vielä ole lukenut.

Historialliset kirjat kertaavat juutalaisuuden historiaa Mooseksen kuolemasta eteenpäin. Tarinoita on monia ja erilaisia. Osa kirjoista sisältää tylsiä kuningas- ja sukuluetteloita, mutta osassa on mukana myös jännittäviä stooreja. Yksi tällainen on esimerkiksi kotoista Kullervoamme muistuttavan Simsonin tarina Tuomarien kirjassa! Tykkäsin kovasti myös Ruutin kirjasta. Jo koulun uskonnon tunneilta tutusta suurien kuninkaiden kolmikosta - Saulista, Daavidista ja Salomosta - riittää myös mielenkiintoista kerrottavaa.

Historiallisten kirjojen jälkeen on vuorossa VT:n nykykristitylle ehkä merkittävin osuus, nimittäin Viisauskirjat. Viisauskirjat ovat lempiosioni VT:sta, sillä siinä historia unohtuu. Teksti keskittyy puhumaan uskon asioista syvällisesti. Viisauskirjoista paras on mielestäni Saarnaajan kirja. Kyynisesti totuuksia laukova saarnaaja on mahtava heppu, todellinen mielensäpahoittaja, jonka mielestä kaikki on turhuutta (Saarn. 1: 2). Suosittelen!

Sitten alkavat profetiat - ja niitä vasta riittääkin. Profetiakirjoja on kahta laatua: suuria profeettoja ja pieniä profeettoja. Profetioissa tyypillistä on Jumalan ja juutalaisen kansan taistelu, jossa profeetta esiintyy välimiehenä kertomassa kansalle, että jollette käänny, tuhoudutte. Harvemmin kansa tottelee, ja usein onkin profetia silkkaa valitusta juutalaista kansaa kohtaan kohdistuvista vitsauksista tai naapurivaltain hyökkäyksistä. Profetioissa esiintyy paljon toistoa, ja niissä jauhetaan samoja asioita vähän liikaakin minun makuuni. No, käypähän ainakin asia selväksi. Valitusvirret tuo jotain uutta toisiaan toistaviin profetioihin. Joonan kirja on myös hyvin virkistävä profetia.


VT lukukokemuksena

VT kertoo juutalaisten tarinan maailmanluonnista Jerusalemin uuden temppelin tekoon. Väliin mahtuu monta sotaa, monta kurjuuden vuotta mutta myös suuria sankaritekoja. Tapahtumia riittää, ja niistä useimmat ovat sangen eeppisiä kuten Jordanin virran ylitys.

VT:n kirjat noudattavat kronologista järjestystä Tooran ja Historiallisten kirjojen osalta, mutta loput kirjat eivät ole kronologisessa järjestyksessä, mikä tekee lukemisesta kiinnostavaa. Aina välillä saa huomata, etta "ahaa! tämä profetia on varmaan kirjoitettu pakkosiirtolaisuuden aikana, josta kerrottiin myös siinä ja siinä kirjassa".

VT on suurimmaksi osaksi erinomaisesti kirjoitettu. Mukana on värikkäitä kielikuvia, ja kieli on ainakin minun makuuni sopivan mahtipontista. Tosin monissa teksteissä esiintyy toistoa ja suoraan sanottuna jankkausta. Sukuluettelot eivät myöskään ole kovin hilpeää luettavaa...

Olisihan tuo ehkä tiivistystä vähän tarvinut. Sen verran paljon mukana on toistoa. Ja pituuttahan VT:lla on painoksesta riippuen 1040-1056 sivua. Eli aika palijon! Ei se ole silti pisin lukemani kirja, silla Alexandre Dumas'n Muskettisoturien viimeisten urotöiden 2243 sivua ei helposti lyödä!


VT:ssa kulttuurimatkalla

Hyvin mielenkiintoista VT:n teksteissä on se, että lukija pääsee aikamatkalle Lähi-idän historiaan. VT:ssa vilisee monta historiankirjoista tuttua nimeä, mm. Persian ja Egyptin kuninkaita. Mielenkiintoista on myös päästä lukemaan, kuinka tämän päivän uutisista tutut paikat kuten Gaza ja Egypti nähdään monta tuhatta vuotta sitten eläneiden juutalaisten silmin.

Kiehtovalla tavalla päästään lähelle myös Lähi-idän kulttuuria. Teksti vilisee pakanajumalien nimiä. Usein puhutaan viininjuonnista ja ympärileikkauksesta. Mainitaanpa my¨ös verikosto ja kivityskuolema - nuo Lähi-idän kulttuurin karmeat puolet, joista saamme mediasta lukea.

VT:n juutalaiset ovat hyvin nationalistinen valtio, joka puolustaa maataan viimeiseen asti. Aika usein sotiminen ja naapurikansojen teurastus menevät vähän liian pitkälle. Minä en ainakaan halua lukea noin ällöttäviä ja verisiä juttuja.

