perjantai 2. maaliskuuta 2012

Louisa M. Alcott: Pikku naisia (Little Women, 1868)

Amerikkalaisen Louisa M. Alcottin Pikku naisia (Little Women, 1868) on tyttökirjaklassikko vailla vertaa ja yksi teos siinä pitkässä listassa kirjoja, jotka minun olisi pitänyt jo lukea. Vasta nyt sain kuitenkin tartuttua tuohon kirjaan, jonka lukaisinkin sitten lähes yhdeltä istumalta. Lisäksi selailin läpi jatko-osan Pikku naisia II (Good Wives, 1969, vanhalla suomennoksella Viimevuotiset ystävämme). Olisin oikeastaan halunnut lukea vanhan suomennoksen, mutta kirjastoista löytyy nykyään vain Sari Karhulahden 2000-luvulla ilmestynyt käännös.

Pikku naisia on hurmaava kertomus 1860-luvun Ameriikasta. Kirja kertoo periamerikkalaisen Marchin perheen elämästä vuoden verran, joulusta 1860 jouluun 1861. Sisällissota riehuu Yhdysvalloissa, ja Marchin perheen isä on sotilaspappina rintamalla. Talossa vallitsee akkavalta: lempeä ja viisas äiti kasvattaa neljää tytärtään, ja lisäksi mukana häärää palvelijatar Hanna. Pääosassa ovat neljä tytärtä, joiden elämän sekoittaa naapurin herra Laurencen lapsenlapsi Laurie, josta tulee Marchin tyttöjen uusi bestis.

Mistään elämää suuremmista tapauksista kirja ei kerro vaan Marchin tyttösten kotielämästä murheineen ja iloineen. Kirjan viehätys perustunee hurmaaviin päähenkilöihin. Tyttöjä kuvataan ymmärtävästi ja elävästi, vaikka kovin realistisia hahmoja he eivät olekaan enkelimäisyydessään.

Kirjan suurin ansio lienee aikalaiskuvaus, sillä teos kuvaa 1860-luvun Amerikan elämää ja arvomaailmaa kiintoisalla tavalla. Kirja keskittyy kuvaamaan kotielämää, ja samalla rakennetaan ihannekuva amerikkalaisesta perheestä, sillä Marchien koti on todellinen perheidylli. Periamerikkalaiset hyveistä näkyvimmällä paikalla on ahkera työnteko. Lisäksi amerikkalaiset arvot kuten isänmaallisuus, konservatiivisuus ja uskonnollisuus ovat kirjassa vahvasti läsnä.

Tämä kirja on tarkoitettu kasvattamaan kunnollisia tyttöjä. Kirja ohjaa nuoria naisia noudattamaan perinteitä, kasvamaan ahkeraksi kodinhengettäreksi ja lipumaan aikanaan avioliiton auvoisaan satamaan. Pikku naisia on siis 1800-lukulaisittain täydellinen kasvatusväline, sillä moraalisen sisältönsä sen kertoo hurmaavan ja mukaansatempaavan tarinan kautta.

Vaikka Pikku naisia onkin feministille välillä vähän karvasta luettavaa, nautin kirjasta silti aivan suunnattomasti. Kirjaa lukiessani minua nauratti ja itketti - ja välillä myös haukotutti. Vähän väliä kirjassa on nimittäin aika tylsiä suvantokohtia, joissa sepostetaan laittautumisesta ja ruuanlaitosta tai luonteensa kehittämisestä. Jooo, ei kiinnosta.

Selailin läpi myös Marchin neitien tarinaa jatkavan toisen osan. En jaksanut lukea kirjaa kunnolla, sillä Pikku naisia II on ensimmäistä teosta ikävystyttävämpi eikä siinä ole ensimmäisen osan charmia. Kun aikuisuus koittaa, pikku naisten maailma muuttuu huolien täyttämäksi, ja välillä toinen osa onkin sydäntäsärkevää luettavaa. Tytöt eivät myöskään asu enää saman katon alla, ja siksi heidän elämästään kerrotaan erillisinä episodeina. Marchin tytöt ovat ihanimmillaan yhdessä, ja heidän yhteisiä hetkiään jäinkin eniten kakkososassa kaipaamaan.

