tiistai 29. marraskuuta 2016

Paulo Coelho: Vakooja (A Espia, 2016)

Ensimmäisen maailmansodan aikana teloitettu Mata Hari on maailmanhistorian kuuluisin vakooja, mystinen historiallinen hahmo. Paulo Coelhon Vakooja kertoo Mata Harista, joka odottaa ranskalaisessa vankilassa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa ja kertoo elämäntarinansa. Hollantilaissyntyisen Mata Harin tie johtaa Pariisiin, jossa hän nousee maineeseen eksoottisena tanssijana ja dekadenttina kaunottarena.

Olen lukenut Paulo Coelholta aiemmin huippusuositun Alkemistin enkä pitänyt kirjasta lainkaan. Coelhon uusimman romaanin aihe oli niin mielenkiintoinen, että uskaltauduin taasen tarttua Coelhon romaaniin. Romaanin alku on lupaava, mutta pian selviää, että kirja on ehtaa Coelhoa: metaforiin hukkuvaa kieltä ja kuvottavaa elämänfilosofiointia.

Mikä yhdistää Coelhon kirjoja ja Facebookia? Molemmissa on tarjolla teennäisiä mietelauseita, joita lukemalla voi kokea olevansa "syvällinen". Tässä muutama herkkupala: "Kukat opettavat meille, että mikään ei ole pysyvää - -." "Korkeimmatkin puut kasvavat samanlaisista pienistä siemenistä."  "Vain rakkaus voi antaa merkityksen sille, millä ei ole mitään merkitystä." Tällaisissa kohdissa melkein yökkäilin. Ja näitähän kohtia riittää! Lähes joka sivulle päätyy irvokkaita coelholaisaforismeja tai vähintäänkin kuvainnollista kieltä, jossa muun muassa "tarinani oli valunut kyynelinä silmistäni".

Juoni kulkee epätasaisesti: jotkin elämän vaiheet referoidaan lyhyesti tai suorastaan ohitetaan, välillä taasen pysähdytään johonkin ah niin syvämietteiseen keskusteluun. Lukija on tyhmä, ja hänelle pitää selittää kaikki auki: "Ripittäydyin tuon miehen edessä, joka ei ollut minulle lainkaan läheinen. Juuri siksi saatoin puhua niin avoimesti." Lukijan ei missään nimessä pidä vaivautua itse pohdiskelemaan päähenkilön elämän vaiheiden merkitystä, sillä minäkertojalla on valmis analyysi: "Ajattelin ensin vajonneeni mustan kuilun pohjalle, missä lopulta hyväksyisin sen että en ollut lainkaan sellainen kuin luulin. Äkkiä kuitenkin ymmärsin, että kohdatessani omat haavani ja arpeni tunsin olevani voimakkaampi." 

Paulo Coelhon Vakooja on hukattu mahdollisuus. Kiehtovasta historiallisesta henkilöstä olisi mielellään lukenut kunnollisen romaanin, ei tällaista epäaitoa sitaattikokoelmaa. Onneksi Vakooja on lyhyt kirja, ja siten epämiellyttävä lukokokemus on pian ohi.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Helen Fielding: Bridget Jones - vauvapäiväkirja (Bridget Jones's Baby: The Diaries, 2016)

Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjat on kanonisoitu sinkkukirjallisuuden klassikoiksi jo ajat sitten. Kaksi ensimmäistä brittiläisen ikisinkun seikkailuista kertovaa hömppäromaania (Bridget Jones - elämäni sinkkuna ja Bridget Jones - elämä jatkuu) julkaistiin 1990-luvun lopussa, ja 2000-luvun alussa niistä tehtiin myös hyvät elokuvaversiot, joissa Renée Zellweger tekee täydellisen roolisuorituksen Bridgetinä, rinnallansa kilpakosijat Mark Darcy (Colin Firth) ja Daniel Cleaver (Hugh Grant). Kunnollinen mutta epäsosiaalinen Mark eli Mr. Darcy on Bridgetin tosirakkaus, mutta yhä uudelleen Bridget päätyy Danielin, epäluotettavan naistenmiehen, seuraan.

Vuonna 2013 julkaistiin kolmas Bridget-romaani Bridget Jones - Mad About the Boy fanien yllätykseksi (ja pettymykseksi). Kolmannessa romaanissa Mark Darcy on kuollut ja Bridget on leskirouva ja kahden lapsen yksinhuoltaja. Syksy 2016 toi taas uutta Bridgetin kuvioihin: uusi, hauska elokuva ilmestyi syyskuussa, ja lokakuussa putkahti ulos neljäs romaani Bridget Jones - vauvapäiväkirja! Elokuva ja kirja kertovat, kuinka Bridgetistä tulee äiti. Sehän ei Bridget Jonesin tyyliin menekään tavanomaisella tavalla: vauvalla on nimittäin kaksi isäehdokasta.

Elokuvassa Bridgetin vauvan mahdollisia isiä ovat Mark Darcy (tietenkin) ja uusi mies, vaan kirjassapa toinen isäkandidaatti onkin Daniel Cleaver (tietenkin). Muutoin kirja noudattaa elokuvan juonta muutamia pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Wikipedia kertoo, että Hugh Grant ei pitänyt kolmannen elokuvan käsikirjoituksesta ja jättäytyi siksi pois elokuvasta. On hyvä, että kirjassa tarina kulkee kuitenkin Fieldingin alkuperäisen idean mukaisesti. Se, että elokuvaa ja kirja poikkeavat toisistaan, ei ole Bridget Jones -faneille uutta.

Bridget Jones - vauvapäiväkirja on heikko romaani, jossa parasta on Bridgetin rakkaus syntymättömään lapseensa. Ikuista rakkautta Mark Darcyyn ei selitellä, minkä takia lukija ei erityisemmin edes toivo näiden kahden päätyvän yhteen. Liero-Danielia kohtaan Bridgetillä ei onneksi ole enää helliä tunteita, vaikka Danielista nähdään jopa yksi vilaus ihmisyyttä kusipäisyyden takaa. Ystävät ovat edelleen tärkeä osa Bridgetin elämää, mutta osaavatko he tukea Bridgetiä? Isä sentään uskoo Bridgetiin, mutta äitiä kauhistuttavat kahdelle miehelle lasta odottavan tyttären temput. Töissäkin menee huonosti. Kun kaikki muut ihmissuhteet menevät sekaisin, yksinäinen Bridget käpertyy kotiin vauvamahansa kanssa. Hetken ajan Bridget aikoo jo pärjätä yksin, mutta sitten miehet tekevät comebackin elämään.

En ole vuosiin lukenut chick litiä, joten ilakoiva kerronta ja huutomerkkejä viljelevä dialogi tuntuivat vierailta ja halvoilta. Bridget Jones - vauvapäiväkirja ei ollut todellakaan mikään lukunautinto, vaikka olikin mielenkiintoista tietää, mitä vanhalle kirjatutulle kuuluu.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi (2016)

Minna Rytisalon Lempi on ollut yksi tämän vuoden kovimmin kohkattuja kirjoja, ja olenkin lukenut Lempistä monia ihastuneita blogiarvioita (muun muassa tämän Kannesta kanteen -blogin viehättävän kirjoituksen). Ehkäpä siksi petyinkin Lempiin, joka ei ollut mielestäni ylistysten arvoinen romaani vaan vaivainen proosaraakile.

Rytisalon kaunis kieli ja hyvin toteutetut kertojanäänet saavat minultakin kiitosta, mutta romaanin rakenne ja juoni tökkivät pahasti. Lempi sijoittuu sodan aikaiseen Lappiin ja kertoo Lempi-nimisestä naisesta kolmen läheisen ihmisen - aviomies Viljamin, aputyttö Ellin ja kaksoissisko Siskon - näkökulmasta. Ensin Viljami kertoo palvovasta rakkaudestaan ja kaihostaan vaimoaan kohtaan, sitten Elli vuodattaa vihansa emäntäänsä kohtaan, ja lopuksi Sisko muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan siskonsa kanssa.

