lauantai 30. heinäkuuta 2016

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat (Gods Behaving Badly, 2007)

Jo lapsena rakastuin antiikin Kreikan mytologiaan, ja teini-iässä tuo rakkaus syveni, kun sain käsiini uunituoreen suomennoksen Hesiodoksen Jumalten synty -teoksesta. Yli 2500 vuotta vanha kertomus jumaltaruston kehityksestä ja jokaisen jumalan syntyperistä lumosi minut niin syvästi, että tein Jumalten synnystä proosamuotoisen lyhennelmän, jonka vielä kuvitin jumalten kuvilla Hesiodoksen kuvailujen pohjalta. Myöhemmin luin monia muitakin antiikin Kreikasta kertovia tietokirjoja, mutta Hesiodoksen kirjanen on pysynyt minulle tärkeimpänä lähteenä antiikin Kreikan hurmaavan jumaljoukon mutkikkaisiin sukulaissuhteisiin ja villeihin tempauksiin.

Näistä pähkähulluista ja eeppisistä tarinoista ammentaa brittiläinen Marie Phillips fantasiaromaanissaan Huonosti käyttäytyvät jumalat (Gods Behaving Badly). Phillips sijoittaa kreikkalaiset jumalat 2000-luvun Lontooseen. Entisen Olympoksen asukit asuvat suurkaupungissa incognito ja yrittävät selvitä arjen ongelmista kuten likaisesta kämpästä ja perheriidoista. Kun kuolevainen Alice sotkeutuu kreikkalaisperheen elämään, hän joutuu melkoiseen pyörrytykseen, sillä kuolevaisillehan käy aina huonosti jumalien seurassa. Kuolevaisten kiusaamisen lisäksi juonessa on mukana muitakin tarustosta tuttuja jumalien toimia: suhdesekoiluja, itsekkäitä tekoja, virheiden peittelemistä, taisteluita. Koko juoni lähtee liikkeelle kostosta - mikäpä sen kreikkalaisempaa.

Phillipsin teoksen idea on hauska, joskaan ei omaperäinen. Esimerkiksi Rick Riordanin Percy Jackson -nuortenfantasiasarjassa Olympoksen jumalat asustavat nykypäivän Yhdysvalloissa. Suomessa taasen Johanna Sinisalo on Sankarit-romaanissaan laittanut Kalevalan hahmot elämään nyky-Suomeen. Phillips on kuitenkin onnistunut Riordania paremmin tavoittamaan kreikkalaisjumalien syvimmän olemuksen. 

Phillips on tosiaankin perehtynyt vanhoihin taruihin hyvin ja onnistunut siten päivittämään jumalperheen 2000-luvulle herkullisesti ja oivaltavasti. Viinin jumala Dionysos ylläpitää Bacchanalia-nimistä baaria, seksuaalisuuden jumala Afrodite myy puhelinseksiä, jumalten sanansaattaja Hermes kuskaa kuolleita manalaan moottoripyörällä, ja rakkauden jumala Eros on ryhtynyt kristityksi. Vanhaakin materiaalia on mukana: Apollon muuttaa edelleen naisia puiksi, ja Ares suunnittelee uusia sotia. Vaikka juoni mukailee antiikin tarinoita ja on siten ennalta-arvattava, on Phillips onnistunut asettamaan sekaan muutaman yllättävänkin käänteen. Phillips taustoittaa Olympoksen aikaiset tapahtumat hyvin, jotta tarustoon perehtymätönkin ymmärtää yhteydet, mutta parhaiten kirjasta nauttivat kaltaiseni antiikin Kreikan mytologian fanit.

Parasta kirjassa on huumori. Kirja pitää kiinni nimensä antamasta lupauksesta: jumalat tosiaankin käyttäytyvät todella huonosti, ja näille törkeyksille saa käkättää jatkuvasti. Huonosti käyttäytyvät jumalat on vallattoman hauska ja viihdyttävä kirja!

torstai 14. heinäkuuta 2016

Evelyn Waugh: Mennyt maailma (Brideshead Revisited, 1945)

Brittiläisen Evelyn Waughin klassikkoteos Mennyt maailma (Brideshead Revisited) vuodelta 1945 oli minulle rakkautta ensisivulta lähtien. En osaa nimetä kirjasta mitään osaa, josta en olisi pitänyt. Hahmot, miljöö, juoni, kerronta, dialogi - kaikesta pidin tavattoman paljon. Jos et ole lukenut tätä kirjaa etkä halua spoilaantua, varoitan, että spoilereita on tiedossa.

Mennyt maailma kertoo keskiluokkaisen Charles Ryderin rakkaudesta Marchmainin aatelisperheeseen ja heidän kauniiseen kotiinsa, Bridesheadin kartanoon. 1920-luvun alussa Charles vierailee kartanossa ensimmäisen kerran, ja seuraavina vuosina kartano ja sen väki näyttelevät merkittävää osaa Charlesin elämässä. 1940-luvulla sota-aikana Charlesin suhteiden Marchmaineihin jo päätyttyä Charles päätyy upseerina armeijan käytössä olevaan kartanoon jälleen kerran, mikä selittää teoksen alkuperäiskielisen nimen. Mennyt maailma on muuten pöhkö suomenkielinen nimi teokselle. Miksei käynyt Paluu Bridesheadiin, kuten teoksen viimeinen luku kuuluu?

Vaikka Charles on teoksen päähenkilö ja minäkertoja, fokus ei ole hänessä. Charles on nimittäin sivustaseuraaja, jonka kohtaloa määrittää yhteys Marchainien perheeseen. Charlesin elämässä on aikoja, jolloin hän ei ole juurikaan tekemisissä perheen kanssa, mutta silti tämän "oman" elämänkin juuret ovat Bridesheadissa. Charlesista tulee nimittäin arkkitehtuurimaalari, joka tekee tauluja vanhoista rakennuksista, ja ensimmäisen työnsä hän tekee mistäpä muustakaan kuin Bridesheadista. Charlesin elämässä on kauniita ja hyviä asioita, mutta ne kaikki liukenevat pois, ja teoksen lopussa hän toteaa olevansa "koditon, lapseton, keski-ikäinen ja rakkaudeton".

Charles rakastuu kahteen aatelisperheen lapseen, ensin Sebastianiin, ensirakkauteensa tai - kuten Charles asian kuvaa - "edelläkävijään", ja sitten Juliaan. Julian kanssa ollessaan Charles tuumii: "En ollut unohtanut Sebastiania. Hän oli kanssani päivittäin Juliassa; tai pikemminkin Julia oli se, jonka olin tuntenut Sebastianissa noina kaukaisina, idyllisinä päivinä."

Sebastian on upea hahmo, hyväsydäminen ihminen, hauska kaveri, eksentrinen yöeläin ja herkkä sielu. "En rakastaisi ketään, jolla on samanlainen luonne kuin minulla", toteaa Sebastian, mutta vaikeaa on kyllä keksiä ketään hänen kaltaistaan. Kirjan maailmassa kaikki ihmiset pitävät Sebastianista, ja uskon, että kaikki lukijatkin pitävät hänestä. Siksi juuri Sebastianin säälittävä loppu onkin niin surullista luettavaa.

Charles ja Sebastian tutustuvat yliopistossa opiskellessaan. Opiskeluaikaa kuvataan riemastuttavasti, ja se vaikuttaa hämmästyttävän samanlaiselta tähän päivään verrattuna. Riennot, kaverisuhteet, alkoholi, rahahuolet, matkustus, taidekeskustelut... Opiskelijan elämä on yhä samanlaista, vapaata, huoletonta, vastuutonta - elämän parasta aikaa siis!

"Pitäisiköhän meidän ottaa känni joka ilta?" Sebastian kysyi eräänä aamuna.
"Eiköhän."
"Niin minustakin."

"Minä pidän tästä huonosta seurasta ja minusta on mukava ottaa känni lounaalla"; se riitti silloin. Tarvitaanko nyt enemmän?

Vaan mitä tapahtuu opiskeluajan jälkeen? Charles kykenee vastuulliseen elämään, Sebastian ajautuu sivuluisuun. Sebastianin äitipuoli huomauttaa, että Sebastian ja Charles juovat eri tavoin. Sebastianista tuleekin alkoholisti. Alkoholismia ei käsitellä kovin syvällisesti. Agnostikko Charles näkee Sebastianin katolisen perheensä konservatismin uhrina. Muut ajattelevat Sebastianin tuhonneen itse itsensä. Sebastianin näkemystä ei avata, hän vain juo. 

Vaikka päähenkilöt elävät maailmansotien välisen ajan Englannissa herraskaisessa maailmassa, samastuin hahmojen kokemuksiin suuresti. Tunnepuolella teos ei tunnu lainkaan vanhentuneelta, tästä hyvä osoitus ovat esimerkiksi päivällispöydän henkiset taistelut Charlesin ja hänen isänsä välillä. Myös maailmankuvaltaan teos tuntuu tuoreelta. Homoseksuaalisuutta käsitellään avoimesti, ja siihen suhtaudutaan myötämielisesti, mikä yllätti minut, onhan kirja kirjoitettu 1945.

Raili Mikkanen: Runokirje (2005)

Raili Mikkanen on kirjoittanut monia nuortenromaaneja, jotka kertovat jonkun kuuluisan suomalaisnaisen nuoruudesta. Aiemmin keväällä luin Mikkaselta Ida Aalbergista kertovan Teatteriin!-kirjan, ja lisäksi Mikkanen on kirjoittanut ainakin Aino Kallaksesta ja Miina Sillanpäästä. Runokirje on alaotsikkonsa mukaisesti Kertomus nuoresta Katri Valasta.

Katri Vala (1901–1944) on yksi parhaimpia suomalaisia runoilijoita kautta aikojen ja myös oma lempirunoilijani. Runokirjeen sitaatti kuvastaa hyvin Katri Valan runoutta: "Vihdoinkin joku, joka osaa olla omaperäinen, intohimoinen, tyylittelevä, värikäs ja mielikuvituksellinen --." Tähän adjektiivilistaan voisi lisätä monia muita ihailevia sanoja Valan runoutta ylistämään. Lempirunojani Valalta ovat Runon synty ja Maa kuohuu. Varsinkin jälkimmäinen kuvaa täydellisesti Valan runojen elinvoimaa, rohkeutta, elämisen ja nuoruuden hurmaa! Runokirje onkin aivan liian tylsä ja kaino otsikko Katri Valasta kertovaan kirjaan.

Runokirje seuraa Katri Valan, tutummin Katin, elämää hänen opiskeluvuosinaan opettajaseminaarissa ja ensimmäisinä työvuosinaan kansakoulunopettajana. Opiskelut ja leipätyö ovat kuitenkin sivuasioita Katin elämässä – tärkeintä on runous. Kirjan kuvaamana aikana (1921–1925) Kati alkaa saada mainetta runoilijana ja julkaisee ensimmäisen runokokoelmansa. Tie tähtiin ei luonnollisestikaan ole helppo, ja Katin elämää varjostavat muun muassa taloudelliset vaikeudet ja huoli perheestä. Nuoren naisen mieltä pääsevät madaltamaan välillä arkisemmatkin huolet kuten vanhat koltut, mutta nuoruuden ilojakaan ei unohdeta Tulenkantajien juhlissa. Vaikka Katri Vala onkin lempirunoilijani, en tiennyt hänen elämästään aiemmin muuta kuin varhaisen kuoleman tuberkuloosiin. Teoksen suurin ansio onkin runoilijattaren elämästä kertyvä tieto.

Kiitosta annan Runokirjeelle myös ajankuvasta ja Mikkasen lennokkaasta dialogista, joka herättää historialliset henkilöt eloon. Kirjassa esiintyy Katri Valan lisäksi suuri joukko muitakin Tulenkantajat-ryhmän runoilijoita ja muita ajan kynäniekkoja. Parasta on, kun Katri Vala keskustelee runoudesta ystävänsä Olavi Paavolaisen kanssa, joko livenä tai kirjeitse. Runokirjeen lopussa Mikkanen kiittää SKS:n kirjallisuusarkistoa, joten kirjan sisältämät lukuisat kirje- ja arvostelupätkät lienevät alkuperäisiä. Kirjallisuushistoriafriikkiä nämä kirjallisuuspohdinnot toki kiinnostavat, mutta tavallisen nuoren en usko arvostavan turhan pitkiä sitaatteja 1920-luvun kirjallisuuskritiikeistä.

Runokirje ei  muutenkaan romaanina lähde oikein lentoon missään vaiheessa, vaan juoni ja henkilöiden kehitys hautautuvat Mikkasen vyöryttämän tietomäärän alle. Luettuani kaksi Mikkasen teosta olen havainnut, että Mikkasen tyyliin ei todellakaan kuulu vitkuttelu. Runokirjeen juoni etenee niin vikkelää vauhtia, että tilanteisiin ja tunteisiin ei pysähdytä kunnolla. Syntyy lopulta aika pinnallinen kuva runoilija Katri Valasta – jopa kielen tasolla; Mikkasen rempseän proosan ja Valan huikean runokielen välinen ero on valtava. Teos ei selitä Valan runoja ja ehkä hyvä niin. Monet kirjan hahmot ihmettelevät, kuinka maalaismaisemissa asusteleva kansakoulunopettaja kykenee runoilemaan niin aistikkaasti ja ilmaisemaan itseään niin ilmeikkäästi ja omalaatuisesti. Tähän ei löydy Mikkasen teoksesta vastausta, joten Katri Vala jää edelleen mysteeriksi.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi (Il visconte dimezzato, 1952), Paroni puussa (Il barone rampante, 1957), Ritari joka ei ollut olemassa (Il cavaliere inesistente, 1959)

Kuinka voi tulla hulluksi jos on hullu ennestään?
(Italo Calvino: Paroni puussa)

Italialaisnero Italo Calvino julkaisi 1950-luvulla kolme kirjaa, jotka englanninkielisessä maailmassa tunnetaan nimellä Our Ancestors. Trilogian teokset ovat nimeltään Halkaistu varakreivi, Paroni puussa ja Ritari joka ei ollut olemassa. Kirjat ovat itsenäisiä tarinoita, mutta niitä yhdistävät absurdi huumori ja genre: teokset ovat satiirisia aikuisten satuja.

Halkaistu varakreivi ja Ritari joka ei ollut olemassa ovat hyvin samankaltaisia teoksia. Molemmissa tarkastellaan ihmisyyttä erikoisen päähenkilön kautta, ja mukana on roimasti fantasiaa. Halkaistussa varakreivissä varakreivi Medardo di Terralba halkeaa sodassa keskeltä kahtia ja jatkaa elämäänsä kahtena puolikkaana. Toinen osa on sysi-ilkeä sadisti, toinen taas yli-inhimillisen kiltti. Molemmat vetävät överiksi oman luonteensa, toinen pahuuden ja toinen hyvyyden, ja aiheuttavat näin harmia kanssaihmisilleen. Ritari joka ei ollut olemassa kertoo ritari Agilulfista, jonka haarniskan sisällä ei ole mitään, sillä hän ei ole oikeasti olemassa. Agilulf on kuitenkin koko armeijan paras ritari, oikeudentuntoinen, kärsivällinen ja ahkera. Toiset nauravat hänelle, toiset ihailevat häntä.

Paroni puussa kertoo Cosimo di Rondósta, paronin pojasta, joka 12-vuotiaana suuttuu perheelleen, kiipeää puuhun eikä tule enää koskaan alas vaan elää koko elämänsä puissa. Paroni puussa on erikoinen sekin juoneltaan mutta ei kuitenkaan fantastinen, sillä kaikki tämä voisi teoriassa olla totta. Osittain siksi Paroni puussa kohosi kolmikosta suosikikseni, sillä ajatus elämästä puissa vetosi mielikuvitukseeni, olinhan lapsena erinomainen puissa kiipeilijä. Paroni puussa on myös kaksi kertaa Varakreiviä ja Ritaria pidempi kirja, joten huvittavia tarinoita on siten enemmän ja päähenkilöön ehtii kunnolla kiintyä. Hupsuudessaan välillä koskettavankin teoksen lukeminen oli suuri nautinto, ja Paroni puussa on nyt yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani.

Verrattuna trilogian muihin osiin Paroni puussa laajenee faabelista romaaniksi ja sisältää paljon muutakin kuin hullunkurisen, ihmiselle ja yhteiskunnalle lämpimästi naureskelevan tarinan. Kaikki trilogian teokset sijoittuvat historiaan, mutta Paroni puussa on teoksista ainoa, jossa ajankohdalla on aitoa merkitystä juonen kannalta. Paroni puussa kattaa ajan 1760-luvulta 1800-luvun alkuun. Valistusfilosofit, tiedejulkaisut sekä ajan uudet aatteet kuten vapaus ja tasa-arvo näkyvät Cosimon erilaisessa elämässä.

Kaikissa kolmessa teoksessa on muuten harvinaisen herkullisia naishahmoja: miesten sydämillä leikkivä markiisitar, rohkea ritarineito, spitaalisten keskellä asustava yrttimummeli, sotaa fanittava äiti, eläimiä murhaava kotinunna... Pisteet Calvinolle! Eräät kirjallisuudenhistorian hauskimmat naishahmot tepastelevat näiden kolmen kirjan sivuilla. Toki myös miessivuhahmot ovat onnistuneita, kuten kirjoihin rakastuva maantierosvo.

En ollut aiemmin lukenut Calvinoa, mutta nyt lukulistalla ovat monet muutkin hänen klassikkonsa. Suosittelen Calvinoa kaikille hyvien kirjojen ystäville.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Walter Moers: Kapteeni Sinikarhun 13 ½ elämää (Die 13 ½ Leben des Käpt’n Blaubär, 1999)

Walter Moersin Kapteeni Sinikarhun 13 ½ elämää on hyvän ystäväni Tiinan lempikirja. Kerran kun olimme ostoksilla Tokmannissa, löysin kirjan alelaarista viidellä eurolla. Täytyihän se ostaa. Ostohetkestä on kulunut vuosia, ja nyt viimein tartuin Kapteeni Sinikarhuun ja päätin lukea tämän kirjan, jota Tiinan lisäksi monet muutkin kaverini ovat hehkuttaneet. Lähdin reilireissulle Keski-Eurooppaan ja junaan matkaluettavaksi nappasin tämän sinisen kirjan, johon rakastuin heti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Suorastaan odotin junamatkoja, koska tiesin, että pääsen jälleen nauttimaan Sinikarhun hurjista seikkailuista!

Voi mikä ihana, hauska ja jännittävä kirja tämä onkaan! Juoni on yhtenäinen mutta koostuu selkeistä osioista, joita voi nauttia itsenäisesti jälkiruoaksi tai iltapalaksi. Villejä juttuja, hupaisia hahmoja, veikeää sanastoa ja riehakkaita juonenkäänteitä pursuileva teos on silkkaa tarinankerronnan, kielihuvittelun ja valehtelun riemujuhlaa. Juonta tuskin kannattaa avata enempää, antaa sen tulla lukijalle yllätyksenä. Sen voinen kuitenkin sanoa, että lempisanani teoksessa oli yöpöllööttöri, lempihahmoni oli kuilutrolli ja lempitapahtumiani olivat ne, jotka tapahtuivat viime hetkellä.

Jokainen ihminen, jonka tiedän lukeneen Kapteeni Sinikarhun, on puhunut kirjasta ylistävästi. Kerran todistin, kun kaksi kaveriani rupattelivat kirjasta rakastavasti ja kikattivat aivan kuin salakerhon jäsenet. Nyt ymmärrän vihdoinkin, mistä oli kyse, kun liityin itsekin Kapteeni Sinikarhu -kerhoon. Kyllä kannatti ostaa tämä kirja vuosia sitten, sillä nyt voin lukea sen uudestaan milloin haluan.