torstai 28. huhtikuuta 2016

John Williams: Stoner (1965)

Vaikka olin lukenut monesta kirjablogista ylistäviä arvioita John Williamsin Stonerista (1965, suomennettu 2015), yllätyin silti siitä, kuinka vakaasti teos lipui sydämeeni. Jo sivulla 33 olin niin kiintynyt päähenkilöön, että luin vedet silmissä hänen elämänsä käännekohdasta. Lopussa itkin vielä enemmän.

Stoner on riisuttu kertomus Stoner-nimisestä miehestä, jonka elämää värittävät yksinäisyyden, ulkopuolisuuden, luopumisen ja pettymyksen tunteet. Teoksen tunnelma on alakuloinen, harmaa ja hiljainen, ja siksi muutamat onnen hetket vaikuttavatkin lukijaan lujasti. Stoner on totisesti empatiapaukku.

Epäkarismaattisen päähenkilön tylsähkö elämä voisi toisen kirjailijan käsissä aiheuttaa haukotuksia, mutta John Williams saa lukijan rakastamaan päähenkilöä. Teos on ikään kuin muistutus niistä ihmisistä, joiden merkitys läheisille saatikka maailmanhistorialle on täysin yhdentekevä. Heidät unohdetaan - ja silti heidänkin mitättömät tarinansa ovat laulun - tai romaanin - arvoisia.

Yllä on kyyninen näkemys Stonerista. Oikeasti kirja aiheutti minussa aivan muunlaisia tunteita, aitoja ja herkkiä.

Ei kommentteja: