perjantai 16. marraskuuta 2012

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä (Populärmusik från Vittula, 2000)

Ruotsalaisen Mikael Niemen mainio romaani Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä (Populärmusik från Vittula) kertoo kahdesta Pajalassa 1960-1970-luvulla varttuvasta pojasta, Matista ja Niilasta. Teos kertoo Tornionjokilaakson asukkaiden elämästä hervottoman hauska ja rehevän rehellisesti.

Tarina etenee kuin episodettain esitellen tornionjokilaaksolaisten elämän eri puolia. Osa näistä tarinoista toimisi jopa itsenäisinä kertomuksina. Mikael Niemi on itse kasvanut Pajalassa, joten hän tuntee ihmiset ja heidän elämäntapansa. Niilan isoäidin hautajaiset ovat yksi esimerkki tarkasta ihmisten käytöksen kuvauksesta.

Lukijaa ei säästellä ankaralta todellisuuudelta. Kerrotaan alkoholismista, väkivallasta, lestadiolaisuudesta. Kaikesta kaunistelematta mutta huumorin sävyttämänä. Juuri tuo huumori, niin ronskia ja vinoa kuin se onkin, on kirjan ehdoton suola.

Isä ryhtyi pitämään juhlallista ja sammaltavaa puhetta suomalaisesta sankarikuolemasta ja mainitsi siitä esimerkkeinä itsemurhan, sodan, saunassa saadun sydänkohtauksen sekä alkoholimyrkytyksen.

Kirjassa on mukana myös fantastista realismia. Välillä kirjan stoorit lähtevät lentoon jonnekin yliluonnollisen toiselle puolelle. Nämä siirtymät ovat aivan upeasti kirjoitetut. Kiehtovaa on miettiä näiden fantastisten kohtausten merkitystä. Ovatko ne osa lappilaista tarinankertomisperinnettä vai mitä?

Tornionjokilaakso on minulle lapsuuden lomareissuilta tuttua aluetta, ja Pajalan markkinoillakin on tullut kerran käytyä. Tämä kirja oli mukava muistutus siitä, millaista on elämä tuolla Jumalan selän takana. Kirjasta on tehty myös mukiinmenevä elokuvaversio, mutta se kalpenee alkuperäisteoksen rinnalla. Niemen teos on kyllä yksi suurimpia lukusuosikkejani pitkään aikaan. Suosittelen kirjaa erittäin lämpimästi!

Margaret Atwood: Penelopeia (Penelopiad, 2005)

Kanadalaisen Margaret Atwoodin Penelopeia on vastine Homeroksen Odysseialle ja kertoo Odysseuksen Penelope-vaimon tarinan. Teoksella on selvästi feministinen tavoite antaa ääni naiselle, mutta jokin mättää. Penelopeia ei hätkähdytä eikä saa ajattelemaan asioita uudella tavalla. Kaiken kukkuraksi se on hyvin tylsä kirja.

Penelopen tarina on lyhyesti tämä: nuori prinsessa naitetaan Odysseukselle, sitten on rankkaa alkuaikaa anoppilassa, sitten ukko lähtee merille, vaimo kaipaa häntä kotiin 20 vuotta ja hätistelee tiehensä kosijoita, lopulta mies palaa. Jee. Mitään todella uutta tai yllättävää ei tuoda ilmi vanhasta tarinasta. Pahinta on se, että Penelope on hahmona todella ärsyttävä, mankuu aviomiestä luokseen, itkee 24/7, potee itsesääliä ja kateutta. Siis huoh! Kuka tällaista jaksaa lukea?

Penelope selostaa minäkertojana auki kaiken, mitä kirjassa tapahtuu. Mikään tapahtuma ei jää lukijan mietittäväksi, mistään antiikista hahmosta ei lukijan tarvitse itse jo jotain tietää. Teksti on välillä suorastaan opettavaiseen tyyliin kerrottua selostusta entisajan elämästä: Siihen aikaan syötiin sormin. Kerronta on yllätyksetöntä. Olisin kaivannut enemmän räiskettä. Teoksessa on mielikuvitukseton rakenne, jossa vuorottelevat Penelopen muistelmat sekä Penelopen hirtettyjen palvelijattarien kuoro. Kuoro-osuudet olivat runoja, mutta olisin kaivannut muiltakin osioilta runollisempaa kieltä. Myyttinen tarina jää nyt kielen tasolla aika arkiseksi kertomukseksi. Toisaalta arkinen kieli tukee Penelopen arkipäiväistä ja realistista suhtautumista tapahtumiin.

