sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen, 2009), Punainen kuningatar (The Red Queen, 2010)

Vuosina 1455-1485 Englannissa käytiin aateliston kesken ruusujen sota, jossa Lancasterin ja Yorkin suvut taistelivat Englannin kruunusta. Ruusujen sodan vaiheet ovat todella monimutkaiset, ja historioitsija Philippa Gregory on tehnyt suuren palveluksen Englannin historiasta kiinnostuneille: hän on onnistunut selittämään 30 vuoden poliittisen sekamelskan ymmärrettävästi historiallisissa romaaneissaan Valkoinen kuningatar (The White Queen, 2009) ja Punainen kuningatar (The Red Queen, 2010).

Ruusujen sodan nimitys tulee sukujen tunnuksista, Yorkin valkoisesta ja Lancasterin punaisesta ruususta. Philippa Gregoryn kahdessa romaanissa ruusujen sodasta kerrotaan molempien sukujen näkökulmasta: Valkoisessa kuningattaressa pääosassa on York-kuningas Edvard IV:n vaimo Elisabet Woodville, kun taas Punaisessa kuningattaren pääosassa on Lancaster-suvun perillinen Margaret Beaufort. Teokset tukevat toisiaan etevästi avaamalla kahden toisiaan vihaavan naisen vehkeilyt.

Kumpikin kirja kattaa saman ajanjakson: Elisabetin tarina kerrotaan vuodesta 1464 lähtien, Margaretin tarina alkaa 1453. Molemmat kirjat päättyvät vuoteen 1485, jolloin taistelu ratkeaa ja kruunu päätyy tukevasti erään kuninkaan päähän. Kenen? Älä spoilaannu ja pysy poissa Wikipediasta!

Tämä tosielämän Game of Thrones on täynnä mitä ihmeellisimpiä käänteitä. Gregoryn teosten merkittävin ansio onkin se, että lukija pysyy valtaisassa tapahtuma- ja henkilövyörytyksessä mukana. Towerin prinssien mysteeri on selvästi kiinnostanut Gregorya suuresti, ja molemmissa romaaneissa tapausta jankataan pitkä aika. Vain tämän surullisen tapahtuman kohdalla juoni jäätyy ja Gregorykin ottaa harha-askelia pois historiallisten faktojen parista.

Historiallisissa romaaneissa kirjailijat haluavat usein valistaa lukijaa ja kertoa kaiken tietonsa aikakaudesta. Tätä ei Gregory onneksi tee. Kokenut historiallisten romaanien tehtailija sisällyttää toki mielenkiintoisia 1400-luvun elämästä kertovia yksityiskohtia tekstiinsä, mutta pääpaino on juonessa. Naisten elämästä kerrotaan vain juonta eteenpäin vievät tapahtumat, turhat arjen kuvaukset puuttuvat. Tästä minä tykkään!

Ruusujen sodassa miehet tavoittelivat kruunua, mutta Gregoryn asetelmassa valtataistelu koetaan naisten perspektiivistä. Siksi romaaneissa ei taistelukentillä juuri käydä mutta kirjeissä ja keskusteluissa juonitaan jatkuvasti. Gregoryn mainiot kertojan lahjat takaavat sen, että kirjat eivät pitkästytä, vaikka naisten elämässä ei välillä mitään konkreettista tapahtuisikaan.

Molemmissa romaaneissa on erinomaiset päähenkilöt. Elisabet Woodville ja Margaret Beaufort ovat osittain hyvin samanlaisia hahmoja: molemmat ovat vahvoja, älykkäitä ja kunnianhimoisia naisia. Heidän luonteensa ja kohtalonsa ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Elisabet on rakastava vaimo ja äiti, itsetunnoltaan terve ja muutenkin mukava ihminen. Margaret taasen on tunnekylmä, itsekäs ja neuroottinen - silti pidin hänestäkin ja viihdyin hänen myrkyllisten ajatustensa parissa 400 sivua. Monet sivuhenkilöt on kirjoitettu hieman horjuvasti, mutta Elisabet ja Margaret ovat tosiaankin upeasti henkiin herätettyjä historiallisia henkilöitä.

Philippa Gregoryn Cousins' War -kirjasarjasta on näiden kahden kirjan lisäksi suomennettu yksi teos, Sininen herttuatar (The Lady of the Rivers, 2011), joka kertoo Elisabet Woodvillen äidin vaiheista ennen ruusujen sotaa. Gregory on kirjoittanut myös kolme muuta romaania ruusujen sodan eli "serkussodan" naisista, mutta näitä teoksia ei ole suomennettu. Kirjasarjan pohjalta on tehty myös upea tv-sarja Valkoinen kuningatar vuonna 2013.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Kate Chopin: Herääminen (The Awakening, 1899)

Taas on käsissä 1800-luvulla kirjoitettu kirja, jossa porvarillinen nainen tylsistyy avioelämäänsä. Tältä tuntui, kun aloitin amerikkalaisen Kate Chopinin vuonna 1899 ilmestyneen kirjan, mutta sitten tämä upea romaani Herääminen (The Awakening) vei minut mennessään.

Edna Pontellier elää säätyläisnaisen tyyntä elämää, johon liittyvät kaunis talo, hyvä aviomies, mukavat lapset ja pikkusievä seurustelu samankaltaisten tuttavien kanssa. Meranrantakesälomalla Edna tutustuu erääseen Robertiin ja ihastuu tähän. Syksyllä Robert lähteekin yllättäen Meksikoon ja Edna palaa kaupunkiin perheensä kanssa. Kaikki on kuitenkin muuttunut, eikä Edna voi enää palata vanhoihin uomiin vaan alkaa luovia itselleen uuden suunnan.

Herääminen on hieno symbolistinen nimi: Edna Pontellier tosiaankin herää omaan elämäänsä vasta lähes kolmikymppisenä. Hän hylkää elämässään kaiken sen, mitä pitää tylsänä, lakkaa tottelemasta aviomiestään ja alkaa maalata. Chopin kirjoittaa upeasti Ednan muutoksesta! Sivu sivulta rakastuin teokseen yhä syvemmin, ja päivä päivältä Edna käy rohkeammaksi ja elää uskaliaammin epäsovinnaista elämäänsä.

Teos sisältää tiukkoja sivalluksia aikansa yhteiskunnasta mutta myös oivaltavia huomioita ihmisestä yleensä. Joka toiselta sivulta voisi poimia upean sitaatin, mutta nostan esille nyt vain tämän minua syvästi koskettaneen, juonen kannalta enteellisen pätkän, jossa Edna kertoo visiitistään erityislaatuisen ystävänsä Mademoiselle Reiszin luona: "- - kun lähdin tänään hänen luotaan, hän laittoi kätensä ympärilleni ja tunnusteli lapaluitani kokeillakseen, olivatko siipeni vahvat. Hän sanoi, että linnulla, joka aikoi lentää tavanomaisuuden  ja ennakkoluulojen yläpuolella, oli oltava vahvat siivet."

Valitettavasti romaanin loppu on karvas pettymys. Koko teoksen ajan ihailin raikasta tapaa, jolla päähenkilöä ei paheksuttu vaan ymmärrettiin, tapaa, joka poikkesi niin monesta samasta aiheesta kertovasta romaanista. Ja sitten tuo kurja loppu. Miten surullista - kaikki olikin liian hyvää ollakseen totta. Kun seuraavan kerran luen tämän kirjan, jätän viimeiset pari lukua lukematta. Edna saa olla lintu, joka lentää eikä putoa!

perjantai 6. toukokuuta 2016

Raili Mikkanen: Teatteriin! (1990)

Olin nuorena teatterin ystävänä hyvin kiinnostunut kaimastani Ida Aalbergista (1857-1915), kiistatta Suomen kaikkien aikojen kuuluisimmasta näyttelijästä. Luin hänen elämäkertansa ja yllätyin nuoren neidon rohkeudesta 1800-luvun lopun sääty-Suomessa: 17-vuotias tyttö karkasi Helsinkiin ja liittyi teatteriin! Raili Mikkasen nuortenkirja Teatteriin! (1990) kertoo nuoren Ida Aalbergin elämästä ennen lähtöä teatterin maailmaan.

Teatterikärpänen puraisee runonlausunnassa aina loistanutta Idaa. Pikkuhiljaa idea näyttelijän urasta kypsyy nuoren tytön mielessä, vaikka äidin mielestä teatteri onkin syntiä. Köyhän perheen tyttönä Ida saa kokea monia haasteita elämässään ennen kuin saa mahdollisuuden pyrkiä unelmaansa. Koulut jäävät rahapulan takia kesken, äitiä pitää auttaa kotona, ja rakas hulivili-isäkin herättää välillä myötähäpeää.

Mikkanen onnistuu luomaan historiallisesta hahmosta ehjän ja eläväisen muotokuvan. Mikkasen Ida on sukkela, tunteellinen ja tomera tyttö. Eläydyin vahvasti kaimani teatterirakkauteen ja tylsän elämän tuottamaan tuskaan.

Vaikka kirja on kovin lyhyt, siinä on paljon sisältöä. Kerrotaan, miten vaikeaa köyhän (tyttö)lapsen oli käydä koulua ja miten kapeat tulevaisuuden näkymät köyhällä (tyttö)lapsella olikaan 1800-luvun lopun Suomessa. Paljon on intertekstuaalisuutta sekä namedroppingia aikakauden kuuluisuuksista. Onpa mukana vielä realistista kuvausta perheen sisäisistä, ei niin helpoista ihmissuhteista. Sataan sivuun mahtuu niin paljon! Kaiken kukkuraksi teos on vielä viehättävästi ja viihdyttävästi kirjoitettu.

Raili Mikkasen Teatteriin! on hieno proosallinen ylistys teatterille. Junan kolkkeessa Ida kuuli aivan selvästi sanat: teat-te-riin, teat-te-riin!

torstai 5. toukokuuta 2016

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (Miss Peregrine's Home for Peculiar Children, 2011)

Tim Burtonilta ilmestyy tänä vuonna uusi elokuva nimeltä Miss Peregrine's Home for Peculiar Children. Näin trailerin ja kiinnostuin niin paljon, että päätin lukea kirjan, johon elokuva perustuu: Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille. Hyvä päätös, kirja on mainio!

Amerikkalainen teinipoika Jacob Portman on aina ihaillut puolanjuutalaista isoisäänsä, Portmanin pappaa, joka pakeni nuorena juutalaisvainoja Isoon-Britanniaan, taisteli nuorenamiehenä natseja vastaan ja päätyi toisen maailmansodan jälkeen viettämään loppuelämänsä Amerikkaan. Jacobin oma elämä mullistuu, kun isoisän nuoruusajan mysteerit alkavat pikkuhiljaa avautua ja vetävät Jacobin seikkailuun walesilaiselle saarelle.

Teoksen nimikin jo paljastaa, että Jacobilla on Walesissa vastassaan eriskummallisia olentoja. Minun mielikuvitukseni ei roihahtanut liekkeihin näiden kummien fantasiaotusten takia vaan houkuttelevan kerronnan, isoisää ympäröivän salaperäisyyden ja kevyen historiaflirttailun takia. Kirja päättyy muikeaan cliffhangeriin piikkilanka-aidasta. Mihin Jacob seuraavaksi päätyykään? Harmi, että teoksen kahta jatko-osaa Hollow City ja Library of Souls ei ole suomennettu!

Juoni etenee kirjan alussa raukean verkkaisesti ja salaisuudet paljastuvat hitaasti, mutta kerronta on niin tiheätunnelmaista, että pitkästymisen vaaraa ei ole. Päinvastoin - luin kirjan ahmimalla. Pakollinen toimintaosuus kyllä lähinnä haukotutti, mutta onneksi kirjan loppu oli yllättävä ja kiehtova. Jacob-minäkertoja tosin on hieman epäuskottava: harvalla 16-vuotiaalla on näin laaja yleissivistys. Jos tällaisen seikan unohtaa, voi nauttia kerronnan tarjoamista herkullisista yksityiskohdista.

Vaikka Riggsin teos on juoneltaan hyvin perinteinen fantasiakirja - tavallinen teini saa tietää, ettei olekaan tavallinen - kirjassa on syvyyttä, joka tekee siitä tavallista paremman fantasiakirjan. Jacobin isoisä edustaa toiseutta kaksinkertaisesti: hän on sekä eriskummallinen että juutalainen. Nuoruudessa häntä ovat uhanneet sekä natsit että hirviöt. Portmanin pappa on mahtava hahmo, ja Jacobin suhde isoisään on koskettavaa luettavaa.

Olin jumaloinut isoisää. Hänessä oli jotain sellaista, johon minä halusin uskoa - -. Lapsena Portmanin papan tarinat olivat todistaneet minulle että maailmassa oli jotain ihmeellistä. Vielä senkin jälkeen, kun olin lakannut uskomasta tarinoihin, isoisässä itsessään oli ollut jotain maagista. Että joku oli käynyt läpi kaikki ne kauhut ja nähnyt ihmisen pahuuden suurimmillaan, että jonkun elämä oli mullistunut sillä tavalla raiteiltaan, ja silti tämä joku oli selviytynyt ja pysynyt hyvänä, rohkeana ihmisenä - siinä oli jotain taianomaista.