perjantai 23. maaliskuuta 2012

Stieg Larsson: Millenium-trilogia (Millenium-serien, 2005-2007)

Stieg Larssonista on kuullut jokainen. Ruotsin ykkösdekkaristin Millenium-trilogiasta on tullut supersuosittu. Kirjoja on luettu ahkerasti Ruotsissa ja ulkomailla, ja ne on ehditty filmatakin jo.

Trilogiaan kuuluu kolme osaa, joilla on iskevät nimet:
Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor, Norstedts, 2005),
Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden, 2006) ja
Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, 2007).

Millenium-trilogia tuntuu olevan kuin huumetta lukijoille. Monen kirjojen ystävän olen kuullut toteavan, että "yleensä en lue rikolliskirjallisuutta, mutta näistä kirjoista tykkäsin". Kuulun itsekin tähän ryhmään. Ahmin kirjat heti, kun käsiini sain, sillä aloitettuani en voinut enää lopettaa. Näissä kirjoissa on sitä jotain.


Tarina ja kieli

Millenium-trilogian vahvimpia puolia on tarina, joka koukuttaa lukijan alusta lähtien. Tarinassa on kaksi päähenkilöä: fiksu naistennaurattaja-rikostoimittajanrenttu Mikael Blomkvist sekä nerokas joskin antisosiaalinen tietokonehakkeri Lisbeth Salander.

Ensimmäisessä kirjassa vanha teollisuuspamppu palkkaa Blomkvistin selvittämään 1960-luvulla kadonneen sukulaistyttönsä arvoitusta. Lisbeth pääsee Blomkvistin tutkimusten jäljille hakkeroidessaan tämän konetta, kiinnostuu aiheesta ja tulee auttamaan Blomkvistia tutkimuksissa. Ensimmäisessä kirjassa saadaan vihjeitä Lisbethin synkästä menneisyydestä, mutta toden teolla salaisuuksien ja valheiden vyyhti alkaa aueta vasta toisessa kirjassa, jossa Lisbeth joutuu salaliiton uhriksi ja alkaa selvittää välejä menneisyytensä kanssa. Kolmannessa kirjassa sama tarina jatkuu ja saa vielä hullumpia käänteitä. Alkaa hurja tapahtumavyöry, josta ei actionia lopu. Ensimmäinen kirja tuntuu hieman irralliselta muihin kirjoihin verrattuna. Se on klassinen murhamysteerinselvitysstoori, kun taas toinen ja kolmas kirja ovat oikeastaan yksi iso teos, joka on jaettu kahdeksi kirjaksi. Kevyestä murhamysteeristä alkunsa saanut tarina paisuu trilogian aikana poliittiseksi pommiksi, jossa käydään selvittämään Ruotsin lähihistorian suurinta oikeusmurhaa.

Dekkareille ominaisesti teos on hyvin tarinavetoinen ja lisäksi vähän kehnosti kirjoitettu. Larsson ei oikeastaan ole kauhean lahjakas kirjoittaja. Kaunokirjallisesti trilogia ei ole mitenkään mestariteos vaan perusdekkari, jonka perinteiset kerrontakeinot kuten lukujen cliffhanger-loput lähinnä haukotuttavat. Lisäksi kirja rönsyilee aivan tarpeettomasti. Kirjat julkaistiin postuumisti, eikä Larssonin tekstiä ilmeisesti haluttu muokata - ja se näkyy. Kyllähän tästä olisi voinut jotain karsia, esimerkiksi erään kolmannen kirjan täysin turhan sivujuonen.

Jos unohdetaan kaunokirjalliset heikkoudet, trilogia on kuitenkin mainiota luettavaa, ja sisällöllisesti kirjoilla on paljon annettavaa.


Yhteiskunnallisia aiheita

Juuri kirjojen yhteiskunnallinen kantaaottavuus lienee syy sille, miksi kriitikot teoksen ovat niin korkealle arvostaneet. Larsson kietoo tarinan ympärille yhteiskunnallisen kritiikkinsä - vai pitäisikö sanoa saarnansa, niin tulisesti Larsson kritisoimiaan asioita kailottaa.

Sivujuonteissa vilistää uusnatseja, huumerikollisia, pedofiilejä, moottoripyöräjengiläisiä ja valtion viranomaisia. Onpahan mukana itse pääministerikin. Samalla annetaan lyöntejä poliisille, oikeuslaitokselle ja muille arvostetuille instituutioille. Herää kysymyksiä: Salliiko yhteiskunta rikollisuuden ja muun kauheuden? Mikä ja kuka tätä maailmaa oikein ohjaa?

Mielenkiintoista oli huomata, kuinka Larssonin pahikset jakautuivat etnisesti kahteen kastiin. Trilogiassa instituutionaalista ja kliinisempää väkivaltaa edustavat ruotsalaiset, mutta likaisen työn tekevät ulkomaalaiset. Rikollisten kansallisuuksiin lukeutuu balttialaisia, slaaveja, venäläisiä, saksalaisia ja suomalaisia. Rikolliset osoittautuvat kuitenkin lopulta pikkutekijöiksi poliitikkojen ja viranomaisten ohjailemassa pelissä. Valta siis säilyy ulkoapäin ah-niin-puhtoisilla ruotsalaisilla.

Larsson on selvittänyt tarkkaan, kuinka Ruotsin poliittinen verkosto toimii ja räjäyttää tarinansa lukijan silmille hyvin faktoitettuna. Larsson näyttää naturalistisesti, miten surkea länsimainen oikeuskäytäntö käytännössä on ja miten helposti ihminen joutuu koneiston uhriksi. Larsson järisyttää ruotsalaisen kansankodin peruspilareita julistamalla yhteiskunnan toimintaa ylläpitävät instituutiot rasismin ja korruption pesäksi.

Larssonin väitteitä kuitenkin nakertavat uskottavuusvaje ja mustavalkoisuus. Vastakkainasettelu ällöttää: toiset ihmiset ovat hyviä ja toiset pahoja. Erityisesti paha mies vs. hyvä nainen -jako menee välillä överiksi, vaikka Larsson varmaan hyvää tarkoittaakin, onhan hän teoksessaan kovasti naisten asialla.

Naurettavimman roolin saa median käsittely. Lööppilehdistö vs. tutkiva journalismi -taistelun voiton vie luonnollisesti jälkimmäinen. Tutkiva journalismi nousee pyhäksi asiaksi, jonka tarkoituksena on ratkaista kaikki maailman ongelmat ja saattaa syylliset oikeuteen, kun poliisi siihen ei nähtävästi kykene. Larsson-universumin suurin sankari on toimittaja, joka yhdessä hakkereiden kanssa ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Kirjat saavat pohtimaan, kenellä se valta tässä maailmassa onkaan de facto.


Lisbeth Salander

Omaperäisintä Millenium-trilogiassa on sen päähenkilö, Lisbeth Salander, jonka hahmoa on ylistetty 2000-luvun kirjallisuuden parhaaksi naishahmoksi. Lisbeth on aivan erilainen eikä haluakaan muuttua massaksi, missä lienee hänen kiehtovan persoonansa lumo yksinkertaistettuna. Tämän kuoren taakse kätkeytyy kiehtova, ristiriitainen ja anteeksipyytelemätön persoona.

Lisbeth Salanderin hahmon kautta käsitellään yhtä kirjojen pääteemoista eli väkivaltaa. Lisbeth joutuu kohtaamaan monenlaista väkivaltaa: fyysistä, seksuaalista, henkistä ja institutionaalista. Lisbeth ei kuitenkaan suostu väkivallan uhriksi vaan taistelee sadistisia ja seksistiä paskiaisia vastaan käyttämällä itsekin väkivaltaa, tosin perinaisellisesti vain itsepuolustukseen ja kostoon - ei koskaan hyökkäykseen tai sadistiseen kiduttamiseen kuten trilogian miehet.

Lähes kaikki kirjasarjan miehet inhoavat tai vähintäänkin kammoavat Lisbethiä, ja varsinkin machomiehille hän on punainen vaate ylittämällä sukupuolensa rajat ja tekemällä justiinsa, mitä itse lystää. Lisbeth saa Mikael "Kalle mestarietsivä" Blomkvistilta "Peppi Pitkätossu" -lempinimen, joka jollain hurjalla tavalla kuvaa Lisbethiä todella osuvasti.

Sarjan muut miehet taasen kutsuvat Lisbethiä vähemmän imartelevimmilla nimillä kuten saatananpalvojalesbo ja sosiopaattimurhaaja. Miehet pelkäävät Lisbethiä ja antavat siksi tälle alentavia ja pelkoa vähentäviä lempinimiä. Tämä on näiden machomiesten tapa kieltää vaikeasti hyväksyttävä nainen, joka ei edusta normia (hetero, kiltti, nätti). Julistamalla Lisbethin epänormaaliksi miehet kiertävät ongelman, koska muuten Lisbethin, erilaisen naisen, olemassaolo uhkaisi miesten patriarkaalista kuvaa naisen ja miehen rooleista ja asemasta maailmassa.

Kakkoskirjassa sanottiin osuvasti, että Lisbeth Salander on nainen, joka vihaa naisia vihaavia miehiä. Siinä tulee oikeastaan kirjojen teema esille aika kattavasti. Kyseessä on taistelun alku, sodanjulistus.

Silloin olin pieni pelokas tyttö, tuskin teini-ikäinen. Nyt olen aikuinen nainen. Voin tappaa sinut jos haluan.


Larssonin viehätys

Mikä näissä kirjoissa siis kiehtoo? Fiksua olisi varmaan sanoa, että kirjat paljastavat kulttuurimme naisvihamielisyyden ja kritisoivat oivalla tavalla nykypäivän sosiaalisia ja poliittisia ongelma. NOT. Yhteiskunnallinen kritiikki on yksi kirjan vahvoja puolia, mutta kyllä teosten kiehtovuuden syy on actionia pullistelevassa tarinassa, värikkäissä hahmoissa sekä seksi ja väkivalta -yhtälössä.

Silti toivon, että Larssonin kirjat herättäisivät lukijoita ajattelemaan. Millenium-trilogialla on ollut viime vuosina valtaisasti medianäkyvyyttä. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka sen yhteiskunnallinen sanoma on vaikuttanut lukijoihin ja elokuvaversioiden katsojiin. Onko Millenium-trilogia vain paljon rahaa tuottanut, muodikkaaseen yhteiskuntakritiikkiin paketoitu väkivaltatarina, vai voisiko sillä suurempi ja pysyvämpi merkitys?

(PS. Millenium-trilogiaa on ansiokkaasti pohdittu mm. Kirsin kirjanurkassa sekä Jäljen äänessä.)

torstai 15. maaliskuuta 2012

E. B. White: Lotta ystäväni (Charlotte's Web, 1957)

Amerikkalainen E. B. White tunnetaan parhaiten Stuart Little -kirjastaan. Vuonna 1957 ilmestynyt Lotta ystäväni (Charlotte's Web) on kuitenkin hänen teoksistaan se kirja, joka nostettu BBC:n must-luettavan sadan kirja listalle. Listalla killuminen onkin ainoa syy, miksi kirjan luin loppuun.

Kahdeksanvuotias Veera pelastaa vastasyntyneen, kitukasvuisen Vilppu-porsaan lopettamiselta. Vilppu kasvaa navetassa mutta tuntee itsensä yksinäiseksi, sillä muut maatalon elukat eivät halua leikkiä hänen kanssaan. Onneksi Vilppu saa ystävän hämähäkki Lotasta. Uusi onnettomuus kuitenkin uhkaa possun elämää: uhkakuva jouluateriaksi joutumisesta! Lotta ryhtyy punomaan juonta pelastaakseen possuystävänsä.

Jännää on, että oudot amerikkalaiset nimet on suomennettu supisuomalaisiksi: Fern on Veera, Avery on Iivari, Wilbur on Vilppu, Charlotte on Lotta jne. Kuitenkin ollaan selvästi Amerikassa, sillä lapset syövät aamiaiseksi munkkirinkilöitä. Aika epäterveellinen aamupala.

Plussaa antaisin kirjalle erilaisesta päähenkilöstä eli Lotta-hämäkäkistä. Hämähäkkejä pidetään saduissa yleensä pahiksina, mutta tässä kirjassa hämähäkki Lotta on ystävällisyyden ja hyvyyden perikuva. Kaikki muu kirjassa onkin miinusta.

Miksi ihmeessä juuri tämä kirja on laitettu top 100 -listalle? Maailma on pullollaan hienoja lastenkirjoja, ja sitten tämän tylsä joskin herttainen pikkupossun tarina julistetaan must-luettavaksi. Lotta ystäväni -kirjan voisi summata näin: yksinkertainen kieli, yksinkertainen tarina, yksinkertaiset päähahmot - yksinkertaisesti tylsä kirja!

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema (2011)

Vau. Siiri Enorannan Gisellen kuolema (2011) on aika upea teos. Runollinen, koskettava, raastava. Huimaava.

Teos kertoo veljestä ja siskosta. Joelista ja Linneasta. Lapsena sisarukset eroavat toisistaan ja myöhemmin teini-ikäisinä alkavat paikkailla välejään. Tämä prosessi on hidas ja tekee kipeää, ja Enoranta kuvaa sitä rehellisesti. Jo edellisessä kirjassaan Nukkuu lapsi viallinen (2010) Enoranta kuvasi taidokkaasti perheenjäsenten tulehtuneita välejä, ahdistavaa hiljaisuutta, teennäisiä hymyjä. Gisellen kuolemassa Enoranta pääsee vielä pidemmälle, ahdistuksen lähtökohtiin. Enoranta näkee ihmisten eleiden, ilmeiden ja tapojen läpi ja porautuu hahmojensa sisimpään. Se on raskasta luettavaa.

Tarina selviää pikku hiljaa. Vähän väliä saadaan uusia viitteita siitä, mitä Linnea on ja oli: Hän oli totta kehonsa kautta, sen villin instrumentin, sen joka oli mennyt rikki ja pettänyt hänet. Myöhemmin ajattelin hänen niskansa kaarta ja ajattelin että hän oli sukupuuttoon kuoleva eläin, hengiltä kidutettava, lajinsa viimeinen ja siksi tarkoituksensa kadottanut.

Gisellen kuolema on pakkomielteisyyttä ja tukahdutettuja tunteita. Paljon ei tapahdu, mutta se ei ole tärkeää. Lapsuus, nykyhetki ja tuleva kiertyvät yhteen. Lopputulos on huikea mutta surullinen.

Miten tuskallista onkaan se, kun rakas ihminen muuttuu.

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo (1987)

Hannele Huovin lastenhuoneessa asuvat Urpo ja Turpo -nallekarhut olivat kova juttu ysärin puolivälissä, jolloin aloitin peruskoulun. Muistan, miten luokkahuoneessa oli noista herttaisista karvaturreista kertovia kirjoja, joiden lukuvuorosta suorastaan kiisteltiin luokkatovereiden kanssa. Samoihin aikoihin alkoi myös ilmestyä tv-sarja karhukaverusten tempauksista. Eilen törmäsin kirjastossa Urpo ja Turpo -kirjaan, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1987. Nappasin kirjan mukaani ja aivan ihastuin siihen.

Urpo ja Turpo on täydellinen iltasatu pienelle lapselle: jokainen tarina on aukeaman pituinen, ja Jukka Lemmetyn ihastuttava kuvitus tukee tarinaa hienosti. Kieli on huovilaisittain taattua tavaraa: ketterää ja hilpeää. Lämmin huumori naurattaa aikuistakin. Kirjan kertomukset lastenhuoneen seikkailuista ovat iloisia ja ihania. Urposta ja Turposta tulee hyvä mieli.

Mutta kumpi on Urpo ja kumpi Turpo? Siinä vasta kysymys, johon tuleekin tässä heti perään selvennys: Urpo on harmaa leikkikarhu. Sillä on vaalea töpöhäntä, leveä pylly ja se tykkää kukkasista. Turpo taas on ruskea pieni nalle. Se on aikamoinen seikkailija ja hurjapää. Urpo ja Turpo nauravat paljon. Ja koska nauraminen lihottaa, ne ovat aika pulskia molemmat.

Hihi!

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja (Het Achterhuis, 1947)

Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja (Het Achterhuis, 1946) lienee tunnetuin dokumentti toisesta maailmansodasta. Anne Frankin tarina on myös maailmankuulu: 13-vuotias juutalaistyttö Anne Frank kätkeytyy perheensä ja muutaman muun juutalaisen kanssa Amsterdamiin pelastuakseen juutalaisten joukkotuholta heinäkuussa 1942. Perhe viettää Salaisessa siivessään kaksi vuotta, kunnes heidät kavalletaan ja kuskataan keskitysleirille elokuussa 1944. Sinne Anne-parka kuolee 15-vuotiaana vuonna 1945 vain kaksi kuukautta ennen Hollannin vapautusta.

En muista, kuinka kauan olen tiennyt Anne Frankin olemassaolosta, mutta luulen, että ihan pienestä pitäen. Kymmenenvuotiaana pyysin ja sain joululahjaksi Melissa Müllerin kirjoittaman Anne Frankin elämäkerran. Kirjassa kerrotiin koko Annen elämäntarina keskitysleirin kauhuja myöten. Vaikka Anne jäi mieleeni elämään, en kuitenkaan koskaan saanut hänen päiväkirjaansa luettua. Nyt tartuin lopultakin tuohon kirjaan, joka jokaisen ihmisen tulisi lukea.

Lukuintooni vaikutti se, että tutustuin juutalaisuuteen aivan uudesta vinkkelistä talvella ollessani vaihto-opiskelijana Prahassa. Kävin kiertämässä Prahan juutalaiskorttelin ja vierailin ensimmäistä kertaa synagogassa. Tapasin myös ensimmäistä kertaa elämässäni juutalaisia, sillä eräällä kurssillani oli pari mukavaa amerikanjuutalaista poikaa. Suomesta käsin on vaikea ymmärtää juutalaisten merkitystä Keski-Euroopalle: heitä oli ollut siellä lähes aina, ja he olivat tärkeä osa kulttuuria. Prahassakin oli asunut juutalaisia melkein tuhat vuotta ennen toista maailmansotaa. Nyt heitä ei ole enää montakaan jäljellä.

Keski-Euroopan-turneeni karmivimman visiitin tein Krakovaan, jonka naapurikunnassa sijaitsee holokaustin hirvein muistomerkki: Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri. Siellä natsit murhasivat yli miljoona ihmistä, joista suurin osa oli juutalaisia. Anne Frankin päiväkirjaa lukiessani mieleeni muistuivat taas nuo lohduttomat parakit, jonkalaisiin Anna Frank on menehtynyt Bergen-Belsenissä. Näky oli hirveän surullinen.



Anne Frankin päiväkirja ei ole kuitenkaan suruntäyteinen vaan hyvin elämänmakuinen. Alkuosa tosin on aika tylsää luettavaa: kuka nyt yleensäkään jaksaisi lörpöttelevän 13-vuotiaan tytön juttuja kuunnella? Pari vuotta jatkuvien päiväkirjamerkintöjen aikana Anne kuitenkin kasvaa henkisesti, ja kirjan loppuvaiheilla hän on jo melkoinen filosofi, joka pohdiskelee elämää syvällisesti. Hänestä kehittyy myös oiva ihmistuntija, joka tarkkailee Salaisen siiven asukkaita ja kirjoittaa havaintojaan päiväkirjaansa usein hyvin hauskalla tavalla. Annen ironinen huumori onkin yksi teoksen parhaista puolista.

Miltä tuntuisi viettää kaksi vuotta samojen naamojen kanssa neljän seinän sisällä? Hermothan siinä menee. Annen elämä Salaisessa siivessä onkin aika extreme-bigbrother-kokemus. Suurin osa kirjasta on kertomusta piileskelijöiden arjesta, josta ei draamaa puutu. Asukkaiden yhteiselo tuntuu olevan ainaista nahistelua ja jatkuva riitelyä: Kaikki tämä huutaminen, itku ja hermostuneisuus on niin kuluttavaa ja repivää, että iltaisin vaivun vuoteeseen itkien ja kiittäen taivasta, että saan olla puoli tuntia yksikseni. (29.10.1943)

Anne uskoutuu Kittyksi kutsumalleen päiväkirjalleen kuin tosi ystävälle ja vuodattaa tälle kaikki huolensa ja haaveensa. Teini-iälle tyypillistä ovat taistelut äidin kanssa sekä kiukun purkaukset: Kiehun raivosta enkä saa edes sitä näyttää. Haluaisin tömistää jalkojani, kirkua, ravistella äitiä, itkeä ja tehdä mitä tahansa. (30.1.1943)

Ulkomaailma on tulvillaan kauhuja. Ikkunasta Anne näkee juutalaisten kuolonmarsseja, radiosta hän seuraa sodan kulkua. Koko ajan saa pelätä sitä, että joku löytää heidän piilopaikkansa. Pahinta ovat kuitenkin pommitukset: Eilen illalla keräsin neljään kertaan kokoon kaikki tavarani, kun ammuttiin niin kauheasti. Tänään pakkasin laukkuun kaiken, mitä tarvitaan pakomatkalle. Mutta äiti kysyy aivan oikein: "Minne sinä pakenisit?" (1.5.1943)

Iloa Annen elämään tuovat radion musiikkihetket, filmitähtileikekokoelma ja kirjat: Tavalliset ihmiset eivät kerta kaikkiaan tiedä, mitä kirjat meille merkitsevät, meille, jotka olemme vangittuna tänne. (11.7.1943) Toivoa ja mielenrauhaa Annelle antaa myös usko: Jumala ei ole jättänyt minua yksin eikä jätäkään. (31.3.1944)

Vaikeudet kehittävät Annea. Kun ulkomaailmassa myrskyää, Annen sielussa on tyven: Rikkauden, arvonannon ja muun sellaisen voi kadottaa, mutta se omassa sydämmessä oleva onni voi vain himmentyä, ja se palaa aina uutena, niin kauan kuin ihminen elää. Niin kauan kuit voit katsoa pelotta taivasta kohti, niin kauan tiedät olevasi puhdas sisältäpäin ja tiedät, että tulet aina löytämään onnen uudestaan. (23.2.1944)

Ihanaa on se, että Annella säilyy aina valoisa katse tulevaisuuteen. Kurjassakin tilanteessa ihminen ei hellitä toivosta, sillä toivo on se asia, joka ihmiskuntaa ajaa eteenpäin. Annen toiveet eivät kuitenkaan toteudu. Kirja loppuu aivan seinään. Lukija tietää Annen kohtalon ja suree. Niin turhaa on tuo ihmishenkien menetys. Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja antaa sodan inhimilliselle kärsimykselle kasvot ja on vahva argumentti rauhan puolesta.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Thomas Malory: Pyöreän pöydän ritarit (Le Morte d'Arthur, 1485)

Nappasin kirjastosta mukaan kevyeksi iltapäivälukemiseksi Thomas Maloryn Pyöreän pöydän ritarit -kirjan. Teos on ilmestynyt alunperin vuonna 1485 nimellä Le Morte d'Arthur. Kirja on kokoelma kuningas Arthurista ja tämän ritareista kertovista tarinoista. Tarinat ovat varmasti 1400-lukua vanhempia, sillä kuningas Arthur on yksi Englannin kansanperinteen suosituimpia hahmoja.

Kokoelmatausta näkyy kirjan juonessa, joka on aika kehittymätön ja episodimainen. Kehystarina on kaikille tuttu: Arthurista tulee kuningas tietäjä Merlinin avulla. Sitten Arthur alkaa koota ympärilleen ritarijoukkoa ja menee naimisiin prinsessa Guineverin kanssa. Sitten seuraa kirjan tylsin osuus: Graalin maljan metsästys, jonka aikana ritarit säntäävät ympäri Brittein saarta. Lopulta kuningas Arthur kuolee. Näiden tapahtumien välissä on useita muita tarinoita, jotka usein liittyvät aika hatarasti pääjuoneen.

Kirja sopii hyvin romantiikannälkäisille, sillä mukana on paljon taisteluita, seikkailuja, rakkautta ja myös taikuutta. Tosin kristillisen moraalin määrä vaikuttaa välillä vähän raskaalta, ja välillä stoorit ovat aika tylsiä. Fantasiaa on kuitenkin mukana runsaasti esimerkiksi kääpiöiden, tietäjien, taikamiekkojen ja mystisen järven neidon muodossa. Ritarit ovat komeita ja uljaita miehiä, joiden mittelöistä lukee mielellään. Paras hahmo on kuitenkin Arthurin sisarpuoli Morgan le Fay, kaunis ja ovela noita, joka yrittää parhaansa tuhotakseen Arthurin.

1400-luvun proosa on aika kuivaa, joten mikään suurin lukunautinto Pyöreän pöydän ritarit ei ole. Hauskinta onkin etsiä kirjasta anakronismeja, joita tekstissä vilisee hirveä määrä. Tarina sijoittuu 400-luvulle, ja siksi naurettavalta tuntuu, että mukana on myös saraseeneja, paroneita, tuliaseita, shakki, parlamentti, Tower of London ja jopa Canterburyn arkkipiispa. Kaikkein huvittavinta on se, että Englanti vaikuttaa tekstissä kristinuskon ihannemaalta, mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa 400-luvulla, jolloin Englantiin vasta tehtiin lähetystyötä.

Oikeastaan kuningas Arthurin tarina sijoittuu luultavasti sydänkeskiajalle, jonka ristiretkiä ihannoivaan tyyliin teos sopii paavinvallan ja ritari-ihastelun puolesta. Myöhäiskeskiaikaan taasen viittaavat Ranskan ja Englannin jatkuvat taistelut. Tämä historiallisten asioiden sijoitus nykypäivään muistuttaa vähän Suomen kansanperinteen legendoja, joissa Jeesus ja Maria tallustelevat Suomenmaan kamaralla.

Muutkin kulttuurijutut naurattavat. Cornwallin aksentti on tunnettu omituisuudestaan, ja niin lienee ollut myös 600 vuotta sitten. Kirjassa Cornwallin kuningas Mark tunnistetaan cornwallilaiseksi juuri hänen puhetavastaan. :D

Vaikka tämä alkuperäisteos onkin nykylukijalle melkoinen vitsi, kuningas Arthurin tarinat ovat silti jääneet elämään. Populäärikulttuurissa niitä on väännelty ja käännelty jos jonkinmoiseen suuntaan. Varsinkin amerikkalaiset elokuvat ovat saaneet aika kyseenalaista jälkeä aikaan. Disneyn Miekka kivessä (The Sword in the Stone, 1963) panee Arthurin tarinaa aika halvalla: Merlin käy aikamatkalla Bermudan saarilla. Tv-sarja Merlin (1998) tekee myös aika kreisejä tulkintoja tarinasta ja yhdistää tarinaan Shakespearen Mab-keijukaiskuningattaren. Ehkä noloimman vaikutelman antaa kuitenkin Kuningas Arthur (King Arthur, 2004), jossa Keira Knightley ampuu nuolia kuningatar Guineverenä. No vau.

Kirjallisuudessakin Arthur-aiheet ovat aina olleet suosittuja. Oma suosikkini on vuonna 1983 ilmestynyt Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat (The Mists of Avalon). Siinä pääosaan nousee Morgan le Fay, jonka hahmoon Bradley on yhdistänyt muita artuaanisen mytologian naishahmoja. Lisäksi Bradley on kiehtovasti tehnyt Arthurin tarinasta taustan kristinuskon ja pakanuuden taistelulle. Avalonin usvat on yksi lempikirjojani, jota suosittelen mielelläni varsinkin naislukijoille. :) Kyllä se tälle Pyöreän pöydän ritareille ainakin vetää vertoja!

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (The Whale Rider, 1987)

Luin juuri loppuun uuden lempikirjani: koskettavan, kauniin, lumoavan ja raastavan Witi Ihimaeran Valasratsastajan (The Whale Rider, 1987). Kun aloitin, en voinut lopettaa ja niin luin kirjan yhdeltä istumalta. Nyt kestää vähän aikaa palata takaisin maan päälle. Olen nimittäin ollut syvällä sinisessä, meren syleilyssä.

Valasratsastaja kertoo Uudessa-Seelannissa sijaitsevasta Whangaran kylästä ja sen maoriheimosta. Pääosassa on nuori tyttö Kahu, jolla on on myyttinen yhteys valaisiin ja muihin meren eläviin. Yhtä hyvin voisi tosin sanoa, että pääosassa on meri. Sen väreilyissä on pohja kirjan tarinalle.

Paikallisen heimon johtaja, äksy vanha mies Koro Apirana toivoo lapsenlapsestaan poikaa, perinteen jatkajaa ja uutta heimopäällikköä. Vaan syntyykin tyttö, jonka kuoleva äiti vielä kehtaa nimetä heimon perustajan Kahutia Te Rangin mukaan. Kahu on iloinen ja älykäs tyttö, joka rakastaa isoisäänsä yli kaiken mutta jota pettynyt isoisä taasen inhoaa sanoen, että tytöstä ei ole hänelle mitään hyötyä.

Kaikki paitsi isoisä jumaloivat suloista Kahu-tyttöä, joka ottaa isoisän tietämättä tältä koko ajan oppia johtajuudesta. Isoäiti Nanny Flowers on temperamenttinen nainen, joka uhkaa ottaa yrmyilevästä miehestään eron joka toinen päivä mutta pysyy silti tämän rinnalla laittaen kuitenkin kapuloita rattaisiin tämän naisvihalle. Kirjan kertojana toimii Kahun Rawiri-setä, joka ei hänkään ole aivan tavallinen tallaaja vaan löytää kirjassa oman alkuperäiskansaidentiteettinsä.

Ihmishahmot ovat värikkäästi ja elävästi kuvatut, mutta yhtä tärkeitä ovat kirjan toiset hahmot, valaat. Niiden uintia syvyyksissä on kuvattu runollisesti ja huikean kauniisti. Valaat ovat aina olleet lempieläimiäni. Rakastan kaikkea niissä: niiden sulavaa liikettä pinnan alla, majesteettista ulkonäköä ja lumoavaa laulua pinnan alla... Voin kevyesti viettää monta tuntia YouTubessa katsoen lempivalasvideoitani. Noissa meren valtiaissa on jotain sellaista, joka aina ja ikuisesti tulee kiehtomaan minua.

Valasratsastaja vetoaa minuun monella tasolla. Kirjan lyhyeen tarinaan on saatu kätkettyä paljon yhteiskunnallisesti tärkeää sanomaa. Patriarkaalista järjestelmää kritisoidaan, kun pikkutyttö uusintaa heimojohtajuuden perinteitä. Lisäksi muistutetaan alkuperäiskansojen oikeuksista viittaamalla kielipesiin ja maaoikeuskiistoihin. Kirja toimii myös hyvin mainoksena maorikulttuuriin esittelemällä maorien mytologiaa ja kieltä.

Kirjan tärkein teesi lienee kuitenkin luonnonsuojelu, niin hartaasti teos muistuttaa siitä, ettei ihminen saa etääntyä luonnosta. Valasratsastaja on runollinen ylistys merelle ja valaille ja samalla mystinen balladi ihmisen ja luonnon suhteesta - eli arohasta, rakkaudesta.

