keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Lordi Dunsany: Haltiamaan kuninkaantytär (The King of Elfland's Daughter, 1924)

Laulu miekalle ei muistuttanut niitä riimuja, jotka olivat nostattaneet liekit raivoon: noita, joka kirouksin oli kiihottanut tulta, kunnes se ahmaisi suuret tammipölkyt, hyräili nyt sävelmää, kuin kesätuulen henkäystä, joka käy metsän kesyttömistä ja hoitamattomista puutarhoista alas laaksoihin, joita lapset kerran rakastivat ja nyt vain unissaan muistavat; hän lauloi laulua muistoista, jotka häilyvät unohduksen rajamailla ja milloin suovat välähdyksen kauniista vuosista, jostain hohtavasta hetkestä, milloin taas uppoavat nopeasti takaisin unohduksen varjoon ja jättävät mieleen vain hienonhienoja pieniä loistavia jälkiä, joita me niitä hämärästi aavistellessamme kutsumme kaipaukseksi.

Lordi Dunsanyn vanha fantasiaklassikko Haltiamaan kuninkaantytär (The King of Elfland's Daughter, 1924) on kutsunut minua luokseen jo kauan. Kun lopulta astuin Dunsanyn ihmeelliseen, ajattomaan ja viehättävän viattomaan maailmaan, lumouduin. Dunsanyn teksti on täynnä mielikuvituksen hohdetta!

Kirjan kieli on äärimmäisen kaunista. Johanna Vanikainen-Uusitalon taidokas suomennos vuodelta 2007 on silkkaa kielen hurmaa. Teos on täynnä hienoja kielikuvia: Ja vastaus oli hänen toiveilleen kuin raekuuro omenankukille. - - yksisarvinen meni lauman läpi ja pois kuin ruusuntuoksuinen tuulahdus, joka harhautuu laakson puutarhasta kaupungin kaduille läpi liikenteen melun ja on poissa. Säkenöivä kieli luo viileän, hehkuvan tunnelman, joka sulautuu hienosti yhteen sadunhohtoisen tarinan kanssa. Nautin eniten niistä hetkistä, jolloin kerronta pysähtyi ja vuoronsa sai kielellisesti runsas kuvaus.

Haltiamaan kuninkaantytär ei ole erityisen jännittävä ja viihdyttävä tarina, tulvillaan verisiä taisteluita ja muita nykyfantasian piirteitä. Juonen merkitys teoksessa on pieni, ja kirjan puolivälissä tapahtumat suorastaan pysähtyvät, ja lukija jää kellumaan unenomaisesti kielen pyörteisiin. Tarinassa on silti vanhanaikaista viehätystä, ja loppu suorastaan yllätti minut. Kuinka usein sellaista pääsee tapahtumaan kliseitä pursuavassa nykyfantasiassa?

Erlin maan neuvosto janoaa maaha lisää taikuutta, jotta maa vahvistuisi. Niinpä Erlin vanha valtias antaa pojallensa Alvericille taikamiekkansa ja lähettää tämän Haltiamaahan. Haltiamaassa Alveric rakastuu haltiaprinsessa Lirazeliin ja vie tämän mukanaan ihmisten maahan. Pariskunta menee naimisiin ja saa Orion-nimisen pojan. Vaikka Lirazel rakastaa miestään ja poikaansa, hän sopeutuu huonosti ihmisten maahan ja kaipaa kotimaatansa. Lopulta Lirazel palaa haltiakuningasisänsä luokse ja Alveric aloittaa vuosia jatkuvan vaimonsa etsinnän. Vaeltaessaan Alveric harhailee järjen rajamaille kuin kuningas Arthur Graalia etsiessään. Poika Orion viettää tämän ajan lähinnä metsästäen yksisarvisia. Alveric yrittää ensin muuttaa Lirazelin ihmismäisemmäksi, mutta kun Lirazel katoaa, muuttuu Alveric itse haltiamaisemmaksi. Kiehtova rajanveto kahden eri kansan välillä on kirja kantava aihe. Orion polveutuu sekä ihmis- että haltiasuvusta, ja hän käy tätä samaa taistelua mielessään. Löytääkö hajalle jakaantunut perhe vielä toisensa? Voivatko haltia ja ihminen rakastaa toisiaan, voivatko taika ja tavallisuus asua samassa majassa?

Utuisen arvokasta pääkolmikkoa kiinnostavampia hahmoja kirjassa ovat värikkäät sivuhenkilöt. Erlin janosuinen neuvosto istuu simatuoppien ääressä vuodesta toiseen pohtimassa valtakunnan tilaa. Nämä aatokset keskeyttää vain taikauskoa vastustava kristinuskon ääni Päästyri. Päästyrin vastahahmo taasen on noita Ziroonderel, taikuuden kiivashenkinen puolustaja. Ehdoton suosikkini sivuhenkilöistä on kuitenkin peikko Lurulu. Lurulu on kirjan hauskin henkilö ja tuo tarpeellista maanläheisyyttä muuten niin ylevään tarinaan.

"Lähde Haltiamaahan", peikko sanoi.
Tyttö mietti vähän aikaa. Muitakin lapsia oli lähtenyt, ja haltiat lähettivät aina tilalle vaihdokkaan, niin ettei kukaan kaivannut heitä eikä varsinaisesti edes tiennyt asiasta. Hän ajatteli hetken Haltiamaan ihmeitä ja huikeutta ja sitten omaa kotitaloaan.
"E-en", sanoi lapsia.
"Miksi et?" kysyi peikko.
"Äiti teki aamulla hillotortun", sanoi tyttö.

Haltiamaan ja ihmisten maan kohtaamiset järisyttävät Erlin maata, ja vähitellen alkaa Erlin neuvosto alkaa jo katua taikuusinnostustaan. Kun noita Ziroonderelilta anotaan, voisiko taikuus poistua Erlista, vastaa noita: "Liikaa taikuutta? Ikään kuin ei taikuus olisi koko elämän mauste ja ydin, sen koristus ja ihana loisto." Mikä täydellinen ylistys koko fantasiagenrelle!

Vielä jatkaa noita Ziroonderel: "Ennemmin antaisin teille loitsun vettä vastaan, niin että koko maailman olisi jano, kuin antaisin teille loitsun sitä purojen laulua vastaan jonka ilta hentona kuulee kukkulanharjanteen takaa, liian vaimeana valppaiden korvien kuulla, laulua joka kietoutuu uniin ja tarinoi meille joenhenkien sodista ja kadotetuista rakastetuista. Ennemmin antaisin teille loitsun leipää vastaan, niin että koko maailma näkisi nälkää, kuin antaisin teille loitsun vehnän taikaa vastaan joka piileksii heinäkuun kuutamossa kultaisissa notkoissa, joiden läpi lyhkäisinä lämpiminä öinä kulkee niin monia joista ei ihminen mitään tiedä. Laatisin teille loitsuja turvaa ja lohtua, ruokaa, vaatetta ja lämpöä vastaan, ja sen minä teenkin, ennemmin kuin riistän näiltä poloisilta Maan mannuilta taikuuden, joka niille on lämmin viitta Avaruuden kylmyyttä vastaan ja hilpeä kaapu olemattomuuden pilkkaa vastaan."

Ei kommentteja: