maanantai 10. lokakuuta 2016

Dan Brown: Inferno (2013)

Uusin Dan Brown -filmi tulee elokuviin perjantaina, joten päätin lukea alkuperäisteoksen, Infernon, Dan Brownin neljännen Robert Langdon -romaanin. Olen lukenut aiemmin kaksi ensimmäistä taidehistorioitsija-symbologi Robert Langdonin seikkailuista kertovaa kirjaa, Enkelit ja demonit ja Da Vinci -koodin, ja pitänyt molemmista kovasti. Kolmas Langdon-romaani Kadonnut symboli odottaa vielä sopivaa lukuhetkeä - tosin olen ymmärtänyt, että se on romaaninelikosta heikoin, mistä merkkinä lienee myös se, että Kadonnut symboli on ainoa Langdon-tarina, josta ei ole tehty elokuvaversiota.

Robert Langdon on yksi kaikkien aikojen lempihahmojani kirjallisuudessa, ja Brownin mainio hahmo pääsee jälleen loistamaan taidoillaan Infernossa. Taas kerran ratkotaan mysteeriä taidehistorian merkkiteosten ja symbolien avulla. Infernossa tarinan katalysaattorina on Danten Jumalainen näytelmä, yksi kirjallisuuden historian merkittävimmistä teoksista. Tällä kertaa Brownin juonisopassa sekoitetaan taidehistoriaa ja kirjallisuutta salamurhaajiin ja kansainvälisiin organisaatioihin. Lisätään vielä ylikansoittumispohdintoja ja bioase ja lopuksi liemi hämmennetään epäuskottavilla yhteensattumilla. Tuloksena on laskelmoitua viihdettä à la Brown. Herkullista!

Oli toisaalta mukavaa ja toisaalta tuskallista palata Brownin pariin. Vanhat ongelmat (lukujen nolot cliffhanger-loput, holtiton kursiivin käyttö, naiivi ja stereotyyppinen henkilökuvaus) ovat mukana Infernossakin. Toisaalta Brownin vahvuudet (taidehistorian ja actionin omaperäinen yhdistelmä, kiihtyvätahtinen kerronta, epäluotettavat kertojat) pelastavat paljon. 

Brown on oivallinen jännityskirjailija kaltaiselleni jänishousulle, joka ei verisistä nykytrillereistä välitä. Brownin teos on leppoisaa luettavaa: ihmiset käyttäytyvät kohteliaasti toisiaan kohtaan, ja vaikka maailma pitäisi pelastaa, Robert Langdonilla on aikaa tarkastella palatsin arkkitehtuuria tai muistella Harvardin luennoilla kertomiaan kaskuja. Parhaimmillaan kirja onkin silloin, kun Robert Langdon pääsee vauhtiin - siis ajattelemaan! Langdon selvittää tiensä tiukastakin tilanteesta erinomaisella muistillaan ja syvällä yleissivistyksellään. Brown mässäilee kiehtovilla taideanekdooteilla, ja Infernoa lukiessa oppii uusia asioita - kuten karanteeni-sanan etymologiaa.

Yksi Langdon-romaanien lisämausteita on liikuskelu Euroopan mahtipaikoissa. Infernossa kuljetaan renessanssitaiteen mekassa Firenzessä sekä turistien rakastamassa Venetsiassa. Firenze on sattumoisin lempikaupunkini Italiassa, ja Venetsiassakin olen käynyt, joten tutut maamerkit kulkevat mielessäni kirjaa lukiessa. Brownin runsaassa kuvailussa turistikohteet, Danten säkeet ja maalaustaiteen ja arkkitehtuurin mestariteokset heräävät eloot. Inferno on jälleen kerran Brownilta ensiluokkainen, popularisoitu matka Euroopan taiteeseen ja historiaan.