lauantai 31. joulukuuta 2016

Kirjavuosi 2016

Vuonna 2016 innostuin lukemisesta kunnolla. Välillä tuntui, etten muuta tehnytkään kuin ahmin kirjoja kaikenlaisia - novellikokoelmia, tietokirjoja, näytelmiä... Erityisen paljon luin romaaneja ja runokokoelmia. Tähän blogiin kirjoitan arvioita vain proosasta. Tänä vuonna en jaksanut kirjoittaa arvioita kuin murto-osasta lukemistani teoksista. Osa teoksista oli niin huonoja, ettei niistä ollut mitään sanottavaa - osa taas oli vanhoja klassikoita, joista minulla tuskin olisi ollut mitään uutta sanottavaa. Kaikki vuonna 2016 lukemani proosateokset löytyvät tästä linkistä. Nyt kerron aatoksiani kirjoista parhaimmista ja muutamista huonoistakin.


Suomalainen nykykirjallisuus

Kirjavuonna 2016 yllätin itseni lukemalla paljon suomalaista nykykirjallisuutta, joka taasen yllätti minut olemalla todella heikkotasoista. Tänä vuonna lukemistani suomalaisista nykykirjoista parhaat olivat Laura Lindstedtin Oneiron (2015) ja Saara Turusen Rakkaudenhirviö (2015). Huonoja kirjoja luin runsaasti enemmän.

Pauliina RauhalaTaivaslaulu (2013). Kauniisti kirjoitettu ja äärimmäisen katarttinen kertomus Oulun seudulla asuvan lestadiolaisperheen elämästä nykyaikana koskettaa lukuhetkellä valtavasti. Lopulta teos jää yksipuoliseksi lapsiperheen äidin väsyttävän arjen kuvaukseksi.

Pauliina VanhataloPitkä valotusaika (2015). Oululaisen valokuvaajan tarina 1960-luvulta nykypäivään ei kosketa. Teoksen yllättävä ja nopea loppu on pettymys pitkän ja hitaan kehittelyn jälkeen.

Minna RytisaloLempi (2016). Sota-aikaan sijoittuva kirja kertoo oululaissyntyisestä naisesta, joka menee naimisiin lappilaismiehen kanssa. Kauniisti kirjoitettu kirja on juoneltaan epäonnistunut.

Jenni LinturiIsänmaan tähden (2011). Kirja kertoo suomalaismiehestä kahtena aikana: nuorena hän lähtee Saksan armeijaan välirauhan aikana ja vanhana on dementoitunut. Tarina ei imaise mukaansa tai kosketa.


Jukka ViikiläAkvarelleja Engelin kaupungista (2016). Saksalaisarkkitehti Engel rakentaa Suomen suuriruhtinaskunnalle pääkaupungin ja kertoo elämästään Helsingissä, jossa on aina kylmää. Kylmä on myös teoksen tunnelma. Tarina on laimea ja tylsä. Viikilän runoilijatausta pilkahtelee välillä kielestä mutta ei mitenkään mieleenpainuvasti. En ymmärrä, miksi tämä kirja sai Finlandia-palkinnon.

Monet näistä kirjoista sijoittuvat Pohjois-Suomeen (Ouluun, Lappiin tai Kuusamoon) ja/tai historiaan. Monissa kirjoista on masentava ja tympeä tunnelma. Joissakin teoksissa on hienoa kieltä. Muutamassa teoksessa käytetään nykyään täysin ylikäytettyä kerrontatekniikkaa, jossa leikitään epäluotettavalla kertojalla, jonka avulla romaanin lopussa paljastuu jotain "mullistavaa". Kaikissa kirjoissa on näkökulmatekniikka, josta Suvi Ahola tekee erinomaisia huomioita HS:n kolumnissa.

Toki tämä otokseni suomalaisesta nykykirjallisuudesta on sangen pieni, mutta silti olen äärimmäisen pettynyt suomalaisen nykykirjallisuuden tasoon.


Suomalaiset klassikot

Onneksi klassikot pelastavat. Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio (1932) nousi uudeksi suosikkisuomalaiskirjakseni. Vau, mikä romaani! Vuoden lopussa sulattelin kinkkua naureskelemalla Veikko Huovisen Lampaansyöjille (1970).


Lastenkirjallisuus

Rakastan lastenkirjallisuutta mutta luin sitä aika vähän tänä vuonna. Heikkoja kirjoja oli joukossa muutamia, ja ne olenkin jo kovaa vauhtia unohtamassa, mutta parhaat jäivät mieleen lämpiminä tuulahduksina lapsuuden idyllistä ja mielikuvituksen voimasta. Astrid Lindgrenin Kerstin ja minä (1945) oli ihanaa luettavaa. Diana Wynne Jonesin Liikkuva linna (1986) taasen lumosi minut täysin. Walter Moersin Kapteeni Sinikarhun 13 ½ elämää (1999) oli kirjavuoden 2016 hauskin tapaus!


Aikuisten käännöskirjallisuus

Kaikenlaista tuli luettua tässä kategoriassa. Huonoja en nyt muistele mutta parhaat nostan esille.

TOP 10:

1. Evelyn Waugh: Mennyt maailma (1945). Kirjavuoden 2016 kuningas, romaanihelmi.

2. Nicole Krauss: Rakkauden historia (2005). Niin hyvää, ettei melkein sanotuksi saa! Älä anna typerän nimen hämätä vaan lue tämä viisas kirja!

3. John Williams: Stoner (1965). Vähäeleinen lumoaja vein minunkin sydämeni.

4. Kate Chopin: Herääminen (1899). Upea kertomus naisesta, joka herää elämään.

5. Thomas Keneally: Schindlerin lista (1982). Hyvyys selviää vaikeinakin aikoina. Kirja, joka jokaisen pitäisi lukea.

6. Pär Lagerkvist: Barabbas (1950). Taatusti koskettava kirja kristityille. Kiehtova kertomus hyvästä ja pahasta myös muille kuin kristityille.

7. Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (2009). Herkullista luettavaa historiallisen romaanin ystäville!

8. Lordi Dunsany: Haltiamaan kuninkaantytär (1924). Viehättävä fantasiaklassikko hurmasi kerronnallaan ja kielellään.

9. Ida Simons: Tyhmä neitsyt (1959). Humoristinen ja elämänmakuinen kirja.

10. Irène Némirovsky: Tanssiaiset (1930). Piristävän pirullinen teos!

Lukemani käännöskirjallisuus peittosi lukemani suomalaiskirjallisuuden tänä vuonna selvin luvuin. Upeita teoksia tuli luettua.


Italo Calvino

Kirjavuoden 2016 uusin tuttavuus oli Italo Calvino, johon rakastuin luettuani hänen varhaisen tuotantonsa romaaneja ja novellikokoelmia. Edellisistä ihanin oli Marcovaldo (1963) ja jälkimmäisistä Paroni puussa (1957), joka nousi kaikkien aikojen lempiromaanieni listalle. Calvinon myöhäisempi tuotanto oli minulle liian hapokasta, mutta ehkä vielä tulee aika, jolloin kykenen vanhemman Calvinon kirjallista ilotulitusta lukemaan - kenties jopa ymmärtämään?


Lukeminen on mahtava harrastus! Hyvää kirjavuotta 2017!

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Veikko Huovinen: Lampaansyöjät (1970)

Armoitettu humoristi Veikko Huovinen teoksineen on jäänyt minulle vieraaksi - vaan mikäpä olisi parempi teos tuttavuuden tekemiseen ellei Lampaansyöjät (1970)? Lempeällä ja inhimisellä tavalla hauska Lampaansyöjät-romaani kertoo kahdesta keski-ikäisestä kaveruksesta, Sepestä ja Valtterista, ja heidän roadtripistään lampaanlihan perässä. Miehet matkaavat Sepen Saabilla ympäri Pohjois-Suomea, metsästävät, valmistavat ja syövät lampaita ja tietenkin ryyppäävät.

Sepe piti paljon lampaanlihasta. Hyvä on sonnin sisäfile, hyvä on sian reisi, mainio on kana ja hanhi, vaan kukapa voittaa lampaan makoisuudessa. Lampaanliha on maailmankaikkeuden parasta lihaa, varsinkin riisin kera. Saakeli kun ihminen lampaanlihaa syö, niin johan tulee hyvä mieli. Kyllä Luoja teki merkittävän työn luodessaan lampaan. Varmaankaan ei ollut yksinkertaista suunnitella lampaanlihan kokoomusta, säikeisyyttä ja rasvaisuutta, kun yhtäkään lammasta ei ollut ennen keksitty, mutta olosuhteisiin nähden voi katsoa Jumalan onnistuneen lammaspaistin suunnittelussa varsin tyydyttävästi.

Vaikka matkan tarkoitus on syödä lammasta, alkaa lampaanliha reissun loppuvaiheilla jo tympiä miehiä, ja niin he keskittyvätkin seuraavaksi kalastukseen - omaa komiikkaansa siinäkin! Juonettomuus sopii täydellisesti Huovisen rupattelevaan kirjoitustyyliin. Nauraa saa usein.

Vaikka Sepe ja Valtteri ampuvat lampaita laittomasti, he ovat leppoisia ja harmittomia veijareita. Siveitäkin, vaikka puheet ovat välillä "levottomia". Riitaakaan ei miehille kehkeydy matkan aikana. Miehet puhuvat paljon mutta siviilielämästään eivät mitään. Kotopuolesta vihjataan vain kerran, kun laitetaan kotiin postikortti, että elossa ollaan. Miehiä taustoitetaan vähän, ja ainoa olennainen asia kaveruksista on se, että he ovat kaupunkilaisia. Kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelu onkin selvästi esillä, mikä luo teokseen hieman yhteiskunnallista sävyä - sijoittuuhan teos pahimman maaltamuuton vuosiin.

Vaikka Sepe ja Valtteri juttelevat paljon elämästä (kuten naisista ja ruoasta) yleisluontoisesti, käsittelevät heidän keskustelunsa usein ajankohtaisia aiheita, ja siksi Lampaansyöjät on hyvä ajankuva 1960-luvun lopun Suomesta. Sepe ja Valtteri keskustelevat muun muassa politiikasta, luonnonsuojelusta, ydinasekilvasta, peruskoulusta, Laila Kinnusesta, Peyton Place -tv-sarjasta...

Lampaansyöjät on lystikäs ja lyhyt romaani, jota suosittelen luettavaksi mahani...siis sydämeni pohjalta. Seuraavaksi haluan katsoa Lampaansyöjien kulttimainetta nauttivan elokuvaversion - ja tietenkin lukea lisää Veikko Huovista!

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (2015)

Saara Turusen  omaelamakerrallinen romaanin Rakkaudenhirvion nimeamaton paahenkilo varttuu Ita-Suomessa, opiskelee ja tyoskentelee Helsingissa seka matkustelee maailmalla. Yksinkertainen juoni sisaltaa upean kasvutarinan naisesta, joka ajelehtii elamassa eika loyda mitaan pysyvaa.

Rakkaudenhirvion mielenkiintoisinta antia on Suomi-kritiikki. Minakertoja tarkastelee hyvin kriittisesti kotimaataan, jossa palvotaan sotaa eika hymyilla ja jossa haatkin muistuttavat hautajaisia. Kirjan alku on mahtavaa tykitysta. Ensimmaiset luvut kertovat aiemmista sukupolvista seka paahenkilon lapsuudesta ja maalaavat kalsean mutta teravan kuvan Suomesta. Teinivuosien kohdalla romaani alkaa pikkuhiljaa muuttua toisteiseksi Suomi-kritiikissaan. Silloin teos alkaakin laajentua kuvaukseksi ulkopuolisuudesta. Paahenkilo on sivullinen seka Suomessa etta ulkomailla. Heikoimmillaan teos on silloin, kun paahenkilo matkailee Suomen ulkopuolella. Namat hetket toki kertovat yllattavasta kaipuusta kotimaahan ja ovat tarkeita juonen kannalta, mutta niissa ei ole samanlaisia oivalluksia kuin kotimaaosuuksissa.

Paahenkilo on hyvin surullinen hahmo, rakkaudenhirvio: "Kauan sitten sydameeni jai tyhja kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirvio. Mina pakenin. Lahdin juoksemaan ja juoksen vielakin, silla rakkaudenhirvio on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, silla se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmista, joka sita rakastaisi niin paljon, etta tyhja kohta sen sydamessa tayttyisi."

Rakkaudenhirvio on samaan aikaan hauska ja surullinen kirja. Apea tarina ei tunnu liian masentavalta, silla Turusen persoonallinen ja ironinen kirjoitustyyli tekee romaanista rattoisaa luettavaa. Tarina synkkenee tasaisesti, kunnes lopussa on jaljella vain valjahtynytta surumielisyytta. Kovin suomalaista sekin.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Paulo Coelho: Vakooja (A Espia, 2016)

Ensimmäisen maailmansodan aikana teloitettu Mata Hari on maailmanhistorian kuuluisin vakooja, mystinen historiallinen hahmo. Paulo Coelhon Vakooja kertoo Mata Harista, joka odottaa ranskalaisessa vankilassa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa ja kertoo elämäntarinansa. Hollantilaissyntyisen Mata Harin tie johtaa Pariisiin, jossa hän nousee maineeseen eksoottisena tanssijana ja dekadenttina kaunottarena.

Olen lukenut Paulo Coelholta aiemmin huippusuositun Alkemistin enkä pitänyt kirjasta lainkaan. Coelhon uusimman romaanin aihe oli niin mielenkiintoinen, että uskaltauduin taasen tarttua Coelhon romaaniin. Romaanin alku on lupaava, mutta pian selviää, että kirja on ehtaa Coelhoa: metaforiin hukkuvaa kieltä ja kuvottavaa elämänfilosofiointia.

Mikä yhdistää Coelhon kirjoja ja Facebookia? Molemmissa on tarjolla teennäisiä mietelauseita, joita lukemalla voi kokea olevansa "syvällinen". Tässä muutama herkkupala: "Kukat opettavat meille, että mikään ei ole pysyvää - -." "Korkeimmatkin puut kasvavat samanlaisista pienistä siemenistä."  "Vain rakkaus voi antaa merkityksen sille, millä ei ole mitään merkitystä." Tällaisissa kohdissa melkein yökkäilin. Ja näitähän kohtia riittää! Lähes joka sivulle päätyy irvokkaita coelholaisaforismeja tai vähintäänkin kuvainnollista kieltä, jossa muun muassa "tarinani oli valunut kyynelinä silmistäni".

Juoni kulkee epätasaisesti: jotkin elämän vaiheet referoidaan lyhyesti tai suorastaan ohitetaan, välillä taasen pysähdytään johonkin ah niin syvämietteiseen keskusteluun. Lukija on tyhmä, ja hänelle pitää selittää kaikki auki: "Ripittäydyin tuon miehen edessä, joka ei ollut minulle lainkaan läheinen. Juuri siksi saatoin puhua niin avoimesti." Lukijan ei missään nimessä pidä vaivautua itse pohdiskelemaan päähenkilön elämän vaiheiden merkitystä, sillä minäkertojalla on valmis analyysi: "Ajattelin ensin vajonneeni mustan kuilun pohjalle, missä lopulta hyväksyisin sen että en ollut lainkaan sellainen kuin luulin. Äkkiä kuitenkin ymmärsin, että kohdatessani omat haavani ja arpeni tunsin olevani voimakkaampi." 

Paulo Coelhon Vakooja on hukattu mahdollisuus. Kiehtovasta historiallisesta henkilöstä olisi mielellään lukenut kunnollisen romaanin, ei tällaista epäaitoa sitaattikokoelmaa. Onneksi Vakooja on lyhyt kirja, ja siten epämiellyttävä lukokokemus on pian ohi.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Helen Fielding: Bridget Jones - vauvapäiväkirja (Bridget Jones's Baby: The Diaries, 2016)

Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjat on kanonisoitu sinkkukirjallisuuden klassikoiksi jo ajat sitten. Kaksi ensimmäistä brittiläisen ikisinkun seikkailuista kertovaa hömppäromaania (Bridget Jones - elämäni sinkkuna ja Bridget Jones - elämä jatkuu) julkaistiin 1990-luvun lopussa, ja 2000-luvun alussa niistä tehtiin myös hyvät elokuvaversiot, joissa Renée Zellweger tekee täydellisen roolisuorituksen Bridgetinä, rinnallansa kilpakosijat Mark Darcy (Colin Firth) ja Daniel Cleaver (Hugh Grant). Kunnollinen mutta epäsosiaalinen Mark eli Mr. Darcy on Bridgetin tosirakkaus, mutta yhä uudelleen Bridget päätyy Danielin, epäluotettavan naistenmiehen, seuraan.

Vuonna 2013 julkaistiin kolmas Bridget-romaani Bridget Jones - Mad About the Boy fanien yllätykseksi (ja pettymykseksi). Kolmannessa romaanissa Mark Darcy on kuollut ja Bridget on leskirouva ja kahden lapsen yksinhuoltaja. Syksy 2016 toi taas uutta Bridgetin kuvioihin: uusi, hauska elokuva ilmestyi syyskuussa, ja lokakuussa putkahti ulos neljäs romaani Bridget Jones - vauvapäiväkirja! Elokuva ja kirja kertovat, kuinka Bridgetistä tulee äiti. Sehän ei Bridget Jonesin tyyliin menekään tavanomaisella tavalla: vauvalla on nimittäin kaksi isäehdokasta.

Elokuvassa Bridgetin vauvan mahdollisia isiä ovat Mark Darcy (tietenkin) ja uusi mies, vaan kirjassapa toinen isäkandidaatti onkin Daniel Cleaver (tietenkin). Muutoin kirja noudattaa elokuvan juonta muutamia pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Wikipedia kertoo, että Hugh Grant ei pitänyt kolmannen elokuvan käsikirjoituksesta ja jättäytyi siksi pois elokuvasta. On hyvä, että kirjassa tarina kulkee kuitenkin Fieldingin alkuperäisen idean mukaisesti. Se, että elokuvaa ja kirja poikkeavat toisistaan, ei ole Bridget Jones -faneille uutta.

Bridget Jones - vauvapäiväkirja on heikko romaani, jossa parasta on Bridgetin rakkaus syntymättömään lapseensa. Ikuista rakkautta Mark Darcyyn ei selitellä, minkä takia lukija ei erityisemmin edes toivo näiden kahden päätyvän yhteen. Liero-Danielia kohtaan Bridgetillä ei onneksi ole enää helliä tunteita, vaikka Danielista nähdään jopa yksi vilaus ihmisyyttä kusipäisyyden takaa. Ystävät ovat edelleen tärkeä osa Bridgetin elämää, mutta osaavatko he tukea Bridgetiä? Isä sentään uskoo Bridgetiin, mutta äitiä kauhistuttavat kahdelle miehelle lasta odottavan tyttären temput. Töissäkin menee huonosti. Kun kaikki muut ihmissuhteet menevät sekaisin, yksinäinen Bridget käpertyy kotiin vauvamahansa kanssa. Hetken ajan Bridget aikoo jo pärjätä yksin, mutta sitten miehet tekevät comebackin elämään.

En ole vuosiin lukenut chick litiä, joten ilakoiva kerronta ja huutomerkkejä viljelevä dialogi tuntuivat vierailta ja halvoilta. Bridget Jones - vauvapäiväkirja ei ollut todellakaan mikään lukunautinto, vaikka olikin mielenkiintoista tietää, mitä vanhalle kirjatutulle kuuluu.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi (2016)

Minna Rytisalon Lempi on ollut yksi tämän vuoden kovimmin kohkattuja kirjoja, ja olenkin lukenut Lempistä monia ihastuneita blogiarvioita (muun muassa tämän Kannesta kanteen -blogin viehättävän kirjoituksen). Ehkäpä siksi petyinkin Lempiin, joka ei ollut mielestäni ylistysten arvoinen romaani vaan vaivainen proosaraakile.

Rytisalon kaunis kieli ja hyvin toteutetut kertojanäänet saavat minultakin kiitosta, mutta romaanin rakenne ja juoni tökkivät pahasti. Lempi sijoittuu sodan aikaiseen Lappiin ja kertoo Lempi-nimisestä naisesta kolmen läheisen ihmisen - aviomies Viljamin, aputyttö Ellin ja kaksoissisko Siskon - näkökulmasta. Ensin Viljami kertoo palvovasta rakkaudestaan ja kaihostaan vaimoaan kohtaan, sitten Elli vuodattaa vihansa emäntäänsä kohtaan, ja lopuksi Sisko muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan siskonsa kanssa.

Rakenne on mielenkiintoinen mutta pudottaa kyytistä täysin Viljamin ja Ellin, sillä nyt emme saa tietää, miten he kokevat romaanin loppupuolella paljastuvat, merkittävät tapahtumat. Viljamin osuus on romaanin kaunopuheisin osio, upeasti kirjoitettu mutta turhan toisteinen, ja Ellin jakso onkin virkistävää vaihtelua Viljamin jälkeen. Sisko jää etäiseksi hahmoksi, ja hänen romanssinsa saksalaissotilaan kanssa on ylimääräistä täytettä romaaniin eikä liity mitenkään päätarinaan eli Viljamin ja Lempin sodan erottamaan rakkauteen ja Lempin ja Ellin väliseen köökkikiistaan.

Lempi on juoneltaan yhdistelmä Puhdistusta ja Kätilöä mutta ei tavoita sisarteostensa syvyyttä vaikeiden aiheiden käsittelyssä vaan jää pintaraapaisuksi.

Joseph Conrad: Pimeyden sydän (Heart of Darkness, 1902)

Joseph Conradin romaani Pimeyden sydän (Heart of Darkness, 1902) tunnettaneen nykyään parhaiten siitä, että sen pohjalta teki Francis Ford Coppolan elokuvansa Ilmestyskirja. Nyt (Acopalypse Now, 1979). Conradin teos sijoittuu imperialismin aikaiseen Afrikkaan, Coppolan teos taasen Vietnamin sotaan.

Conradin teoksessa brittimerimies Marlow kertoo tovereilleen laivamatkastaan Kurtz-nimisen norsunluukauppiaan luo. Coppolan teoksessa päähenkilö on Williard-niminen amerikkalaissotilas. Kummassakin teoksessa päähenkilön tehtävä on pysäyttää Kurtz, josta on tullut taakka - Conradilla kauppaseuralle, Coppolalla Yhdysvaltain armeijalle. Kirjan ja elokuvan side on löyhä. Kahta teosta yhdistävät vain pitkä ja piinallinen laivamatka jokea pitkin Kurtzin luo, hiipivä tunnelma sekä itse Kurtz.

Kurtz on mystinen hahmo, joka on mennyt päästään sekaisin ja pystyttänyt keskelle viidakkoa itseään palvovan kulttiuskonnon. Kurtz on omalla alallaan taidokas mies ja myös taiteisiin taipuvainen - häntä kuvaillaankin kirjassa yleisneroksi. Päähenkilö Marlow on alusta lähtien Kurtzista suuresti kiinnostunut, ja hänen mielenkiintonsa tarttuu myös lukijaan. Kun jokilaiva pikkuhiljaa lähestyy Kurtzia, kasvaa odotus, ja lopulta Kurtzin ja Marlow'n kohtaaminen onkin suorastaan mykistävän jännittävä. Kiihtymys lopahtaa kuitenkin pian, ja mielen viilentää pettymys. Tässäkö koko kirja? Samanlainen tunne tulee myös Coppolan elokuvasta, jossa Kurtzin ja Williardin kohtaaminen on vielä vaikuttavampi. Marlon Brandon roolityö Kurtzina onkin yksi elokuvahistorian hienoimpia. Aina kun kirjassa kerrottiin Kurtzista, näin mielessäni Brandon kärsimystä heijastelevat kasvot - ja tietenkin kuulin hänen äänensä.

Se mies oli minulle ääni. - - hänen kaikista lahjoistaan huomattavin, se jolla tuntui olevan todellista vaikutusta, oli hänen puhetaitonsa, hänen sanansa - ilmaisun lahja, tuo hämmentävä ja valaiseva, ylevä ja alhainen, joka väräjöi valoa tai tulvii petollisena virtana sankimman pimeyden sydämestä.

Luin Conradin kirjaa Coppolan teokseen jatkuvasti vertaillen. Näistä kahdesta taideteoksesta voiton vie jälkimmäinen. Conradin Pimeyden sydän on hieno romaani, mutta Coppolan Ilmestyskirja. Nyt on todellinen elokuvataiteen mestariteos.

maanantai 14. marraskuuta 2016

J. K. Rowling: Harry Potter -kirjat

J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjat ovat kaikkien aikojen lempikirjojani. Tässä blogikirjoituksessa avaan suhdettani Potter-kirjoihin. Spoilereita on tiedossa.


Pääsarja

Kuten monet muutkin ikäiseni kasvoin Harry Potter -kirjojen kanssa. Aloin lukea Hartsa Pottereita vuonna 2001. Aloitin hassusti toisesta kirjasta enkä ensin lämmennyt Potterin pojan touhuille. Myöhemmin aloitin kirjasarjan alusta – ja rakastuin. Olin nyt löytänyt lempikirjani, näillä mennään hautaan asti.

Rowling julkaisi ensimmäiset neljä Potter-kirjaa Viisasten kivi, Salaisuuksien kammio, Azkabanin vanki ja Liekehtivä pikari vuosina 1997–2000. Sitten alkoi monen vuoden tuskainen odotus. Vuodet 2001–2003 olivat kaltaiselleni Potter-fanaatikolle intohimoisen fanituksen aikaa. Luin ensimmäiset neljä kirjaa lähes kymmenen kertaa noiden vuosien aikana ja perustin Harry Potter -nettisivut. Kolme viimeistä kirjaa Feeniksen kilta, Puoliverinen prinssi ja Kuoleman varjelukset ilmestyivät kahden vuoden välein vuosina 2003–2007. Harryn tarina sai hyvän päätöksen.

Tänä syksynä pikaluin kaikki Potter-sarjan seitsemän osaa ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien. Pikalukemisella tarkoitan sitä, että skippasin kirjoista kaikki inhokkikohtani (kuten parisuhdesekoilut ja päätrion väliset riidat). Oli todella upeaa syventyä Harryn tarinaan. Olin unohtanut paljon asioita (kuten sen, että Kalkaros osaa lentää!). Moni asia aukesi minulle nyt aikuisiällä syvällisemmin kuin aiemmin. Tarvitseeko sanoakaan, että vuodatin runsaasti kyyneliä kirjoja lukiessani, välillä suorastaan paruin!

VK on upea lastenkirja. Aivan ensimmäiset sivut kerrotaan jästeistä jästeimmän Vernon Dursleyn näkökulmasta, ja pikkuhiljaa velhomaailma alkaa avautua lukijalle. Kerronta on lämmintä ja humoristista, taattua Rowlingia siis. Minua jaksaa ihmetyttää, miten Rowling on osannut suunnitella tarinansa pienetkin yksityiskohdat niin prikulleen. Vuoden 1997 kirjassa Dedalus Diggle juhlii Harrya holtittomasti, ja vuoden 2007 kirjassa Dedalus Diggle johdattaa Dursleyt turvapaikkaan. Käsittämätöntä! Tällä lukukerralla kiinnitin paljon huomiota Dracoon ja Kalkarokseen. Draco oli ensimmäisissä kirjoissa harmillisen ilkeä lapsi. Kalkaroskin on ikuinen ilkimys, mutta hänen kommenttinsa Harrysta naurattivat minua silti suuresti. Jo ensimmäisessä kirjassa tulevat esille Harryn sankaruus ja valmius taistella Voldemortia vastaan. Yksi kirjasarjan rakkaimpia piirteitä ovat Harryn ja Dumbledoren keskustelut. VK:ssa 11-vuotiaan Harryn ja ikivanhan Dumbledoren kohtaaminen sairaalasiivessä on hieno prologi tuleviin syvällisiin keskusteluihin.

SK oli lapsena lempi-Potterini ja edelleen mainio kirja. Dobby on Harryn ohella kirjasarjan suosikkihahmoni, ja hänen ensiesiintymisensä SK:ssa on minulle rakas muisto. Hauskimmillaan Dobby on kuitenkin LP:ssa ja koskettavimmillaan tietenkin KV:ssa. Toinen erinomainen hahmo SK:ssa on rakastettavan hirvittävä Gilderoy Lockhart. Harryn bestiksistä Ron on pääosassa SK:ssa, sillä Hermiona viettää paljon aikaa matami Pomfreyn potilaana. Minulle Potter-kirjoissa tärkeintä on itse pääjuoni, Harry Potterin taistelu lordi Voldemortia vastaan. SK:ssa Harryn ja Tom Valedron yhteys alkaa kääriytyä auki kiehtovalla tavalla. Jaana Kapari-Jatan nerokas käännös "Tom Lomen Valedro - Ma olen Voldemort" jaksaa yhä ilahduttaa minua.

AV on inhokki-Potterini, sillä siinä ei ole Voldemortia eikä juuri Dumbledoreakaan. Harryn oppi-isäksi pyrkii Lupin, ja onkin harmi, että tulevissa kirjoissa Lupin lähes kaikkoaa Harryn elämästä. Onneksi Harry saa tilalle Siriuksen, ja heidän suhteensa on kuvattu kauniisti LP:ssa ja FK:ssa.

LP:sta lähtien kirjasarja synkkenee. Voldemort on yhä vahvemmin läsnä Harryn mielessä. Kirjan lopussa koittaa yksi kirjasarjan lempihetkeni, eeppinen hautausmaakohtaus. Tästä lähtien Potter-kirjojen lopussa Harry saa todistaa kuolemantapauksen. Harrylla on niin rankkaa. LP:n kauneimpana hetkenä rouva Weasley ottaa Harryn lämpimään syleilyynsä ja Harry saa itkeä turvaisesti hänen halauksessaan. LP:n loppu on myös hieno silta FK:n juoneen, ministeriön totuudesta kieltäytymiseen ja killan paluuseen.

FK on lempi-Potterini. Rowling työntää Harryn pahaan murrosikään ja synkentää kirjasarjan maailmankuvaa rutkasti. Harryn tarinassa on oleellista se, että hän selviää kaikista koitoksista ystäviensä Ronin ja Hermionen avulla. Kaikista Potter-kirjoista FK:ssa Harry on eniten yksin, kun aikuiset eivät osaa auttaa häntä ja ystävätkään eivät aivan ymmärrä Harryn tuskia. FK:n lempikohtauksiani ovat Harryn raivarit: ensin kirjan alussa Ronille ja Hermionelle ja sitten kirjan lopussa ansaitusti Dumbledorelle.  FK:ssa on hurjasti uusia paikkoja ja hahmoja. Inhokkejani ovat Pimento ja Ruaah, lemppareitani taasen Luna ja Bellatrix. Kalkaroksen hahmo syvenee kirjassa hienosti.

PP on rauhallinen tyven ennen loppusotaa. Taikamaailma elää Voldemortin pelossa, mutta Tylypahkassa on sangen rauhallista. Samoin kuin Kalkaroksen hahmo sai uutta väriä ja näkökulmaa FK:ssa, niin myös Dracon hahmo muuttuu syvällisemmäksi PP:ssa. Havahduin siihen, että Harryssa ja Dracossa on paljon samaa traagisuutta ja että he olisivat voineet olla hyviä ystäviä keskenään. Harryn ja Dumbledoren herkulliset hirnyrkkikeskustelut ovat kirjan parasta antia. PP:n loppu on kaikista Potter-kirjoista minulle koskettavin.

KV:ssa tapahtuu valtavasti kaikenlaista lyhyessä ajassa, kun Harry, Ron ja Hermione viuhtovat sinne tänne hirnyrkkijahdissa. KV:ssa Rowling sitoo kaikki juonenpätkät nerokkaasti yhteen ja osoittautuu, että aiempien kirjojen pienimmilläkin yksityiskohdilla on ollut juonessa merkitys. Dumbledoren menneisyyttä raotetaan mielenkiintoisesti. Dumbledoren kuolema PP:ssa ja se, että Harryn suuri sankari ei olekaan täydellinen ihminen, ovat oleellinen osa Harryn henkistä kasvua. Harryn lapsuus oli vaikea, nuoruus rankka, ja aivan liian nuorena eli vasta 17-vuotiaana Harrysta tulee aikuinen, kun koko velhomaailman kohtalo painaa hänen harteillaan. Kiehtovimpia hetkiä KV:ssa ovat vierailu Godrickin notkossa ja Malfoyn kartanon tapahtumat. Tylypahkan taistelu on vaikuttava – siellä kaiken tosiaan täytyykin päättyä. KV:n loppu –Kalkaroksen salaisuuden selviäminen, Harryn ymmärrys ja uhraus – on erinomaisen kaunis, surullinen ja vapauttava. Harry on Dumbledoren sanoin "rohkea, rohkea mies". Harry on sankari, Harry on ihana, rakastan Harrya.


Oheiskirjaset

J. K. Rowling on kirjoittanut alkuperäisen seitsikon lisäksi kolme muuta Potter-kirjaa: Huispaus kautta aikojen ja Ihmeotukset ja niiden olinpaikat vuonna 2001 sekä Siuntio Silosäkeen tarinat vuonna 2009. Jostain syystä en ole näitä kirjoja lukenut aiemmin mutta tänä syksynä päätin korjata virheen ja jatkaa Potter-maratoniani näillä ohukaisilla kirjasilla.

Huispaus­ kautta aikojen antaa lisätietoa huispauksen historiasta ja eri joukkueista. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat sisältää tarkan luettelon erilaisista taikaotuksista. Huispauskirja ja ihmeotuskirja ovat todisteita siitä, miten syvällisesti Rowling on rakentanut taikamaailmansa. Osa kirjoissa olevista pikkudetaljeista (kuten vain noidista koostuva huispausjoukkue ja purevat hutsut) esiintyy myös pääsarjan teoksissa. Suurin osa kirjojen tiedoista oli kuitenkin minulle uutta. Molemmissa kirjoissa on Albus Dumbledoren viehättävä, ilkikurinen esipuhe. Kirjat ovat myös osoitus Rowlingin kielellisestä muuntautumiskyvystä: varsinkin ihmeotusopas on välillä uskottavan puisevaa tietokirjatekstiä.

Kolmas kirja näyttää jälleen kerran Rowlingin kertojanlahjat, tällä kertaa satujen parissa. Siuntio Silosäkeen tarinat koostuu viidestä sadusta sekä niiden kommentaareista, jotka on kirjoittanut Dumbledore. Sadut ovat viehättäviä, mutta Dumbledoren humoristiset huomautukset ovat kirjasen parasta antia.


Näytelmä

Elokuussa ilmestynyt Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmä on jatko-osa Harryn tarinalle. J. K. Rowling on ollut luomassa alkuperäistarinaa yhdessä näytelmän ohjaajan John Tiffanyn ja käsikirjoittajan Jack Thornen kanssa. Jack Thorne on kirjoittanut näytelmän, ja suomentaja on tietenkin Jaana Kapari-Jatta. Luin kirjan elokuussa kahdesti englanniksi ja nyt marraskuussa suomeksi. Elokuussa kirjoitin kirjasta pitkän pätkän (lue lisää täällä), ja nyt seuraa lisää analyysia sekä SPOILEREITA. Ensiaatokseni kirjasta olivat hyvin ristiriitaiset, mutta nyt kolmannella lukukerralla mielipiteeni kirjasta muuttui positiivisemmaksi; järkytys ja pettymys laantuivat, ja aloin jopa melkein lämmetä näytelmän juonelle.

Näytelmä alkaa samasta hetkestä, johon tarina jäi KK:n epilogissa: Harry ja Ginny Potterin poika Albus lähtee Tylypahkaan, hyvästelee perheensä ja pelkää joutuvansa Luhuisen tupaan. Junassa hän tutustuu Scorpiukseen, Draco Malfoyn poikaan. Heti näytelmän kolmannessa kohtauksessa Albus aloittaa perheestään erkanemisensa, sillä hän jää junassa juttelemaan Scorpiuksen kanssa, kun Rose-serkku, Ron Weasleyn ja Hermione Granger-Weasleyn tytär, lähtee etsimään parempia kavereita. Muutkin Potter-Granger-Weasley-jengin lapset (Albuksen sisarukset James ja Lily ja Rosen veli Hugo) mainitaan teoksessa, mutta heidän roolinsa näytelmässä on harmillisen pieni.

Albuksen ja Scorpiuksen ystävyys on sydäntälämmittävää ja aitoa. Heidän ensimmäinen kohtaamisensa Tylypahkan junassa vertautuu Harryn ja Ronin ensikohtaamiseen, ja molemmissa ovat tärkeässä osassa karkit (mikä on aika koomista, sillä Harry on joutunut sokerilakkoon näytelmässä). Albuksen ja Scorpiuksen tutustumiskohtaus on kohtalon käänteiden ja ristiriitojen värittämää, täynnä tunnetta ja salaisia ajatuksia - oivallisesti kirjoitettua näytelmäkirjallisuutta siis.

Albus saapuu Tylypahkaan ja päätyy Luihuisen tupaan. Hänen ainoaksi ystäväkseen jää Scorpius, sillä kaikki muut oppilaat, sekä rohkelikot että luihuiset, karsastavat häntä. Albus on Tylypahkassa pahasti koulukiusattu. Kiusaajat nimittävät häntä "luihuiseksi surkiksi". Huonosti koulussa pärjäävä Albus kiemurtelee itsesäälissä ja kuvailee itseään "Harry Potterin kelvottomaksi pojaksi". Albukselle kehittyy pahoja itsetunto-ongelmia, ja hänen on vaikea identifioitua luihuis-Potteriksi, kahden tulen väliin. Kouluvuosien aikana Albus päätyy siihen tulkintaan, että hänen ongelmansa ovat lähtöisin isästä: "En minä valinnut häntä isäkseni."

Näytelmän alkupuolella kuullaan taikajuomatunnilla dialogin pätkä, joka kuvastaa hyvin Albuksen näkemystä elämästään ja enteilee tämän hirveää päätöstä, joka polkaisee juonen käyntiin ja melkein tuhoaa koko taikamaailman. Scorpius kysyy taikajuoman ainesosista: "Mikä meidän täytyy vaihtaa?" Albus vastaa kohtalokkaasti: "Kaikki."

Neljäntenä kouluvuonnaan Albus kuulee, kuinka Amos Diggory pyytää Harrya pelastamaan poikansa Cedric Diggoryn hengen ajankääntäjän avulla. Harry ei suostu, mutta Albus sen sijaan päättää pelastaa Cedricin, ja Scorpius lähtee mukaan aikamatkalle. Amos Diggoryn parikymppinen veljentytär Delfi auttaa teinipoikia. Ensimmäisellä lukukerralla ihmettelin, miksi Defin kaltainen aikuinen ihminen laittaa lapset vaaraan, ja yllätyin aivan täysin, kun näytelmän lopulla selviää, että Delfi onkin Voldemortin tytär ja haluaa toteuttaa ennustuksen pimeyden lordin paluusta ja tarvitsee siihen Albusta ja ajankääntäjää. Näytelmän juoni on oudosti rakennettu: 3/4:n jälkeen ajankääntäjäsekoilu on saatu hallintaan ja lukija jo ihmettelee, mitäs nyt – ja sitten Delfin todellinen luonne ja henkilöllisyys selviää ja alkaa loppurämistely.

Vieläkin ärsyttää tuo pöljä ajankääntäjäjuoni! Jos näytelmän tarkoituksena on käsitellä Harryn ja Albuksen vaikeaa suhdetta, olisi kai jonkinlaisen muunkin pääjuonen voinut näytelmään keksiä. Kyynisesti ajateltuna ajankääntäjäjuoni on tehty, jotta voidaan nostalgisoida menneitä ja mässäillä Voldemort-pelolla, mutta on ajankääntäjäjuonella näytelmässä syvällinenkin puolensa: se laittaa henkilöt pohdiskelemaan valintojaan. Parhaiten tämä näkyy Ronin ja Hermionen kohdalla. Rinnakkaistulevaisuuksissa he eivät ole pariskunta, mutta kipinöitä heidän välillään on yhä. Vasta näytelmän myötä hyväksyin lopullisesti Ronin ja Hermionen pariskuntana. He ovat näytelmässä aivan ihania ja kuin vastarakastuneita! Harrylla ja Ginnylla on isompia ongelmia käsiteltävänä.

Ajankääntäjäjuonen lisäksi tyhmiltä ja turhilta tuntuivat myös ensin Harryn lapsuuden unet; olisihan Voldemort-uhan nousun voinut muutenkin toteuttaa. Kolmannella lukukerralla unien merkitys avautui: unet, joissa Dursleyt kiusaavat Harrya, muistuttavat katsojaa Harryn kurjasta lapsuudesta, ja siten Harry ja Albus rinnastetaan toisiinsa. Aikuisen Harryn ja lapsi-Harryn välinen kuilu on silmiinpistävä. Menestynyt ja glorifioitu keski-ikäinen Harry on unohtanut, millaista on olla erilainen, eikä hän siksi kykene ymmärtämään poikaansa Albusta. Näytelmän loppupuolella oleva Harryn ja taulu-Dumbledoren keskustelu viittaa, että Harry on lähellä toistaa Dumbledoren virheitä Albuksen kanssa. Näytelmän lopussa Albus ja Harry jälleen lähentyvät. Albus huomaa näytelmän lopussa muistuttavansa isäänsä yllättävänkin paljon, mutta lukija huomaa tämän yhtäläisyyden paljon aiemmin: nimittäin kun Albus tekee harkitsemattoman valinnan rynnätä seikkailuun pelastamaan ihminen – ring a bell, anyone? Harrykin teki nuorena typeriä asioita, mutta ne pohjustettiin lukijalle paremmin. Albuksen päätös näyttäytyy yksinomaan pöhkönä, ja siksi koko näytelmän juoni on huteralla pohjalla. Olen katkera myös siitä, että Albus ei saanut omaa seikkailuaan vaan joutuu palaamaan isänsä menneeseen.

Elokuussa olin hyvin kriittinen näytelmän dialogia ja parenteeseja kohtaan, mutta nyt marraskuussa aloin jo pitää niistäkin. Vasta omalla äidinkielellä ymmärtää Thornen taidokkaasti rakennetun dialogin pinnanalaiset väreet. Fanit järkyttyivät elokuussa, kun näytelmässä ei ollutkaan Rowlingin kerrontaa, joka tekee HP-kirjoista niin nautittavaa luettavaa. Sitä minäkin kaipaan yhä, mutta Thorne on onneksi saanut dialogiinsa rowlingmaisia sävyjä. Thornen yllättävän runsaat parenteesitkin maistuvat paremmilta kolmannen lukukerran jälkeen. Silti näytelmässä on vielä jotain hyvin epänäytelmämäistä: liikaa välipysäkkejä, lyhyitä kohtauksia jonkin asian selvittämiseen.

Yksi näytelmän vahvimpia puolia ovat hahmot, ja kuten kunnon näytelmässä myös Kirotussa lapsessa hahmojen luonteet ja aatokset tulevat esiin dialogissa. Tästä hyvä esimerkki on Scorpius. Kun Albus halaa Scorpiusta, Scorpius kommentoi: "Ookoo. Terve. Ööm. Ollaanko me halattu ennen? Halataanko me?" Ja kun Albus vetää Scorpiuksen mukaan seikkailuun, Scorpius toteaa: "Jaaha, nyt ollaan junan katolla, mennään lujaa, on pelottavaa, tähän asti mahtavaa, tuntuu että olen oppinut paljon itsestäni, jotain sinusta, mutta -" Albuksen nörttikamu Scorpius on ihana uusi hahmo. Ystävyksiä yhdistävät vaikea isäsuhde, kuiva huumori ja itseironia. Albuksen ja Scorpiuksen keskustelut ovat viihdyttävää luettavaa.

Elokuussa luin monia blogikirjoituksia ja muita vuodatuksia näytelmästä, ja yksi ärsytyksen aihe toistui niissä: Harryn arkikipu palaa, virhe! Löysin toisenkin virheen: McGarmiwa on edelleen Tylypahkan rehtori vuonna 2020, vaikka Rowling on sanonut McGarmiwan eläköityneen vuonna 2017. Epäuskottavaa on myös Albuksen taikataitojen parantuminen lyhyessä ajassa, mutta näytelmän puitteissa se täytyy hyväksyä. On näytelmässä toki jotain todella siistiäkin: Hermione on taikaministeri! Tämän lukiessaan varmasti jokainen Pottu-fani hymisee onnellisena: niinhän sen kuuluukin olla!

Harryn arkikivun ja Voldemort-unien takia taikaministeri Hermione ja taikalainvartijaosaston päällikkö Harry pitävät tiedotustilaisuuksia vanhoille kiltalaisille ja muille liittolaisille pimeän uhkasta, josta esimerkkinä ovat muun muassa jättiläisten liikehdinnät Euroopassa. Näissä tiedotustilaisuuksissa paljastuu Dracosta uusi puoli: tasa-arvon kannattaja! Draco vastustaa ennakkoluuloja pimeän otuksia kohtaan, koska hän ymmärtää sorrettuja, kun taas voittajat Hermione ja Harry suhtautuvat ennakkoluuloisesti pimeän otuksiin. Mainio historiallinen piikki. Dracosta saadaan nähdä muitakin uusia puolia. Yksi näytelmän eeppisimpiä kohtauksia on Dracon ja Harryn taistelu ja erityisesti sen jälkilöylykeskustelu. Draco paljastaa kadehtineensa kouluvuosina Harrya tämän ystävien takia. Dracon lähtökohta elämään ei ollut paras mahdollinen, ja Draco paljastaakin: "Enimmäkseen halusin vain olla onnellinen."

Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmästä voi olla monta mieltä, mutta yksi asia on varmaa: sen myötä saa taas palata Rowlingin taikamaailmaan – ei voi olla mitään parempaa!

maanantai 10. lokakuuta 2016

Dan Brown: Inferno (2013)

Uusin Dan Brown -filmi tulee elokuviin perjantaina, joten päätin lukea alkuperäisteoksen, Infernon, Dan Brownin neljännen Robert Langdon -romaanin. Olen lukenut aiemmin kaksi ensimmäistä taidehistorioitsija-symbologi Robert Langdonin seikkailuista kertovaa kirjaa, Enkelit ja demonit ja Da Vinci -koodin, ja pitänyt molemmista kovasti. Kolmas Langdon-romaani Kadonnut symboli odottaa vielä sopivaa lukuhetkeä - tosin olen ymmärtänyt, että se on romaaninelikosta heikoin, mistä merkkinä lienee myös se, että Kadonnut symboli on ainoa Langdon-tarina, josta ei ole tehty elokuvaversiota.

Robert Langdon on yksi kaikkien aikojen lempihahmojani kirjallisuudessa, ja Brownin mainio hahmo pääsee jälleen loistamaan taidoillaan Infernossa. Taas kerran ratkotaan mysteeriä taidehistorian merkkiteosten ja symbolien avulla. Infernossa tarinan katalysaattorina on Danten Jumalainen näytelmä, yksi kirjallisuuden historian merkittävimmistä teoksista. Tällä kertaa Brownin juonisopassa sekoitetaan taidehistoriaa ja kirjallisuutta salamurhaajiin ja kansainvälisiin organisaatioihin. Lisätään vielä ylikansoittumispohdintoja ja bioase ja lopuksi liemi hämmennetään epäuskottavilla yhteensattumilla. Tuloksena on laskelmoitua viihdettä à la Brown. Herkullista!

Oli toisaalta mukavaa ja toisaalta tuskallista palata Brownin pariin. Vanhat ongelmat (lukujen nolot cliffhanger-loput, holtiton kursiivin käyttö, naiivi ja stereotyyppinen henkilökuvaus) ovat mukana Infernossakin. Toisaalta Brownin vahvuudet (taidehistorian ja actionin omaperäinen yhdistelmä, kiihtyvätahtinen kerronta, epäluotettavat kertojat) pelastavat paljon. 

Brown on oivallinen jännityskirjailija kaltaiselleni jänishousulle, joka ei verisistä nykytrillereistä välitä. Brownin teos on leppoisaa luettavaa: ihmiset käyttäytyvät kohteliaasti toisiaan kohtaan, ja vaikka maailma pitäisi pelastaa, Robert Langdonilla on aikaa tarkastella palatsin arkkitehtuuria tai muistella Harvardin luennoilla kertomiaan kaskuja. Parhaimmillaan kirja onkin silloin, kun Robert Langdon pääsee vauhtiin - siis ajattelemaan! Langdon selvittää tiensä tiukastakin tilanteesta erinomaisella muistillaan ja syvällä yleissivistyksellään. Brown mässäilee kiehtovilla taideanekdooteilla, ja Infernoa lukiessa oppii uusia asioita - kuten karanteeni-sanan etymologiaa.

Yksi Langdon-romaanien lisämausteita on liikuskelu Euroopan mahtipaikoissa. Infernossa kuljetaan renessanssitaiteen mekassa Firenzessä sekä turistien rakastamassa Venetsiassa. Firenze on sattumoisin lempikaupunkini Italiassa, ja Venetsiassakin olen käynyt, joten tutut maamerkit kulkevat mielessäni kirjaa lukiessa. Brownin runsaassa kuvailussa turistikohteet, Danten säkeet ja maalaustaiteen ja arkkitehtuurin mestariteokset heräävät eloot. Inferno on jälleen kerran Brownilta ensiluokkainen, popularisoitu matka Euroopan taiteeseen ja historiaan.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Italo Calvino: Marcovaldo (Marcovaldo, 1963), Tämä vaikea elämä (La vita difficile, 1970), Kenraali kirjastossa (Prima che tu dica ”Pronto”, 1993)

Luin kesällä Italo Calvinon 1950-luvulla ilmestyneet romaanit ja rakastuin italialaiskirjailijaan niin syvästi, että päätin lukea koko hänen suomennetun tuotantonsa läpi tänä vuonna kahdessa osassa: ensin novellit, sitten 1970–1980-luvuilla ilmestyneet romaanit. Projektini tyssäsi novelleihin, mutta yritinpä kuitenkin!

Italo Calvinon (1923–1985) novelleja on suomennettu neljän kokoelman verran:
Marcovaldo (italiaksi 1963, suomeksi 1986): ensimmäiset novellit kirjoitettu 1950-luvulla
Tämä vaikea elämä (yhteisniteenä italiaksi 1970, suomeksi 1979): koostuu kolmesta pitkähköstä novellista, jotka on julkaistu yksittäisteoksina alun perin vuosina 1952, 1963, 1965
Kenraali kirjastossa (postuumisti italiaksi 1993, suomeksi 2012): kokoelmateos Calvinon novelleista, nuoruuden aikaisia kertomuksia vuosilta 1943–1947, faabeleita ja tarinoita vuosilta 1947–1958, kertomuksia ja dialogeja vuosilta 1968–1984
Koko kosmokomiikka (postuumisti italiaksi 1997, suomeksi 2008): ensimmäinen osa sisältää alkuperäisen Kosmokomiikan vuodelta 1965, toinen osa samasta aiheesta kirjoitettuja novelleja vuosilta 1965–1984.

Näistä kolmesta novellikokoelmasta luin muut paitsi Koko kosmokomiikan, jonka novellit ovat hyvin vaikeaselkoisia ja outoja, liian hapokkaita. Pidän enemmän Calvinon varhaisesta tuotannosta, sillä tuon ajan teokset ovat hauskoja ja kaikkea allegorisuudessaankin leppoisia. Myöhempi tuotanto on vaativaa luettavaa, ja siksi projektini keskeytyi.

Näistä kolmesta lukemastani novellikokoelmasta Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa on suosikkini. Marcovaldo kertoo Marcovaldo-nimisen sekatyömiehen ja hänen perheensä elämän pienistä suurista hetkistä. Pienet tapahtumat saavat usein isot mittasuhteet tai muuttuvat absurdeiksi. Lämminhenkinen iva yhdistyy Calvinon vasemmistohenkiseen kritiikkiin. Elämän ihmeellisyyksiä pohdiskelevista tarinoista lempparini ovat Loma penkillä ja Matka lehmien kanssa. Irvileukoja louskuttelevat Kuu ja GNACSavua, tuulta ja saippuakuplia sekä Joulupukin lapset, joissa kritisoidaan kulutusyhteiskuntaa. Mukaan mahtuu myös muutama luonnonsuojeluteemainen novelli, joista karmein on Myrkyllinen kaniini

Kenraali kirjastossa on novellikokoelmakolmikosta laadultaan epätasaisin, koska sen sisältö on koottu Calvinon lukuisissa eri lehdissä ynnä muissa julkaisuissa painetusta lyhytproosasta ja koska mukana on tekstejä peräti viideltä eri vuosikymmeneltä. Nuorena miehenä Calvino kirjoitti paljon humoristisia pikku tarinoita sekä faabeleita. Nuoruuden novelleista jotkin tarinat ovat hauskoja ja piikikkäitä, jotkin taas turhan naiiveja. Osa Calvinon faabeleista ei aukea, koska en ymmärrä poliittista tilannetta, jossa ne on kirjoitettu. Yleismaailmallisia ja osuvia ovat Solidaarisuutta ja Musta lammas. Niminovelli Kenraali kirjastossa on kokoelman paras teksti, ihana ylitys kirjallisuuden voimalle. Vanhemman Calvinon novelleista en juuri välittänyt, sillä niistä puuttuu huumori ja ne ovat hieman tylsiä. Vanhemman Calvinon novelleissa aiheena on usein jokin yksinkertainen asia – bensapumppu, vesihana, puhelin – josta elämää yleisesti käsittelevät pohdinnat saavat alkunsa.

Tämä vaikea elämä on yllättävän yhtenäinen teos, vaikka kaikki kolme novellia onkin kirjoitettu eri aikoina. Kaikissa novelleissa kerrotaan epämiellyttävistä ihmisistä sekä tavallisista ihmisistä, jotka joutuvat kärsimään toisten ilkeydestä ja juonittelusta. Kaikki on kuitenkin suhteellista, ja novellit saavat miettimään, miten itse toimisi vastaavissa tilanteissa. Rakennuskeinottelua on novelleista tylsin ja kertoo miehestä, joka haluaisi rakennuttaa tontilleen kerrostalon mutta jonka suunnitelmat menevät mönkään rakennuskeinottelijan toimien takia. Saastepilvi on yhteiskuntakriittinen novelli, jonka päähenkilö on toimittaja saastumisen vastaisessa lehdessä. Outoa kyllä, lehden omistaa saasteet aiheuttavan tehtaan omistaja... Argentiinanmuurahainen on ahdistava kertomus kylästä, jossa ihmisiä piinaavat viheliäiset muurahaiset. Osa asukkaista suhtautuu muurahaisiin yhdentekevästi, osa alistuvasti, osa vastustaa niitä, osa kieltää niiden olemassaolon. Teos on allegorinen, ja poliittista kritiikkiä voi havaita esimerkiksi muurahaistenvastustusyhdistyksen palkkalistoilla olevan miehen touhuissa; miehen pitäisi tuhota muurahaiset, mutta sen sijaan hän vahvistaakin niitä, jottei vastustusyhdistys muutu kannattamattomaksi ja mies menetä työtään.  Novellissa on kauhuelementtejäkin, kun esimerkiksi kerrotaan, kuinka muurahainen menee vauvan korvaan...

Italo Calvino on kohonnut tänä vuonna lempikirjailijoideni joukkoon. Calvinon omaperäiset tarinat, pohjaton mielikuvitus ja absurdi huumori tekevät hänestä upean kirjailijan ja ilmiömäisen tarinaniskijän.

Jane Austen: Lady Susan (1871)

Jane Austenin romaanikuusikko kuuluu lempikirjoihini, mutta brittikirjailijan muu tuotanto on ollut minulle täysi mysteeri viime aikoihin asti. Kävin eilen katsomassa elokuvissa uusimman Austen-filmatisoinnin ja intouduin tutustumaan rakastetun kirjailijan lyhytproosaan. Love & Friendship -elokuva perustuu Austenin Lady Susan -nimiseen kirjeromaaniin, jonka Austen kirjoitti todennäköisesti 1790-luvulla mutta joka julkaistiin vasta vuonna 1871 postuumisti. Lady Susan on julkaistu suomeksi Austenin muitakin kirjemuotoisia kertomuksia sisältävässä Uskollinen ystävänne -kokoelmassa. Yksi näistä kirjenovelleista on nimeltään Rakkaus ja ystävyys, eli elokuvauutukainen on lainannut nimensä Austenin toisesta teoksesta. Nimi ei kuvaa tarinaa hyvin, sillä rakkaudesta ei tässä Austenin teoksessa ole todellakaan kyse.

Austenin tunnetuissa rakkausromaaneissa päähenkilö on nuori nainen, joka rakastuu ja monen mutkan jälkeen saa rakastettunsa. Lady Susanin pääsosassa on virkistävän erilainen hahmo. Austen on hyvä luomaan hirveitä hahmoja, mutta Lady Susanissa Austen ylittää itsensä: Lady Susan on irvokas, shokeeraava, hauska! Kaunis ja älykäs mutta köyhtynyt Lady Susan on jäänyt juuri leskeksi ja elää sukulaistensa ja tuttujensa hyväntahtoisuuden avulla. Minne Lady Susan meneekin, jää jälkeen ihailevia rakastajia ja mustasukkaista naisväkeä. Nyt Lady Susan on keksinyt ratkaisun rahaongelmiinsa: hänen tyttärensä Frederican on naitava hölmö mutta rikas Sir James Martin. Äitinsä alistama tytär ei halua pakkonaitetuksi, ja siinäpäs on Lady Susanilla pulma ratkottavanaan.

Usein Austenin teoksissa näytetään, miten vähän vaihtoehtoja köyhällä naisella on: avioon on päästävä, sillä se takaa taloudellisen toimeentulon. Lady Susankin on köyhä, mutta hän ei jää huokailemaan naimakauppojen vaikeutta vaan järjestää asiat itselleen suotuisasti. Lady Susania on siunattu kielellisillä ja sosiaalisilla taidoilla, joiden avulla hän pyörittää eritoten miehiä tahtonsa mukaisesti. Lady Susan on opportunisti ja osaa käyttää hyväkseen aikakauden etikettisääntöjä ja taivutella moraalikäsityksiä itselleen sopiviksi. Lady Susan on aikuinen nainen, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa eikä edes takaiskun kohdatessaan jää murehtimaan - vaan syyttää epäonnistumisestaan muita ja alkaa suunnitella kostoa.

Satasivuinen teos koostuu kirjeistä, joita hahmot kirjoittavat toisilleen. Eri hahmojen äänet kuuluvat hyvin tekstissä. Esimerkiksi Lady Susanin teksti on kirpeä vastakohta hänen huolista kipeälle kälylleen rouva Vernonille. Loppuratkaisu paljastetaan kuitenkin kirjeiden sijaan normaalilla kerronnalla. Jää tunne, että Austen jätti työnsä kesken. Miksi kummallinen loppu? Alkoiko kirjeiden vääntäminen kyllästyttää, vai pitikö juoni saada nopeasti kääräistyä loppuun, jotta voi jatkaa toista romaania?

Austenin Lady Susan on lystikästä luettavaa! Love & Friendship -elokuva ei häviä huumorissa alkuperäisteokselle. Kirjemuotoisen romaanin muuttaminen elokuvaksi on onnistunut erinomaisesti, ja Kate Beckinsale loistaa hirmuisena Lady Susanina.

perjantai 5. elokuuta 2016

J. K. Rowling & John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child (2016)

SPOILERIVAROITUS!
Jos et halua tietää mitään näytelmän juonesta, älä lue tätä tekstiä.
Jos haluat tietää tarinan alkuasetelman, voit lukea tekstin, sillä en paljasta juonesta juuri muuta.

Uusin Harry Potter -teos on ilmestynyt, halleluja! Kyseessä ei ole kuitenkaan romaani vaan näytelmäkäsikirjoitus, jonka näytelmäkirjailija Jack Thorne on kirjoittanut J. K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen ideoiman alkuperäistarinan pohjalta. Näytelmä kantaa nimeä Harry Potter and the Cursed Child. Rowlingin Potter-näytelmästä oli kuhistu jo kauan, mutta kun kuukausia sitten selvisi, että näytelmä olisi jatko-osa Harry Potter -kirjasarjalle, itkin onnesta. Hysteeriseksi iloni muuttui, kun kuulin, että näytelmä julkaistaan myös kirjamuodossa. Siitä lähtien olen odottanut kirjaa innokkaana. Näytelmä sai ensi-iltansa Lontoossa 30.7., kirja ilmestyi Suomessa 31.7., mutta minä sain kirjan käsiini vasta 4.8.! Tuskallinen ja epätoivoinen odotus päättyi eilen ja korvaantui kirjan aiheuttamalla järkytyksellä. Piti nukkua yöunet ja vähän hengitellä ennen kuin kykenin kirjoittamaan Potter-näytelmästä. Harry Potter and the Cursed Child todellakin vaatii sulattelua.

Suurin ero entisiin Potterin pojan seikkailuihin on luonnollisesti muoto. Näytelmässä on mukana vain dialogia ja parenteeseja, Rowlingin hilpeä kerronta puuttuu. Thornen kirjoittama kieli on kuitenkin rowlinginmaista, joten upposin Thornen kirjoittamaan Potter-maailmaan vaivatta.

Näytelmän teksti tuntuu hyvin epänäytelmämäiseltä. Kohtaukset ovat lyhyitä. Miljöitä on hirveä määrä, ja ne vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Taikaelementtejä on mukana runsaasti. Monesti lukiessani ihmettelin, miten kummassa nämä kohtaukset voi toteuttaa näyttämöllä.

Dialogi kalskahtaa välillä liian helpolta - niin paljon sanotaan ääneen sen sijaan, että tunteet jätettäisiin rivien väliin. Lisäksi parenteeseissa kerrotaan usein hahmojen tunteet. Ehkä näin tehdään nykyajan draamassa, mutta ennen vanhaan ei näytelmissä paljastettu hahmojen tunnetiloja vaan jätettiin ne ohjaajan ja näyttelijän päätettäviksi. Teksti kasvaa draamamaisemmaksi loppua kohden. Näytelmän loppupuolella on monia upeita kohtauksia, joissa hahmot vuodattavat tunteitaan dialogissa. Upeaa näyteltävää!

Mutkikas juonikudelma on rakennettu teknisesti hyvin. Jos Potterit on luettu, uskon katsojan pysyvän mukana tiuhatahtisessa näytelmässä, jossa sinkoillaan ajasta ja paikasta toiseen pikavauhtia. Juoni on välillä todella jännittävä jo pelkästään lukiessa, mutta näyttämöllä karmaisevat juonikäänteet nostavat varmasti palan kurkkuun.

Cursed Childin tarina alkaa tismalleen samasta tilanteesta, johon Kuoleman varjelukset päättyy. Harry Potterin ja Ginny Weasleyn toinen lapsi Albus Potter on lähdössä Tylypahkaan ja pohtii, mihin tupaan hän joutuu. Junamatkalla Albus tutustuu Draco Malfoyn poikaan, Scorpius Malfoyhyn, ja pojat ystävystyvät välittömästi. Tylypahkassa Albus päätyy Luihuisen tupaan, ja siten hänestä tulee hylkiö. Luihuisen tuvassa Potter-nimi on taakka, kun taas muiden tupien oppilaat pitävät Albusta takinkääntäjänä. Poikaparka joutuu siis kahden tulen väliin. Scorpius Malfoy ei ole myöskään suosittu oppilas, ja yhdessä nämä bestikset ovat todellinen luuserikaksikko, ja kuten he itseironisesti toteavat, mokaaminen on heidän taitonsa. Albus ja Scorpius ovat ihanat ystävykset, ja rakastuin näihin hahmoihin syvästi.

Harry ei ymmärrä, miten hänen poikansa voi olla niin erilainen kuin Harry itse: Luihuinen, huono huispauksessa, heikohko koulussa, inhoaa Tylypahkaa... Aikuisiällä Voldemortin kukistamisen jälkeen suurta suosiota nautittuaan Harry lienee unohtanut, ettei hänelläkään ollut aina helppoa koulussa. Harry on tässä näytelmässä välillä hieman sokea mutta hyvin inhimillinen painiessaan vanhemmuusongelmien kanssa. Albuksen ja Harryn vaikeaa isä-poikasuhdetta olisi voinut syventää enemmän näytelmän alussa, sillä heidän suhteensa toimii juonen katalysaattorina, ja siksi Albuksen kohtalokas päätös tarinan alussa tuntuu hieman yllättävältä.

Näytelmän juoni perustuu Azkabanin vangista tuttuun ajankääntäjään. Albus ja Scorpius lähtevät pelastamaan Cedric Diggorya muuttamalla mennyttä, minkä jokainen Potterinsa lukenut fani tietää virheeksi, sillä Potter-kirjoissa on kyllä tarkkaan kerrottu, mitkä ovat menneisyyteen sekaantumisen riskit. Azkabanin vanki on inhokki-Potter-kirjani juurikin ajankääntäjän takia, joten useasti kirjan aikana huokailin pettyneenä, miksei Albukselle ja Scorpiukselle voitu kirjoittaa parempaa tarinaa.

Tiedän toki vastauksen siihen, miksi juonessa päädyttiin ajankääntäjään. Menneisyyden sorkkiminen mahdollistaa sen, että näytelmässä voi esiintyä hahmoja, jotka ovat jo kuolleet - tiedossa on siis ikimuistoisia comebackeja ja todellista nostalgiahuurua. Monet hahmot ovat näissä vaihtoehtotodellisuuksissa aivan erilaisia kuin oikeassa tarinassa, joten tämän tempun avulla monien hahmojen kuten Hermionen ja Ronin suhdetta voidaan tarkastella uusista näkökulmista ja syventää upealla tavalla. Toisaalta ajankääntäjäjuoni herättää myös syytöksen laiskuudesta: nyt vain fiilistellään menneitä eikä kehitetä uusia seikkailuja.

Silti näytelmän paras anti on juuri paluu vanhojen hahmojen luokse. Thornen teksti on parhaimmillaan niissä kohtauksissa, joissa kaksi hahmoa ovat juuri riidelleet ja sitten taas sopivat rowlingmaisessa hengessä. Näinä hetkinä lämmin tunne täytti sydämeni. Luvassa on myös jäätäviä paljastuksia menneestä ja tulevasta sekä monia wtf-hetkiä. Noina hetkinä taasen kiljuin "eeeeeeeiiiiiiiiii" ja luulin päätyneenä fanfiction-sivustolle.

En vieläkään osaa sanoa, onko Harry Potter and the Cursed Child hyvä vai ei, enkä ole edes varma, kannattaako vannoutuneen Potter-fanin lukea tämä teos. Tämän blogitekstin kirjoitettuani kirjan aiheuttama järkytys on kuitenkin vaihtumassa onnen tunteeseen: oli ihanaa päästä lukemaan taas Harry Potteria!

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat (Gods Behaving Badly, 2007)

Jo lapsena rakastuin antiikin Kreikan mytologiaan, ja teini-iässä tuo rakkaus syveni, kun sain käsiini uunituoreen suomennoksen Hesiodoksen Jumalten synty -teoksesta. Yli 2500 vuotta vanha kertomus jumaltaruston kehityksestä ja jokaisen jumalan syntyperistä lumosi minut niin syvästi, että tein Jumalten synnystä proosamuotoisen lyhennelmän, jonka vielä kuvitin jumalten kuvilla Hesiodoksen kuvailujen pohjalta. Myöhemmin luin monia muitakin antiikin Kreikasta kertovia tietokirjoja, mutta Hesiodoksen kirjanen on pysynyt minulle tärkeimpänä lähteenä antiikin Kreikan hurmaavan jumaljoukon mutkikkaisiin sukulaissuhteisiin ja villeihin tempauksiin.

Näistä pähkähulluista ja eeppisistä tarinoista ammentaa brittiläinen Marie Phillips fantasiaromaanissaan Huonosti käyttäytyvät jumalat (Gods Behaving Badly). Phillips sijoittaa kreikkalaiset jumalat 2000-luvun Lontooseen. Entisen Olympoksen asukit asuvat suurkaupungissa incognito ja yrittävät selvitä arjen ongelmista kuten likaisesta kämpästä ja perheriidoista. Kun kuolevainen Alice sotkeutuu kreikkalaisperheen elämään, hän joutuu melkoiseen pyörrytykseen, sillä kuolevaisillehan käy aina huonosti jumalien seurassa. Kuolevaisten kiusaamisen lisäksi juonessa on mukana muitakin tarustosta tuttuja jumalien toimia: suhdesekoiluja, itsekkäitä tekoja, virheiden peittelemistä, taisteluita. Koko juoni lähtee liikkeelle kostosta - mikäpä sen kreikkalaisempaa.

Phillipsin teoksen idea on hauska, joskaan ei omaperäinen. Esimerkiksi Rick Riordanin Percy Jackson -nuortenfantasiasarjassa Olympoksen jumalat asustavat nykypäivän Yhdysvalloissa. Suomessa taasen Johanna Sinisalo on Sankarit-romaanissaan laittanut Kalevalan hahmot elämään nyky-Suomeen. Phillips on kuitenkin onnistunut Riordania paremmin tavoittamaan kreikkalaisjumalien syvimmän olemuksen. 

Phillips on tosiaankin perehtynyt vanhoihin taruihin hyvin ja onnistunut siten päivittämään jumalperheen 2000-luvulle herkullisesti ja oivaltavasti. Viinin jumala Dionysos ylläpitää Bacchanalia-nimistä baaria, seksuaalisuuden jumala Afrodite myy puhelinseksiä, jumalten sanansaattaja Hermes kuskaa kuolleita manalaan moottoripyörällä, ja rakkauden jumala Eros on ryhtynyt kristityksi. Vanhaakin materiaalia on mukana: Apollon muuttaa edelleen naisia puiksi, ja Ares suunnittelee uusia sotia. Vaikka juoni mukailee antiikin tarinoita ja on siten ennalta-arvattava, on Phillips onnistunut asettamaan sekaan muutaman yllättävänkin käänteen. Phillips taustoittaa Olympoksen aikaiset tapahtumat hyvin, jotta tarustoon perehtymätönkin ymmärtää yhteydet, mutta parhaiten kirjasta nauttivat kaltaiseni antiikin Kreikan mytologian fanit.

Parasta kirjassa on huumori. Kirja pitää kiinni nimensä antamasta lupauksesta: jumalat tosiaankin käyttäytyvät todella huonosti, ja näille törkeyksille saa käkättää jatkuvasti. Huonosti käyttäytyvät jumalat on vallattoman hauska ja viihdyttävä kirja!

torstai 14. heinäkuuta 2016

Evelyn Waugh: Mennyt maailma (Brideshead Revisited, 1945)

Brittiläisen Evelyn Waughin klassikkoteos Mennyt maailma (Brideshead Revisited) vuodelta 1945 oli minulle rakkautta ensisivulta lähtien. En osaa nimetä kirjasta mitään osaa, josta en olisi pitänyt. Hahmot, miljöö, juoni, kerronta, dialogi - kaikesta pidin tavattoman paljon. Jos et ole lukenut tätä kirjaa etkä halua spoilaantua, varoitan, että spoilereita on tiedossa.

Mennyt maailma kertoo keskiluokkaisen Charles Ryderin rakkaudesta Marchmainin aatelisperheeseen ja heidän kauniiseen kotiinsa, Bridesheadin kartanoon. 1920-luvun alussa Charles vierailee kartanossa ensimmäisen kerran, ja seuraavina vuosina kartano ja sen väki näyttelevät merkittävää osaa Charlesin elämässä. 1940-luvulla sota-aikana Charlesin suhteiden Marchmaineihin jo päätyttyä Charles päätyy upseerina armeijan käytössä olevaan kartanoon jälleen kerran, mikä selittää teoksen alkuperäiskielisen nimen. Mennyt maailma on muuten pöhkö suomenkielinen nimi teokselle. Miksei käynyt Paluu Bridesheadiin, kuten teoksen viimeinen luku kuuluu?

Vaikka Charles on teoksen päähenkilö ja minäkertoja, fokus ei ole hänessä. Charles on nimittäin sivustaseuraaja, jonka kohtaloa määrittää yhteys Marchainien perheeseen. Charlesin elämässä on aikoja, jolloin hän ei ole juurikaan tekemisissä perheen kanssa, mutta silti tämän "oman" elämänkin juuret ovat Bridesheadissa. Charlesista tulee nimittäin arkkitehtuurimaalari, joka tekee tauluja vanhoista rakennuksista, ja ensimmäisen työnsä hän tekee mistäpä muustakaan kuin Bridesheadista. Charlesin elämässä on kauniita ja hyviä asioita, mutta ne kaikki liukenevat pois, ja teoksen lopussa hän toteaa olevansa "koditon, lapseton, keski-ikäinen ja rakkaudeton".

Charles rakastuu kahteen aatelisperheen lapseen, ensin Sebastianiin, ensirakkauteensa tai - kuten Charles asian kuvaa - "edelläkävijään", ja sitten Juliaan. Julian kanssa ollessaan Charles tuumii: "En ollut unohtanut Sebastiania. Hän oli kanssani päivittäin Juliassa; tai pikemminkin Julia oli se, jonka olin tuntenut Sebastianissa noina kaukaisina, idyllisinä päivinä."

Sebastian on upea hahmo, hyväsydäminen ihminen, hauska kaveri, eksentrinen yöeläin ja herkkä sielu. "En rakastaisi ketään, jolla on samanlainen luonne kuin minulla", toteaa Sebastian, mutta vaikeaa on kyllä keksiä ketään hänen kaltaistaan. Kirjan maailmassa kaikki ihmiset pitävät Sebastianista, ja uskon, että kaikki lukijatkin pitävät hänestä. Siksi juuri Sebastianin säälittävä loppu onkin niin surullista luettavaa.

Charles ja Sebastian tutustuvat yliopistossa opiskellessaan. Opiskeluaikaa kuvataan riemastuttavasti, ja se vaikuttaa hämmästyttävän samanlaiselta tähän päivään verrattuna. Riennot, kaverisuhteet, alkoholi, rahahuolet, matkustus, taidekeskustelut... Opiskelijan elämä on yhä samanlaista, vapaata, huoletonta, vastuutonta - elämän parasta aikaa siis!

"Pitäisiköhän meidän ottaa känni joka ilta?" Sebastian kysyi eräänä aamuna.
"Eiköhän."
"Niin minustakin."

"Minä pidän tästä huonosta seurasta ja minusta on mukava ottaa känni lounaalla"; se riitti silloin. Tarvitaanko nyt enemmän?

Vaan mitä tapahtuu opiskeluajan jälkeen? Charles kykenee vastuulliseen elämään, Sebastian ajautuu sivuluisuun. Sebastianin äitipuoli huomauttaa, että Sebastian ja Charles juovat eri tavoin. Sebastianista tuleekin alkoholisti. Alkoholismia ei käsitellä kovin syvällisesti. Agnostikko Charles näkee Sebastianin katolisen perheensä konservatismin uhrina. Muut ajattelevat Sebastianin tuhonneen itse itsensä. Sebastianin näkemystä ei avata, hän vain juo. 

Vaikka päähenkilöt elävät maailmansotien välisen ajan Englannissa herraskaisessa maailmassa, samastuin hahmojen kokemuksiin suuresti. Tunnepuolella teos ei tunnu lainkaan vanhentuneelta, tästä hyvä osoitus ovat esimerkiksi päivällispöydän henkiset taistelut Charlesin ja hänen isänsä välillä. Myös maailmankuvaltaan teos tuntuu tuoreelta. Homoseksuaalisuutta käsitellään avoimesti, ja siihen suhtaudutaan myötämielisesti, mikä yllätti minut, onhan kirja kirjoitettu 1945.

Raili Mikkanen: Runokirje (2005)

Raili Mikkanen on kirjoittanut monia nuortenromaaneja, jotka kertovat jonkun kuuluisan suomalaisnaisen nuoruudesta. Aiemmin keväällä luin Mikkaselta Ida Aalbergista kertovan Teatteriin!-kirjan, ja lisäksi Mikkanen on kirjoittanut ainakin Aino Kallaksesta ja Miina Sillanpäästä. Runokirje on alaotsikkonsa mukaisesti Kertomus nuoresta Katri Valasta.

Katri Vala (1901–1944) on yksi parhaimpia suomalaisia runoilijoita kautta aikojen ja myös oma lempirunoilijani. Runokirjeen sitaatti kuvastaa hyvin Katri Valan runoutta: "Vihdoinkin joku, joka osaa olla omaperäinen, intohimoinen, tyylittelevä, värikäs ja mielikuvituksellinen --." Tähän adjektiivilistaan voisi lisätä monia muita ihailevia sanoja Valan runoutta ylistämään. Lempirunojani Valalta ovat Runon synty ja Maa kuohuu. Varsinkin jälkimmäinen kuvaa täydellisesti Valan runojen elinvoimaa, rohkeutta, elämisen ja nuoruuden hurmaa! Runokirje onkin aivan liian tylsä ja kaino otsikko Katri Valasta kertovaan kirjaan.

Runokirje seuraa Katri Valan, tutummin Katin, elämää hänen opiskeluvuosinaan opettajaseminaarissa ja ensimmäisinä työvuosinaan kansakoulunopettajana. Opiskelut ja leipätyö ovat kuitenkin sivuasioita Katin elämässä – tärkeintä on runous. Kirjan kuvaamana aikana (1921–1925) Kati alkaa saada mainetta runoilijana ja julkaisee ensimmäisen runokokoelmansa. Tie tähtiin ei luonnollisestikaan ole helppo, ja Katin elämää varjostavat muun muassa taloudelliset vaikeudet ja huoli perheestä. Nuoren naisen mieltä pääsevät madaltamaan välillä arkisemmatkin huolet kuten vanhat koltut, mutta nuoruuden ilojakaan ei unohdeta Tulenkantajien juhlissa. Vaikka Katri Vala onkin lempirunoilijani, en tiennyt hänen elämästään aiemmin muuta kuin varhaisen kuoleman tuberkuloosiin. Teoksen suurin ansio onkin runoilijattaren elämästä kertyvä tieto.

Kiitosta annan Runokirjeelle myös ajankuvasta ja Mikkasen lennokkaasta dialogista, joka herättää historialliset henkilöt eloon. Kirjassa esiintyy Katri Valan lisäksi suuri joukko muitakin Tulenkantajat-ryhmän runoilijoita ja muita ajan kynäniekkoja. Parasta on, kun Katri Vala keskustelee runoudesta ystävänsä Olavi Paavolaisen kanssa, joko livenä tai kirjeitse. Runokirjeen lopussa Mikkanen kiittää SKS:n kirjallisuusarkistoa, joten kirjan sisältämät lukuisat kirje- ja arvostelupätkät lienevät alkuperäisiä. Kirjallisuushistoriafriikkiä nämä kirjallisuuspohdinnot toki kiinnostavat, mutta tavallisen nuoren en usko arvostavan turhan pitkiä sitaatteja 1920-luvun kirjallisuuskritiikeistä.

Runokirje ei  muutenkaan romaanina lähde oikein lentoon missään vaiheessa, vaan juoni ja henkilöiden kehitys hautautuvat Mikkasen vyöryttämän tietomäärän alle. Luettuani kaksi Mikkasen teosta olen havainnut, että Mikkasen tyyliin ei todellakaan kuulu vitkuttelu. Runokirjeen juoni etenee niin vikkelää vauhtia, että tilanteisiin ja tunteisiin ei pysähdytä kunnolla. Syntyy lopulta aika pinnallinen kuva runoilija Katri Valasta – jopa kielen tasolla; Mikkasen rempseän proosan ja Valan huikean runokielen välinen ero on valtava. Teos ei selitä Valan runoja ja ehkä hyvä niin. Monet kirjan hahmot ihmettelevät, kuinka maalaismaisemissa asusteleva kansakoulunopettaja kykenee runoilemaan niin aistikkaasti ja ilmaisemaan itseään niin ilmeikkäästi ja omalaatuisesti. Tähän ei löydy Mikkasen teoksesta vastausta, joten Katri Vala jää edelleen mysteeriksi.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi (Il visconte dimezzato, 1952), Paroni puussa (Il barone rampante, 1957), Ritari joka ei ollut olemassa (Il cavaliere inesistente, 1959)

Kuinka voi tulla hulluksi jos on hullu ennestään?
(Italo Calvino: Paroni puussa)

Italialaisnero Italo Calvino julkaisi 1950-luvulla kolme kirjaa, jotka englanninkielisessä maailmassa tunnetaan nimellä Our Ancestors. Trilogian teokset ovat nimeltään Halkaistu varakreivi, Paroni puussa ja Ritari joka ei ollut olemassa. Kirjat ovat itsenäisiä tarinoita, mutta niitä yhdistävät absurdi huumori ja genre: teokset ovat satiirisia aikuisten satuja.

Halkaistu varakreivi ja Ritari joka ei ollut olemassa ovat hyvin samankaltaisia teoksia. Molemmissa tarkastellaan ihmisyyttä erikoisen päähenkilön kautta, ja mukana on roimasti fantasiaa. Halkaistussa varakreivissä varakreivi Medardo di Terralba halkeaa sodassa keskeltä kahtia ja jatkaa elämäänsä kahtena puolikkaana. Toinen osa on sysi-ilkeä sadisti, toinen taas yli-inhimillisen kiltti. Molemmat vetävät överiksi oman luonteensa, toinen pahuuden ja toinen hyvyyden, ja aiheuttavat näin harmia kanssaihmisilleen. Ritari joka ei ollut olemassa kertoo ritari Agilulfista, jonka haarniskan sisällä ei ole mitään, sillä hän ei ole oikeasti olemassa. Agilulf on kuitenkin koko armeijan paras ritari, oikeudentuntoinen, kärsivällinen ja ahkera. Toiset nauravat hänelle, toiset ihailevat häntä.

Paroni puussa kertoo Cosimo di Rondósta, paronin pojasta, joka 12-vuotiaana suuttuu perheelleen, kiipeää puuhun eikä tule enää koskaan alas vaan elää koko elämänsä puissa. Paroni puussa on erikoinen sekin juoneltaan mutta ei kuitenkaan fantastinen, sillä kaikki tämä voisi teoriassa olla totta. Osittain siksi Paroni puussa kohosi kolmikosta suosikikseni, sillä ajatus elämästä puissa vetosi mielikuvitukseeni, olinhan lapsena erinomainen puissa kiipeilijä. Paroni puussa on myös kaksi kertaa Varakreiviä ja Ritaria pidempi kirja, joten huvittavia tarinoita on siten enemmän ja päähenkilöön ehtii kunnolla kiintyä. Hupsuudessaan välillä koskettavankin teoksen lukeminen oli suuri nautinto, ja Paroni puussa on nyt yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani.

Verrattuna trilogian muihin osiin Paroni puussa laajenee faabelista romaaniksi ja sisältää paljon muutakin kuin hullunkurisen, ihmiselle ja yhteiskunnalle lämpimästi naureskelevan tarinan. Kaikki trilogian teokset sijoittuvat historiaan, mutta Paroni puussa on teoksista ainoa, jossa ajankohdalla on aitoa merkitystä juonen kannalta. Paroni puussa kattaa ajan 1760-luvulta 1800-luvun alkuun. Valistusfilosofit, tiedejulkaisut sekä ajan uudet aatteet kuten vapaus ja tasa-arvo näkyvät Cosimon erilaisessa elämässä.

Kaikissa kolmessa teoksessa on muuten harvinaisen herkullisia naishahmoja: miesten sydämillä leikkivä markiisitar, rohkea ritarineito, spitaalisten keskellä asustava yrttimummeli, sotaa fanittava äiti, eläimiä murhaava kotinunna... Pisteet Calvinolle! Eräät kirjallisuudenhistorian hauskimmat naishahmot tepastelevat näiden kolmen kirjan sivuilla. Toki myös miessivuhahmot ovat onnistuneita, kuten kirjoihin rakastuva maantierosvo.

En ollut aiemmin lukenut Calvinoa, mutta nyt lukulistalla ovat monet muutkin hänen klassikkonsa. Suosittelen Calvinoa kaikille hyvien kirjojen ystäville.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Walter Moers: Kapteeni Sinikarhun 13 ½ elämää (Die 13 ½ Leben des Käpt’n Blaubär, 1999)

Walter Moersin Kapteeni Sinikarhun 13 ½ elämää on hyvän ystäväni Tiinan lempikirja. Kerran kun olimme ostoksilla Tokmannissa, löysin kirjan alelaarista viidellä eurolla. Täytyihän se ostaa. Ostohetkestä on kulunut vuosia, ja nyt viimein tartuin Kapteeni Sinikarhuun ja päätin lukea tämän kirjan, jota Tiinan lisäksi monet muutkin kaverini ovat hehkuttaneet. Lähdin reilireissulle Keski-Eurooppaan ja junaan matkaluettavaksi nappasin tämän sinisen kirjan, johon rakastuin heti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Suorastaan odotin junamatkoja, koska tiesin, että pääsen jälleen nauttimaan Sinikarhun hurjista seikkailuista!

Voi mikä ihana, hauska ja jännittävä kirja tämä onkaan! Juoni on yhtenäinen mutta koostuu selkeistä osioista, joita voi nauttia itsenäisesti jälkiruoaksi tai iltapalaksi. Villejä juttuja, hupaisia hahmoja, veikeää sanastoa ja riehakkaita juonenkäänteitä pursuileva teos on silkkaa tarinankerronnan, kielihuvittelun ja valehtelun riemujuhlaa. Juonta tuskin kannattaa avata enempää, antaa sen tulla lukijalle yllätyksenä. Sen voinen kuitenkin sanoa, että lempisanani teoksessa oli yöpöllööttöri, lempihahmoni oli kuilutrolli ja lempitapahtumiani olivat ne, jotka tapahtuivat viime hetkellä.

Jokainen ihminen, jonka tiedän lukeneen Kapteeni Sinikarhun, on puhunut kirjasta ylistävästi. Kerran todistin, kun kaksi kaveriani rupattelivat kirjasta rakastavasti ja kikattivat aivan kuin salakerhon jäsenet. Nyt ymmärrän vihdoinkin, mistä oli kyse, kun liityin itsekin Kapteeni Sinikarhu -kerhoon. Kyllä kannatti ostaa tämä kirja vuosia sitten, sillä nyt voin lukea sen uudestaan milloin haluan.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen, 2009), Punainen kuningatar (The Red Queen, 2010)

Vuosina 1455-1485 Englannissa käytiin aateliston kesken ruusujen sota, jossa Lancasterin ja Yorkin suvut taistelivat Englannin kruunusta. Ruusujen sodan vaiheet ovat todella monimutkaiset, ja historioitsija Philippa Gregory on tehnyt suuren palveluksen Englannin historiasta kiinnostuneille: hän on onnistunut selittämään 30 vuoden poliittisen sekamelskan ymmärrettävästi historiallisissa romaaneissaan Valkoinen kuningatar (The White Queen, 2009) ja Punainen kuningatar (The Red Queen, 2010).

Ruusujen sodan nimitys tulee sukujen tunnuksista, Yorkin valkoisesta ja Lancasterin punaisesta ruususta. Philippa Gregoryn kahdessa romaanissa ruusujen sodasta kerrotaan molempien sukujen näkökulmasta: Valkoisessa kuningattaressa pääosassa on York-kuningas Edvard IV:n vaimo Elisabet Woodville, kun taas Punaisessa kuningattaren pääosassa on Lancaster-suvun perillinen Margaret Beaufort. Teokset tukevat toisiaan etevästi avaamalla kahden toisiaan vihaavan naisen vehkeilyt.

Kumpikin kirja kattaa saman ajanjakson: Elisabetin tarina kerrotaan vuodesta 1464 lähtien, Margaretin tarina alkaa 1453. Molemmat kirjat päättyvät vuoteen 1485, jolloin taistelu ratkeaa ja kruunu päätyy tukevasti erään kuninkaan päähän. Kenen? Älä spoilaannu ja pysy poissa Wikipediasta!

Tämä tosielämän Game of Thrones on täynnä mitä ihmeellisimpiä käänteitä. Gregoryn teosten merkittävin ansio onkin se, että lukija pysyy valtaisassa tapahtuma- ja henkilövyörytyksessä mukana. Towerin prinssien mysteeri on selvästi kiinnostanut Gregorya suuresti, ja molemmissa romaaneissa tapausta jankataan pitkä aika. Vain tämän surullisen tapahtuman kohdalla juoni jäätyy ja Gregorykin ottaa harha-askelia pois historiallisten faktojen parista.

Historiallisissa romaaneissa kirjailijat haluavat usein valistaa lukijaa ja kertoa kaiken tietonsa aikakaudesta. Tätä ei Gregory onneksi tee. Kokenut historiallisten romaanien tehtailija sisällyttää toki mielenkiintoisia 1400-luvun elämästä kertovia yksityiskohtia tekstiinsä, mutta pääpaino on juonessa. Naisten elämästä kerrotaan vain juonta eteenpäin vievät tapahtumat, turhat arjen kuvaukset puuttuvat. Tästä minä tykkään!

Ruusujen sodassa miehet tavoittelivat kruunua, mutta Gregoryn asetelmassa valtataistelu koetaan naisten perspektiivistä. Siksi romaaneissa ei taistelukentillä juuri käydä mutta kirjeissä ja keskusteluissa juonitaan jatkuvasti. Gregoryn mainiot kertojan lahjat takaavat sen, että kirjat eivät pitkästytä, vaikka naisten elämässä ei välillä mitään konkreettista tapahtuisikaan.

Molemmissa romaaneissa on erinomaiset päähenkilöt. Elisabet Woodville ja Margaret Beaufort ovat osittain hyvin samanlaisia hahmoja: molemmat ovat vahvoja, älykkäitä ja kunnianhimoisia naisia. Heidän luonteensa ja kohtalonsa ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Elisabet on rakastava vaimo ja äiti, itsetunnoltaan terve ja muutenkin mukava ihminen. Margaret taasen on tunnekylmä, itsekäs ja neuroottinen - silti pidin hänestäkin ja viihdyin hänen myrkyllisten ajatustensa parissa 400 sivua. Monet sivuhenkilöt on kirjoitettu hieman horjuvasti, mutta Elisabet ja Margaret ovat tosiaankin upeasti henkiin herätettyjä historiallisia henkilöitä.

Philippa Gregoryn Cousins' War -kirjasarjasta on näiden kahden kirjan lisäksi suomennettu yksi teos, Sininen herttuatar (The Lady of the Rivers, 2011), joka kertoo Elisabet Woodvillen äidin vaiheista ennen ruusujen sotaa. Gregory on kirjoittanut myös kolme muuta romaania ruusujen sodan eli "serkussodan" naisista, mutta näitä teoksia ei ole suomennettu. Kirjasarjan pohjalta on tehty myös upea tv-sarja Valkoinen kuningatar vuonna 2013.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Kate Chopin: Herääminen (The Awakening, 1899)

Taas on käsissä 1800-luvulla kirjoitettu kirja, jossa porvarillinen nainen tylsistyy avioelämäänsä. Tältä tuntui, kun aloitin amerikkalaisen Kate Chopinin vuonna 1899 ilmestyneen kirjan, mutta sitten tämä upea romaani Herääminen (The Awakening) vei minut mennessään.

Edna Pontellier elää säätyläisnaisen tyyntä elämää, johon liittyvät kaunis talo, hyvä aviomies, mukavat lapset ja pikkusievä seurustelu samankaltaisten tuttavien kanssa. Meranrantakesälomalla Edna tutustuu erääseen Robertiin ja ihastuu tähän. Syksyllä Robert lähteekin yllättäen Meksikoon ja Edna palaa kaupunkiin perheensä kanssa. Kaikki on kuitenkin muuttunut, eikä Edna voi enää palata vanhoihin uomiin vaan alkaa luovia itselleen uuden suunnan.

Herääminen on hieno symbolistinen nimi: Edna Pontellier tosiaankin herää omaan elämäänsä vasta lähes kolmikymppisenä. Hän hylkää elämässään kaiken sen, mitä pitää tylsänä, lakkaa tottelemasta aviomiestään ja alkaa maalata. Chopin kirjoittaa upeasti Ednan muutoksesta! Sivu sivulta rakastuin teokseen yhä syvemmin, ja päivä päivältä Edna käy rohkeammaksi ja elää uskaliaammin epäsovinnaista elämäänsä.

Teos sisältää tiukkoja sivalluksia aikansa yhteiskunnasta mutta myös oivaltavia huomioita ihmisestä yleensä. Joka toiselta sivulta voisi poimia upean sitaatin, mutta nostan esille nyt vain tämän minua syvästi koskettaneen, juonen kannalta enteellisen pätkän, jossa Edna kertoo visiitistään erityislaatuisen ystävänsä Mademoiselle Reiszin luona: "- - kun lähdin tänään hänen luotaan, hän laittoi kätensä ympärilleni ja tunnusteli lapaluitani kokeillakseen, olivatko siipeni vahvat. Hän sanoi, että linnulla, joka aikoi lentää tavanomaisuuden  ja ennakkoluulojen yläpuolella, oli oltava vahvat siivet."

Valitettavasti romaanin loppu on karvas pettymys. Koko teoksen ajan ihailin raikasta tapaa, jolla päähenkilöä ei paheksuttu vaan ymmärrettiin, tapaa, joka poikkesi niin monesta samasta aiheesta kertovasta romaanista. Ja sitten tuo kurja loppu. Miten surullista - kaikki olikin liian hyvää ollakseen totta. Kun seuraavan kerran luen tämän kirjan, jätän viimeiset pari lukua lukematta. Edna saa olla lintu, joka lentää eikä putoa!

perjantai 6. toukokuuta 2016

Raili Mikkanen: Teatteriin! (1990)

Olin nuorena teatterin ystävänä hyvin kiinnostunut kaimastani Ida Aalbergista (1857-1915), kiistatta Suomen kaikkien aikojen kuuluisimmasta näyttelijästä. Luin hänen elämäkertansa ja yllätyin nuoren neidon rohkeudesta 1800-luvun lopun sääty-Suomessa: 17-vuotias tyttö karkasi Helsinkiin ja liittyi teatteriin! Raili Mikkasen nuortenkirja Teatteriin! (1990) kertoo nuoren Ida Aalbergin elämästä ennen lähtöä teatterin maailmaan.

Teatterikärpänen puraisee runonlausunnassa aina loistanutta Idaa. Pikkuhiljaa idea näyttelijän urasta kypsyy nuoren tytön mielessä, vaikka äidin mielestä teatteri onkin syntiä. Köyhän perheen tyttönä Ida saa kokea monia haasteita elämässään ennen kuin saa mahdollisuuden pyrkiä unelmaansa. Koulut jäävät rahapulan takia kesken, äitiä pitää auttaa kotona, ja rakas hulivili-isäkin herättää välillä myötähäpeää.

Mikkanen onnistuu luomaan historiallisesta hahmosta ehjän ja eläväisen muotokuvan. Mikkasen Ida on sukkela, tunteellinen ja tomera tyttö. Eläydyin vahvasti kaimani teatterirakkauteen ja tylsän elämän tuottamaan tuskaan.

Vaikka kirja on kovin lyhyt, siinä on paljon sisältöä. Kerrotaan, miten vaikeaa köyhän (tyttö)lapsen oli käydä koulua ja miten kapeat tulevaisuuden näkymät köyhällä (tyttö)lapsella olikaan 1800-luvun lopun Suomessa. Paljon on intertekstuaalisuutta sekä namedroppingia aikakauden kuuluisuuksista. Onpa mukana vielä realistista kuvausta perheen sisäisistä, ei niin helpoista ihmissuhteista. Sataan sivuun mahtuu niin paljon! Kaiken kukkuraksi teos on vielä viehättävästi ja viihdyttävästi kirjoitettu.

Raili Mikkasen Teatteriin! on hieno proosallinen ylistys teatterille. Junan kolkkeessa Ida kuuli aivan selvästi sanat: teat-te-riin, teat-te-riin!

torstai 5. toukokuuta 2016

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (Miss Peregrine's Home for Peculiar Children, 2011)

Tim Burtonilta ilmestyy tänä vuonna uusi elokuva nimeltä Miss Peregrine's Home for Peculiar Children. Näin trailerin ja kiinnostuin niin paljon, että päätin lukea kirjan, johon elokuva perustuu: Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille. Hyvä päätös, kirja on mainio!

Amerikkalainen teinipoika Jacob Portman on aina ihaillut puolanjuutalaista isoisäänsä, Portmanin pappaa, joka pakeni nuorena juutalaisvainoja Isoon-Britanniaan, taisteli nuorenamiehenä natseja vastaan ja päätyi toisen maailmansodan jälkeen viettämään loppuelämänsä Amerikkaan. Jacobin oma elämä mullistuu, kun isoisän nuoruusajan mysteerit alkavat pikkuhiljaa avautua ja vetävät Jacobin seikkailuun walesilaiselle saarelle.

Teoksen nimikin jo paljastaa, että Jacobilla on Walesissa vastassaan eriskummallisia olentoja. Minun mielikuvitukseni ei roihahtanut liekkeihin näiden kummien fantasiaotusten takia vaan houkuttelevan kerronnan, isoisää ympäröivän salaperäisyyden ja kevyen historiaflirttailun takia. Kirja päättyy muikeaan cliffhangeriin piikkilanka-aidasta. Mihin Jacob seuraavaksi päätyykään? Harmi, että teoksen kahta jatko-osaa Hollow City ja Library of Souls ei ole suomennettu!

Juoni etenee kirjan alussa raukean verkkaisesti ja salaisuudet paljastuvat hitaasti, mutta kerronta on niin tiheätunnelmaista, että pitkästymisen vaaraa ei ole. Päinvastoin - luin kirjan ahmimalla. Pakollinen toimintaosuus kyllä lähinnä haukotutti, mutta onneksi kirjan loppu oli yllättävä ja kiehtova. Jacob-minäkertoja tosin on hieman epäuskottava: harvalla 16-vuotiaalla on näin laaja yleissivistys. Jos tällaisen seikan unohtaa, voi nauttia kerronnan tarjoamista herkullisista yksityiskohdista.

Vaikka Riggsin teos on juoneltaan hyvin perinteinen fantasiakirja - tavallinen teini saa tietää, ettei olekaan tavallinen - kirjassa on syvyyttä, joka tekee siitä tavallista paremman fantasiakirjan. Jacobin isoisä edustaa toiseutta kaksinkertaisesti: hän on sekä eriskummallinen että juutalainen. Nuoruudessa häntä ovat uhanneet sekä natsit että hirviöt. Portmanin pappa on mahtava hahmo, ja Jacobin suhde isoisään on koskettavaa luettavaa.

Olin jumaloinut isoisää. Hänessä oli jotain sellaista, johon minä halusin uskoa - -. Lapsena Portmanin papan tarinat olivat todistaneet minulle että maailmassa oli jotain ihmeellistä. Vielä senkin jälkeen, kun olin lakannut uskomasta tarinoihin, isoisässä itsessään oli ollut jotain maagista. Että joku oli käynyt läpi kaikki ne kauhut ja nähnyt ihmisen pahuuden suurimmillaan, että jonkun elämä oli mullistunut sillä tavalla raiteiltaan, ja silti tämä joku oli selviytynyt ja pysynyt hyvänä, rohkeana ihmisenä - siinä oli jotain taianomaista.

torstai 28. huhtikuuta 2016

John Williams: Stoner (1965)

Vaikka olin lukenut monesta kirjablogista ylistäviä arvioita John Williamsin Stonerista (1965, suomennettu 2015), yllätyin silti siitä, kuinka vakaasti teos lipui sydämeeni. Jo sivulla 33 olin niin kiintynyt päähenkilöön, että luin vedet silmissä hänen elämänsä käännekohdasta. Lopussa itkin vielä enemmän.

Stoner on riisuttu kertomus Stoner-nimisestä miehestä, jonka elämää värittävät yksinäisyyden, ulkopuolisuuden, luopumisen ja pettymyksen tunteet. Teoksen tunnelma on alakuloinen, harmaa ja hiljainen, ja siksi muutamat onnen hetket vaikuttavatkin lukijaan lujasti. Stoner on totisesti empatiapaukku.

Epäkarismaattisen päähenkilön tylsähkö elämä voisi toisen kirjailijan käsissä aiheuttaa haukotuksia, mutta John Williams saa lukijan rakastamaan päähenkilöä. Teos on ikään kuin muistutus niistä ihmisistä, joiden merkitys läheisille saatikka maailmanhistorialle on täysin yhdentekevä. Heidät unohdetaan - ja silti heidänkin mitättömät tarinansa ovat laulun - tai romaanin - arvoisia.

Yllä on kyyninen näkemys Stonerista. Oikeasti kirja aiheutti minussa aivan muunlaisia tunteita, aitoja ja herkkiä.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Thomas Keneally: Schindlerin lista (Schindler's List, 1982)

Steven Spielbergin upea filmatisointi vuodelta 1993 johdatti minut tämän hienon kirjan luo. Luin Thomas Keneallyn Schindlerin listaa (Schindler's Listi, 1982) pitkään, koska teos vaati aikaa - henkisesti. Teoksen haasteellisuus on sen sisällössä, joka vaati nauttimaan tämän historian mustan liemen hitaasti nieleskellen.

Keneallyn kirja nostaa esiin natsi-Saksan historiasta sivuhenkilön. Tshekkiläissyntyinen sudeettisaksalainen ja natsipuolueen jäsen, liikemies Oskar Schindler muuttaa toisen maailmansodan sytyttyä Saksan valloittamaan Puolaan, Krakovan kaupunkiin ja ostaa siellä emalitehtaan. Saksan alkaessa sortaa Puolan juutalaisia Schindler ottaa tehtaaseensa töihin juutalaisia. Kaupungin muut juutalaiset murhataan heti tai viedään keskitysleireihin kuolemaan, mutta Schindlerin tehtaan juutalaiset ovat turvassa. Näin Oskar Schindler tulee pelastaneeksi yli tuhat juutalaista holokaustin kauhuista.

Schindlerin tehtaasta on nykyään tehty museo, joka kertaa Krakovan juutalaisten historiaa. Kävin museossa nelisen vuotta sitten. Samalla reissulla vierailin myös Auschwitzissä, jossa piipahdetaan myös Keneallyn teoksessa. Holokaustin kauheudet realisoituvat, kun ne saa omin silmin todistaa.

Oskar Schindler on sankari mutta ei mikään kiiltokuvaprinssi. Hän on naisia, viinaa, autoja ja tyylikästä elämää rakastava mies, jolle viranomaisten lahjominen ja muut laittomuudet ovat jokapäiväistä toimintaa. Schindler pelastaa juutalaiset karismalla ja korruptiolla.

Keneally on haastatellut teostaan varten lukuisia henkilöitä, jotka tunsivat Schindlerin. Monen juutalaisen tarina kerrotaan teoksessa. Tapahtumat etenevät kronologisesti, ja monet yksityiskohdat selostetaan tarkasti. Tämä tapa luo teokseen dokumentaarisen tyylin. Vain joskus kertojanääni saa hieman tunteen väriä, tyypillisimmin vihaa ja halveksuntaa natsirikollisia ja kansanmurhaa kohtaan, empatiaa uhreja kohtaan yllättävää kyllä harvemmin. Vaikka kirjan sävy on viileä, teos ei jätä kuitenkaan lukijaansa kylmäksi. Pikemminkin dokumentaarinen tyyli vain alleviivaa sitä, että tämä kaikki kauheus on totta - ja siksi juuri niin järkyttävää. Ei kukaan kirjailija voisi mielikuvituksestaan kaivaa tällaisia tapahtumia.

Vaikka Schindlerin lista kertoo ajasta, jolloin ihminen teki äärimmäistä pahuutta toiselle ihmiselle, kirja on kuitenkin ennen kaikkea kertomus toivosta, lähimmäisenrakkaudesta ja ihmisistä, jotka haluavat auttaa toisiaan. Tarinan lopussa Oskar Schindler saa pelastamiltaan juutalaisilta lahjan, jossa ovat Talmudin sanat: "Se joka pelastaa yhdenkin ihmisen elämän, pelastaa koko maailman."