torstai 5. heinäkuuta 2012

Diego Marani: Viimeinen vostjakki (L'ultimo dei vostiachi, 2001)

Kahteenkymmeneen vuoteen Ivan ei ollut lausunut sanaakaan, kahteenkymmeneen vuoteen ei koko Pohjois-Siperiassa ollut kajahdellut kieli, jota puhui maailman vanhin kantauralilainen heimo, vostjakit, samojedien serkut. Nuo kesyttömät karhunkaatajat olivat aikoinaan eläneet Byrrangan vuorilla, ja tiedemiehet uskoivat heidän kuolleen sukupuuttoon. Kuullessaan nuo äänteet koko luonto vavahti. Ne, joita ei ollut mainittu nimeltä vuosiin, heräsivät horroksesta ja huomasivat olevansa olemassa. Jokainen eläin vastasi omalla kutsuhuudollaan Ivanin sanoihin. Nuo ihmiset olivat palanneet, heimo, joka osasi puhua susien kanssa, tiesi arktisten järvien pohjamudissa lymyävien mustien kalojen nimen ja tunsi pehmeät tunturikasvit, joiden kukat värjäävät Taimyrin yläpuolella kohoavat kalliot sinipunaisiksi keskellä kesää vain päivän pari ajaksi. He olivat tulleet takaisin: samat ihmiset, jotka olivat metsien pimeydessä löytäneet väylän toiseen maailmaan eivätkä olleet enää halunneet kääntyä takaisin.

Ivan Vostjak on kadonneen suomalais-ugrilaisen heimon, vostjakkien, viimeinen edustaja, jonka venäläinen kielitieteilijä Olga Pavlovna kohtaa Siperiassa aineistonkeruumatkalla. Olga nappaa Ivanin mukaansa ja matkaa Helsinkiin suomalais-ugrilaisten tutkijoiden konferenssiin. Olga aikoo Ivanin avulla todistaa oikeiksi kielitieteelliset teoriansa, jotka kumoaisivat suomalaisen professori Jarmo Aurtovan omat teoriakehitelmät. Niinpä Aurtova päättää tuhota todisteet vostjakkien kielestä ja Ivanin olemassaolosta. Näin saa alkunsa tapahtumaketju, johon sekoittuvat myös parittajasaamelainen, joukko venäläisiä huoria sekä Korkeasaaren eläimet. Melkoinen soppa syntyy näistä aineksista!

Italialaisen Diego Maranin Viimeinen vostjakki (L'ultimo dei vostiachi, 2001) on hauska ja harmiton kirja, jossa yhdistyy myyttinen luontofiilistely, eksakti kielitiede ja hullu stoori. Vaikka kirjassa on loistava idea, ei tarina koskaan kuitenkaan lähde aivan lentoon. Näistä pienistä puitteista huolimatta Viimeinen vostjakki on piristävä ja viihdyttävä luku-snack.

Kielitieteelliset keskustelut ovat tekstin suola. Kirjassa sotketaan iloisesti sekaisin epätieteellisiä teorioita suomalaisten etnisestä alkuperästä sekä tieteellisesti vakuuttavia termijonoja velaarisista affrikaatoista ja redusoituneista vokaaleista. Diego Marani on taustaltaan kielitieteilijä, ja sen huomaa.

Yksi juttu jäi kuitenkin ihmetyttämään. Mikä kumma on "vostjakki"? Udmurtin kielen puhujia on vanhastaan nimetetty votjakeiksi, mutta vostjakeista en ole kuullut. Jännä juttu. No, hällä väliä. Tarinaan nämä vostjakit sopivat mainiosti, olkootpa olemassa tai eivät.

Ei kommentteja: