lauantai 7. heinäkuuta 2012

Philip Pullman: Universumien tomu (His Dark Materials, 1995-2000)

Englantilainen Philip Pullman on ansaitusti saanut mainetta ja kunniaa ylistetyllä Universumien tomu -fantasiatrilogiallaan (His Dark Materials). Kirjasarjan kolme osaa ovat nimeltään Kultainen kompassi (Northern lights, 1995), Salaperäinen veitsi (The subtle knife, 1997) ja Maaginen kaukoputki (The amber spyglass, 2000).

Ensimmäisessä kirjassa tutustutaan trilogian päähenkilöön, Oxfordissa asustavaan Lyra Belacquaan. Lyran hyvä ystävä Roger kaapataan, mutta sisukas tyttö päättää pelastaa ystävänsä ja joutuu hurjiin seikkailuihin. Toisessa kirjassa kuvioihin astuu trilogian toinen lapsitähti, Will Parry. Will ja Lyra yhdistävät voimansa ja jatkavat seikkailua yhdessä. Tarina on niin mutkikas, etten edes yritä selittää sitä tarkemmin. (Wikipedia-juoniselosteet ovat aika hyviä! :D)

Trilogian fantasiamaailma on kiehtovasti rakennettu, sillä se koostuu rinnakkaismaailmoista, jotka ovat Pullmanin nerokas keksintö. Lyran maailmassa on Oxford, mutta se ei ole sama kuin meidän maailmamme Oxford. Tämä ajatus on hirveän jännittävä mutta myös vaikea ymmärtää. Selitin idean itselleni jotenkin näin: sama Maapallo pyörii jokaisen rinnakkaismaailman maantieteellisenä ja kulttuurisena ympäristönä mutta silti erilaisena. Rinnakkaismaailmojen lisäksi Pullmanin fantasiamaailmassa on monia kiinnostavia fantasiaelementtejä kuten daimoneita (ihmisten eläinmuotoiset sielut).

Parasta Pullmanin teoksessa ovat kuitenkin moniulotteiset hahmot. Lemppareitani ovat Lyran vanhemmiksi osoittautuvat mysteeriset Lord Asriel ja rouva Coultier. Kirjasarjan loppuun asti mietityttää, ovatko he "hyvän vai pahan" asialla. (Pullmanin maailmassa tosin sellaisilla seikoilla ei merkitystä ole.) Mukana on myös monia muita jänniä tyyppejä kuten norjalaisia jääkarhuja, suomalaisia noitia, gyptejä, aeronautteja, samaaneita ja väkivaltaisia enkeleitä.

Kirjasarjassa on monia hämmentäviä asioita. Yksi niistä on lasten julmuus. Pullman laittaa lapsihahmonsa tappamaan, kärsimään, kiduttamaan ja kuolemaan. Universumien tomun lapset eivät todellakaan ole viattomia pikkupulmusia. Siksi kirja on mielestäni välillä sangen ahdistava. Pullman hämmentää myös uskontonäkemyksillään, jotka ovat aika -öh- mielenkiintoisia. *Spoilausvaara!* Lyran arkkiviholliseksi osoittautuu nimittäin katolista kirkkoa muistuttava Magisterium, ja Lyran ja Willin suuri tehtävä on tappaa itsensä Kaikkivaltias. Hohhotihoi, tässä kohtaa lopahtaa innostukseni kirjaa kohtaan - mutta vain hetkeksi.

Universumien tomussa on kiehtova fantasiamaailma, erikoisia juonenkäänteitä, tappavan tehokasta toimintaa ja loistava henkilökaarti. Lisäksi teokset on erinomaisesti kirjoitettu, sillä Pullman kirjoittaa mukaansatempaavasti ja erityisen haka hän on jännittävien loppuhuipennusten luojana. Lyhyesti sanottuna Universumien tomu on aivan järisyttävän hyvä kirjasarja.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Diego Marani: Viimeinen vostjakki (L'ultimo dei vostiachi, 2001)

Kahteenkymmeneen vuoteen Ivan ei ollut lausunut sanaakaan, kahteenkymmeneen vuoteen ei koko Pohjois-Siperiassa ollut kajahdellut kieli, jota puhui maailman vanhin kantauralilainen heimo, vostjakit, samojedien serkut. Nuo kesyttömät karhunkaatajat olivat aikoinaan eläneet Byrrangan vuorilla, ja tiedemiehet uskoivat heidän kuolleen sukupuuttoon. Kuullessaan nuo äänteet koko luonto vavahti. Ne, joita ei ollut mainittu nimeltä vuosiin, heräsivät horroksesta ja huomasivat olevansa olemassa. Jokainen eläin vastasi omalla kutsuhuudollaan Ivanin sanoihin. Nuo ihmiset olivat palanneet, heimo, joka osasi puhua susien kanssa, tiesi arktisten järvien pohjamudissa lymyävien mustien kalojen nimen ja tunsi pehmeät tunturikasvit, joiden kukat värjäävät Taimyrin yläpuolella kohoavat kalliot sinipunaisiksi keskellä kesää vain päivän pari ajaksi. He olivat tulleet takaisin: samat ihmiset, jotka olivat metsien pimeydessä löytäneet väylän toiseen maailmaan eivätkä olleet enää halunneet kääntyä takaisin.

Ivan Vostjak on kadonneen suomalais-ugrilaisen heimon, vostjakkien, viimeinen edustaja, jonka venäläinen kielitieteilijä Olga Pavlovna kohtaa Siperiassa aineistonkeruumatkalla. Olga nappaa Ivanin mukaansa ja matkaa Helsinkiin suomalais-ugrilaisten tutkijoiden konferenssiin. Olga aikoo Ivanin avulla todistaa oikeiksi kielitieteelliset teoriansa, jotka kumoaisivat suomalaisen professori Jarmo Aurtovan omat teoriakehitelmät. Niinpä Aurtova päättää tuhota todisteet vostjakkien kielestä ja Ivanin olemassaolosta. Näin saa alkunsa tapahtumaketju, johon sekoittuvat myös parittajasaamelainen, joukko venäläisiä huoria sekä Korkeasaaren eläimet. Melkoinen soppa syntyy näistä aineksista!

Italialaisen Diego Maranin Viimeinen vostjakki (L'ultimo dei vostiachi, 2001) on hauska ja harmiton kirja, jossa yhdistyy myyttinen luontofiilistely, eksakti kielitiede ja hullu stoori. Vaikka kirjassa on loistava idea, ei tarina koskaan kuitenkaan lähde aivan lentoon. Näistä pienistä puitteista huolimatta Viimeinen vostjakki on piristävä ja viihdyttävä luku-snack.

Kielitieteelliset keskustelut ovat tekstin suola. Kirjassa sotketaan iloisesti sekaisin epätieteellisiä teorioita suomalaisten etnisestä alkuperästä sekä tieteellisesti vakuuttavia termijonoja velaarisista affrikaatoista ja redusoituneista vokaaleista. Diego Marani on taustaltaan kielitieteilijä, ja sen huomaa.

Yksi juttu jäi kuitenkin ihmetyttämään. Mikä kumma on "vostjakki"? Udmurtin kielen puhujia on vanhastaan nimetetty votjakeiksi, mutta vostjakeista en ole kuullut. Jännä juttu. No, hällä väliä. Tarinaan nämä vostjakit sopivat mainiosti, olkootpa olemassa tai eivät.