perjantai 5. elokuuta 2016

J. K. Rowling & John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child (2016)

SPOILERIVAROITUS!
Jos et halua tietää mitään näytelmän juonesta, älä lue tätä tekstiä.
Jos haluat tietää tarinan alkuasetelman, voit lukea tekstin, sillä en paljasta juonesta juuri muuta.

Uusin Harry Potter -teos on ilmestynyt, halleluja! Kyseessä ei ole kuitenkaan romaani vaan näytelmäkäsikirjoitus, jonka näytelmäkirjailija Jack Thorne on kirjoittanut J. K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen ideoiman alkuperäistarinan pohjalta. Näytelmä kantaa nimeä Harry Potter and the Cursed Child. Rowlingin Potter-näytelmästä oli kuhistu jo kauan, mutta kun kuukausia sitten selvisi, että näytelmä olisi jatko-osa Harry Potter -kirjasarjalle, itkin onnesta. Hysteeriseksi iloni muuttui, kun kuulin, että näytelmä julkaistaan myös kirjamuodossa. Siitä lähtien olen odottanut kirjaa innokkaana. Näytelmä sai ensi-iltansa Lontoossa 30.7., kirja ilmestyi Suomessa 31.7., mutta minä sain kirjan käsiini vasta 4.8.! Tuskallinen ja epätoivoinen odotus päättyi eilen ja korvaantui kirjan aiheuttamalla järkytyksellä. Piti nukkua yöunet ja vähän hengitellä ennen kuin kykenin kirjoittamaan Potter-näytelmästä. Harry Potter and the Cursed Child todellakin vaatii sulattelua.

Suurin ero entisiin Potterin pojan seikkailuihin on luonnollisesti muoto. Näytelmässä on mukana vain dialogia ja parenteeseja, Rowlingin hilpeä kerronta puuttuu. Thornen kirjoittama kieli on kuitenkin rowlinginmaista, joten upposin Thornen kirjoittamaan Potter-maailmaan vaivatta.

Näytelmän teksti tuntuu hyvin epänäytelmämäiseltä. Kohtaukset ovat lyhyitä. Miljöitä on hirveä määrä, ja ne vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Taikaelementtejä on mukana runsaasti. Monesti lukiessani ihmettelin, miten kummassa nämä kohtaukset voi toteuttaa näyttämöllä.

Dialogi kalskahtaa välillä liian helpolta - niin paljon sanotaan ääneen sen sijaan, että tunteet jätettäisiin rivien väliin. Lisäksi parenteeseissa kerrotaan usein hahmojen tunteet. Ehkä näin tehdään nykyajan draamassa, mutta ennen vanhaan ei näytelmissä paljastettu hahmojen tunnetiloja vaan jätettiin ne ohjaajan ja näyttelijän päätettäviksi. Teksti kasvaa draamamaisemmaksi loppua kohden. Näytelmän loppupuolella on monia upeita kohtauksia, joissa hahmot vuodattavat tunteitaan dialogissa. Upeaa näyteltävää!

Mutkikas juonikudelma on rakennettu teknisesti hyvin. Jos Potterit on luettu, uskon katsojan pysyvän mukana tiuhatahtisessa näytelmässä, jossa sinkoillaan ajasta ja paikasta toiseen pikavauhtia. Juoni on välillä todella jännittävä jo pelkästään lukiessa, mutta näyttämöllä karmaisevat juonikäänteet nostavat varmasti palan kurkkuun.

Cursed Childin tarina alkaa tismalleen samasta tilanteesta, johon Kuoleman varjelukset päättyy. Harry Potterin ja Ginny Weasleyn toinen lapsi Albus Potter on lähdössä Tylypahkaan ja pohtii, mihin tupaan hän joutuu. Junamatkalla Albus tutustuu Draco Malfoyn poikaan, Scorpius Malfoyhyn, ja pojat ystävystyvät välittömästi. Tylypahkassa Albus päätyy Luihuisen tupaan, ja siten hänestä tulee hylkiö. Luihuisen tuvassa Potter-nimi on taakka, kun taas muiden tupien oppilaat pitävät Albusta takinkääntäjänä. Poikaparka joutuu siis kahden tulen väliin. Scorpius Malfoy ei ole myöskään suosittu oppilas, ja yhdessä nämä bestikset ovat todellinen luuserikaksikko, ja kuten he itseironisesti toteavat, mokaaminen on heidän taitonsa. Albus ja Scorpius ovat ihanat ystävykset, ja rakastuin näihin hahmoihin syvästi.

Harry ei ymmärrä, miten hänen poikansa voi olla niin erilainen kuin Harry itse: Luihuinen, huono huispauksessa, heikohko koulussa, inhoaa Tylypahkaa... Aikuisiällä Voldemortin kukistamisen jälkeen suurta suosiota nautittuaan Harry lienee unohtanut, ettei hänelläkään ollut aina helppoa koulussa. Harry on tässä näytelmässä välillä hieman sokea mutta hyvin inhimillinen painiessaan vanhemmuusongelmien kanssa. Albuksen ja Harryn vaikeaa isä-poikasuhdetta olisi voinut syventää enemmän näytelmän alussa, sillä heidän suhteensa toimii juonen katalysaattorina, ja siksi Albuksen kohtalokas päätös tarinan alussa tuntuu hieman yllättävältä.

Näytelmän juoni perustuu Azkabanin vangista tuttuun ajankääntäjään. Albus ja Scorpius lähtevät pelastamaan Cedric Diggorya muuttamalla mennyttä, minkä jokainen Potterinsa lukenut fani tietää virheeksi, sillä Potter-kirjoissa on kyllä tarkkaan kerrottu, mitkä ovat menneisyyteen sekaantumisen riskit. Azkabanin vanki on inhokki-Potter-kirjani juurikin ajankääntäjän takia, joten useasti kirjan aikana huokailin pettyneenä, miksei Albukselle ja Scorpiukselle voitu kirjoittaa parempaa tarinaa.

Tiedän toki vastauksen siihen, miksi juonessa päädyttiin ajankääntäjään. Menneisyyden sorkkiminen mahdollistaa sen, että näytelmässä voi esiintyä hahmoja, jotka ovat jo kuolleet - tiedossa on siis ikimuistoisia comebackeja ja todellista nostalgiahuurua. Monet hahmot ovat näissä vaihtoehtotodellisuuksissa aivan erilaisia kuin oikeassa tarinassa, joten tämän tempun avulla monien hahmojen kuten Hermionen ja Ronin suhdetta voidaan tarkastella uusista näkökulmista ja syventää upealla tavalla. Toisaalta ajankääntäjäjuoni herättää myös syytöksen laiskuudesta: nyt vain fiilistellään menneitä eikä kehitetä uusia seikkailuja.

Silti näytelmän paras anti on juuri paluu vanhojen hahmojen luokse. Thornen teksti on parhaimmillaan niissä kohtauksissa, joissa kaksi hahmoa ovat juuri riidelleet ja sitten taas sopivat rowlingmaisessa hengessä. Näinä hetkinä lämmin tunne täytti sydämeni. Luvassa on myös jäätäviä paljastuksia menneestä ja tulevasta sekä monia wtf-hetkiä. Noina hetkinä taasen kiljuin "eeeeeeeiiiiiiiiii" ja luulin päätyneenä fanfiction-sivustolle.

En vieläkään osaa sanoa, onko Harry Potter and the Cursed Child hyvä vai ei, enkä ole edes varma, kannattaako vannoutuneen Potter-fanin lukea tämä teos. Tämän blogitekstin kirjoitettuani kirjan aiheuttama järkytys on kuitenkin vaihtumassa onnen tunteeseen: oli ihanaa päästä lukemaan taas Harry Potteria!

Ei kommentteja: