torstai 14. heinäkuuta 2016

Raili Mikkanen: Runokirje (2005)

Raili Mikkanen on kirjoittanut monia nuortenromaaneja, jotka kertovat jonkun kuuluisan suomalaisnaisen nuoruudesta. Aiemmin keväällä luin Mikkaselta Ida Aalbergista kertovan Teatteriin!-kirjan, ja lisäksi Mikkanen on kirjoittanut ainakin Aino Kallaksesta ja Miina Sillanpäästä. Runokirje on alaotsikkonsa mukaisesti Kertomus nuoresta Katri Valasta.

Katri Vala (1901–1944) on yksi parhaimpia suomalaisia runoilijoita kautta aikojen ja myös oma lempirunoilijani. Runokirjeen sitaatti kuvastaa hyvin Katri Valan runoutta: "Vihdoinkin joku, joka osaa olla omaperäinen, intohimoinen, tyylittelevä, värikäs ja mielikuvituksellinen --." Tähän adjektiivilistaan voisi lisätä monia muita ihailevia sanoja Valan runoutta ylistämään. Lempirunojani Valalta ovat Runon synty ja Maa kuohuu. Varsinkin jälkimmäinen kuvaa täydellisesti Valan runojen elinvoimaa, rohkeutta, elämisen ja nuoruuden hurmaa! Runokirje onkin aivan liian tylsä ja kaino otsikko Katri Valasta kertovaan kirjaan.

Runokirje seuraa Katri Valan, tutummin Katin, elämää hänen opiskeluvuosinaan opettajaseminaarissa ja ensimmäisinä työvuosinaan kansakoulunopettajana. Opiskelut ja leipätyö ovat kuitenkin sivuasioita Katin elämässä – tärkeintä on runous. Kirjan kuvaamana aikana (1921–1925) Kati alkaa saada mainetta runoilijana ja julkaisee ensimmäisen runokokoelmansa. Tie tähtiin ei luonnollisestikaan ole helppo, ja Katin elämää varjostavat muun muassa taloudelliset vaikeudet ja huoli perheestä. Nuoren naisen mieltä pääsevät madaltamaan välillä arkisemmatkin huolet kuten vanhat koltut, mutta nuoruuden ilojakaan ei unohdeta Tulenkantajien juhlissa. Vaikka Katri Vala onkin lempirunoilijani, en tiennyt hänen elämästään aiemmin muuta kuin varhaisen kuoleman tuberkuloosiin. Teoksen suurin ansio onkin runoilijattaren elämästä kertyvä tieto.

Kiitosta annan Runokirjeelle myös ajankuvasta ja Mikkasen lennokkaasta dialogista, joka herättää historialliset henkilöt eloon. Kirjassa esiintyy Katri Valan lisäksi suuri joukko muitakin Tulenkantajat-ryhmän runoilijoita ja muita ajan kynäniekkoja. Parasta on, kun Katri Vala keskustelee runoudesta ystävänsä Olavi Paavolaisen kanssa, joko livenä tai kirjeitse. Runokirjeen lopussa Mikkanen kiittää SKS:n kirjallisuusarkistoa, joten kirjan sisältämät lukuisat kirje- ja arvostelupätkät lienevät alkuperäisiä. Kirjallisuushistoriafriikkiä nämä kirjallisuuspohdinnot toki kiinnostavat, mutta tavallisen nuoren en usko arvostavan turhan pitkiä sitaatteja 1920-luvun kirjallisuuskritiikeistä.

Runokirje ei  muutenkaan romaanina lähde oikein lentoon missään vaiheessa, vaan juoni ja henkilöiden kehitys hautautuvat Mikkasen vyöryttämän tietomäärän alle. Luettuani kaksi Mikkasen teosta olen havainnut, että Mikkasen tyyliin ei todellakaan kuulu vitkuttelu. Runokirjeen juoni etenee niin vikkelää vauhtia, että tilanteisiin ja tunteisiin ei pysähdytä kunnolla. Syntyy lopulta aika pinnallinen kuva runoilija Katri Valasta – jopa kielen tasolla; Mikkasen rempseän proosan ja Valan huikean runokielen välinen ero on valtava. Teos ei selitä Valan runoja ja ehkä hyvä niin. Monet kirjan hahmot ihmettelevät, kuinka maalaismaisemissa asusteleva kansakoulunopettaja kykenee runoilemaan niin aistikkaasti ja ilmaisemaan itseään niin ilmeikkäästi ja omalaatuisesti. Tähän ei löydy Mikkasen teoksesta vastausta, joten Katri Vala jää edelleen mysteeriksi.

Ei kommentteja: