sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice's Adventures in Wonderland) ja Liisan seikkailut peilimaailmassa (Through the Looking-Glass)

Liisan taikaa

Lastenkirjallisuuden klassikkonimi Lewis Carroll kirjoitti elämänsä aikana kaksi kirjaa, joista molemmista tuli englanninkielisen lastenkirjallisuuden superklassikoita: Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice's Adventures in Wonderland, 1865) ja Liisan seikkailut peilimaailmassa (Through the Looking-Glass, and What Alice Found There, 1871). Kirjat kertovat Liisa-tytöstä, joka joutuu ihmeellisiin seikkailuihin sekopäisissä fantasiamaailmoissa.

Molemmissa kirjoissa on samanlainen kehystarina: mielikuvitukseltaan rikas Liisa puhua pulputtaa omiaan ja siirtyy yhtäkkiä ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki on nurin kurin. Liisa tapaa jatkuvalla syötöllä uusia hahmoja ja käy näiden kanssa jänniä keskusteluja. Täpäriä tilanteita ja pikku seikkailujakaan ei Liisan fantasiamatkoilta puutu. Kirjat päättyvät siihen, että Liisa herää. Paljastuu siis, että kaikki onkin ollut unta. Peruskaava toimii molemmissa kirjoissa. Tosin ensimmäisessä kirjassa on olemassa vielä jonkinlainen juoni, mutta toinen kirja on silkkaa sekoilua.

Liisa on hurmaava päähenkilö: todellinen tättäräätyttö, joka hyvin kasvatetun viktoriaanisen lapsen tapaan haluaa aina käyttäytyä hyvin mutta päätyy silti tekemään ja sanomaan epäsopivia asioita. Ihmemaan ja peilimaailman olennot ovat myös lastenkaltaisia: he väittävät aina kiivaasti vastaan Liisalle, loukkaantuvat helposti ja ovat nenäkkäitä - samanlaisia kuin Liisakin.

Liisa-kirjojen viehätys perustuu hilpeään ja hulvattomaan tarinaan sekä hullunkurisiin hahmoihin. Mukana ovat mm. aina myöhässä oleva Valkoinen Kani, Englannin Victoria-hallitsijaa muistuttava murhanhimoinen Herttakuningatar, nokkela munamies Tyyris Tyllerö, höpölöpöveljekset Tittelitom ja Tittelityy, hullunhauska teeseurue (Hassu Jänis, Hullu Hatuntekijä ja Murmeli). Suurin osa hahmoista lienee tuttuja jokaiselle länsimaissa lapsuutensa viettäneelle ihmiselle. Oma suosikkini on ykköskirjan Irvikissa. Tuossa virnuilevassa ja hulluudestaan täysin avoimesti kertoilevassa kissassa tiiviistyy koko kirjan idea.

Liisa-kirjat ylistävät lapsuutta ja lapsia: heidän mielikuvitustaan ja kielellistä akrobatiaansa. Liisa-kirjojen paras ominaisuus onkin Carrollin kieli. Olen usein herkutellut lukemalla kirjojen alkuperäisversioiden nonsense-runoja. Usein niin tylsä englannin kieli muuttuu Carrollin käsittelyssä vivahteikkaaksi, villiksi ja viihdyttäväksi. Kieli on välillä niin hassunhauskaa, että ihan kikatututtaa!

Suomalaislapsille Carrollin kieli-iloittelun ovat taituroineet ymmärrettäväksi monet eri suomentajat. Niinpä kerron seuraavaksi hieman Liisa-kirjojen suomennoksista. Tekstin lopussa esittelen vielä muutamia Liisa-filmatisointeja, sillä ne saattavat olla usealle lapselle ensimmäinen kosketus Liisan tarinaan.


Suomennokset ja kuvitukset

Liisa-kirjat on suomennettu useaan otteeseen, mikä kertoo kirjojen suosiosta Suomesta mutta myös siitä, sillä säihkyvän kielen suomenkieliselle päivitykselle on ollut tilausta. Hyvä niin! Ensimmäisen Liisan suomennoksen teki lastenkirjailija Anni Swan. Suomennos on vuodelta 1906 mutta toimii edelleen kuin häkä. Nykyään Swan-suomennosta voi lukea 1960-luvulla ilmestyneestä laitoksesta, johon Tove Jansson teki ihastuttavan ja runollisen kuvituksen.

Muut Liisa-laitokset pitäytyvät perinteisemmässä (joskin tylsemmässä) John Tennielin alkuperäiskuvituksessa - kuten vuoden 1974 versio. Tuolloin ilmestyi Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin uusi suomennos. Myös toinen Liisa-kirja sai ensimmäisen suomennoksensa. Kunnaksen ja Mannerin suomennos on pirteä ja hauska. Kunnas tunnetaan nonsense-runojen supersuomentajana, sillä hän omakätisesti toi tuon englanninkielisen hassuttelurunouden suomen kielelle Hanhiemon iloisessa lippaassa. Laatutyötä on myös Liisa-suomennos.

Tennielin kuvitus esiintyy myös Alice Martinin tuoreissa suomennoksissa. Martin on suomentanut Liisa-kirjat nimillä Alicen seikkailut ihmemaassa (1995) ja Alice Peilintakamaassa (2010). Martin on luopunut Swanin Liisa-nimestä. Aika lienee siis kypsä sille, että suomalainen lapsi lukee englanninkielisen lapsen seikkailuista. En ole lukenut Martinin suomennoksia, mutta niistä kirjoittaa aika kivasti ja analyyttisesti Kuisma Korhonen Hesarissa.

Lisäksi vuonna 2000 on ilmestynyt Liisa Ihmemaassa, jonka on suomentanut Tuomas Nevanlinna ja kuvittanut Helen Oxenbury. Tähän kirjaan en ole tutustunut.


Filmatisoinnit ja muut sovitukset

Liisa-kirjat on filmattu montakymmentä kertaa, ensimmäinen vuonna 1903. Elokuvaversiot mukailevat yleensä ensimmäisen kirjan perusjuonta sekoittaen siihen molempien kirjojen tarinoita.

Minulle Liisan tarina avautui lapsuudessani animaation kautta. Pienenä katsoin Liisan seikkailuista kertovaa anime-sarjaa ja lopullisesti ihastuin Liisan stooriin nähtyäni Disney-version vuodelta 1951. Disney-versiota on haukuttu, ja kyllähän se varsinkin elokuvan loppupuolella sortuu disneymäiseen moralisointiin, mikä ei sovi lainkaan Liisan tarinaan. Lisäksi Disneyn näkemys Liisan tarinasta on vähän liian helppo. Silti pidän Disney-versiota aika onnistuneena. Salvador Dalín vaikutus näkyy elokuvan surrealistisessa kuvamaailmassa. Mukana on myös ilahduttavan paljon lauluja, mikä on tärkeä asia, sillä Liisa-kirjatkin vilisevät lauluja ja runoja. Oman näkemykseni mukaan juuri riimittelyn avulla Liisa-teokset innostavat lapsia kuvitteluun ja kielellisten taitojensa kehittämiseen.

Liisa on freudilaisittain tulkittuna mielenkiintoinen teos: ehkä Liisan näkemät unet kertovat jotain hänen todellisuudestaan? Tällainen tulkinta tehtiin hienossa brittiversiossa vuodelta 1999. Siinä Liisan vanhempien järjestämien seurapiirijuhlien vieraat rinnastettiin ihmemaan asukkeihin. Tämän tulkintatavan voisi viedä paljon pidemmällekin varmasti kiehtovin seurauksin.

Elokuvissa ei ole tyydytty pelkästään Liisan tarinan kuvittamiseen, vaan myös taustat ovat päässeet esille kuten vuonna 1985 ilmestyneessä elokuvassa Dreamchild. Lewis Carroll oli oikealta nimeltään Charles Dodgson, ja Liisa-kirjojen syntytarinaan liittyy pedofiilisiä värinöitä, sillä Dodgsonin epäillään olleen ihastunut tuttavaperheensä Liddellin nuoriin tyttösiin. Dodgson keksikin ihmemaastoorinsa ensimmäistä kertaa kertoillessaan niitä Liddellin perheen Alice-tytölle 1860-luvulla. Dreamchild on erittäin kiintoisa elokuva: sekoitus Liisa-kirjojen tapahtumia ja fiktiivisiä kohtauksia Dodgsonin ja Liddelin perheen seurustelusta.

Kaikista näkemistäni Liisa-tulkinnoista huonoin on ehdottomasti Tim Burtonin versio vuodelta 2010. Siinä Liisan tarina menettää humoristisen luonteensa, ja Liisasta tehdään viktoriaanisen ajan tapoja hyvin kliseisellä tavalla vastaan taisteleva neito. Elokuva on ihan outo väännelmä kahden Liisa-kirjan tarinoista. Plussaa antaisin elokuvalle kuitenkin siitä, että se ammentaa tapahtumansa enemmän toisesta kirjasta ja tuo sitäkin yleisölle tutuksi.

Liisan stoori sopii hyvin myös vaihtoehtoversioille kreisiytensä takia: niinpä Liisasta on tehty myös mm. pornoelokuva. Hippiajan huumeveikkojen idoliksi Liisa pääsi pössyttelevän Kaalimadon takia. Eräässä 1960-luvun Liisa-versiossa kuullaankin hippiajalle tyypillistä intialaismusiikkia. Joka vuosikymmen Liisasta löydetään jotain uutta, joka sopii aikansa ihanteisiin. Liisa-kirjat inspiroivat kulttuuriamme koko ajan, ja Liisa-viitteiden bongailusta voi tehdä itselleen vaikka harrastuksen - niin tiheästi niitä esiintyy mediassa.

Minulle rakkain Liisa-adaptaatio ei ole kuitenkaan elokuva vaan Klaus Hagerupin Kanit laulavat pimeässä -kirja. Välillä tosi oudossa ja pelottavassakin kirjassa lähdetään jahtamaan Valkoista Kania Oxfordiin, jossa Lewis Carroll alias Charles Dodgson aikoinaan asusti.

Suorien Liisa-lainauksien lisäksi Carrollin kirjojen tarinalle on ilmestynyt paljon seuraajia. Lapsen meno taikamaailmaan on yllättävän suosittu juoni vielä tämän päivän lastenkirjoissa ja -elokuvissa. Kielellisessä iloittelussa Carroll ei ole kuitenkaan kohdannut veroistaan. Siksi Liisa-kirjat ovat edelleen yksiä lastenkirjallisuuden suurimmista klassikoista. Lue ne! :)

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Todella hauska ja selkeä esittely! :)