Monet VT:n tarinoista ovat kuin perinteisiä satuja tarinakaavansa perusteella. Esimerkiksi Esterin kirja tuo mieleen Tuhannen ja yhden yön tarinat, joissa nainen saattaa olla sankaritar mutta vain alistumalla miehensä tahtoon ja olemalla nöyrä ja kiltti tytär/vaimo/äiti/sisko. Nainen on aina jotakin miehelle - ei itselleen.


VT ihmisyyden kuvastimena

Tietyissä asioissa VT ei ole vanhentunut lainkaan - se nimittäin kertoo hyvin elävällä ja ymmärrettävällä tavalla ihmisen elämästä. Vaikka elämme hyvin erilaisessa maailmassa tänä päivänä, ovat monet noista tuhansien vuosien takaisista Lähi-idän ihmisten elämän perusaskareista ja tuntemuksista yhä täysin nykyaikaa. Suuret tunteet kuten rakkaus ja viha eivät koskaan muutu. Siten VT on erittäin mielenkiintoista luettavaa myos ihmisyyden kannalta.

VT ei sievistele. Se räväyttää lukijan eteen hurjan määrän kuolemaa, kärsimystä ja tuskaa. Lapsiaan syövät isät ja äidit ovat ehkä kaikkein kauhistuttavinta, mitä VT:sta luin. Seksuaalisuus on vahvasti läsnä, siitä puhutaan ihan jatkuvasti, ja portto ja huora ovat hyvin usein toistuvat sanat. Raamattu kertoo ihmisestä, ja sen takia suurin osa tapahtumista on väkivaltaa ja seksia.

VT:n ihminen on julma peto, joka jaksaa totella Jumalaa vain hetken, mutta heti kun Isän silmä välttää (paitsi etta Jumalan silmähän ei koskaan vältä mutta luulossahan on hauska elää, hah hah!), ihminen ryhtyy taas synnin työhön. Mutta sellaisiahan me oikeasti olemmekin... Minä ainakin.


VT:n arvo

Vaikka ihminen esitetaankin VT:ssa todellisena ja häpeämättä, on kirjan tarkoitus kuitenkin muistuttaa moraalista. Juutalainen laki on hyvin ankara, ja moraalisäädökset ovat tiukkoja. Monet VT:n moraalisäännöistä voi nähdä arkipäivässä edelleen. Me länsimaalaiset ihmisethän olemme etiikkamme saaneet Israelin kansalta, Raamatusta.

Siksi Raamattu kuuluu länsimaisen ihmisen yleissivistykseen, ja onkin hyvä, että sitä luetaan ja käsitellään koulussa - myös VT:a. VT on lähde monille interteksteille. Tietämättään sitä varmasti siteeraa usein esimerkiksi VT:n sananlaskuja, joista on tullut osa yhteistä länsimaista kirjallista omaisuuttamme.

Kristitylle VT on mielenkiintoista luettavaa, sillä se liittää Jeesuksen elämän osaksi. VT:n lukemisen jälkeen sielu tosin kaipaa jo Jeesuksen luo, sillä UT on kuitenkin aivan erilainen välillä hyvin tunkkaiseen VT:iin verrattuna - sekä tunnelmaltaan, teksteiltään että koko idealtaan. VT:a suosittelen silti hyväksi yleistiedoksi jokaiselle. :)

Arto Paasilinna: Hurmaava joukkoitsemurha (1990)

Kun suomalaisen huumorin mestari Arto Paasilinna on asialla, muuttuu mikä tahansa asia hullunhauskaksi. Niinpä myös tämä masentuneiden suomalaisten kuoleman tavoittelusta kertova Hurmaava joukkoitsemurha on todella hilpeä kirja. Mielenkiintoista on se, että kirja on ilmestynyt vuonna 1990, aivan laman kynnyksellä - ja lamastahan me muistamme juuri nuo konkurssien ja elämän alamäen aiheuttamat lukuisat itsemurhat. Itsemurha on äärimmäisen surullinen asia, mutta niinkin vakavan asian käsittely hirtehisen huumorin kautta on kieltämättä aika vapauttavaa.

Tarina on ehtaa Paasilinnaa. Juhannusyönä onneton mies marssii läheiseen latoon hirttääkseen itsensä. Paha vain, että samalla asialla on myös toinen mies samaisessa ladossa. Miehiltä menevät hirttäytymishalut, ja muutaman saunakaljan jälkeen ukot keksivät loistotuuman: kerta itsemurhan teko on niin vaikeaa, sitä varten kannattaa tehdä kunnollinen suunnitelma. Toinen hoksaa, että yhdessähän kaikki on helpompaa. Niinpä päätetään koota iso joukko masentuneita suomalaisia ja kuolla yhdessä uljaasti! Siitä saa alkunsa hurja road-trip, josta ei paasilinnalaisittain absurdeja käänteitä puutu.

Kuka kuolee, kuka jää henkiin? Se lienee lopulta toisarvoista, tärkeintä on elämän ja kuoleman pohdiskelu - naurun kautta.

Kuollut kuin ankkurikivi. Selkä oli murtunut, mutta kädessä ollut viinipullo oli onnen kaupalla säilynyt ehjänä. Ihmeitten aika ei ole ohi.