lauantai 10. maaliskuuta 2012

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema (2011)

Vau. Siiri Enorannan Gisellen kuolema (2011) on aika upea teos. Runollinen, koskettava, raastava. Huimaava.

Teos kertoo veljestä ja siskosta. Joelista ja Linneasta. Lapsena sisarukset eroavat toisistaan ja myöhemmin teini-ikäisinä alkavat paikkailla välejään. Tämä prosessi on hidas ja tekee kipeää, ja Enoranta kuvaa sitä rehellisesti. Jo edellisessä kirjassaan Nukkuu lapsi viallinen (2010) Enoranta kuvasi taidokkaasti perheenjäsenten tulehtuneita välejä, ahdistavaa hiljaisuutta, teennäisiä hymyjä. Gisellen kuolemassa Enoranta pääsee vielä pidemmälle, ahdistuksen lähtökohtiin. Enoranta näkee ihmisten eleiden, ilmeiden ja tapojen läpi ja porautuu hahmojensa sisimpään. Se on raskasta luettavaa.

Tarina selviää pikku hiljaa. Vähän väliä saadaan uusia viitteita siitä, mitä Linnea on ja oli: Hän oli totta kehonsa kautta, sen villin instrumentin, sen joka oli mennyt rikki ja pettänyt hänet. Myöhemmin ajattelin hänen niskansa kaarta ja ajattelin että hän oli sukupuuttoon kuoleva eläin, hengiltä kidutettava, lajinsa viimeinen ja siksi tarkoituksensa kadottanut.

Gisellen kuolema on pakkomielteisyyttä ja tukahdutettuja tunteita. Paljon ei tapahdu, mutta se ei ole tärkeää. Lapsuus, nykyhetki ja tuleva kiertyvät yhteen. Lopputulos on huikea mutta surullinen.

Miten tuskallista onkaan se, kun rakas ihminen muuttuu.

Ei kommentteja: