keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Laura Lindstedt: Oneiron (2015)

Laura Lindstedtin Oneiron (2015) on parasta kirjallisuutta moniin vuosiin. On ihanaa, että Finlandia-palkinnon sai tämä erinomainen teos, joka on rehellisesti taidetta ja korkeakulttuuria.

Seitsemän eri-ikäistä ja erilaista naista (Shlomith, Ulrike, Nina, Rosa, Maimuma, Polina, Wlbgis) eri puolilta maailmaa kohtaavat kuolemanjälkeisessä välitilassa. Oneironin ensimmäinen puolisko on kirjan paras osa: naiset keskustelevat ja kertovat elämäntarinansa. Kaikkitietävä kertoja lipuu tyylikkäästi vuorotellen joka naisen mieleen jonkin ulkoisen asian kautta.

Kaikki seitsemän naista syväanalysoidaan. Ihminen riisutaan paljaaksi, konkreettisestikin. Ruumiillisuus on vahvasti läsnä, jopa groteskilla tavalla. Se, että päähenkilöt ovat naisia, ei tarkoita, että kirja kertoisi erityisesti naiseudesta. Kyseessä on ennen kaikkea kysymys ihmisyydestä.

Naisten erilaisten taustojen takia kirjassa on valtavasti eri aiheita, joihin ei yhtä turhauttavaa poikkeusta lukuun ottamatta onneksi liiaksi syvennytä. Tämä ei ole kertomus keskenmenosta, syövästä tai muista sairauksista. Oneiron kertoo kuolemasta, ja kuitenkin teos on enemmänkin kertomus elämästä yleisesti. Teos on yksi, johon sisältyy kaikki. Jotakuta saattaisi haitata huitominen miljoonaan eri suuntaan, mutta minä pidän siitä.

Lindstedt kirjoittaa taidokasta, kokeellista proosaa. Mukana on genremuunnoksia ja epäoleellisia yksityiskohtia, jotka kuvaavat nykyihmisen maailmankuvaa. Hyvä esimerkki taitavasta kerronnasta on luku "Kymmenen syytä miksi Ninasta olisi tullut erinomainen äiti", jossa pysytään listamuodossa ja samalla maalaillaan välitilan tunnelmia ja avataan Ninan mennyttä elämää.

Ensimmäiset 200 sivua ovat suurta kirjallista nautintoa. Sitten seuraa outo, satasivuinen Shlomithin taidetta käsittelevä jakso, jonka merkitystä en ymmärtänyt. Viimeiset sata sivua kääräisee naisten tarinan pakettiin. Olin helppoon loppuun hieman pettynyt. Romaanilla on selkeä loppu, mikä sotii vastaan alun juonettomuutta. En ole vieläkään varma, pidinkö Oneironista. Lukukokemus oli silti vaikuttava, karmaiseva, kiehtova.

Ei kommentteja: