sunnuntai 26. helmikuuta 2012

A. A. Milne: Nalle Puh (Winnie The Pooh, 1926)

Voi ihanuus! Lainasin englantilaisen A. A. Milnen lastenkirjaklassikkoteokset Nalle Puh (Winnie The Pooh, 1926) ja Nalle Puh rakentaa talon (The House at Pooh Corner, 1928), jotka on nidottu vuoden 2004 suomenkielisessä laitoksessa yhteen isoon kirjaan. Mukana on Ernest H. Shepardin yli-ihana alkuperäiskuvitus. Jostain syystä olen lapsena lukenut vain Nalle Puh -sarjan toisen osan. Olikin siis jo aika tarttua ensimmäiseen kirjaan, jossa nallekarhu esitellään lukijoille.

Kaikki tuntevat Nalle Puhin, joten mitäpä häntä turhia esittelemään. Ihana karhunköriläs seikkailee Puolen hehtaarin metsässä kamujensa kanssa ja tuumii vähän väliä elämän suuria ja pieniä asioita. Disneyn Nalle Puh -sarjojen ja -elokuvien katsojalle jokainen tarina on tuttu ja rakas jo entuudestaan. Kirjassa tapahtumat etenevät verkkaisesti, ja ne on kerrottu hyvin herttaisesti. Nalle Puh on ideaalinen lastenkirja: se on täynnä lämpöä ja rakkautta. Erityistä kirjassa on se, että siinä ei ole pahiksia.

Pieniälyisen Puhin lisäksi kirjassa seikkailevat arka Nasu, käytännöllinen Kani, kyyninen Ihaa, älykäs Pöllö, huolehtivainen Kengu ja iloinen Ruu. Kuitenkin tuntui, että jotain puuttui - nimittäin Tiikeri, joka liittyy porukkaan vasta toisessa kirjassa. Jännää oli huomata, että kirjassa Nasu on paljon fiksumpi ja temperamenttisempi kuin tv-sarjassa, jossa hän esiintyy aina vain säikkynä pikkuporsaana.

Nalle Puh -kirjassa on monia hauskoja kohtia. Tähän olen valinnut muutaman mielestäni parhaan lainauksen. :)

Nalle Puhin logiikka on ihan parasta:
"Ja minä tiedän vain yhden syyn tehdä hunajaa ja se on se että minä voin syödä sitä."

Hihi:
Kun Kani sanoi: "Otatko hunajaa vai hilloa leivän kanssa?" Puh oli niin innoissaan että vastasi: "Molempia", ja lisäsi sitten ettei olisi kuulostanut ahneelta: "Mutta älä leivän takia vaivaudu."

Tähän samastun itse:
"Me emme nyt puhu hunajasta", sanoi Pöllö hieman kimpaantuneena.
"Minä puhun", sanoi Puh.


Aawww:
"Voi Karhu!" sanoi Risto Reipas. "Että minä pidän sinusta!"
"Niin minäkin", sanoi Puh.

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice's Adventures in Wonderland) ja Liisan seikkailut peilimaailmassa (Through the Looking-Glass)

Liisan taikaa

Lastenkirjallisuuden klassikkonimi Lewis Carroll kirjoitti elämänsä aikana kaksi kirjaa, joista molemmista tuli englanninkielisen lastenkirjallisuuden superklassikoita: Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice's Adventures in Wonderland, 1865) ja Liisan seikkailut peilimaailmassa (Through the Looking-Glass, and What Alice Found There, 1871). Kirjat kertovat Liisa-tytöstä, joka joutuu ihmeellisiin seikkailuihin sekopäisissä fantasiamaailmoissa.

Molemmissa kirjoissa on samanlainen kehystarina: mielikuvitukseltaan rikas Liisa puhua pulputtaa omiaan ja siirtyy yhtäkkiä ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki on nurin kurin. Liisa tapaa jatkuvalla syötöllä uusia hahmoja ja käy näiden kanssa jänniä keskusteluja. Täpäriä tilanteita ja pikku seikkailujakaan ei Liisan fantasiamatkoilta puutu. Kirjat päättyvät siihen, että Liisa herää. Paljastuu siis, että kaikki onkin ollut unta. Peruskaava toimii molemmissa kirjoissa. Tosin ensimmäisessä kirjassa on olemassa vielä jonkinlainen juoni, mutta toinen kirja on silkkaa sekoilua.

Liisa on hurmaava päähenkilö: todellinen tättäräätyttö, joka hyvin kasvatetun viktoriaanisen lapsen tapaan haluaa aina käyttäytyä hyvin mutta päätyy silti tekemään ja sanomaan epäsopivia asioita. Ihmemaan ja peilimaailman olennot ovat myös lastenkaltaisia: he väittävät aina kiivaasti vastaan Liisalle, loukkaantuvat helposti ja ovat nenäkkäitä - samanlaisia kuin Liisakin.

Liisa-kirjojen viehätys perustuu hilpeään ja hulvattomaan tarinaan sekä hullunkurisiin hahmoihin. Mukana ovat mm. aina myöhässä oleva Valkoinen Kani, Englannin Victoria-hallitsijaa muistuttava murhanhimoinen Herttakuningatar, nokkela munamies Tyyris Tyllerö, höpölöpöveljekset Tittelitom ja Tittelityy, hullunhauska teeseurue (Hassu Jänis, Hullu Hatuntekijä ja Murmeli). Suurin osa hahmoista lienee tuttuja jokaiselle länsimaissa lapsuutensa viettäneelle ihmiselle. Oma suosikkini on ykköskirjan Irvikissa. Tuossa virnuilevassa ja hulluudestaan täysin avoimesti kertoilevassa kissassa tiiviistyy koko kirjan idea.

Liisa-kirjat ylistävät lapsuutta ja lapsia: heidän mielikuvitustaan ja kielellistä akrobatiaansa. Liisa-kirjojen paras ominaisuus onkin Carrollin kieli. Olen usein herkutellut lukemalla kirjojen alkuperäisversioiden nonsense-runoja. Usein niin tylsä englannin kieli muuttuu Carrollin käsittelyssä vivahteikkaaksi, villiksi ja viihdyttäväksi. Kieli on välillä niin hassunhauskaa, että ihan kikatututtaa!

Suomalaislapsille Carrollin kieli-iloittelun ovat taituroineet ymmärrettäväksi monet eri suomentajat. Niinpä kerron seuraavaksi hieman Liisa-kirjojen suomennoksista. Tekstin lopussa esittelen vielä muutamia Liisa-filmatisointeja, sillä ne saattavat olla usealle lapselle ensimmäinen kosketus Liisan tarinaan.


Suomennokset ja kuvitukset

Liisa-kirjat on suomennettu useaan otteeseen, mikä kertoo kirjojen suosiosta Suomesta mutta myös siitä, sillä säihkyvän kielen suomenkieliselle päivitykselle on ollut tilausta. Hyvä niin! Ensimmäisen Liisan suomennoksen teki lastenkirjailija Anni Swan. Suomennos on vuodelta 1906 mutta toimii edelleen kuin häkä. Nykyään Swan-suomennosta voi lukea 1960-luvulla ilmestyneestä laitoksesta, johon Tove Jansson teki ihastuttavan ja runollisen kuvituksen.

Muut Liisa-laitokset pitäytyvät perinteisemmässä (joskin tylsemmässä) John Tennielin alkuperäiskuvituksessa - kuten vuoden 1974 versio. Tuolloin ilmestyi Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin uusi suomennos. Myös toinen Liisa-kirja sai ensimmäisen suomennoksensa. Kunnaksen ja Mannerin suomennos on pirteä ja hauska. Kunnas tunnetaan nonsense-runojen supersuomentajana, sillä hän omakätisesti toi tuon englanninkielisen hassuttelurunouden suomen kielelle Hanhiemon iloisessa lippaassa. Laatutyötä on myös Liisa-suomennos.

Tennielin kuvitus esiintyy myös Alice Martinin tuoreissa suomennoksissa. Martin on suomentanut Liisa-kirjat nimillä Alicen seikkailut ihmemaassa (1995) ja Alice Peilintakamaassa (2010). Martin on luopunut Swanin Liisa-nimestä. Aika lienee siis kypsä sille, että suomalainen lapsi lukee englanninkielisen lapsen seikkailuista. En ole lukenut Martinin suomennoksia, mutta niistä kirjoittaa aika kivasti ja analyyttisesti Kuisma Korhonen Hesarissa.

Lisäksi vuonna 2000 on ilmestynyt Liisa Ihmemaassa, jonka on suomentanut Tuomas Nevanlinna ja kuvittanut Helen Oxenbury. Tähän kirjaan en ole tutustunut.


Filmatisoinnit ja muut sovitukset

Liisa-kirjat on filmattu montakymmentä kertaa, ensimmäinen vuonna 1903. Elokuvaversiot mukailevat yleensä ensimmäisen kirjan perusjuonta sekoittaen siihen molempien kirjojen tarinoita.

Minulle Liisan tarina avautui lapsuudessani animaation kautta. Pienenä katsoin Liisan seikkailuista kertovaa anime-sarjaa ja lopullisesti ihastuin Liisan stooriin nähtyäni Disney-version vuodelta 1951. Disney-versiota on haukuttu, ja kyllähän se varsinkin elokuvan loppupuolella sortuu disneymäiseen moralisointiin, mikä ei sovi lainkaan Liisan tarinaan. Lisäksi Disneyn näkemys Liisan tarinasta on vähän liian helppo. Silti pidän Disney-versiota aika onnistuneena. Salvador Dalín vaikutus näkyy elokuvan surrealistisessa kuvamaailmassa. Mukana on myös ilahduttavan paljon lauluja, mikä on tärkeä asia, sillä Liisa-kirjatkin vilisevät lauluja ja runoja. Oman näkemykseni mukaan juuri riimittelyn avulla Liisa-teokset innostavat lapsia kuvitteluun ja kielellisten taitojensa kehittämiseen.

Liisa on freudilaisittain tulkittuna mielenkiintoinen teos: ehkä Liisan näkemät unet kertovat jotain hänen todellisuudestaan? Tällainen tulkinta tehtiin hienossa brittiversiossa vuodelta 1999. Siinä Liisan vanhempien järjestämien seurapiirijuhlien vieraat rinnastettiin ihmemaan asukkeihin. Tämän tulkintatavan voisi viedä paljon pidemmällekin varmasti kiehtovin seurauksin.

Elokuvissa ei ole tyydytty pelkästään Liisan tarinan kuvittamiseen, vaan myös taustat ovat päässeet esille kuten vuonna 1985 ilmestyneessä elokuvassa Dreamchild. Lewis Carroll oli oikealta nimeltään Charles Dodgson, ja Liisa-kirjojen syntytarinaan liittyy pedofiilisiä värinöitä, sillä Dodgsonin epäillään olleen ihastunut tuttavaperheensä Liddellin nuoriin tyttösiin. Dodgson keksikin ihmemaastoorinsa ensimmäistä kertaa kertoillessaan niitä Liddellin perheen Alice-tytölle 1860-luvulla. Dreamchild on erittäin kiintoisa elokuva: sekoitus Liisa-kirjojen tapahtumia ja fiktiivisiä kohtauksia Dodgsonin ja Liddelin perheen seurustelusta.

Kaikista näkemistäni Liisa-tulkinnoista huonoin on ehdottomasti Tim Burtonin versio vuodelta 2010. Siinä Liisan tarina menettää humoristisen luonteensa, ja Liisasta tehdään viktoriaanisen ajan tapoja hyvin kliseisellä tavalla vastaan taisteleva neito. Elokuva on ihan outo väännelmä kahden Liisa-kirjan tarinoista. Plussaa antaisin elokuvalle kuitenkin siitä, että se ammentaa tapahtumansa enemmän toisesta kirjasta ja tuo sitäkin yleisölle tutuksi.

Liisan stoori sopii hyvin myös vaihtoehtoversioille kreisiytensä takia: niinpä Liisasta on tehty myös mm. pornoelokuva. Hippiajan huumeveikkojen idoliksi Liisa pääsi pössyttelevän Kaalimadon takia. Eräässä 1960-luvun Liisa-versiossa kuullaankin hippiajalle tyypillistä intialaismusiikkia. Joka vuosikymmen Liisasta löydetään jotain uutta, joka sopii aikansa ihanteisiin. Liisa-kirjat inspiroivat kulttuuriamme koko ajan, ja Liisa-viitteiden bongailusta voi tehdä itselleen vaikka harrastuksen - niin tiheästi niitä esiintyy mediassa.

Minulle rakkain Liisa-adaptaatio ei ole kuitenkaan elokuva vaan Klaus Hagerupin Kanit laulavat pimeässä -kirja. Välillä tosi oudossa ja pelottavassakin kirjassa lähdetään jahtamaan Valkoista Kania Oxfordiin, jossa Lewis Carroll alias Charles Dodgson aikoinaan asusti.

Suorien Liisa-lainauksien lisäksi Carrollin kirjojen tarinalle on ilmestynyt paljon seuraajia. Lapsen meno taikamaailmaan on yllättävän suosittu juoni vielä tämän päivän lastenkirjoissa ja -elokuvissa. Kielellisessä iloittelussa Carroll ei ole kuitenkaan kohdannut veroistaan. Siksi Liisa-kirjat ovat edelleen yksiä lastenkirjallisuuden suurimmista klassikoista. Lue ne! :)

maanantai 20. helmikuuta 2012

Marja Luukkonen: Pikku Noita ja Karipeikko (1998)

Marja Luukkosen lastenkirja Pikku Noita ja Karipeikko (1998) on jäänyt minulta joskus nuorempana kesken, joten päätin lukaista kirjan. Ihan helpo lastenkirja se onkin, sangen perinteinen mutta viehättävä.

Pikku Noita on erilainen noita: hän on nätti, vaikka toivoisi olevansa yhtä ruma kuin muut noitatoverinsa. Hän ei opi koulussa taikasanoja mutta osaa silti taikoa hienosti. Kun muut noitalapsoset viuhuvat taivaalla luudan selässä, kulkee Pikku Noita lentävällä pölynimurilla, ja kissan sijaan hänellä on matkassansa opossumi.

Pikku Noita edustaa satukirjojen kilttejä noitia. Kirjasta tulee mieleen Ottfried Preusslerin Pikkunoita, jossa on myös erilainen, noitajoukkoon sopeutumaton kiltti noitatyttönen pääosassa. Päästäänpä kirjassa myös noitakouluun, jotka ovat suosittu aihe lastenkirjallisuudessa. Kirjassa esiintyy myös hauska viittaus suomalaiseen lastenkirjallisuuteen: opettaja Luuta-Lempi on tuttu Mestaritontun seikkailuista.

Pikku Noita ja Karipeikko -kirjan suurin ongelma on ennalta-arvattava juoni. Tarina noudattelee täysin perinteisen sadun kaavaa. On päähenkilö, joka on orpo ja jotenkin erilainen kuin kaikki muut. Kun hänen erityislaatuiset voimansa paljastuvat, lähtee hän pelastusretkelleen uskollisen apurinsa kanssa. Sitten sankari kohtaa esteitä, jotka tuntuvat kovin vaikeilta. Erityisesti häntä houkuttaa jokin salainen asia, johon hänen mentorinsa on ehdottomasti kieltänyt kajoamasta. Tietenkin hän koskee siihen ja saa aikaan ison porun. Lopulta sankari kuitenkin ylittää itsensä, lyö pahiksen ja saapa tietää ratkaisun mystiseen alkuperäänsäkin.

Vaikka näin kyynisesti kirjaa kuvasinkin, nautin silti lukuhetkestä. Tällaisia viattomia ja suloisia lastenkirjoja nykylastenkin pitäisi lukea. Pikku Noita on myös aika hieno esikuva tytöille ja myös aika syvällinen hahmo melankolisuudessaan. Parasta kirjassa on tunnelma, joka on samaan aikaan hilpeä ja surumielinen. Sellainen on myös kirjan loppu: samalla onnellinen ja surullinen, siis ihanan koskettava.

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (Djadja Fjodor, pjos i kot, 1974)

Olen aiemmin lukenut rakastetulta venäläiseltä lastenkirjailija Eduard Uspenskilta kirjan Krokotiili Genasta. Älykkökrokotiilin ja tämän karvaisen kamun Muksiksen lisäksi Uspenski on luonut myös monia muita kuuluisia hahmoja. Muistan monien luokkatovereideni puhuneen alakoulussa usein jostakusta Fedja-sedästä. Mielestäni Fedja-sedästä kertova kirja kuulosti ikävystyttävältä - kuka nyt jonkun vanhan setäihmisen tekosista jaksaisi lukea? Nyt tartuin ensimmäistä kertaa Fedja-setä, kissa ja koira -kirjaan, ja minulle selvisi mystisen Fedja-sedän salaisuus. Fedja-setä ei nimittäin olekaan aikuinen vaan viisivuotias pikkupoika, joka on saanut erikoisen lempinimensä totisuutensa ja älykkyytensä takia. Aika söpöä! :)

Hyvin suloinen on myös kirjan tarina. Fedja-setä karkaa kotoa, kun vanhemmat (varsinkin nuiva äiti) eivät hyväksy lemmikkejä. Fedja-setä kohtaa matkallaan puhuvan kissan ja koiran. Kaverukset muuttavat maalle ja alkavat asua siellä hylättyä taloa. Kaikenlaista jännää heille lyhyen kirjan aikana ehtii tapahtua. Milloin uppoaa koira järveen, milloin menee lehmä sekaisin syötyään humalaa. Tätä kirjaa lukiessa nauraa aikuinenkin!

Yhdistän Uspenskin tyylin (lämmin huumori, maailman kuvaaminen lapsen silmin) Astrid Lingreniin. Ihan varmasti Uspenski on saanutkin vaikutteita tältä ruotsalaiskirjailijalta. Lapsi saa tehdä, mitä lystää, ja taistelee auktoriteetteja vastaan. Silti maailma on turvallinen ja onnellinen paikka, jossa lapsen on hyvä kasvaa.

Tähän loppuun vielä Musti-koiran viisaus: Minusta ihmisellä pitää olla iloinen luonne - makkaraa tarjoava.

;)

torstai 16. helmikuuta 2012

Raamattu: Vanha testamentti

Minulla on jo jonkin aikaa ollut meneillään Raamatun lukuprojekti. Viime viikkoina olen lukenut innokkaasti Raamatun ensimmäistä osaa, Vanhaa testamenttia. En malttanut olla kirjoittamatta tästä lukukokemuksestani, vaikka en aivan vielä ole saanutkaan koko VT:a luettua. Minulla on lukematta vielä kuusi kirjaa (Toora, Psalmit, Sananlaskut) ja lisäksi myönnän välillä pomppineeni aika reippaastikin ja sangen usein tylsien kohtien yli, joten käsitykseni VT:n sisällöstä ei siis paras mahdollinen ole. Tässä tekstissä kuitenkin kerron joitakin aatoksiani tuosta kristittyjen ja juutalaisten pyhästä kirjasta.

Tarkastelen Raamattua tässä tekstissä sekä kirjallisuudentutkijan objektiivisin että uskovaisen subjektiivisin silmin. Minulle Raamattu on kahta asiaa samaan aikaan: toisaalta kirjallisuudentutkijan silmissä yleissivistykseen kuuluva mytologiakokoelma, jolla on ollut valtaisa vaikutus länsimaiseen kulttuuriin. Ja toisaalta täyttä totta, Jumalan Sanaa. Uskovaisuuteni ei silti estä kriittisen kirja-arvostelun tekoa. - Kuitenkin olen sitä mieltä, että Raamattua pitäisi lukea enemmän sydämellä kuin järjellä. :)


VT:n kirjat

VT on todella massiivinen kirja (tai pikemminkin kirjasto), josta löytyy monenlaisia tekstejä. Protestanttien VT jaetaan yleensä viiteen osaan tekstiensä perusteella, ja selvyyden vuoksi käsittelen VT:n osia nyt yksi kerrallaan. Ensimmäisestä osasta eli Toorasta, viidestä Mooseksen kirjasta, en kerro, sillä niitä en vielä ole lukenut.

Historialliset kirjat kertaavat juutalaisuuden historiaa Mooseksen kuolemasta eteenpäin. Tarinoita on monia ja erilaisia. Osa kirjoista sisältää tylsiä kuningas- ja sukuluetteloita, mutta osassa on mukana myös jännittäviä stooreja. Yksi tällainen on esimerkiksi kotoista Kullervoamme muistuttavan Simsonin tarina Tuomarien kirjassa! Tykkäsin kovasti myös Ruutin kirjasta. Jo koulun uskonnon tunneilta tutusta suurien kuninkaiden kolmikosta - Saulista, Daavidista ja Salomosta - riittää myös mielenkiintoista kerrottavaa.

Historiallisten kirjojen jälkeen on vuorossa VT:n nykykristitylle ehkä merkittävin osuus, nimittäin Viisauskirjat. Viisauskirjat ovat lempiosioni VT:sta, sillä siinä historia unohtuu. Teksti keskittyy puhumaan uskon asioista syvällisesti. Viisauskirjoista paras on mielestäni Saarnaajan kirja. Kyynisesti totuuksia laukova saarnaaja on mahtava heppu, todellinen mielensäpahoittaja, jonka mielestä kaikki on turhuutta (Saarn. 1: 2). Suosittelen!