Nyt olen paasannut kirjasta hirveän paljon, mutta tärkeimmän asian olen vielä jättänyt kertomatta. Suurin syy kirjan suosioon ei nimittäin ole tarina, arvot tai perheidylli vaan kirjan pääsankaritar Josephine "Jo" March. Perheen toiseksi vanhin tytär Jo on kaikkea muuta kuin perinteinen tyttö: kun toisten tyttöjen elämän suurin tavoite on päästä naimisiin ja näyttää nätiltä, suunnittelee Jo kirjailijan uraa ja haaveilee olevansa merirosvo. Jo on poikatyttö, mutta silti kategoriaansa suurempi henkilöhahmo, jossa on sisua ja kunnon Spice Girls -henkeä!

Jo on mahtava hahmo juuri erilaisuutensa takia, ja siksi tuntuukin raskaalta lukea Pikku naisia II:sta Jon kohtalo: joutua naimisiin vanhan (joskin herttaisen) saksalaisprofessori Bhaerin kanssa! Miksi ihmeessä Louisa M. Alcott kirjoitti legendaariselle hahmolleen sellaisen lopun? Jo hylkää kynänsä ja asettuu viktoriaanisen ajan naisten perinteiseen uomaan. Taistelu on päättynyt, ja yksi 1800-luvun kirjallisuuden kiehtovimmista naishahmoista on päätynyt äidiksi - kuten ne kaikki muutkin.

Alcottin ratkaisulle emme voi mitään. Elokuvissa Jon onneton kohtalo on kuitenkin saanut vähän kimaltelevamman kuoren. Ainakin vuoden 1994 filmatisoinnissa Jon rakkauselämä kuvattiin paljon paremmin ja palavammin. Minun mielessäni Jolla onkin aina Wiona Ryderin kasvot. Pikku naisia -elokuvassa on muitakin nimekkäitä näyttelijöitä: Susan Sarandon, Kirsten Dunst, Claire Danes, Gabriel Byrne, Christian Bale... Se on loistava elokuva ja kirjaa parempi kokonaisuutena, sillä siinä tylsät kohdat on sivuutettu ja molempien Pikku naisia -kirjojen parhaat kohdat on sämplätty yhtenäiseksi tarinaksi.

Tähän loppuun vielä yksi vähän off-topic mutta silti jännä juttu: minulle tulivat nimittäin Pikku naisista vahvasti mieleen Jane Austenin kirjat! Vaikka ensiajatukselta näitä kahta kirjailijatarta, Jane Austenia ja Louisa M. Alcottia, tuskin yhdistää muu kuin sama sukupuoli, löytyy heidän romaanihenkilöidensä elämästä yllättäviä yhtäläisyyksiä. Molempien naissankarittaret hääräävät kodin piirissä, siellä, mihin 1800-luvun nainen kuului ja joka oli hänen taistelutantereensa, ja monet Pikku naisien tapahtumat muistuttavat minua Austenin kirjoista.

Vilkkaasta sisarusparvesta tulevat mieleen Ylpeyden ja ennakkoluulon tyttöset. Ylpeys ja ennakkoluulo tulee mieleen myös vahvan päähenkilön ja hiljaisen sisaren rakkaista väleistä, ja siskon menettämisen pelko taasen muistuttaa Järjestä ja tunteista. Siskosten ja Laurien välillä liian pitkälle menevät villit tempaukset taasen tuovat mieleen Emman kiusoittelevat kaverukset. Vähän kaukaa haettua tämä nyt oli, mutta pitipä kuitenkin kertoa, kun se mieleen pulpahti.

1 kommentti:

Supernaiivi kirjoitti...

Jep, minullekin Jo on aina Winona Ryder. Vaikken olekaan kirjaa lukenut.
Elokuvan näin vuosi sitten ja rakastuin siihen todella. Ehkä joskus luen kirjankin, mutta juuri nyt sillä ei ole mikään kiire.