sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1959-1962)

Väinö Linnan klassikkoromaani Täällä Pohjantähden alla, jonka kolme osaa ilmestyivät vuosina 1959–1962, kertoo hämäläisen Koskelan torpparisuvun tarinan 1880-luvulta 1950-luvun alkuun. Jussi ryhtyy pappilan torppariksi ja raivaa suota. Jussin vaimo Alma synnyttää kolme poikaa: Akselin, Aleksin ja Akustin. Akseli menee naimisiin Elinansa kanssa ja ryhtyy pitämään isänsä torppaa, kunnes sisällissota kaappaa Koskelan miehet mukaan taistoihin. Aleksi ja Akusti ammutaan kuolemaantuomittuina. Akseli selviää hengissä, mutta vankileiriltä palaa muuttunut mies. Akseli ja Elina saavat viisi lasta: Vilhon, Eeron, Voiton, Kaarinan ja Juhanin. Näistä kolme ensimmäistä kaatuu sodassa, Eero ja Voitto talvisodassa ja Vilho (Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskela) jatkosodassa. Isänsä jälkeen Koskelan perii Juhani itsenäisenä maanviljelijänä. Kirjan lopussa suvusta ovat jäljellä vain Kaarina ja Juhani lapsineen ja puolisoineen sekä Elina ja Alma. Päivä on tehnyt kierroksensa. Suo, kuokka ja Jussi vaihtuvat uuteen traktoriin.

Teoksen suurin ansio on se, että Linna liittää Koskeloiden tarinan tiiviisti kiinni Suomen historian tapahtumiin kuvaamanaan 70 vuoden aikana. Koskeloiden ja muiden Pentinkulman asukkaiden kautta piirtyy näkökulma Suomen kansan elosta noina historian merkkiaikoina. Linna käsittelee armotta kaikkia suomalaisen historian rankimpia aiheita: torppareiden olot, sisällissota, Lapuan liike, sota-aika… Kuitenkin suurien tapahtumien rinnalla kulkee koko ajan tavallinen ihminen. Inhimillisyys onkin yksi teoksen hienoimpia puolia. Linnan sankarit ovat ennen kaikkea ihmisiä.

TPA on täydellinen historian oppitunti, jossa näkyvät erilaiset katsantokannat poliittisiin ja ideologisiin liikehdintöihin. Väinö Linnan vaikutusta suomalaiseen ajatteluun ja historiakäsitykseen ei voi tarpeeksi korostaa. Yksi mies veisti reilun puolen vuosisadan verran suomalaisten historiaa teoksiinsa, juuri sen ajan, jolloin Suomi nousi suosta, kärsi ja katkeroitui, yhdisti voimansa ja taisteli.

Kirjalla on toki muitakin kuin historiallisia ansioita – se on nimittäin ehtaa Linnaa: taitavasti ohjattu tarina täynnä mielenkiintoisia ihmiskohtaloita. Linna on erinomainen kirjailija monellakin tasolla, mutta erityisesti arvostan hänen töissään ihmiskuvausta: Linna näkee ihmisen läpi ja osaa kuvata ihmisiä realistisesti ja inhimillisesti. Linna on mestari kuvatessaan ihmissuhteita, sanomattomia sanoja ja salattuja tunteita. Nämä kaikki heijastuvat erityisen hyvin dialogissa. Linnan yksittäinen superominaisuus onkin hänen eläväinen dialoginsa, jossa näkyy puhujan tunnetila, luonne ja yhteiskunnallinen asema.

Linna on kertojana aivan omaa luokkaa. Köyhyyttä, kurjuutta ja kärsimystä kuvaillaan hyvin realistisesti, mutta myös elämän kauniit puolet on kuvattu herkästi. Esimerkiksi Akselin ja Elinan rakastuminen on huumaavan ihanaa luettavaa. Mukana on myös runsaasti linnamaista, rosoista huumoria, joka uppoaa minuun kuin häkä. Useammin kuitenkin itkin kuin nauroin kirjaa lukiessani.

TPA on yksi parhaita ikinä lukemiani kirjoja. Se on hieno sukukronikka, joka käsittelee upealla tavalla suuria teemoja. Varsinkin loppua kohden TPA on yleispätevä kertomus ihmisyydestä, elämästä ja kuolemasta. Kirja on lukukokemuksena raskas ja koskettava, mutta toivon silti, että jokainen suomalainen tämän kirjan lukee. TPA on kertomus meistä.

Ei kommentteja: