perjantai 16. marraskuuta 2012

Margaret Atwood: Penelopeia (Penelopiad, 2005)

Kanadalaisen Margaret Atwoodin Penelopeia on vastine Homeroksen Odysseialle ja kertoo Odysseuksen Penelope-vaimon tarinan. Teoksella on selvästi feministinen tavoite antaa ääni naiselle, mutta jokin mättää. Penelopeia ei hätkähdytä eikä saa ajattelemaan asioita uudella tavalla. Kaiken kukkuraksi se on hyvin tylsä kirja.

Penelopen tarina on lyhyesti tämä: nuori prinsessa naitetaan Odysseukselle, sitten on rankkaa alkuaikaa anoppilassa, sitten ukko lähtee merille, vaimo kaipaa häntä kotiin 20 vuotta ja hätistelee tiehensä kosijoita, lopulta mies palaa. Jee. Mitään todella uutta tai yllättävää ei tuoda ilmi vanhasta tarinasta. Pahinta on se, että Penelope on hahmona todella ärsyttävä, mankuu aviomiestä luokseen, itkee 24/7, potee itsesääliä ja kateutta. Siis huoh! Kuka tällaista jaksaa lukea?

Penelope selostaa minäkertojana auki kaiken, mitä kirjassa tapahtuu. Mikään tapahtuma ei jää lukijan mietittäväksi, mistään antiikista hahmosta ei lukijan tarvitse itse jo jotain tietää. Teksti on välillä suorastaan opettavaiseen tyyliin kerrottua selostusta entisajan elämästä: Siihen aikaan syötiin sormin. Kerronta on yllätyksetöntä. Olisin kaivannut enemmän räiskettä. Teoksessa on mielikuvitukseton rakenne, jossa vuorottelevat Penelopen muistelmat sekä Penelopen hirtettyjen palvelijattarien kuoro. Kuoro-osuudet olivat runoja, mutta olisin kaivannut muiltakin osioilta runollisempaa kieltä. Myyttinen tarina jää nyt kielen tasolla aika arkiseksi kertomukseksi. Toisaalta arkinen kieli tukee Penelopen arkipäiväistä ja realistista suhtautumista tapahtumiin.

Tämä on ensimmäinen Atwoodin teos, jonka olen lukenut, ja tämän teoksen perusteella sanoisin, että suuri kirjailijatar on tullut vanhuudenhöppänäksi. Nolot ja naiivit viittaukset antiikin ja nykymaailman välillä ovatkin kuin mummun muisteloa ja tuumailua. Aivan kirjan lopussa tosin on freshimpi ote ja antiikin myytit tuodaan tähän päivään, mikä oli kivaa - mutta tosin jo nykykirjallisuudessa aika käytetty idea.

Ja sitten vielä viimeinen valitusvirsi! Olen ihan kamalan kyllästynyt kirjallisuuden tyypillisiin "erilaisiin" sankarityttöihin, joista Penelope on hyvä esimerkki: hiljainen, ujo, älykäs, mitäänsanomattoman näköinen. Harmaa hiirulainen joka lopulta venyy "suuriin" tekoihin. Penelopen vastakohta taasen on serkku, Troijan kaunis Helena, jota miehet palvovat ja joka lumoaa kaikki kauneudellaan. Siis todella tylsää! Milloin päästään eroon tästä vastakkainasettelusta: kauniit ja pinnalliset naiset vs. rumat ja syvälliset naiset? Aivan kuin älykkyys ja viehättävä ulkomuoto eivät voisi kuulua samaan pakettiin.

Jos Penelopeia-teoksen tarkoitus oli tuoda Penelope-vaimo parrasvaloihin ja saada lukijan sympatiat, epäonnistui tavoite kohdallani. Luen Odysseuksesta, ovelasta ketusta, milloin tahansa mieluummin kuin Penelopesta, määkivästä lampaasta.

1 kommentti:

Raija / Taikakirjaimet kirjoitti...

Oi, minä pidin Penelopeiasta. Minusta Atwood nimenomaan rikkoo salakavalasti myytin tekemällä Penelopeian kertojaäänestä epäluotettavan ja vihjaamalla, että valittajan ja alistuvan naisen ulkokuoren alla onkin jotain muuta kuin alkuperäisessä mytologiassa kerrottiin. Atwood antaa Penelopen asettaa itse asiassa itsensä samalle tasolle miehensä kanssa. Atwoodilla on myös pirullinen huumorintaju, jota ei monelta kirjailijalta löydy.

Penelopeia ei ole varmastikaan Atwoodia parhaimmillaan, mutta harmi, että koit kirjasen näinkin negatiivisena.