perjantai 23. maaliskuuta 2012

Stieg Larsson: Millenium-trilogia (Millenium-serien, 2005-2007)

Stieg Larssonista on kuullut jokainen. Ruotsin ykkösdekkaristin Millenium-trilogiasta on tullut supersuosittu. Kirjoja on luettu ahkerasti Ruotsissa ja ulkomailla, ja ne on ehditty filmatakin jo.

Trilogiaan kuuluu kolme osaa, joilla on iskevät nimet:
Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor, Norstedts, 2005),
Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden, 2006) ja
Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, 2007).

Millenium-trilogia tuntuu olevan kuin huumetta lukijoille. Monen kirjojen ystävän olen kuullut toteavan, että "yleensä en lue rikolliskirjallisuutta, mutta näistä kirjoista tykkäsin". Kuulun itsekin tähän ryhmään. Ahmin kirjat heti, kun käsiini sain, sillä aloitettuani en voinut enää lopettaa. Näissä kirjoissa on sitä jotain.


Tarina ja kieli

Millenium-trilogian vahvimpia puolia on tarina, joka koukuttaa lukijan alusta lähtien. Tarinassa on kaksi päähenkilöä: fiksu naistennaurattaja-rikostoimittajanrenttu Mikael Blomkvist sekä nerokas joskin antisosiaalinen tietokonehakkeri Lisbeth Salander.

Ensimmäisessä kirjassa vanha teollisuuspamppu palkkaa Blomkvistin selvittämään 1960-luvulla kadonneen sukulaistyttönsä arvoitusta. Lisbeth pääsee Blomkvistin tutkimusten jäljille hakkeroidessaan tämän konetta, kiinnostuu aiheesta ja tulee auttamaan Blomkvistia tutkimuksissa. Ensimmäisessä kirjassa saadaan vihjeitä Lisbethin synkästä menneisyydestä, mutta toden teolla salaisuuksien ja valheiden vyyhti alkaa aueta vasta toisessa kirjassa, jossa Lisbeth joutuu salaliiton uhriksi ja alkaa selvittää välejä menneisyytensä kanssa. Kolmannessa kirjassa sama tarina jatkuu ja saa vielä hullumpia käänteitä. Alkaa hurja tapahtumavyöry, josta ei actionia lopu. Ensimmäinen kirja tuntuu hieman irralliselta muihin kirjoihin verrattuna. Se on klassinen murhamysteerinselvitysstoori, kun taas toinen ja kolmas kirja ovat oikeastaan yksi iso teos, joka on jaettu kahdeksi kirjaksi. Kevyestä murhamysteeristä alkunsa saanut tarina paisuu trilogian aikana poliittiseksi pommiksi, jossa käydään selvittämään Ruotsin lähihistorian suurinta oikeusmurhaa.

Dekkareille ominaisesti teos on hyvin tarinavetoinen ja lisäksi vähän kehnosti kirjoitettu. Larsson ei oikeastaan ole kauhean lahjakas kirjoittaja. Kaunokirjallisesti trilogia ei ole mitenkään mestariteos vaan perusdekkari, jonka perinteiset kerrontakeinot kuten lukujen cliffhanger-loput lähinnä haukotuttavat. Lisäksi kirja rönsyilee aivan tarpeettomasti. Kirjat julkaistiin postuumisti, eikä Larssonin tekstiä ilmeisesti haluttu muokata - ja se näkyy. Kyllähän tästä olisi voinut jotain karsia, esimerkiksi erään kolmannen kirjan täysin turhan sivujuonen.

Jos unohdetaan kaunokirjalliset heikkoudet, trilogia on kuitenkin mainiota luettavaa, ja sisällöllisesti kirjoilla on paljon annettavaa.


Yhteiskunnallisia aiheita

Juuri kirjojen yhteiskunnallinen kantaaottavuus lienee syy sille, miksi kriitikot teoksen ovat niin korkealle arvostaneet. Larsson kietoo tarinan ympärille yhteiskunnallisen kritiikkinsä - vai pitäisikö sanoa saarnansa, niin tulisesti Larsson kritisoimiaan asioita kailottaa.

Sivujuonteissa vilistää uusnatseja, huumerikollisia, pedofiilejä, moottoripyöräjengiläisiä ja valtion viranomaisia. Onpahan mukana itse pääministerikin. Samalla annetaan lyöntejä poliisille, oikeuslaitokselle ja muille arvostetuille instituutioille. Herää kysymyksiä: Salliiko yhteiskunta rikollisuuden ja muun kauheuden? Mikä ja kuka tätä maailmaa oikein ohjaa?

Mielenkiintoista oli huomata, kuinka Larssonin pahikset jakautuivat etnisesti kahteen kastiin. Trilogiassa instituutionaalista ja kliinisempää väkivaltaa edustavat ruotsalaiset, mutta likaisen työn tekevät ulkomaalaiset. Rikollisten kansallisuuksiin lukeutuu balttialaisia, slaaveja, venäläisiä, saksalaisia ja suomalaisia. Rikolliset osoittautuvat kuitenkin lopulta pikkutekijöiksi poliitikkojen ja viranomaisten ohjailemassa pelissä. Valta siis säilyy ulkoapäin ah-niin-puhtoisilla ruotsalaisilla.

Larsson on selvittänyt tarkkaan, kuinka Ruotsin poliittinen verkosto toimii ja räjäyttää tarinansa lukijan silmille hyvin faktoitettuna. Larsson näyttää naturalistisesti, miten surkea länsimainen oikeuskäytäntö käytännössä on ja miten helposti ihminen joutuu koneiston uhriksi. Larsson järisyttää ruotsalaisen kansankodin peruspilareita julistamalla yhteiskunnan toimintaa ylläpitävät instituutiot rasismin ja korruption pesäksi.