Rakenne on mielenkiintoinen mutta pudottaa kyytistä täysin Viljamin ja Ellin, sillä nyt emme saa tietää, miten he kokevat romaanin loppupuolella paljastuvat, merkittävät tapahtumat. Viljamin osuus on romaanin kaunopuheisin osio, upeasti kirjoitettu mutta turhan toisteinen, ja Ellin jakso onkin virkistävää vaihtelua Viljamin jälkeen. Sisko jää etäiseksi hahmoksi, ja hänen romanssinsa saksalaissotilaan kanssa on ylimääräistä täytettä romaaniin eikä liity mitenkään päätarinaan eli Viljamin ja Lempin sodan erottamaan rakkauteen ja Lempin ja Ellin väliseen köökkikiistaan.

Lempi on juoneltaan yhdistelmä Puhdistusta ja Kätilöä mutta ei tavoita sisarteostensa syvyyttä vaikeiden aiheiden käsittelyssä vaan jää pintaraapaisuksi.

Joseph Conrad: Pimeyden sydän (Heart of Darkness, 1902)

Joseph Conradin romaani Pimeyden sydän (Heart of Darkness, 1902) tunnettaneen nykyään parhaiten siitä, että sen pohjalta teki Francis Ford Coppolan elokuvansa Ilmestyskirja. Nyt (Acopalypse Now, 1979). Conradin teos sijoittuu imperialismin aikaiseen Afrikkaan, Coppolan teos taasen Vietnamin sotaan.

Conradin teoksessa brittimerimies Marlow kertoo tovereilleen laivamatkastaan Kurtz-nimisen norsunluukauppiaan luo. Coppolan teoksessa päähenkilö on Williard-niminen amerikkalaissotilas. Kummassakin teoksessa päähenkilön tehtävä on pysäyttää Kurtz, josta on tullut taakka - Conradilla kauppaseuralle, Coppolalla Yhdysvaltain armeijalle. Kirjan ja elokuvan side on löyhä. Kahta teosta yhdistävät vain pitkä ja piinallinen laivamatka jokea pitkin Kurtzin luo, hiipivä tunnelma sekä itse Kurtz.

Kurtz on mystinen hahmo, joka on mennyt päästään sekaisin ja pystyttänyt keskelle viidakkoa itseään palvovan kulttiuskonnon. Kurtz on omalla alallaan taidokas mies ja myös taiteisiin taipuvainen - häntä kuvaillaankin kirjassa yleisneroksi. Päähenkilö Marlow on alusta lähtien Kurtzista suuresti kiinnostunut, ja hänen mielenkiintonsa tarttuu myös lukijaan. Kun jokilaiva pikkuhiljaa lähestyy Kurtzia, kasvaa odotus, ja lopulta Kurtzin ja Marlow'n kohtaaminen onkin suorastaan mykistävän jännittävä. Kiihtymys lopahtaa kuitenkin pian, ja mielen viilentää pettymys. Tässäkö koko kirja? Samanlainen tunne tulee myös Coppolan elokuvasta, jossa Kurtzin ja Williardin kohtaaminen on vielä vaikuttavampi. Marlon Brandon roolityö Kurtzina onkin yksi elokuvahistorian hienoimpia. Aina kun kirjassa kerrottiin Kurtzista, näin mielessäni Brandon kärsimystä heijastelevat kasvot - ja tietenkin kuulin hänen äänensä.

Se mies oli minulle ääni. - - hänen kaikista lahjoistaan huomattavin, se jolla tuntui olevan todellista vaikutusta, oli hänen puhetaitonsa, hänen sanansa - ilmaisun lahja, tuo hämmentävä ja valaiseva, ylevä ja alhainen, joka väräjöi valoa tai tulvii petollisena virtana sankimman pimeyden sydämestä.

Luin Conradin kirjaa Coppolan teokseen jatkuvasti vertaillen. Näistä kahdesta taideteoksesta voiton vie jälkimmäinen. Conradin Pimeyden sydän on hieno romaani, mutta Coppolan Ilmestyskirja. Nyt on todellinen elokuvataiteen mestariteos.

maanantai 14. marraskuuta 2016

J. K. Rowling: Harry Potter -kirjat

J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjat ovat kaikkien aikojen lempikirjojani. Tässä blogikirjoituksessa avaan suhdettani Potter-kirjoihin. Spoilereita on tiedossa.


Pääsarja

Kuten monet muutkin ikäiseni kasvoin Harry Potter -kirjojen kanssa. Aloin lukea Hartsa Pottereita vuonna 2001. Aloitin hassusti toisesta kirjasta enkä ensin lämmennyt Potterin pojan touhuille. Myöhemmin aloitin kirjasarjan alusta – ja rakastuin. Olin nyt löytänyt lempikirjani, näillä mennään hautaan asti.

Rowling julkaisi ensimmäiset neljä Potter-kirjaa Viisasten kivi, Salaisuuksien kammio, Azkabanin vanki ja Liekehtivä pikari vuosina 1997–2000. Sitten alkoi monen vuoden tuskainen odotus. Vuodet 2001–2003 olivat kaltaiselleni Potter-fanaatikolle intohimoisen fanituksen aikaa. Luin ensimmäiset neljä kirjaa lähes kymmenen kertaa noiden vuosien aikana ja perustin Harry Potter -nettisivut. Kolme viimeistä kirjaa Feeniksen kilta, Puoliverinen prinssi ja Kuoleman varjelukset ilmestyivät kahden vuoden välein vuosina 2003–2007. Harryn tarina sai hyvän päätöksen.

Tänä syksynä pikaluin kaikki Potter-sarjan seitsemän osaa ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien. Pikalukemisella tarkoitan sitä, että skippasin kirjoista kaikki inhokkikohtani (kuten parisuhdesekoilut ja päätrion väliset riidat). Oli todella upeaa syventyä Harryn tarinaan. Olin unohtanut paljon asioita (kuten sen, että Kalkaros osaa lentää!). Moni asia aukesi minulle nyt aikuisiällä syvällisemmin kuin aiemmin. Tarvitseeko sanoakaan, että vuodatin runsaasti kyyneliä kirjoja lukiessani, välillä suorastaan paruin!

VK on upea lastenkirja. Aivan ensimmäiset sivut kerrotaan jästeistä jästeimmän Vernon Dursleyn näkökulmasta, ja pikkuhiljaa velhomaailma alkaa avautua lukijalle. Kerronta on lämmintä ja humoristista, taattua Rowlingia siis. Minua jaksaa ihmetyttää, miten Rowling on osannut suunnitella tarinansa pienetkin yksityiskohdat niin prikulleen. Vuoden 1997 kirjassa Dedalus Diggle juhlii Harrya holtittomasti, ja vuoden 2007 kirjassa Dedalus Diggle johdattaa Dursleyt turvapaikkaan. Käsittämätöntä! Tällä lukukerralla kiinnitin paljon huomiota Dracoon ja Kalkarokseen. Draco oli ensimmäisissä kirjoissa harmillisen ilkeä lapsi. Kalkaroskin on ikuinen ilkimys, mutta hänen kommenttinsa Harrysta naurattivat minua silti suuresti. Jo ensimmäisessä kirjassa tulevat esille Harryn sankaruus ja valmius taistella Voldemortia vastaan. Yksi kirjasarjan rakkaimpia piirteitä ovat Harryn ja Dumbledoren keskustelut. VK:ssa 11-vuotiaan Harryn ja ikivanhan Dumbledoren kohtaaminen sairaalasiivessä on hieno prologi tuleviin syvällisiin keskusteluihin.

SK oli lapsena lempi-Potterini ja edelleen mainio kirja. Dobby on Harryn ohella kirjasarjan suosikkihahmoni, ja hänen ensiesiintymisensä SK:ssa on minulle rakas muisto. Hauskimmillaan Dobby on kuitenkin LP:ssa ja koskettavimmillaan tietenkin KV:ssa. Toinen erinomainen hahmo SK:ssa on rakastettavan hirvittävä Gilderoy Lockhart. Harryn bestiksistä Ron on pääosassa SK:ssa, sillä Hermiona viettää paljon aikaa matami Pomfreyn potilaana. Minulle Potter-kirjoissa tärkeintä on itse pääjuoni, Harry Potterin taistelu lordi Voldemortia vastaan. SK:ssa Harryn ja Tom Valedron yhteys alkaa kääriytyä auki kiehtovalla tavalla. Jaana Kapari-Jatan nerokas käännös "Tom Lomen Valedro - Ma olen Voldemort" jaksaa yhä ilahduttaa minua.

AV on inhokki-Potterini, sillä siinä ei ole Voldemortia eikä juuri Dumbledoreakaan. Harryn oppi-isäksi pyrkii Lupin, ja onkin harmi, että tulevissa kirjoissa Lupin lähes kaikkoaa Harryn elämästä. Onneksi Harry saa tilalle Siriuksen, ja heidän suhteensa on kuvattu kauniisti LP:ssa ja FK:ssa.

LP:sta lähtien kirjasarja synkkenee. Voldemort on yhä vahvemmin läsnä Harryn mielessä. Kirjan lopussa koittaa yksi kirjasarjan lempihetkeni, eeppinen hautausmaakohtaus. Tästä lähtien Potter-kirjojen lopussa Harry saa todistaa kuolemantapauksen. Harrylla on niin rankkaa. LP:n kauneimpana hetkenä rouva Weasley ottaa Harryn lämpimään syleilyynsä ja Harry saa itkeä turvaisesti hänen halauksessaan. LP:n loppu on myös hieno silta FK:n juoneen, ministeriön totuudesta kieltäytymiseen ja killan paluuseen.

FK on lempi-Potterini. Rowling työntää Harryn pahaan murrosikään ja synkentää kirjasarjan maailmankuvaa rutkasti. Harryn tarinassa on oleellista se, että hän selviää kaikista koitoksista ystäviensä Ronin ja Hermionen avulla. Kaikista Potter-kirjoista FK:ssa Harry on eniten yksin, kun aikuiset eivät osaa auttaa häntä ja ystävätkään eivät aivan ymmärrä Harryn tuskia. FK:n lempikohtauksiani ovat Harryn raivarit: ensin kirjan alussa Ronille ja Hermionelle ja sitten kirjan lopussa ansaitusti Dumbledorelle.  FK:ssa on hurjasti uusia paikkoja ja hahmoja. Inhokkejani ovat Pimento ja Ruaah, lemppareitani taasen Luna ja Bellatrix. Kalkaroksen hahmo syvenee kirjassa hienosti.

PP on rauhallinen tyven ennen loppusotaa. Taikamaailma elää Voldemortin pelossa, mutta Tylypahkassa on sangen rauhallista. Samoin kuin Kalkaroksen hahmo sai uutta väriä ja näkökulmaa FK:ssa, niin myös Dracon hahmo muuttuu syvällisemmäksi PP:ssa. Havahduin siihen, että Harryssa ja Dracossa on paljon samaa traagisuutta ja että he olisivat voineet olla hyviä ystäviä keskenään. Harryn ja Dumbledoren herkulliset hirnyrkkikeskustelut ovat kirjan parasta antia. PP:n loppu on kaikista Potter-kirjoista minulle koskettavin.

KV:ssa tapahtuu valtavasti kaikenlaista lyhyessä ajassa, kun Harry, Ron ja Hermione viuhtovat sinne tänne hirnyrkkijahdissa. KV:ssa Rowling sitoo kaikki juonenpätkät nerokkaasti yhteen ja osoittautuu, että aiempien kirjojen pienimmilläkin yksityiskohdilla on ollut juonessa merkitys. Dumbledoren menneisyyttä raotetaan mielenkiintoisesti. Dumbledoren kuolema PP:ssa ja se, että Harryn suuri sankari ei olekaan täydellinen ihminen, ovat oleellinen osa Harryn henkistä kasvua. Harryn lapsuus oli vaikea, nuoruus rankka, ja aivan liian nuorena eli vasta 17-vuotiaana Harrysta tulee aikuinen, kun koko velhomaailman kohtalo painaa hänen harteillaan. Kiehtovimpia hetkiä KV:ssa ovat vierailu Godrickin notkossa ja Malfoyn kartanon tapahtumat. Tylypahkan taistelu on vaikuttava – siellä kaiken tosiaan täytyykin päättyä. KV:n loppu –Kalkaroksen salaisuuden selviäminen, Harryn ymmärrys ja uhraus – on erinomaisen kaunis, surullinen ja vapauttava. Harry on Dumbledoren sanoin "rohkea, rohkea mies". Harry on sankari, Harry on ihana, rakastan Harrya.


Oheiskirjaset

J. K. Rowling on kirjoittanut alkuperäisen seitsikon lisäksi kolme muuta Potter-kirjaa: Huispaus kautta aikojen ja Ihmeotukset ja niiden olinpaikat vuonna 2001 sekä Siuntio Silosäkeen tarinat vuonna 2009. Jostain syystä en ole näitä kirjoja lukenut aiemmin mutta tänä syksynä päätin korjata virheen ja jatkaa Potter-maratoniani näillä ohukaisilla kirjasilla.

Huispaus­ kautta aikojen antaa lisätietoa huispauksen historiasta ja eri joukkueista. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat sisältää tarkan luettelon erilaisista taikaotuksista. Huispauskirja ja ihmeotuskirja ovat todisteita siitä, miten syvällisesti Rowling on rakentanut taikamaailmansa. Osa kirjoissa olevista pikkudetaljeista (kuten vain noidista koostuva huispausjoukkue ja purevat hutsut) esiintyy myös pääsarjan teoksissa. Suurin osa kirjojen tiedoista oli kuitenkin minulle uutta. Molemmissa kirjoissa on Albus Dumbledoren viehättävä, ilkikurinen esipuhe. Kirjat ovat myös osoitus Rowlingin kielellisestä muuntautumiskyvystä: varsinkin ihmeotusopas on välillä uskottavan puisevaa tietokirjatekstiä.

Kolmas kirja näyttää jälleen kerran Rowlingin kertojanlahjat, tällä kertaa satujen parissa. Siuntio Silosäkeen tarinat koostuu viidestä sadusta sekä niiden kommentaareista, jotka on kirjoittanut Dumbledore. Sadut ovat viehättäviä, mutta Dumbledoren humoristiset huomautukset ovat kirjasen parasta antia.


Näytelmä

Elokuussa ilmestynyt Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmä on jatko-osa Harryn tarinalle. J. K. Rowling on ollut luomassa alkuperäistarinaa yhdessä näytelmän ohjaajan John Tiffanyn ja käsikirjoittajan Jack Thornen kanssa. Jack Thorne on kirjoittanut näytelmän, ja suomentaja on tietenkin Jaana Kapari-Jatta. Luin kirjan elokuussa kahdesti englanniksi ja nyt marraskuussa suomeksi. Elokuussa kirjoitin kirjasta pitkän pätkän (lue lisää täällä), ja nyt seuraa lisää analyysia sekä SPOILEREITA. Ensiaatokseni kirjasta olivat hyvin ristiriitaiset, mutta nyt kolmannella lukukerralla mielipiteeni kirjasta muuttui positiivisemmaksi; järkytys ja pettymys laantuivat, ja aloin jopa melkein lämmetä näytelmän juonelle.

Näytelmä alkaa samasta hetkestä, johon tarina jäi KK:n epilogissa: Harry ja Ginny Potterin poika Albus lähtee Tylypahkaan, hyvästelee perheensä ja pelkää joutuvansa Luhuisen tupaan. Junassa hän tutustuu Scorpiukseen, Draco Malfoyn poikaan. Heti näytelmän kolmannessa kohtauksessa Albus aloittaa perheestään erkanemisensa, sillä hän jää junassa juttelemaan Scorpiuksen kanssa, kun Rose-serkku, Ron Weasleyn ja Hermione Granger-Weasleyn tytär, lähtee etsimään parempia kavereita. Muutkin Potter-Granger-Weasley-jengin lapset (Albuksen sisarukset James ja Lily ja Rosen veli Hugo) mainitaan teoksessa, mutta heidän roolinsa näytelmässä on harmillisen pieni.

Albuksen ja Scorpiuksen ystävyys on sydäntälämmittävää ja aitoa. Heidän ensimmäinen kohtaamisensa Tylypahkan junassa vertautuu Harryn ja Ronin ensikohtaamiseen, ja molemmissa ovat tärkeässä osassa karkit (mikä on aika koomista, sillä Harry on joutunut sokerilakkoon näytelmässä). Albuksen ja Scorpiuksen tutustumiskohtaus on kohtalon käänteiden ja ristiriitojen värittämää, täynnä tunnetta ja salaisia ajatuksia - oivallisesti kirjoitettua näytelmäkirjallisuutta siis.

