sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Mary Marck: Eeva-sarja (1917-1923)

Löysin muutama vuosi sitten uudestaan Mary Marckin tyttökirjat. Muistan jo alakouluikäisenä katselleeni kirjastossa Eeva-sarjaa, mutta vasta nyt jaksoin todella lukea niitä. Kirjat eivät ole kovin erikoisia vaan aika perinteisiä tyttökirjoja luokkakuvauksineen, kaavamaisine juonineen ja klassisine henkilötyyppeineen, mutta jotain viehättävää niissä kuitenkin on.

Ensimmäisessä kirjassa Eevan luokka tutustutaan nimen mukaisesti Eevan luokkaan ja kaveripiiriin. Tämä on mielestäni kirjasarjan paras osa, jossa mukana on elävää kuvausta ja hauskoja tapahtumia. Toinen osa Vähän enemmän Eevasta menettää paljon keskittymällä luokkakuvauksen sijaan Eevan seikkailuihin. Kirjassa on aika hohhoijaa-tason juoni. Kolmannessa kirjassa Yhteiskoululaisia Eevan luokka valmistautuu ylioppilaskirjoituksiin, ja neljännessä kirjassa Hyvästi Eeva! Eeva muuttaa ulkomaille.

Parasta antia kirjassa on hauska henkilökavalkadi. Päähenkilö Eeva on aika rauhallinen tyttö, mutta hänen pikkusisaruksensa aiheuttavat usein hupia. Luokan tähtityttö on eläväinen Hertta. Muita hauskoja hahmoja ovat maanläheinen Etta ja luokan hupiveikko Harri Neva, joka sivaltaa usein sanallisesti tyttöjä.

Kirjan nuoret ovat varakkaista perheistä kotoisin ja asuvat Helsingissä, mikä luo heidän elämäänsä lisähohdetta ja tuo lukijalle iloa: vanhan ajan Helsinki-kuvausta on superhauskaa lukea! Seuraavan kerran Fazerin kahvilassa istuessa on hauska ajatella, että siellä on 90 vuotta sitten istunut myös Eeva luokkatovereineen. ;)

Kaikkein intresanteinta kirjoissa on niiden ilmestymisaika: ensimmäinen kirja ilmestyi vuonna 1917! Siinä kirjassa en vielä havainnut mitään merkkiä siitä, että Eeva asustaisi pian itsenäisessä Suomessa, mutta seuraavana vuonna ilmestyneessä kakkoskirjassa Eeva kavereineen jo vannoi palavaa rakkauttaan Suomea kohtaan. Kolmas osa on ilmestynyt 1921 ja neljäs osa 1923. Ajankuvaus on kiehtovaa: nuoret menevät elokuviin katsomaan Chaplinin mykkäelokuvaa. Eeva-sarjan paras anti onkin se, että se kertoo, millaista oli nuorten tyttöjen elämä Suomen historian kääntökohtina.

torstai 17. toukokuuta 2012

Paavo Rintala: Pojat (1956)

Paavo Rintalan Pojat-kirja (1956) kuvaa suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisten suhteita sodanaikaisessa Oulussa. Pääosassa on Raksilassa asuva poikajoukkio, jonka elämän saksalaisten tulo sekoittaa. Jengiin kuuluvat huimapäinen Jake, liikemiesmäinen Matti, pieni mutta sisukas Urkki, henkevä Immu sekä Pate.

Teoksessa pojat liikkuvat paljon saksalaisten kannoilla: he myyvät saksalaisille olutta, auttavat purkamaan heidän tavara-autojaan ja vaanivat heidän naisseikkailujaan. Saksalaiset tuovat jännitystä poikaviisikon nuoruusaikaan. Saksalaisilla on myös syvempi merkitys pojille. Kun isät ovat rintamalla, tarvitsevat varttuvat pojat jonkinlaisen miehen mallin, ja sitä saksalaiset pojille edustavat.

Kirjan alaotsake kuvaa saksalaisihannetta todella osuvasti: Kuvia vv. 1941–44 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin. Pojat tosiaankin ihailevat saksalaisia, hehän ovat sotasankareita: Kaikki [pojat] ihailivat upseeria. - - Vihreä sotilaspuku merkitsi pojille suurinta ja voimakkainta, mitä he saattoivat mielessään kuvitella, varsinkin kun siinä oli upseerin arvomerkit. Maailmanvalloittaja, kengissäkin raudoitukset. Ja autoja, paljon autoja, oopeleita eikä mitään romuja.

Kirjan kertoja suhtautuu poikiin samalla aikaa ymmärtäväisesti että vähän huvittuneesti. Poikien seikkailut kuvataan viihdyttävästi. Mukana on hauskoja mutta myös pelottavia hetkiä. Huumori luistaa, ja monta kertaa kirjaa lukiessaan saa remahtaa nauruun oikein kunnolla.

Dialogikohdat tuovat mieleen Väinö Linnan kirjoitustyylin: puhe kuulostaa aivan aidolta kirjoitettuna. Tässä on yksi hyvä esimerkki puhekohdista eli mitä Immun vaari tuumaa poikien konjakkipullolahjasta: No niinpä perkele on... on se... mistä, te pojaaat,... poojat, mistä te tämän pimititte... nyt äkkiä totuus julki, harminpaikka ku ennätin maistaa, mutta en minä muuten ois uskonu, enkä usko vieläkään... taijanpa ottaa saman tien toisen huikan... joo, perrr... konjakkia tämä on ja melkosen hyvvää, vaikka on näämmä saksalaisten tekemää, mutta eihän se konjakki siittä oo pilalla, ei onneksi... jooh, on tämä konjakkia... voi pojat, mistä te tämän vönitte, kertokaas äkkiä, en minä teitä kovasti rankase, onnittelen, ku ootte sakemanneilta pystyneet varastamaan, mutta rankasen silti, varkaus on varkaus ja rangaistava teko vaikka oisitta varastaneet itteltään Hitleriltä, rankaisisin sittenkin, mutta onnittelisin toisaalta... joooh, hyvä maku tässä on, pirun hyvä, eivät oo pystyneet sakemannet onneksi konjakin makua pillaamaan vaikka kaikki muut asiat ovat pilanneet, aijjai, ku lämmittää mukavasti, pojat... pojat, perkeleen pojat, heheee.

Tässä esimerkissä tulee esille myös Rintalan kirjan miinuspuoli: toisto ja jankkaus. Monet kohtaukset kestävät tuhottoman kauan, vaikka lyhyemminkin olisi asian voinut ilmaista. Toisaalta tällaisissa pitkittyneissä kohdissa tulee realistisesti kuvattua tilanteet. Makuasia lienee siis, tykkääkö Rintalan rimpsuista vai ei.

Pojat on hieno kasvukertomus ja myös historiallisesti merkittävä teos kuvatessaan kotirintaman elämää. Oululaiselle kirja on pakollista mutta mukavaa luettavaa: tutut paikannimet vilahtelevat joka välissä ja lämmittävät mieltä. Kirjassa myös kuvataan, millainen Oulu oli 70 vuotta sitten, ennen teknologiahurmosta ja uusia jättisiltoja. Kaiken kaikkiaan Pojat on oikein viehättävä kirja!

maanantai 14. toukokuuta 2012

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys (Nesnesitelná lehkost bytí, 1984)

Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys (Nesnesitelná lehkost bytí, 1984)kertoo prahalaisen pariskunnan Tomášin ja Terezan suhteesta. Taustalla käydään läpi Tšekinmaan poliittisia käänteitä 1960-luvulta lähtien. Teos kritisoi kommunistihallintoa mutta enemmän se analysoi ihmisyyttä yleensäkin. Teoksella on älykkömaine eikä syyttä: Tomášin ja Terezan rakkaudesta kerrotaan filosofian, teologian, historian ja taiteen kautta. Tunteista kerrotaan viileästi ja viiltävästi. Tästä kaikesta johtuen kirja on älykäs, pistävä ja surullinen.

Pidin Kunderan teoksesta kovasti, vaikka se onkin vaikea. Siksi en nyt enempää osaa sanoa tästä teoksesta. Sen sijaan heitän tähän loppuun muutaman mielenkiintoisen lainauksen. Lähes jokaiselta kirjan sivulta on nimittäin löydettävissä ihmiselämän riipaisevia totuuksia. Ne ovat kirjan ehdoton suola.

Ihminen elää kaiken heti ensi kerralla ja valmistautumatta osaansa. Ikään kuin näyttelijä joka esiintyy harjoittelematta osaansa. Mutta minkä arvoista elämä voi olla, jos sen ensi harjoitus on elämä itse? Siksi se muistuttaa aina luonnosta. Ilmaus ei kuitenkaan ole täsmällinen, sillä luonnos on aina jonkin hahmotelma, maalauksen esiaste, mutta meidän elämämme luonnos ei ole minkään hahmotelma, siitä ei synny minkäänlaista maalausta.

-- ihmiselämät ovat juuri niin sommiteltuja! Ne ovat sävellysten tapaan rakennettuja. Kauneudentajun johdattama ihminen muuttaa satunnaisen tapahtuman -- aiheeksi, joka säilyy hänen elämänsä sävellyksessä. Hän palaa sen pariin, toistaa, muuttaa ja kehittelee sitä kuin säveltäjä sonaattinsa teemoja. -- Tietämättään ihminen soveltaa elämäänsä kauneuden lakeja, oli hänen toivottomuutensa miten syvää tahansa.

Ps. Kirjan kannessa on mainoslause: Eurooppalaisen kirjallisuuden huikea voimannäyte! Olen samoilla linjoilla. Kunderan kirja on ennen kaikkea eurooppalainen. Se lainaa käsitteensä Euroopan älyllisestä historiasta, tapahtuu useissa Euroopan vanhoissa kulttuurimaissa ja luo tästä kaikesta herkullisen sekoituksen. Tälle Eurooppaa rakastavalle, keskieurooppalaistuneelle suomalaiselle Kunderan kirja oli siis aivan mahtava lukukokemus!