Brian Selznick: Hugo Cabret (The Invention of Hugo Cabret, 2007)

Kuulin Brian Selznickin Hugo Cabret -kirjasta (The Invention of Hugo Cabret, 2007) ensimmäisen kerran nähtyäni siihen pohjautuvan Hugo-elokuvan (2011) kuukausi sitten. Hugo on hyvin perinteinen lastenelokuva (orpopojan kasvutarina) mutta onnistui kuitenkin koskettamaan minua, mikä on nykyään hirveän harvinaista lastenelokuvissa. Itkin elokuvaa katsoessani monta kertaa posket märiksi ja menetin täysin sydämeni tuolle ihmeelliselle ja ihanalle elokuvalle.

Nyt olikin jännää "lukea" alkuperäisteos, joka ei olekaan ihan tavallinen kirja vaan kuvaromaani. Selznickin teos tuo kirjakirjagenren aivan uudelle ulottuvuudelle. Suurin osa kirja sivuista on mustavalkokuvia, joista osa on suurenmoisen kauniita ja tunnelmallisia. Välistä on aukeamallinen tai pari tekstiä, ja sitten mennään taas kuvien matkaan. Osa kuvista lähinnä kuvittaa tekstiä, mutta suurimmalla osalla niistä on tärkeä tehtävä kuljettaa tarinaa eteenpäin. Juuri tästä syystä Hugo Cabret on saanut niin paljon suitsutusta ja ihastusta osakseen: tässä on kirja, jossa kuvilla on yhtä suuri merkitys kertojina kuin sanoillakin.

Juonesta en halua kertoa mitään, sillä haluan antaa sen yllättää lukijan ja katsojan. Ainutlaatuinen tarina on kunnianosoitus vanhan ajan elokuville, taikuudelle ja mielikuvituksen lennolle. Sen verran spoilaan, että Hugon tarina päättyy hyvin - niin elokuvassa ja kirjassa kuten tosielämässäkin.

Ei ole ihme, että elokuvaversio tehtiin, sillä teos tosiaankin aivan huutaa päästää filmatisoiduksi Kirjan kuvat ovat kuin valmis elokuvakuvakäsikirjoitus, joten nätistihän tarina on elokuvaksi muokkautunut - ja kun tekijä on vielä elokuva-alan legenda Martin Scorsese, on lopputulos yksinkertaisesti upea. Kirja on ihastuttava lukuelämys, mutta kyllä Hugon tarina herää henkiin valkokankaalla. Lempeä musiikki, kaunis kamera-ajo, hurmaavat sivujuonet ja hienot näyttelijäsuoritukset nostavat tunteellisen tarinan täyteen loistoonsa. Hugo on liikkuvaa kuvaa täydellisimmillään.

Hugo on muuten vielä elokuvissa - vielä ehdit siis käydä sen katsomassa! Suosittelen sydämeni pohjasta. :)

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Louisa M. Alcott: Pikku naisia (Little Women, 1868)

Amerikkalaisen Louisa M. Alcottin Pikku naisia (Little Women, 1868) on tyttökirjaklassikko vailla vertaa ja yksi teos siinä pitkässä listassa kirjoja, jotka minun olisi pitänyt jo lukea. Vasta nyt sain kuitenkin tartuttua tuohon kirjaan, jonka lukaisinkin sitten lähes yhdeltä istumalta. Lisäksi selailin läpi jatko-osan Pikku naisia II (Good Wives, 1969, vanhalla suomennoksella Viimevuotiset ystävämme). Olisin oikeastaan halunnut lukea vanhan suomennoksen, mutta kirjastoista löytyy nykyään vain Sari Karhulahden 2000-luvulla ilmestynyt käännös.

Pikku naisia on hurmaava kertomus 1860-luvun Ameriikasta. Kirja kertoo periamerikkalaisen Marchin perheen elämästä vuoden verran, joulusta 1860 jouluun 1861. Sisällissota riehuu Yhdysvalloissa, ja Marchin perheen isä on sotilaspappina rintamalla. Talossa vallitsee akkavalta: lempeä ja viisas äiti kasvattaa neljää tytärtään, ja lisäksi mukana häärää palvelijatar Hanna. Pääosassa ovat neljä tytärtä, joiden elämän sekoittaa naapurin herra Laurencen lapsenlapsi Laurie, josta tulee Marchin tyttöjen uusi bestis.

Mistään elämää suuremmista tapauksista kirja ei kerro vaan Marchin tyttösten kotielämästä murheineen ja iloineen. Kirjan viehätys perustunee hurmaaviin päähenkilöihin. Tyttöjä kuvataan ymmärtävästi ja elävästi, vaikka kovin realistisia hahmoja he eivät olekaan enkelimäisyydessään.

Kirjan suurin ansio lienee aikalaiskuvaus, sillä teos kuvaa 1860-luvun Amerikan elämää ja arvomaailmaa kiintoisalla tavalla. Kirja keskittyy kuvaamaan kotielämää, ja samalla rakennetaan ihannekuva amerikkalaisesta perheestä, sillä Marchien koti on todellinen perheidylli. Periamerikkalaiset hyveistä näkyvimmällä paikalla on ahkera työnteko. Lisäksi amerikkalaiset arvot kuten isänmaallisuus, konservatiivisuus ja uskonnollisuus ovat kirjassa vahvasti läsnä.