Tämä on ensimmäinen Atwoodin teos, jonka olen lukenut, ja tämän teoksen perusteella sanoisin, että suuri kirjailijatar on tullut vanhuudenhöppänäksi. Nolot ja naiivit viittaukset antiikin ja nykymaailman välillä ovatkin kuin mummun muisteloa ja tuumailua. Aivan kirjan lopussa tosin on freshimpi ote ja antiikin myytit tuodaan tähän päivään, mikä oli kivaa - mutta tosin jo nykykirjallisuudessa aika käytetty idea.

Ja sitten vielä viimeinen valitusvirsi! Olen ihan kamalan kyllästynyt kirjallisuuden tyypillisiin "erilaisiin" sankarityttöihin, joista Penelope on hyvä esimerkki: hiljainen, ujo, älykäs, mitäänsanomattoman näköinen. Harmaa hiirulainen joka lopulta venyy "suuriin" tekoihin. Penelopen vastakohta taasen on serkku, Troijan kaunis Helena, jota miehet palvovat ja joka lumoaa kaikki kauneudellaan. Siis todella tylsää! Milloin päästään eroon tästä vastakkainasettelusta: kauniit ja pinnalliset naiset vs. rumat ja syvälliset naiset? Aivan kuin älykkyys ja viehättävä ulkomuoto eivät voisi kuulua samaan pakettiin.

Jos Penelopeia-teoksen tarkoitus oli tuoda Penelope-vaimo parrasvaloihin ja saada lukijan sympatiat, epäonnistui tavoite kohdallani. Luen Odysseuksesta, ovelasta ketusta, milloin tahansa mieluummin kuin Penelopesta, määkivästä lampaasta.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa (Catcher in the Rye, 1951)

Amerikkalaisen J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa (Catcher in the Rye) on nuorisokirjallisuuden klassikkoteos, joka ilmestyi vuonna 1951 ja oli aikanaan kirjallinen sensaatio. Teos kertoo 16-vuotiaasta pojasta, Holden Caulfieldistä, joka saatuaan potkut sisäoppilaitoksesta sekoilee parin päivän ajan Nycissä.

Holden on perinteinen teinipoika: pari ruuvia on vielä löysällä, suusta pääsee sammakoita, ja kaikki touhu muuttuu päättömäksi kohellukseksi. Tämän lisäksi Holden on laiska, kova valehtelemaan ja muutenkin vähän sekaisin. Hän on sopeutumaton yksilö, jonka toiminta ja puheet ärsyttävät mutta joka samalla herättää sympatiaa. Sydäntä särkee lukea elämästä täysin ulapalla olevan teinipojan sekoiluista. Kirjassa on minäkertoja, ja kirjan suurin kunnia onkin mielestäni se, miten todentuntuisesti teinipojan sekava ja pomppiva ajatuksenjuoksu on kuvattu. Kirjan mystisen nimen merkitys muuten selviää kirjan loppupuolella ja symboloi aika hyvin tätä poikaa ja muita hänen kaltaisiaan.

Tästä kirjasta selviää se, millaista on olla teini. Vaikka Holden erää nuoruuttaan 1950-luvulla, hän on hyvin samanlainen nuori kuin 2010-luvun nuori. Ympäröivä kulttuuri voi olla erilainen, mutta samalla tavalla nykynuori on kiinnostunut populäärikulttuurista, alkoholista, kaikesta kielletystä. Ja aivan samalla tavalla nykynuori on eksyksissä ja haavoittuvainen.

Sieppari ruispellossa on suomennettu kahteen otteeseen. Pentti Saarikosken legendaarinen suomennos vuodelta 1961 on elämänmakuinen ja puhekielinen. Saarikosken teksti vilisee hassuja, vanhahtavia nuorisoslangisanoja kuten stärä ja siten vangitsee oman aikansa, ja juuri siinä on Saariskosken suomennoksen taika. Arto Sschroderuksen suomennos vuodelta 2004 on asiallisempi ja ajattomampi mutta tylsempi.

Tässäpä esimerkiksi kirjan alkusanat molemmista suomennoksista:

Arto Schroderus: Jos te tosiaan haluatte kuulla siitä, niin ensin te varmaan haluatte tietää, missä minä synnyin ja millainen surkea lapsuus minulla oli ja mitä vanhempani tekivät ennen kuin saivat minut, ynnä muuta sontaa tyyliin Dickensin David Copperfield, mutta totta puhuen minua ei huvita ruveta kaivelemaan niitä juttuja. Ensinnäkin sellainen on minusta tylsää ja toiseksi vanhempani saisivat varmaan kaksi slaagia per nuppi, jos kertoisin niistä jotain henkilökohtaisempaa. Ne on melko herkkänahkaisia kaikelle sellaiselle, varsinkin isä. Kyllä ne mukavia on - en minä sitä kiellä - mutta samalla helvetin herkkänahkaisia. Sitä paitsi, en minä nyt jumalauta koko elämäkertaani ala tässä suoltamaan. Ajattelin vain kertoa kaikesta sekopäisestä mitä tapahtui viime joulun aikoihin, vähän ennen kuin minulta loppui kunto ja jouduin tänne huilaamaan.

Pentti Saarikoski: Jos teitä tosissaan huvittaa kuulla niin ensimmäinen juttu minkä te varmaan haluatte tietää on, että missä mä synnyin ja millanen oli mun surullinen lapsuuteni, ja mitä mun vanhemmat teki ja sillailla ennen kuin mä synnyin, ja muuta paskaa ala David Copperfield, mut siihen mä en ihan totta rupee. Ensinnäkin noi jutut musta ne ei ole erityisemmin hauskoja, ja toiseks, mun vanhemmat sais ainakin kaks kappaletta halvausta kumpikin jos mä kertosin niistä jotain henkilökohtaisempaa. Ne on aika herkkiä kaikesta semmosesta, isä varsinkin. Ne on mukavia joo mut, emmä sen puoleen, ne on helvetin herkkiä kanssa. Eikä mulla sen puoleen ole tarkotustakaan ruveta kertoon teille jotain älytöntä omaelämäkertaa. Mä kerron teille vaan yhdestä mielipuolesta jutusta mikä sattu mulle viime joulun maissa ennen kuin mä menin piippuun ja mun tartti tulla tänne ja ottaa rauhallisemmin.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Laura Gustafsson: Huorasatu (2011)

Laura Gustafssonin Finlandia-ehdokkaaksi päässyt esikoisteos Huorasatu (2011) on hyvin provosoiva teos, jossa vilisee seksiä, väkivaltaa ja intertekstuaalisuutta. Sadun pääosassa ovat 2000-luvun päivityksen saaneet antiikin jumalat. Afrodite pyrkii Manalaan mutta joutuukin Suomeen, jossa hän tutustuu kahteen nuoreen naiseen, Millaan ja Kallaan, jotka omista onnettomista syistään ovat päätyneet prostituoiduiksi. Absurdin tarinan kautta tehdään tarkka ja kriittinen silmäys nyky-Suomeen ja naisen asemaan.

Juoni on mukaansatempaava ja sekava mutta sivuosassa, sillä kuten kunnon sadussa ainakin tärkeintä on sanoma, jota Gustafsson paukuttaakin sitten ihan tosissaan. Kyytiä saavat monet arvostetut instituutiot, hyvinvointivaltio ja uskonto ensimmäisinä. Huorasatu on raivofeministinen teos, joka hyökkää tunteettomasti kaikkea pyhää vastaan huumorin keinoin. Samalla teos kritisoi myös monia muita yhteiskunnallisia ilmiöitä kuten mediaa ja poliittisia puolueita. Saavatpa osansa vegaani-Gustafssonin pilkkakirveestä myös turkistarhaus ja lihansyönti. Huorasadussa on paljon vaativaa huumoria, jonka taakse kätkeytyy sysimusta totuus. Ensin naurattaa, sitten nauru juuttuu kurkkuun, ja lopulta alkaa oksettaa.

Gustafssonin kieli on kiehtovaa: se vangitsee nykykielen kaunokirjalliseen muotoon hyvin lahjakkaasti. On puhekieltä, some-kieltä ja paljon kiroilua. Muutenkin teos on hyvin kiinni ajassa: se tallentaa mainiosti 2010-luvun uutiset sekä mielipide- ja arvoilmaston. Ajankuvana Huorasatu toimii kuin pommi, mutta kirjan teemat ovat ajattomia. Onpa jännä nähdä, mitä tästä kirjasta sanotaan kymmenen vuoden kuluttua.