Larssonin väitteitä kuitenkin nakertavat uskottavuusvaje ja mustavalkoisuus. Vastakkainasettelu ällöttää: toiset ihmiset ovat hyviä ja toiset pahoja. Erityisesti paha mies vs. hyvä nainen -jako menee välillä överiksi, vaikka Larsson varmaan hyvää tarkoittaakin, onhan hän teoksessaan kovasti naisten asialla.

Naurettavimman roolin saa median käsittely. Lööppilehdistö vs. tutkiva journalismi -taistelun voiton vie luonnollisesti jälkimmäinen. Tutkiva journalismi nousee pyhäksi asiaksi, jonka tarkoituksena on ratkaista kaikki maailman ongelmat ja saattaa syylliset oikeuteen, kun poliisi siihen ei nähtävästi kykene. Larsson-universumin suurin sankari on toimittaja, joka yhdessä hakkereiden kanssa ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Kirjat saavat pohtimaan, kenellä se valta tässä maailmassa onkaan de facto.


Lisbeth Salander

Omaperäisintä Millenium-trilogiassa on sen päähenkilö, Lisbeth Salander, jonka hahmoa on ylistetty 2000-luvun kirjallisuuden parhaaksi naishahmoksi. Lisbeth on aivan erilainen eikä haluakaan muuttua massaksi, missä lienee hänen kiehtovan persoonansa lumo yksinkertaistettuna. Tämän kuoren taakse kätkeytyy kiehtova, ristiriitainen ja anteeksipyytelemätön persoona.

Lisbeth Salanderin hahmon kautta käsitellään yhtä kirjojen pääteemoista eli väkivaltaa. Lisbeth joutuu kohtaamaan monenlaista väkivaltaa: fyysistä, seksuaalista, henkistä ja institutionaalista. Lisbeth ei kuitenkaan suostu väkivallan uhriksi vaan taistelee sadistisia ja seksistiä paskiaisia vastaan käyttämällä itsekin väkivaltaa, tosin perinaisellisesti vain itsepuolustukseen ja kostoon - ei koskaan hyökkäykseen tai sadistiseen kiduttamiseen kuten trilogian miehet.

Lähes kaikki kirjasarjan miehet inhoavat tai vähintäänkin kammoavat Lisbethiä, ja varsinkin machomiehille hän on punainen vaate ylittämällä sukupuolensa rajat ja tekemällä justiinsa, mitä itse lystää. Lisbeth saa Mikael "Kalle mestarietsivä" Blomkvistilta "Peppi Pitkätossu" -lempinimen, joka jollain hurjalla tavalla kuvaa Lisbethiä todella osuvasti.

Sarjan muut miehet taasen kutsuvat Lisbethiä vähemmän imartelevimmilla nimillä kuten saatananpalvojalesbo ja sosiopaattimurhaaja. Miehet pelkäävät Lisbethiä ja antavat siksi tälle alentavia ja pelkoa vähentäviä lempinimiä. Tämä on näiden machomiesten tapa kieltää vaikeasti hyväksyttävä nainen, joka ei edusta normia (hetero, kiltti, nätti). Julistamalla Lisbethin epänormaaliksi miehet kiertävät ongelman, koska muuten Lisbethin, erilaisen naisen, olemassaolo uhkaisi miesten patriarkaalista kuvaa naisen ja miehen rooleista ja asemasta maailmassa.

Kakkoskirjassa sanottiin osuvasti, että Lisbeth Salander on nainen, joka vihaa naisia vihaavia miehiä. Siinä tulee oikeastaan kirjojen teema esille aika kattavasti. Kyseessä on taistelun alku, sodanjulistus.

Silloin olin pieni pelokas tyttö, tuskin teini-ikäinen. Nyt olen aikuinen nainen. Voin tappaa sinut jos haluan.


Larssonin viehätys

Mikä näissä kirjoissa siis kiehtoo? Fiksua olisi varmaan sanoa, että kirjat paljastavat kulttuurimme naisvihamielisyyden ja kritisoivat oivalla tavalla nykypäivän sosiaalisia ja poliittisia ongelma. NOT. Yhteiskunnallinen kritiikki on yksi kirjan vahvoja puolia, mutta kyllä teosten kiehtovuuden syy on actionia pullistelevassa tarinassa, värikkäissä hahmoissa sekä seksi ja väkivalta -yhtälössä.

Silti toivon, että Larssonin kirjat herättäisivät lukijoita ajattelemaan. Millenium-trilogialla on ollut viime vuosina valtaisasti medianäkyvyyttä. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka sen yhteiskunnallinen sanoma on vaikuttanut lukijoihin ja elokuvaversioiden katsojiin. Onko Millenium-trilogia vain paljon rahaa tuottanut, muodikkaaseen yhteiskuntakritiikkiin paketoitu väkivaltatarina, vai voisiko sillä suurempi ja pysyvämpi merkitys?

(PS. Millenium-trilogiaa on ansiokkaasti pohdittu mm. Kirsin kirjanurkassa sekä Jäljen äänessä.)

2 kommenttia:

mariann kirjoitti...

Itse olen myös lukenut tämän trilogian, ja voin olla kanssas aika samaa mieltä, että on ihan huikea teos!

Lotta kirjoitti...

Haha, mä luin just tänään loppuun tuon tokan osan, ja koska se jäi niin inhottavasti kesken, on mun pakko pyöräillä keskustaan hakemaan se kolmas osa! :DD