Sitten alkavat profetiat - ja niitä vasta riittääkin. Profetiakirjoja on kahta laatua: suuria profeettoja ja pieniä profeettoja. Profetioissa tyypillistä on Jumalan ja juutalaisen kansan taistelu, jossa profeetta esiintyy välimiehenä kertomassa kansalle, että jollette käänny, tuhoudutte. Harvemmin kansa tottelee, ja usein onkin profetia silkkaa valitusta juutalaista kansaa kohtaan kohdistuvista vitsauksista tai naapurivaltain hyökkäyksistä. Profetioissa esiintyy paljon toistoa, ja niissä jauhetaan samoja asioita vähän liikaakin minun makuuni. No, käypähän ainakin asia selväksi. Valitusvirret tuo jotain uutta toisiaan toistaviin profetioihin. Joonan kirja on myös hyvin virkistävä profetia.


VT lukukokemuksena

VT kertoo juutalaisten tarinan maailmanluonnista Jerusalemin uuden temppelin tekoon. Väliin mahtuu monta sotaa, monta kurjuuden vuotta mutta myös suuria sankaritekoja. Tapahtumia riittää, ja niistä useimmat ovat sangen eeppisiä kuten Jordanin virran ylitys.

VT:n kirjat noudattavat kronologista järjestystä Tooran ja Historiallisten kirjojen osalta, mutta loput kirjat eivät ole kronologisessa järjestyksessä, mikä tekee lukemisesta kiinnostavaa. Aina välillä saa huomata, etta "ahaa! tämä profetia on varmaan kirjoitettu pakkosiirtolaisuuden aikana, josta kerrottiin myös siinä ja siinä kirjassa".

VT on suurimmaksi osaksi erinomaisesti kirjoitettu. Mukana on värikkäitä kielikuvia, ja kieli on ainakin minun makuuni sopivan mahtipontista. Tosin monissa teksteissä esiintyy toistoa ja suoraan sanottuna jankkausta. Sukuluettelot eivät myöskään ole kovin hilpeää luettavaa...

Olisihan tuo ehkä tiivistystä vähän tarvinut. Sen verran paljon mukana on toistoa. Ja pituuttahan VT:lla on painoksesta riippuen 1040-1056 sivua. Eli aika palijon! Ei se ole silti pisin lukemani kirja, silla Alexandre Dumas'n Muskettisoturien viimeisten urotöiden 2243 sivua ei helposti lyödä!


VT:ssa kulttuurimatkalla

Hyvin mielenkiintoista VT:n teksteissä on se, että lukija pääsee aikamatkalle Lähi-idän historiaan. VT:ssa vilisee monta historiankirjoista tuttua nimeä, mm. Persian ja Egyptin kuninkaita. Mielenkiintoista on myös päästä lukemaan, kuinka tämän päivän uutisista tutut paikat kuten Gaza ja Egypti nähdään monta tuhatta vuotta sitten eläneiden juutalaisten silmin.

Kiehtovalla tavalla päästään lähelle myös Lähi-idän kulttuuria. Teksti vilisee pakanajumalien nimiä. Usein puhutaan viininjuonnista ja ympärileikkauksesta. Mainitaanpa my¨ös verikosto ja kivityskuolema - nuo Lähi-idän kulttuurin karmeat puolet, joista saamme mediasta lukea.

VT:n juutalaiset ovat hyvin nationalistinen valtio, joka puolustaa maataan viimeiseen asti. Aika usein sotiminen ja naapurikansojen teurastus menevät vähän liian pitkälle. Minä en ainakaan halua lukea noin ällöttäviä ja verisiä juttuja.

Monet VT:n tarinoista ovat kuin perinteisiä satuja tarinakaavansa perusteella. Esimerkiksi Esterin kirja tuo mieleen Tuhannen ja yhden yön tarinat, joissa nainen saattaa olla sankaritar mutta vain alistumalla miehensä tahtoon ja olemalla nöyrä ja kiltti tytär/vaimo/äiti/sisko. Nainen on aina jotakin miehelle - ei itselleen.


VT ihmisyyden kuvastimena

Tietyissä asioissa VT ei ole vanhentunut lainkaan - se nimittäin kertoo hyvin elävällä ja ymmärrettävällä tavalla ihmisen elämästä. Vaikka elämme hyvin erilaisessa maailmassa tänä päivänä, ovat monet noista tuhansien vuosien takaisista Lähi-idän ihmisten elämän perusaskareista ja tuntemuksista yhä täysin nykyaikaa. Suuret tunteet kuten rakkaus ja viha eivät koskaan muutu. Siten VT on erittäin mielenkiintoista luettavaa myos ihmisyyden kannalta.

VT ei sievistele. Se räväyttää lukijan eteen hurjan määrän kuolemaa, kärsimystä ja tuskaa. Lapsiaan syövät isät ja äidit ovat ehkä kaikkein kauhistuttavinta, mitä VT:sta luin. Seksuaalisuus on vahvasti läsnä, siitä puhutaan ihan jatkuvasti, ja portto ja huora ovat hyvin usein toistuvat sanat. Raamattu kertoo ihmisestä, ja sen takia suurin osa tapahtumista on väkivaltaa ja seksia.

VT:n ihminen on julma peto, joka jaksaa totella Jumalaa vain hetken, mutta heti kun Isän silmä välttää (paitsi etta Jumalan silmähän ei koskaan vältä mutta luulossahan on hauska elää, hah hah!), ihminen ryhtyy taas synnin työhön. Mutta sellaisiahan me oikeasti olemmekin... Minä ainakin.


VT:n arvo

Vaikka ihminen esitetaankin VT:ssa todellisena ja häpeämättä, on kirjan tarkoitus kuitenkin muistuttaa moraalista. Juutalainen laki on hyvin ankara, ja moraalisäädökset ovat tiukkoja. Monet VT:n moraalisäännöistä voi nähdä arkipäivässä edelleen. Me länsimaalaiset ihmisethän olemme etiikkamme saaneet Israelin kansalta, Raamatusta.

Siksi Raamattu kuuluu länsimaisen ihmisen yleissivistykseen, ja onkin hyvä, että sitä luetaan ja käsitellään koulussa - myös VT:a. VT on lähde monille interteksteille. Tietämättään sitä varmasti siteeraa usein esimerkiksi VT:n sananlaskuja, joista on tullut osa yhteistä länsimaista kirjallista omaisuuttamme.

Kristitylle VT on mielenkiintoista luettavaa, sillä se liittää Jeesuksen elämän osaksi. VT:n lukemisen jälkeen sielu tosin kaipaa jo Jeesuksen luo, sillä UT on kuitenkin aivan erilainen välillä hyvin tunkkaiseen VT:iin verrattuna - sekä tunnelmaltaan, teksteiltään että koko idealtaan. VT:a suosittelen silti hyväksi yleistiedoksi jokaiselle. :)

Arto Paasilinna: Hurmaava joukkoitsemurha (1990)

Kun suomalaisen huumorin mestari Arto Paasilinna on asialla, muuttuu mikä tahansa asia hullunhauskaksi. Niinpä myös tämä masentuneiden suomalaisten kuoleman tavoittelusta kertova Hurmaava joukkoitsemurha on todella hilpeä kirja. Mielenkiintoista on se, että kirja on ilmestynyt vuonna 1990, aivan laman kynnyksellä - ja lamastahan me muistamme juuri nuo konkurssien ja elämän alamäen aiheuttamat lukuisat itsemurhat. Itsemurha on äärimmäisen surullinen asia, mutta niinkin vakavan asian käsittely hirtehisen huumorin kautta on kieltämättä aika vapauttavaa.

Tarina on ehtaa Paasilinnaa. Juhannusyönä onneton mies marssii läheiseen latoon hirttääkseen itsensä. Paha vain, että samalla asialla on myös toinen mies samaisessa ladossa. Miehiltä menevät hirttäytymishalut, ja muutaman saunakaljan jälkeen ukot keksivät loistotuuman: kerta itsemurhan teko on niin vaikeaa, sitä varten kannattaa tehdä kunnollinen suunnitelma. Toinen hoksaa, että yhdessähän kaikki on helpompaa. Niinpä päätetään koota iso joukko masentuneita suomalaisia ja kuolla yhdessä uljaasti! Siitä saa alkunsa hurja road-trip, josta ei paasilinnalaisittain absurdeja käänteitä puutu.

Kuka kuolee, kuka jää henkiin? Se lienee lopulta toisarvoista, tärkeintä on elämän ja kuoleman pohdiskelu - naurun kautta.

Kuollut kuin ankkurikivi. Selkä oli murtunut, mutta kädessä ollut viinipullo oli onnen kaupalla säilynyt ehjänä. Ihmeitten aika ei ole ohi.