Tämä kirja on tarkoitettu kasvattamaan kunnollisia tyttöjä. Kirja ohjaa nuoria naisia noudattamaan perinteitä, kasvamaan ahkeraksi kodinhengettäreksi ja lipumaan aikanaan avioliiton auvoisaan satamaan. Pikku naisia on siis 1800-lukulaisittain täydellinen kasvatusväline, sillä moraalisen sisältönsä sen kertoo hurmaavan ja mukaansatempaavan tarinan kautta.

Vaikka Pikku naisia onkin feministille välillä vähän karvasta luettavaa, nautin kirjasta silti aivan suunnattomasti. Kirjaa lukiessani minua nauratti ja itketti - ja välillä myös haukotutti. Vähän väliä kirjassa on nimittäin aika tylsiä suvantokohtia, joissa sepostetaan laittautumisesta ja ruuanlaitosta tai luonteensa kehittämisestä. Jooo, ei kiinnosta.

Selailin läpi myös Marchin neitien tarinaa jatkavan toisen osan. En jaksanut lukea kirjaa kunnolla, sillä Pikku naisia II on ensimmäistä teosta ikävystyttävämpi eikä siinä ole ensimmäisen osan charmia. Kun aikuisuus koittaa, pikku naisten maailma muuttuu huolien täyttämäksi, ja välillä toinen osa onkin sydäntäsärkevää luettavaa. Tytöt eivät myöskään asu enää saman katon alla, ja siksi heidän elämästään kerrotaan erillisinä episodeina. Marchin tytöt ovat ihanimmillaan yhdessä, ja heidän yhteisiä hetkiään jäinkin eniten kakkososassa kaipaamaan.

Nyt olen paasannut kirjasta hirveän paljon, mutta tärkeimmän asian olen vielä jättänyt kertomatta. Suurin syy kirjan suosioon ei nimittäin ole tarina, arvot tai perheidylli vaan kirjan pääsankaritar Josephine "Jo" March. Perheen toiseksi vanhin tytär Jo on kaikkea muuta kuin perinteinen tyttö: kun toisten tyttöjen elämän suurin tavoite on päästä naimisiin ja näyttää nätiltä, suunnittelee Jo kirjailijan uraa ja haaveilee olevansa merirosvo. Jo on poikatyttö, mutta silti kategoriaansa suurempi henkilöhahmo, jossa on sisua ja kunnon Spice Girls -henkeä!

Jo on mahtava hahmo juuri erilaisuutensa takia, ja siksi tuntuukin raskaalta lukea Pikku naisia II:sta Jon kohtalo: joutua naimisiin vanhan (joskin herttaisen) saksalaisprofessori Bhaerin kanssa! Miksi ihmeessä Louisa M. Alcott kirjoitti legendaariselle hahmolleen sellaisen lopun? Jo hylkää kynänsä ja asettuu viktoriaanisen ajan naisten perinteiseen uomaan. Taistelu on päättynyt, ja yksi 1800-luvun kirjallisuuden kiehtovimmista naishahmoista on päätynyt äidiksi - kuten ne kaikki muutkin.

Alcottin ratkaisulle emme voi mitään. Elokuvissa Jon onneton kohtalo on kuitenkin saanut vähän kimaltelevamman kuoren. Ainakin vuoden 1994 filmatisoinnissa Jon rakkauselämä kuvattiin paljon paremmin ja palavammin. Minun mielessäni Jolla onkin aina Wiona Ryderin kasvot. Pikku naisia -elokuvassa on muitakin nimekkäitä näyttelijöitä: Susan Sarandon, Kirsten Dunst, Claire Danes, Gabriel Byrne, Christian Bale... Se on loistava elokuva ja kirjaa parempi kokonaisuutena, sillä siinä tylsät kohdat on sivuutettu ja molempien Pikku naisia -kirjojen parhaat kohdat on sämplätty yhtenäiseksi tarinaksi.

Tähän loppuun vielä yksi vähän off-topic mutta silti jännä juttu: minulle tulivat nimittäin Pikku naisista vahvasti mieleen Jane Austenin kirjat! Vaikka ensiajatukselta näitä kahta kirjailijatarta, Jane Austenia ja Louisa M. Alcottia, tuskin yhdistää muu kuin sama sukupuoli, löytyy heidän romaanihenkilöidensä elämästä yllättäviä yhtäläisyyksiä. Molempien naissankarittaret hääräävät kodin piirissä, siellä, mihin 1800-luvun nainen kuului ja joka oli hänen taistelutantereensa, ja monet Pikku naisien tapahtumat muistuttavat minua Austenin kirjoista.

Vilkkaasta sisarusparvesta tulevat mieleen Ylpeyden ja ennakkoluulon tyttöset. Ylpeys ja ennakkoluulo tulee mieleen myös vahvan päähenkilön ja hiljaisen sisaren rakkaista väleistä, ja siskon menettämisen pelko taasen muistuttaa Järjestä ja tunteista. Siskosten ja Laurien välillä liian pitkälle menevät villit tempaukset taasen tuovat mieleen Emman kiusoittelevat kaverukset. Vähän kaukaa haettua tämä nyt oli, mutta pitipä kuitenkin kertoa, kun se mieleen pulpahti.