torstai 28. tammikuuta 2016

Astrid Lindgren: Kerstin ja minä (Kerstin och jag, 1945)

Astrid Lindgrenin Kerstin ja minä -tyttökirjassa (1945) on sama hilpeä henki kuin hänen esikoisteoksessaan Riitta-Maija keventää sydäntään (1944) mutta sisältöä enemmän. Lindgrenin tyttökirjat eivät ole yhtä mullistavan hienoja kuin hänen lastenromaaninsa mutta hyvää – ja eritoten hauskaa – luettavaa nekin.

Kerstin ja Barbro ovat 16-vuotiaat kaksostytöt, jotka ovat kyllästyneet elämäänsä pikkukaupungissa. Onneksi isä päättää ryhtyä maanviljelijäksi sukunsa Lillhamran maatilalle! Näin koko perhe muuttaa maalle. Tomera äiti, idealisti-isä ja hilpeät tytöt muodostavat viehättävän perheen, jonka pienistä arjen kommelluksista kirja kertoo.

Barbro toimii kirjan minäkertojana ja kuvailee tarkasti, kuinka perhe oppii pikkuhiljaa maatalouden alkeita ensimmäisen tilalla vietetyn kevään ja kesän ajan. Vaikeuksia on alussa paljon, mutta elämänilo ei koskaan katoa tältä perheeltä. Kun tytöt tutustuvat paikallisiin maalaispoikiin, alkaa sydämessä lepattaa ja pientä draamaakin tulee elämään. Silti Lindgrenin kerronta pysyy yhtä huvittavana: "--kun vaelsin kotiin hämärissä, oli tie avoin ja tyhjä, tyhjä kuin sydämeni. Menin kellariin ja otin suuren palan kinkkua. Tunsin, että tarvitsin sitä."

Iloiset ja reippaat kaksoset nauttivat maatilan töistä. He ovat hienoja roolimalleja kenelle tahansa nuorelle. Kirja on puolustaa vanhoja periluterilaisia arvoja, työnteon ja perheen tärkeyttä. Äidin sana palauttaa tytöt aina järkiinsä, jos mielessä ovat töiden sijaan esimerkiksi uudet housut. Lindgrenin kuuluisimmat tyttöhahmot kuten Peppi ja Ronja ovat uutta luovia naishahmoja, mutta tyttökirjojen päähenkilöt ovat yllättävän perinteisiä teinityttöjä.

Kirja toimii hyvänä johdatuksena 1940-luvun maatalouteen. Maanviljelijäperheestä kotoisin ollut Lindgren kertoo tarkasti monista eri maatilan töistä. Maaseutu esitetään kirjassa täydellisenä idyllinä, ja niin vain minäkin, kaupunkilaistunut maalaistyttö, aloin taas kaivata takaisin lannanhajuun. Kerstin ja minä on ihanaa ja sydämellistä luettavaa!

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Audrey Magee: Sopimus (The Undertaking, 2013)

Saksalaissotilas Peter Faber menee naimisiin tuntemattoman naisen kanssa, jotta saisi naimaloman ja pääsisi hetkeksi pois toisen maailmansodan itärintamalta. Yllättäen Peter Faber ja vaimo Katharina Spinell rakastuvatkin toisiinsa. Katharinan isän vaikutuksesta Peteristä tulee intohimoinen kansallissosialisti.

Audrey Mageen Sopimuksessa on mielenkiintoinen idea ja kiinnostava juoni, mutta henkilöistä puuttuu imua. Katarinan ja Peterin rakastuminen sekä Peterin natsiutuminen ovat psykologisesti epäuskottavia, sillä niitä ei taustoiteta tarpeeksi.

Kirja kuvaa vuorotellen Peterin sotakokemuksia ja Katharinan elämää kotirintamalla. Katharinan isällä on suhteita natsiylimystöön, ja Katharina saakin elää varsin mukavaa elämää Berliinissä. Mielenkiintoisinta antia on itärintaman sodankäynnin raastava kuvaus. Operaatio Barbarossa ei etenekään niin nopeasti kuin luultiin, ja saksalaissotilaat juuttuvat Neuvostoliiton lumeen. Itse taisteluja kirjassa ei juuri kuvata. Kirjan kiinnostavimmat keskustelut käydään Peterin ja venäläistaustaisen saksalaissotilaan Faustmannin välillä. Ideologiat ja arvot punnitaan näissä väittelyissä.

Sopimus olisi voinut olla huomattavasti parempi kirja. Suurin ongelma on kerronta, joka on aivan liian yksinkertaista makuuni ja hyvin dialogipainotteista. Sopimus on helppoa luettavaa mutta ei juuri muuta. Kirja ei herättänyt minussa muita tunteita kuin ärtymyksen itseäni kohtaan, kun en valinnut parempaa luettavaa junamatkalle.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Aleksandr Pushkin: Jevgeni Onegin (1825-1832)

Aleksandr Pushkinin runomuotoinen kertomus Jevgeni Onegin kertoo nimensä mukaisesti miehestä nimeltä Jevgeni Onegin. Hän on Moskovassa asuva, pinnallista elämää viettävä ja naisten sydämiä murskaava nuorimies. 

Ja jäljitellen viime tapaa
on tukka, puku moitteeton,
kuin Lontoon dandy täys hän on.

Jevgeni Onegin lähtee maaseudulle ja saa siellä kaverikseen toisen nuorenmiehen, Vladimir Lenskin, jonka myötä hän alkaa viettää aikaa paikallisen Larinin perheen kanssa. Lenski on rakastunut perheen Olga-neitoseen, jonka alakuloinen, ulkonäöltään ja puhetavoiltaan vaatimaton sisko Tatjana taasen rakastuu Oneginiin, joka torjuu Tatjanan rakkauden. Onegin tanssii ja juttelee Olgan kanssa juhlissa, joten mustasukkainen Lenskin haastaa kaverinsa kaksintaisteluun, jossa Onegin ampuu Lenskin kuoliaaksi. Näin Onegin on tuhonnut molempien siskosten onnen ja lähtee takaisin kaupunkiin entiseen elämäänsä. Myöhemmin Olga menee naimisiin toisen miehen kanssa, ja Tatjana lähtee kaupunkiin tarkoituksenaan löytää aviomies. Kun Onegin kohtaa Tatjanan Moskovassa, tämä on mennyt naimisiin rikkaan ruhtinaan kanssa ja on aivan muuttunut nainen. Nyt onkin Oneginin vuoro rakastua Tatjanaan, joka taasen torjuu Oneginin rakkauden.

Masentavalla tarinalla on selvä opetuksensa. Opettavainen on myös sävy, jolla kertoja selostaa teoksen tapahtumia ja päähenkilön tekoja. Teoksessa esitellään venäläisen yläluokan elämää 1800-luvun alussa, ja mukana on myös lukuisia kirjallisuusviittauksia.

Pushkinia pidetään tärkeänä venäjän kielen kehittäjänä, ja vaikka en venäjän kieltä taidakaan, voin kuvitella, että Jevgeni Onegin on alkuperäiskielellään taidokas teos. Suomentaja Lauri Kemiläinen on tehnyt melkoisen työn, kun on onnistunut kääräisemään tarinan runomuotoon toisella kielellä. Suomennos on vuodelta 1936, ja kieli on mukavan vanhahtavaa, mikä sopii teoksen tyyliin.

Jevgeni Onegin lienee klassikko, mutta minulle se ei ollut kovin suuri lukunautinto. Pushkinin teoksesta on tehty monia sovituksia, joten teki kuitenkin yleissivistyksen kannalta hyvää selvittää, miten asiat ovat alkuperäisteoksessa.

torstai 21. tammikuuta 2016

Elmer Diktonius: Janne Kuutio (Janne Kubik, 1932)

Tänään luin loppuun parhaan suomalaisen kirjan, jonka olen ikinä lukenut. Kyseessä on vuonna 1932 ruotsiksi ilmestynyt Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio. Harvoin hidastelen kirjan lukemisessa, jotta voisin nauttia kirjasta enemmän, mutta nyt kävi niin. Kirjan luettuani istuin kauan hiljaa ja ihmettelin, miten hienon teoksen olin juuri saanut kokea.

Janne Kuutio on Suomen ensimmäinen modernistinen romaani. Juoni ei ole oleellinen, vaan kirjassa merkittävämpää on kerronta. Kirja sisältää Jannen elämäntarinan epäkronologisessa muodossa sekavina kohtauksina. Kertoja ei turhia selittele, miten Janne on päätynyt mihinkin paikkaan tai asemaan elämässään. Jokaisen luvun lopussa on herkullinen, metatekstuaalinen osio, jossa kirjailija kertoo kirjoitusprosessistaan, luettelee lähdeteoksiaan ja pohdiskelee Jannen elämää. Romaanin viimeisissä sanoissa kirjailija kertoo, kuinka onnellinen on päästessään eroon Jannesta nyt, kun kirja on valmis.

Janne, ihmispolo, kokee monet itsenäisen Suomen ensivuosien suurimmat tapahtumat: hän on mukana sisällissodassa ja toimii pirtutrokarina kieltolain vuosina. Punaisten puolella toiminut mies ryhtyy myöhemmin elämässään lakkorikkuriksi, onpa mukana lapuanliikkeessäkin - tämä kuvaa Jannen ajelehtimista hyvin. Jannen lapsuuden miljöö on Nurmijärven maaseutuidylli, nuorna miesnä hän on töissä satamajätkänä Helsingissä. Osuvasti "Suomalaiseksi tangoksi" nimetyssä luvussa antisankarimme Janne yrittää raiskata naisen ja puukottaa miehen hengiltä. Molemmissa yrityksissään hän tosin epäonnistuu mutta päätyy vankilaan yhtä kaikki. Onko Janne edes oikea henkilö vai pikemminkin masentava allegoria suomalaisuudelle tai aikakaudelleen?

Diktoniuksen pirullinen ja pikimusta huumori vetoaa minuun, samoin rosoinen ja rehevä kielenkäyttö. Kielen vaikuttavuutta lisää se seikka, että Diktonius suomensi itse teoksensa! Diktonius oli poliittiselta kannaltaan vasemmistolainen, minkä huomaa teoksesta selvästi. Vaikka Diktonius suhtautuu kyynisellä huumorilla suurimpaan osaan teoksensa tapahtumista, vakavoituu sävy, kun kerrotaan erään poikarukan kohtalosta sisällissodan jälkeisellä vankileirillä. Sodasta kirjailijalla on selvä näkemys: Sota, tuo hourupäinen imettäjä, joka verisillä rinnoillaan syöttää vain mielipuolia lapsia, huolehtii myös siitä että sadistit saavat himoruokansa. Meidän ei pidä - ei tässäkään tapauksessa - panna tuollaista petoalkeellista epäinhimillisyyttä poliittisten tai muiden toisluokkaisten elukkamaisuuksien tilille; itse sota on pääsyyllinen - murhabasilli, joka myrkyttää tätä planeettaa. Ei koskaan enää sotaa! - ja varsinkin: ei koskaan enää sisällissotaa!

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Maria Gripe: Pappa Pelleriinin tytär (Pappa Pellerins dotter, 1963)

Maria Gripen nuortenkirja Pappa Pelleriinin tytär on liikuttava, pieni tarina 12-vuotiaasta Loellasta. Loella on itsenäinen, erikoinen ja temperamenttinen tyttö, jonka paras ystävä on variksenpelätin nimeltä Pappa Pelleriini.

Kiivas luonne lämmittää, se tuikkaa tuleen suret ja huolet. Tuli ja leimaus - mutta sittenpä se onkin tipotiessään koko kurjuus. Ja on hyvä olla taas.

Loella asuu metsämökissä ja pitää huolta pikkuveljistään, kaksospojista, sillä hänen äitinsä työskentelee merillä. Kun äiti ei palaakaan työmatkaltaan, Loella muuttaa kaupunkiin lastenkotiin ja joutuu eroon rakkaista veljistään sekä variksenpelättimestään. Kaupungissa Loella tuntee itsensä orvoksi.

Kun pieni mustikka on kiinni varressaan metsässä, se on pyöreä ja sininen aivan omalla tavallaan. - - Mutta kun se poimitaan ja on korissa tuhansien muiden joukossa, silloin se ei ole yhtään mitään. Pieni tyttö, joka kompastelee pitkin kaupungin katuja ja tervehtii tuntemattomia, on kuin mustikka korissa.

Loella ei muista eikä tiedä isästään juuri mitään, lähinnä sen, että tämä on lähtenyt matkoihinsa ajat sitten. Ikävissään Loella alkaa kuitenkin kuvitella, millainen isä voisi olla, ja alkaa haaveilla tämän paluusta.

Ruotsalaisen Maria Gripen vuonna 1963 ilmestynyt kirja kertoo koskettavasti ei niin onnellisten tähtien alla syntyneiden lasten kohtaloista. Vaikka Loellan tilanne herättää myötätuntoa, häntä ei silti esitetä kirjassa uhrina. Tärkeä osa kirjaa onkin Loella kasvutarina: kaupunki on testi, josta Loellan täytyy selvitä.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna (Howl's Moving Castle, 1986)

Hayao Miyazakin lumoava Liikkuva linna on yksi suurimpia 2000-luvun animaatiosuosikkejani. Kauan olenkin haaveillut lukevani alkuperäisteoksen, englantilaisen Diana Wynne Jonesin vuonna 1986 ilmestyneen kirjan. Eilen hotkaisinkin kirjan lähes yhdeltä istumalta, sillä kun kerran astui tähän maagiseen maailmaan, janosi lisää, lisää!

Kirjassa parasta on yllättävä, erilainen alku päähenkilön seikkailussa: nuori Sophie-tyttö saa Erämaan noidalta kirouksen ja muuttuu vanhaksi mummeliksi. Hän pakenee perhettään velho Howlin liikkuvaan linnaan ja tutustuu tämän palvelusväkeen ja muihinkin kiehtoviin taikahahmoihin. Jonesin mielikuvitus tuntuu loputtomalta aarrearkulta. Elokuvassa on mukana vain osa Jonesin fantasiamaailman hauskoista elementeistä.

Olin aiemmin lukenut Kirjamaailman blogipostauksen Liikkuvasta linnasta, joten osasin odottaa, että kirjan ja elokuvan juonessa on suuria eroja. Kirjan lukeminen oli siksi jännittävää, kun koko ajan odotin, toteutuvatko elokuvan juonikuviot vai eivät. Jos en olisi nähnyt elokuvaa, olisin saattanut tippua välillä kärryiltä, sillä juoni eteni hurjaa vauhtia eikä asioita turhaa selitelty uudestaan. Virkistävää!

Kumpi siis on parempi, kirja vai elokuva? Jonesin kirja on nuortenkirja, Miyazakin elokuva taas tehty lapsille. Monia asioita on siis käännetty söpömpään suuntaan elokuvassa. Sophien ja Howlin välejä tarkastellaan eri näkökulmista elokuvassa ja kirjassa. Kirja on realistisempi, elokuva romanttisempi. Siksi elokuva voittaa tämän mielipidekisan minun kohdallani. Mutta jos pitää Miyazakin elokuvasta, Jonesin kirja kannattaa ehdottomasti lukea, sillä on ihanaa viettää aikaa elokuvasta rakkaiden hahmojen kanssa kirjan parissa.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Laura Lindstedt: Oneiron (2015)

Laura Lindstedtin Oneiron (2015) on parasta kirjallisuutta moniin vuosiin. On ihanaa, että Finlandia-palkinnon sai tämä erinomainen teos, joka on rehellisesti taidetta ja korkeakulttuuria.

Seitsemän eri-ikäistä ja erilaista naista (Shlomith, Ulrike, Nina, Rosa, Maimuma, Polina, Wlbgis) eri puolilta maailmaa kohtaavat kuolemanjälkeisessä välitilassa. Oneironin ensimmäinen puolisko on kirjan paras osa: naiset keskustelevat ja kertovat elämäntarinansa. Kaikkitietävä kertoja lipuu tyylikkäästi vuorotellen joka naisen mieleen jonkin ulkoisen asian kautta.

Kaikki seitsemän naista syväanalysoidaan. Ihminen riisutaan paljaaksi, konkreettisestikin. Ruumiillisuus on vahvasti läsnä, jopa groteskilla tavalla. Se, että päähenkilöt ovat naisia, ei tarkoita, että kirja kertoisi erityisesti naiseudesta. Kyseessä on ennen kaikkea kysymys ihmisyydestä.

Naisten erilaisten taustojen takia kirjassa on valtavasti eri aiheita, joihin ei yhtä turhauttavaa poikkeusta lukuun ottamatta onneksi liiaksi syvennytä. Tämä ei ole kertomus keskenmenosta, syövästä tai muista sairauksista. Oneiron kertoo kuolemasta, ja kuitenkin teos on enemmänkin kertomus elämästä yleisesti. Teos on yksi, johon sisältyy kaikki. Jotakuta saattaisi haitata huitominen miljoonaan eri suuntaan, mutta minä pidän siitä.

Lindstedt kirjoittaa taidokasta, kokeellista proosaa. Mukana on genremuunnoksia ja epäoleellisia yksityiskohtia, jotka kuvaavat nykyihmisen maailmankuvaa. Hyvä esimerkki taitavasta kerronnasta on luku "Kymmenen syytä miksi Ninasta olisi tullut erinomainen äiti", jossa pysytään listamuodossa ja samalla maalaillaan välitilan tunnelmia ja avataan Ninan mennyttä elämää.

Ensimmäiset 200 sivua ovat suurta kirjallista nautintoa. Sitten seuraa outo, satasivuinen Shlomithin taidetta käsittelevä jakso, jonka merkitystä en ymmärtänyt. Viimeiset sata sivua kääräisee naisten tarinan pakettiin. Olin helppoon loppuun hieman pettynyt. Romaanilla on selkeä loppu, mikä sotii vastaan alun juonettomuutta. En ole vieläkään varma, pidinkö Oneironista. Lukukokemus oli silti vaikuttava, karmaiseva, kiehtova.