lauantai 19. syyskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen (2015)

Vuonna 1937 petsamolainen Irga karkaa kotoa ja hiihtää Neuvostoliiton puolelle. Mykkä, raskaana oleva teinityttö päätyy vankileirille, jossa hänen hirveän kohtalonsa jakaa uusi ystävä, marilainen Elna. Vuonna 2015 Irgan pojantytär Verna selvittää Marinmaalla kuolleen isänsä kohtaloa. Mitä nyt jo mummoikään ehtinyt Elna salaa Vernalta? Miten asiaan liittyvät shakkinappula ja yöperhonen? Tarinaan kietoutuu mukaan marilaista mytologiaa, Neuvostoliiton historiaa ja nyky-Venäjän politiikkaa.

Katja Ketun suursuosion saanut Kätilö lumosi minut pari vuotta sitten. Vavisuttavan tarinan lisäksi minuun vetosi erityisesti Ketun omaperäinen kielenkäyttö. Yöperhosessa Kettu ei päästä itseään samaan vauhtiin, ja sanavyörytys on epätasaista. Olisin toivonut myös kirjan minäkertojille, isoäiti Irgalle ja lapsenlapsi Vernalle, erilaisia kertojanääniä. Verna jää muutenkin hahmona etäiseksi.

Teoksissaan Kätilö ja Yöperhonen Kettu nostaa esiin vähän käsiteltyjä historiallisia aiheita: Lapin sota, Stalinin puhdistukset. Aiheet ovat äärimmäisen vaikeita, mutta Kettu käsittelee niitä valtavalla itseluottamuksella. Kirjan lopussa on lista lisäluettavaa ikään kuin muistutuksena, että Kettu ei sepitä näitä juttuja päästään vaan on perehtynyt historiaan.

Kannesta kanteen -blogissa todettiin hyvin, että parasta Yöperhosessa on juoni. Juoni onkin aika uskomaton kudelma ja täynnä yllätyksiä. Loppu on suorastaan hengästyttävä. Yöperhonen on hieno teos mutta ei kuitenkaan koskettanut ja vakuuttanut minua samalla tavalla kuin Kätilö.

Paula Hawkins: Nainen junassa (The Girl in the Train, 2015)

Paula Hawkinsin Nainen junassa pomppasi silmiini kesälomareissulla Saksassa, jossa teos oli esillä jokaisessa kirjakaupassa. Vertaukset Gillian Flynnin Kiltti tyttö -kirjaan kiinnostivat, sillä Flynnin teos huumasi minut viime vuonna.

Kiltti tyttö ja Nainen junassa, kaksi viime vuosien kovaa bestseller-trilleriä, kietoutuvat samojen aiheiden ympärille: nainen katoaa, avioliittokulissit romahtavat, media mässäilee murhalla. Flynnin teos menee kuitenkin enemmän pinnan alle ja käsittelee näitä aiheita syvällisemmin – ja kammottavammin.

Nainen junassa kertoo Rachelista, syrjäytyneestä ja alkoholisoituneesta, kolmikymppisestä naisesta. Rachel istuu joka päivä junassa ja tarkkailee junan ikkunasta pakkomielteisesti pariskuntaa, joka edustaa hänen mielestään täydellistä onnea. Onni särkyy, kun nainen katoaa, ja Rachel ajautuu selvittämään mysteeriä. Rakkaudessa ja työelämässä epäonnistunut nainen etsii tapauksesta merkitystä elämälleen, ja on hänellä omakin lehmä ojassa tapauksen suhteen, sillä Rachel ei millään kykene muistamaan, mitä teki yönä, jona nainen katosi. Lumiomena nostaa arviossaan osuvasti esille sen, että teoksen suurin ansio on sen masentava päähenkilö, jonka kehityskertomuksesta teoksessa ennen kaikkea kyse.

Kirjallisena teoksena Nainen junassa on kelvollinen mutta lukukokemuksena todella viihdyttävä. Bestselleriksi kirjan tunnistaa yllätyksellisestä juonesta ja jännittävästä tunnelmasta. Mistään korkeakirjallisuudesta ei ole kyseessä: toiminta on pääosassa, ja asiat selitetään auki tyhmemmällekin lukijalle.

Silti olen iloinen kiitollinen Paula Hawkinsille: hänen teoksensa sai minut nimittäin palaamaan kirjablogini pariin!

I'm back!

Kirjablogini on ollut tauolla kaksi ja puoli vuotta, mutta tänään tuntui siltä, että täytyy jatkaa. Olen lukenut viime vuosien aikana muutaman tosi hyvän kirjan, mutta kun kirjoista ei jäänyt muistoksi blogikirjoitusta, mielikuvat kirjoista ovat hiljalleen kadonneet. Sekös minua harmitti, joten päätin korjata tilanteen. En lupaa kirjoittaa aktiivisesti, sillä luen kirjoja nykyään aika harvoin. Ehkäpä kirjarakkautenikin taas puhkeaa kukkaan blogin myötä. ;)

Mitä olivat nuo hyvät kirjat? Kjell Westön Kangastus 38, Katja Ketun Kätilö ja Gillian Flynnin Kiltti tyttö olivat hienoja lukukokemuksia, mutta paras bloggaustauon aikana lukemani kirja oli suomalainen klassikko, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Miten onkaan mahdollista, että luin tämän upean kirjan vasta viime vuonna? Kai arvelin sitä aiemmin tylsäksi ja liian pitkäksi – pyh, päinvastoin harmitti, kun kirja loppui! Mika Waltari kohosi heti lempikirjailijoiden joukkoon. Waltarin historiallisessa proosassa riittää luettavaa vielä moneksi vuodeksi.

Jörn Donnerin Pikkumammutti oli myös yksi suursuosikkejani. Itse Mammutti-järkäleen selailin läpi. Pikkumammutissa Donner kertoilee syöpätaistelustaan ja arjestaan (saunaa ja kalaa) sekä samaan aikaan analysoi Suomen nykypolitiikkaa tarkkanäköisesti ja pirullisesti. Herkullista luettavaa. Mammutti on omaelämäkerran, romaanin ja esseekokoelman risteytys, postmoderni kaaos. Monipuolisen ihmisen muistomerkki, jonka juureen koirat kuseksivat. Koirista innokkain on Donner itse. Itseironiaa ja muutakin kuivaa huumoria siis piisaa. Välillä teos on liikaa, välillä taas järkyttävän hauska ja mukaansatempaava. Ehkä joskus vielä luen koko kirjan.

Nyt on blogi korkattu. Tästä on hyvä jatkaa! ^^