torstai 21. tammikuuta 2016

Elmer Diktonius: Janne Kuutio (Janne Kubik, 1932)

Tänään luin loppuun parhaan suomalaisen kirjan, jonka olen ikinä lukenut. Kyseessä on vuonna 1932 ruotsiksi ilmestynyt Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio. Harvoin hidastelen kirjan lukemisessa, jotta voisin nauttia kirjasta enemmän, mutta nyt kävi niin. Kirjan luettuani istuin kauan hiljaa ja ihmettelin, miten hienon teoksen olin juuri saanut kokea.

Janne Kuutio on Suomen ensimmäinen modernistinen romaani. Juoni ei ole oleellinen, vaan kirjassa merkittävämpää on kerronta. Kirja sisältää Jannen elämäntarinan epäkronologisessa muodossa sekavina kohtauksina. Kertoja ei turhia selittele, miten Janne on päätynyt mihinkin paikkaan tai asemaan elämässään. Jokaisen luvun lopussa on herkullinen, metatekstuaalinen osio, jossa kirjailija kertoo kirjoitusprosessistaan, luettelee lähdeteoksiaan ja pohdiskelee Jannen elämää. Romaanin viimeisissä sanoissa kirjailija kertoo, kuinka onnellinen on päästessään eroon Jannesta nyt, kun kirja on valmis.

Janne, ihmispolo, kokee monet itsenäisen Suomen ensivuosien suurimmat tapahtumat: hän on mukana sisällissodassa ja toimii pirtutrokarina kieltolain vuosina. Punaisten puolella toiminut mies ryhtyy myöhemmin elämässään lakkorikkuriksi, onpa mukana lapuanliikkeessäkin - tämä kuvaa Jannen ajelehtimista hyvin. Jannen lapsuuden miljöö on Nurmijärven maaseutuidylli, nuorna miesnä hän on töissä satamajätkänä Helsingissä. Osuvasti "Suomalaiseksi tangoksi" nimetyssä luvussa antisankarimme Janne yrittää raiskata naisen ja puukottaa miehen hengiltä. Molemmissa yrityksissään hän tosin epäonnistuu mutta päätyy vankilaan yhtä kaikki. Onko Janne edes oikea henkilö vai pikemminkin masentava allegoria suomalaisuudelle tai aikakaudelleen?

Diktoniuksen pirullinen ja pikimusta huumori vetoaa minuun, samoin rosoinen ja rehevä kielenkäyttö. Kielen vaikuttavuutta lisää se seikka, että Diktonius suomensi itse teoksensa! Diktonius oli poliittiselta kannaltaan vasemmistolainen, minkä huomaa teoksesta selvästi. Vaikka Diktonius suhtautuu kyynisellä huumorilla suurimpaan osaan teoksensa tapahtumista, vakavoituu sävy, kun kerrotaan erään poikarukan kohtalosta sisällissodan jälkeisellä vankileirillä. Sodasta kirjailijalla on selvä näkemys: Sota, tuo hourupäinen imettäjä, joka verisillä rinnoillaan syöttää vain mielipuolia lapsia, huolehtii myös siitä että sadistit saavat himoruokansa. Meidän ei pidä - ei tässäkään tapauksessa - panna tuollaista petoalkeellista epäinhimillisyyttä poliittisten tai muiden toisluokkaisten elukkamaisuuksien tilille; itse sota on pääsyyllinen - murhabasilli, joka myrkyttää tätä planeettaa. Ei koskaan enää sotaa! - ja varsinkin: ei koskaan enää sisällissotaa!

Ei kommentteja: