torstai 15. lokakuuta 2015

L. M. Montgomery: Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923)

L. M. Montgomeryn teoksista olen aiemmin lukenut Annan nuoruusvuodet ja Sinisen linnan. Sininen linna on hurmaava rakkaustarina, samaan aikaan kipeä ja kaunis. Annan nuoruusvuosista en välittänyt - kuten en myöskään Pienestä runotytöstä. Ehkä ikäni esti minua rakastumasta näihin tyttökirjaklassikkoihin. Louisa M. Alcottin Pikku naisia tosin vetosi minuun aikuisiällä.

Pieni runotyttö kertoo orvosta Emiliasta, joutuu asumaan sukulaistensa luokse. Kirjan alku on koskettava, täynnä hienoa lapsikuvausta ja antaa olettaa kirjasta parempaa. Kun Emilia tottuu uuteen kotiinsa, menee kouluun ja saa kavereita, kirja muuttuu sarjaksi episodeja Emilian arkisesta elämästä. Juoni on yhdentekevä, lähinnä seurataan Emilian kirjoittamisharrastuksen nousuja ja laskuja. Luontokuvaukset ovat viehättävää luettavaa.

Lapsena olisin lukenut tämän kirjan eri näkökulmasta: olisin varmasti eläytynyt yksitoistavuotiaan Emilian maailmaan ja mennyt kirjan luettuani metsään runoilemaan. Olinhan itsekin melkoinen runotyttö tuon ikäisenä: harhauduin retkille metsään, kiipeilin puissa, hyppelin joen yli kiviä pitkin, kunnes putosin veteen - ja nautin tietenkin joka hetkestä, värssynkin taisin vääntää. Olin samanlainen ylitunteellinen romantikko kuin Emilia.

Aikuisten silmissä Emilia on rasittava lapsi, kitisevä ja epäkiitollinen. Kirja sai minut muistamaan, miten kamalaa aikaa lapsuus pahimmillaan olikaan: ei tiennyt, millaista on sopiva käytös, sanoi typeriä asioita, kun ei osannut padota tunteitaan, hallita kielenkäyttöään ja kun vain yksinkertaisesti oli tyhmä. Emiliaan eri tavoin suhtautuvien sukulaisten kautta Montgomery muistuttaa, ettei lasta voi ymmärtää ja kasvattaa vain järjellä. Sukulaiset yrittävät koulia ärsyttävästä Emiliasta kunnollista lasta, mutta isänsä menetystä sureva Emilia tarvitsee ennen kaikkea rakkautta.

Pieni runotyttö havahdutti minut ymmärtämään, että kummallista lasta pitää ymmärtää, hänen itsetuntoaan rohkaista ja oudoilta tuntuvia ominaisuuksia kehua - eikä missään tapauksessa saa kieltää tätä ilmaisemasta itseään runoin.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset (1964)

Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset on elämää suurempi romaani. Yleensä hotkaisen kirjat ja kärsimättömänä selailen tylsät kohdat. Waltaria luin hitaasti ja kauan pieninä annoksina siemaillen. Ihmiskunnan viholliset on täydellinen historiallinen romaani, jonka parasta antia ovat historian henkilöiden ja tapahtumien henkiin herättäminen.

Päähenkilö, roomalainen Minutus Manilianus, elää antiikin Rooman valtakunnassa ensimmäisenä vuosisatana jälkeen ajanlaskun alun. Hän kasvaa Antiokiassa, saa ratsumieskoulutuksen Roomassa, viettää nuoruutensa soturina Britanniassa, matkustelee Kreikassa, Roomaan palattuaan järjestää eläintaisteluita, kokoaa rahaa ja valtaa, kohoaa senaattoriksi, vierailee Jerusalemissa ja palaa sotatantereelta triumfein palkittuna. Lopulta jäljellä on kivulias, vanha mies, joka kirjoittaa muistelmia värikkäästä elämästään.

Fiktiivinen hahmo historiallisen romaanin pääosassa on järkevä valinta, sillä tällaisen hahmon voi kätevästi lähettää moniin seikkailuihin. Minutuksen elämän kautta Waltari antaa monipuolisen kuvan antiikin Rooman monikulttuurisesta maailmasta. Taidokkaaseen juoneen, jossa Minutuksen elämä kietoutuu historiallisiin tapahtumiin, Waltari on sijoittanut herkullisia käänteitä ja kiehtovia henkilöitä: kiistelty keisari Nero, kristittyjen alkuseurakunnan johtajat Pietari ja Paavali, Rooman palo, kristittyjen vainot, ensimmäinen juutalaissota, neljän keisarin vuosi... Viimeisillä sivuilla hän vielä mainitsee Colosseumin rakentamisen ja Vesuviuksen purkauksen. Bravo! Tykkään lukea historiallisia romaaneja Wikipedia rinnalla, ja pieniä virheitä tekee Waltarikin laajasta tietämyksestään huolimatta. Silti uskottavuus säilyy.

Olen lukenut Waltarilta myös toisen historiallisen romaanin, hänen pääteoksensa Sinuhe egyptiläisen. Tuottoisa kirjailija loi hyvän mallin, jonka pohjalta hän loi runsassivuisia teoksiaan. Sinuhe egyptiläisessä ja Ihmiskunnan vihollisissa on paljon samoja aineksia.

Päähenkilö on molemmissa teoksissa myös minäkertoja, joka kertoilee elämänsä käänteistä välillä laveasti, välillä seikkaperäisesti. Sinuhe ja Minutus todistavat aikakautensa kuuluisimmat tapahtumat silminnäkijöinä. Hahmot ovat luonteiltaan samanlaisia, nautiskeluun ja filosofointiin taipuvaisia, inhimillisiä monine heikkouksineen. Molemmat tekevät henkilökohtaisessa elämässään ratkaisuja, joita saavat katua. Uskontoon miehet suhtautuvat ristiriitaisesti: luottavat perinteen takia vanhaan valtionuskontoon mutta ovat samalla kiinnostuneita uudesta uskonnosta ja kuitenkin toteavat olevansa ateisteja.

Sinuhe ja Minutus seuraavat keskeisen hallitsijan elämää lähipiiristä. Molemmat saavat ihmetellä omalaatuisen hallitsijan tempauksia: Sinuhen faaraokaveri innostuu uskonnosta, Minutuksen keisariystävä taasen taiteesta. Molemmat tuntevat myös ihailemansa hallitsijan vastakohtana esiintyvän karskin sotapäällikön, joka on kohoava hallitsijaksi myöhemmin. Valtava henkilögalleria pysyy hienosti hallussa, ja jokaisesta historian henkilöstä Waltari luo selvän persoonan. Waltarin naishahmot ovat kuitenkin kumman ohuita ja karikatyyrisiä.

Minäkertojien rauhallisella äänellä etenevä kerronta on tasaisen kiinnostavaa, vailla suurempaa jännitystä, maustettuna kuivalla huumorilla. Minäkertojat ovat vanhoja ja kaiken nähneitä eivätkä suuremmin tunteile. Silti lukija liikuttuu. Itseäni koskettivat varsinkin kristittyjen kohtalot. Ihmiskunnan vihollisten uskonnollisfilosofinen pohdinta on syvällistä: Waltari tarkastelee kristinuskoa monelta kantilta ja antaa lopulta lukijan päättää, mitä ajatella ja uskoa.

Monipuolista erittelyä kirjasta voi lukea Sallan lukupäiväkirjasta ja Booking it some moresta. Kriittisempi asenne on Ota ja lue -blogissa.