perjantai 6. marraskuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma (2015)

Kolmikymppisen helsinkiläisnaisen Norman äiti kuolee, ja Norma jää elämään yksin salaisuutensa kanssa: hänen hiuksensa kasvavat metrin vuorokaudessa. Normalle selviää, että äiti on sekaantunut rikollisiin toimiin ja myynyt Norman hiuksia kampaamolle. Nämä ukrainalaisiksi luullut hiuslisäkkeet ovat kovaa kamaa Helsingin hienohiuksisten keskuudessa. Kun rikolliset ottavat yhteyttä Normaan selvittääkseen hiusten alkuperää, joutuu Norma suuriin ongelmiin.

Äitisi oli sekaantunut ikäviin ihmisiin. Siksi hän käveli raiteille. Itse. Vaikka hän varmasti kuvitteli suojelevansa sinua teollaan, hän vain jätti koko sopan sinun harteillesi.

Sofi Oksasen Norma-kirjan suurin ansio on mielenkiintoisessa aiheessa, joka todellakin saa lukijan ajattelemaan. Taas sorretaan epätoivoisia naisia. Hiuslisäketeollisuuden lisäksi kirjassa kerrotaan myös kohdunvuokrausbisneksestä. Enpä ollut ennen tiennyt, mitä kamaluuksia hiuksiin ja vauvoihin voi liittyä. Oksasen teosten naissankareiden maailmaa uhkaavat usein miehet, mutta nyt myös naiset toimivat sorron välikäsinä. Naiset ovat hiusten ja vauvojen ensisijaisia kuluttajia, ja siten Oksanen herättelee naisia ymmärtämään vastuunsa. Monen julkimon nimi mainitaan, mikä saa lukijan ymmärtämään ilmiöiden laajuuden ja suosion. Aika järkyttävää!

Romaanina Norma ei ole erityisen hieno. Juoni perustuu kieroilujen ja rikosten vyyhden verkkaiselle avautumiselle. Tiheätunnelmainen romaani ei oikeastaan sisällä erityistä huippukohtaa, ja siksi lukukokemus jäi hieman tylsäksi. Yllättävää on, että Oksasen kaltaisen superkirjailijan uusin romaani ei kiehtovan aiheensa lisäksi tarjoa mitään erityistä sanomaa tai oivallusta.

torstai 15. lokakuuta 2015

L. M. Montgomery: Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923)

L. M. Montgomeryn teoksista olen aiemmin lukenut Annan nuoruusvuodet ja Sinisen linnan. Sininen linna on hurmaava rakkaustarina, samaan aikaan kipeä ja kaunis. Annan nuoruusvuosista en välittänyt - kuten en myöskään Pienestä runotytöstä. Ehkä ikäni esti minua rakastumasta näihin tyttökirjaklassikkoihin. Louisa M. Alcottin Pikku naisia tosin vetosi minuun aikuisiällä.

Pieni runotyttö kertoo orvosta Emiliasta, joutuu asumaan sukulaistensa luokse. Kirjan alku on koskettava, täynnä hienoa lapsikuvausta ja antaa olettaa kirjasta parempaa. Kun Emilia tottuu uuteen kotiinsa, menee kouluun ja saa kavereita, kirja muuttuu sarjaksi episodeja Emilian arkisesta elämästä. Juoni on yhdentekevä, lähinnä seurataan Emilian kirjoittamisharrastuksen nousuja ja laskuja. Luontokuvaukset ovat viehättävää luettavaa.

Lapsena olisin lukenut tämän kirjan eri näkökulmasta: olisin varmasti eläytynyt yksitoistavuotiaan Emilian maailmaan ja mennyt kirjan luettuani metsään runoilemaan. Olinhan itsekin melkoinen runotyttö tuon ikäisenä: harhauduin retkille metsään, kiipeilin puissa, hyppelin joen yli kiviä pitkin, kunnes putosin veteen - ja nautin tietenkin joka hetkestä, värssynkin taisin vääntää. Olin samanlainen ylitunteellinen romantikko kuin Emilia.

Aikuisten silmissä Emilia on rasittava lapsi, kitisevä ja epäkiitollinen. Kirja sai minut muistamaan, miten kamalaa aikaa lapsuus pahimmillaan olikaan: ei tiennyt, millaista on sopiva käytös, sanoi typeriä asioita, kun ei osannut padota tunteitaan, hallita kielenkäyttöään ja kun vain yksinkertaisesti oli tyhmä. Emiliaan eri tavoin suhtautuvien sukulaisten kautta Montgomery muistuttaa, ettei lasta voi ymmärtää ja kasvattaa vain järjellä. Sukulaiset yrittävät koulia ärsyttävästä Emiliasta kunnollista lasta, mutta isänsä menetystä sureva Emilia tarvitsee ennen kaikkea rakkautta.

Pieni runotyttö havahdutti minut ymmärtämään, että kummallista lasta pitää ymmärtää, hänen itsetuntoaan rohkaista ja oudoilta tuntuvia ominaisuuksia kehua - eikä missään tapauksessa saa kieltää tätä ilmaisemasta itseään runoin.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset (1964)

Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset on elämää suurempi romaani. Yleensä hotkaisen kirjat ja kärsimättömänä selailen tylsät kohdat. Waltaria luin hitaasti ja kauan pieninä annoksina siemaillen. Ihmiskunnan viholliset on täydellinen historiallinen romaani, jonka parasta antia ovat historian henkilöiden ja tapahtumien henkiin herättäminen.

Päähenkilö, roomalainen Minutus Manilianus, elää antiikin Rooman valtakunnassa ensimmäisenä vuosisatana jälkeen ajanlaskun alun. Hän kasvaa Antiokiassa, saa ratsumieskoulutuksen Roomassa, viettää nuoruutensa soturina Britanniassa, matkustelee Kreikassa, Roomaan palattuaan järjestää eläintaisteluita, kokoaa rahaa ja valtaa, kohoaa senaattoriksi, vierailee Jerusalemissa ja palaa sotatantereelta triumfein palkittuna. Lopulta jäljellä on kivulias, vanha mies, joka kirjoittaa muistelmia värikkäästä elämästään.

Fiktiivinen hahmo historiallisen romaanin pääosassa on järkevä valinta, sillä tällaisen hahmon voi kätevästi lähettää moniin seikkailuihin. Minutuksen elämän kautta Waltari antaa monipuolisen kuvan antiikin Rooman monikulttuurisesta maailmasta. Taidokkaaseen juoneen, jossa Minutuksen elämä kietoutuu historiallisiin tapahtumiin, Waltari on sijoittanut herkullisia käänteitä ja kiehtovia henkilöitä: kiistelty keisari Nero, kristittyjen alkuseurakunnan johtajat Pietari ja Paavali, Rooman palo, kristittyjen vainot, ensimmäinen juutalaissota, neljän keisarin vuosi... Viimeisillä sivuilla hän vielä mainitsee Colosseumin rakentamisen ja Vesuviuksen purkauksen. Bravo! Tykkään lukea historiallisia romaaneja Wikipedia rinnalla, ja pieniä virheitä tekee Waltarikin laajasta tietämyksestään huolimatta. Silti uskottavuus säilyy.

Olen lukenut Waltarilta myös toisen historiallisen romaanin, hänen pääteoksensa Sinuhe egyptiläisen. Tuottoisa kirjailija loi hyvän mallin, jonka pohjalta hän loi runsassivuisia teoksiaan. Sinuhe egyptiläisessä ja Ihmiskunnan vihollisissa on paljon samoja aineksia.

Päähenkilö on molemmissa teoksissa myös minäkertoja, joka kertoilee elämänsä käänteistä välillä laveasti, välillä seikkaperäisesti. Sinuhe ja Minutus todistavat aikakautensa kuuluisimmat tapahtumat silminnäkijöinä. Hahmot ovat luonteiltaan samanlaisia, nautiskeluun ja filosofointiin taipuvaisia, inhimillisiä monine heikkouksineen. Molemmat tekevät henkilökohtaisessa elämässään ratkaisuja, joita saavat katua. Uskontoon miehet suhtautuvat ristiriitaisesti: luottavat perinteen takia vanhaan valtionuskontoon mutta ovat samalla kiinnostuneita uudesta uskonnosta ja kuitenkin toteavat olevansa ateisteja.

Sinuhe ja Minutus seuraavat keskeisen hallitsijan elämää lähipiiristä. Molemmat saavat ihmetellä omalaatuisen hallitsijan tempauksia: Sinuhen faaraokaveri innostuu uskonnosta, Minutuksen keisariystävä taasen taiteesta. Molemmat tuntevat myös ihailemansa hallitsijan vastakohtana esiintyvän karskin sotapäällikön, joka on kohoava hallitsijaksi myöhemmin. Valtava henkilögalleria pysyy hienosti hallussa, ja jokaisesta historian henkilöstä Waltari luo selvän persoonan. Waltarin naishahmot ovat kuitenkin kumman ohuita ja karikatyyrisiä.

Minäkertojien rauhallisella äänellä etenevä kerronta on tasaisen kiinnostavaa, vailla suurempaa jännitystä, maustettuna kuivalla huumorilla. Minäkertojat ovat vanhoja ja kaiken nähneitä eivätkä suuremmin tunteile. Silti lukija liikuttuu. Itseäni koskettivat varsinkin kristittyjen kohtalot. Ihmiskunnan vihollisten uskonnollisfilosofinen pohdinta on syvällistä: Waltari tarkastelee kristinuskoa monelta kantilta ja antaa lopulta lukijan päättää, mitä ajatella ja uskoa.

Monipuolista erittelyä kirjasta voi lukea Sallan lukupäiväkirjasta ja Booking it some moresta. Kriittisempi asenne on Ota ja lue -blogissa.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen (2015)

Vuonna 1937 petsamolainen Irga karkaa kotoa ja hiihtää Neuvostoliiton puolelle. Mykkä, raskaana oleva teinityttö päätyy vankileirille, jossa hänen hirveän kohtalonsa jakaa uusi ystävä, marilainen Elna. Vuonna 2015 Irgan pojantytär Verna selvittää Marinmaalla kuolleen isänsä kohtaloa. Mitä nyt jo mummoikään ehtinyt Elna salaa Vernalta? Miten asiaan liittyvät shakkinappula ja yöperhonen? Tarinaan kietoutuu mukaan marilaista mytologiaa, Neuvostoliiton historiaa ja nyky-Venäjän politiikkaa.

Katja Ketun suursuosion saanut Kätilö lumosi minut pari vuotta sitten. Vavisuttavan tarinan lisäksi minuun vetosi erityisesti Ketun omaperäinen kielenkäyttö. Yöperhosessa Kettu ei päästä itseään samaan vauhtiin, ja sanavyörytys on epätasaista. Olisin toivonut myös kirjan minäkertojille, isoäiti Irgalle ja lapsenlapsi Vernalle, erilaisia kertojanääniä. Verna jää muutenkin hahmona etäiseksi.

Teoksissaan Kätilö ja Yöperhonen Kettu nostaa esiin vähän käsiteltyjä historiallisia aiheita: Lapin sota, Stalinin puhdistukset. Aiheet ovat äärimmäisen vaikeita, mutta Kettu käsittelee niitä valtavalla itseluottamuksella. Kirjan lopussa on lista lisäluettavaa ikään kuin muistutuksena, että Kettu ei sepitä näitä juttuja päästään vaan on perehtynyt historiaan.

Kannesta kanteen -blogissa todettiin hyvin, että parasta Yöperhosessa on juoni. Juoni onkin aika uskomaton kudelma ja täynnä yllätyksiä. Loppu on suorastaan hengästyttävä. Yöperhonen on hieno teos mutta ei kuitenkaan koskettanut ja vakuuttanut minua samalla tavalla kuin Kätilö.

Paula Hawkins: Nainen junassa (The Girl in the Train, 2015)

Paula Hawkinsin Nainen junassa pomppasi silmiini kesälomareissulla Saksassa, jossa teos oli esillä jokaisessa kirjakaupassa. Vertaukset Gillian Flynnin Kiltti tyttö -kirjaan kiinnostivat, sillä Flynnin teos huumasi minut viime vuonna.

Kiltti tyttö ja Nainen junassa, kaksi viime vuosien kovaa bestseller-trilleriä, kietoutuvat samojen aiheiden ympärille: nainen katoaa, avioliittokulissit romahtavat, media mässäilee murhalla. Flynnin teos menee kuitenkin enemmän pinnan alle ja käsittelee näitä aiheita syvällisemmin – ja kammottavammin.

Nainen junassa kertoo Rachelista, syrjäytyneestä ja alkoholisoituneesta, kolmikymppisestä naisesta. Rachel istuu joka päivä junassa ja tarkkailee junan ikkunasta pakkomielteisesti pariskuntaa, joka edustaa hänen mielestään täydellistä onnea. Onni särkyy, kun nainen katoaa, ja Rachel ajautuu selvittämään mysteeriä. Rakkaudessa ja työelämässä epäonnistunut nainen etsii tapauksesta merkitystä elämälleen, ja on hänellä omakin lehmä ojassa tapauksen suhteen, sillä Rachel ei millään kykene muistamaan, mitä teki yönä, jona nainen katosi. Lumiomena nostaa arviossaan osuvasti esille sen, että teoksen suurin ansio on sen masentava päähenkilö, jonka kehityskertomuksesta teoksessa ennen kaikkea kyse.

Kirjallisena teoksena Nainen junassa on kelvollinen mutta lukukokemuksena todella viihdyttävä. Bestselleriksi kirjan tunnistaa yllätyksellisestä juonesta ja jännittävästä tunnelmasta. Mistään korkeakirjallisuudesta ei ole kyseessä: toiminta on pääosassa, ja asiat selitetään auki tyhmemmällekin lukijalle.

Silti olen iloinen kiitollinen Paula Hawkinsille: hänen teoksensa sai minut nimittäin palaamaan kirjablogini pariin!

I'm back!

Kirjablogini on ollut tauolla kaksi ja puoli vuotta, mutta tänään tuntui siltä, että täytyy jatkaa. Olen lukenut viime vuosien aikana muutaman tosi hyvän kirjan, mutta kun kirjoista ei jäänyt muistoksi blogikirjoitusta, mielikuvat kirjoista ovat hiljalleen kadonneet. Sekös minua harmitti, joten päätin korjata tilanteen. En lupaa kirjoittaa aktiivisesti, sillä luen kirjoja nykyään aika harvoin. Ehkäpä kirjarakkautenikin taas puhkeaa kukkaan blogin myötä. ;)

Mitä olivat nuo hyvät kirjat? Kjell Westön Kangastus 38, Katja Ketun Kätilö ja Gillian Flynnin Kiltti tyttö olivat hienoja lukukokemuksia, mutta paras bloggaustauon aikana lukemani kirja oli suomalainen klassikko, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Miten onkaan mahdollista, että luin tämän upean kirjan vasta viime vuonna? Kai arvelin sitä aiemmin tylsäksi ja liian pitkäksi – pyh, päinvastoin harmitti, kun kirja loppui! Mika Waltari kohosi heti lempikirjailijoiden joukkoon. Waltarin historiallisessa proosassa riittää luettavaa vielä moneksi vuodeksi.

Jörn Donnerin Pikkumammutti oli myös yksi suursuosikkejani. Itse Mammutti-järkäleen selailin läpi. Pikkumammutissa Donner kertoilee syöpätaistelustaan ja arjestaan (saunaa ja kalaa) sekä samaan aikaan analysoi Suomen nykypolitiikkaa tarkkanäköisesti ja pirullisesti. Herkullista luettavaa. Mammutti on omaelämäkerran, romaanin ja esseekokoelman risteytys, postmoderni kaaos. Monipuolisen ihmisen muistomerkki, jonka juureen koirat kuseksivat. Koirista innokkain on Donner itse. Itseironiaa ja muutakin kuivaa huumoria siis piisaa. Välillä teos on liikaa, välillä taas järkyttävän hauska ja mukaansatempaava. Ehkä joskus vielä luen koko kirjan.

Nyt on blogi korkattu. Tästä on hyvä jatkaa! ^^