Albus saapuu Tylypahkaan ja päätyy Luihuisen tupaan. Hänen ainoaksi ystäväkseen jää Scorpius, sillä kaikki muut oppilaat, sekä rohkelikot että luihuiset, karsastavat häntä. Albus on Tylypahkassa pahasti koulukiusattu. Kiusaajat nimittävät häntä "luihuiseksi surkiksi". Huonosti koulussa pärjäävä Albus kiemurtelee itsesäälissä ja kuvailee itseään "Harry Potterin kelvottomaksi pojaksi". Albukselle kehittyy pahoja itsetunto-ongelmia, ja hänen on vaikea identifioitua luihuis-Potteriksi, kahden tulen väliin. Kouluvuosien aikana Albus päätyy siihen tulkintaan, että hänen ongelmansa ovat lähtöisin isästä: "En minä valinnut häntä isäkseni."

Näytelmän alkupuolella kuullaan taikajuomatunnilla dialogin pätkä, joka kuvastaa hyvin Albuksen näkemystä elämästään ja enteilee tämän hirveää päätöstä, joka polkaisee juonen käyntiin ja melkein tuhoaa koko taikamaailman. Scorpius kysyy taikajuoman ainesosista: "Mikä meidän täytyy vaihtaa?" Albus vastaa kohtalokkaasti: "Kaikki."

Neljäntenä kouluvuonnaan Albus kuulee, kuinka Amos Diggory pyytää Harrya pelastamaan poikansa Cedric Diggoryn hengen ajankääntäjän avulla. Harry ei suostu, mutta Albus sen sijaan päättää pelastaa Cedricin, ja Scorpius lähtee mukaan aikamatkalle. Amos Diggoryn parikymppinen veljentytär Delfi auttaa teinipoikia. Ensimmäisellä lukukerralla ihmettelin, miksi Defin kaltainen aikuinen ihminen laittaa lapset vaaraan, ja yllätyin aivan täysin, kun näytelmän lopulla selviää, että Delfi onkin Voldemortin tytär ja haluaa toteuttaa ennustuksen pimeyden lordin paluusta ja tarvitsee siihen Albusta ja ajankääntäjää. Näytelmän juoni on oudosti rakennettu: 3/4:n jälkeen ajankääntäjäsekoilu on saatu hallintaan ja lukija jo ihmettelee, mitäs nyt – ja sitten Delfin todellinen luonne ja henkilöllisyys selviää ja alkaa loppurämistely.

Vieläkin ärsyttää tuo pöljä ajankääntäjäjuoni! Jos näytelmän tarkoituksena on käsitellä Harryn ja Albuksen vaikeaa suhdetta, olisi kai jonkinlaisen muunkin pääjuonen voinut näytelmään keksiä. Kyynisesti ajateltuna ajankääntäjäjuoni on tehty, jotta voidaan nostalgisoida menneitä ja mässäillä Voldemort-pelolla, mutta on ajankääntäjäjuonella näytelmässä syvällinenkin puolensa: se laittaa henkilöt pohdiskelemaan valintojaan. Parhaiten tämä näkyy Ronin ja Hermionen kohdalla. Rinnakkaistulevaisuuksissa he eivät ole pariskunta, mutta kipinöitä heidän välillään on yhä. Vasta näytelmän myötä hyväksyin lopullisesti Ronin ja Hermionen pariskuntana. He ovat näytelmässä aivan ihania ja kuin vastarakastuneita! Harrylla ja Ginnylla on isompia ongelmia käsiteltävänä.

Ajankääntäjäjuonen lisäksi tyhmiltä ja turhilta tuntuivat myös ensin Harryn lapsuuden unet; olisihan Voldemort-uhan nousun voinut muutenkin toteuttaa. Kolmannella lukukerralla unien merkitys avautui: unet, joissa Dursleyt kiusaavat Harrya, muistuttavat katsojaa Harryn kurjasta lapsuudesta, ja siten Harry ja Albus rinnastetaan toisiinsa. Aikuisen Harryn ja lapsi-Harryn välinen kuilu on silmiinpistävä. Menestynyt ja glorifioitu keski-ikäinen Harry on unohtanut, millaista on olla erilainen, eikä hän siksi kykene ymmärtämään poikaansa Albusta. Näytelmän loppupuolella oleva Harryn ja taulu-Dumbledoren keskustelu viittaa, että Harry on lähellä toistaa Dumbledoren virheitä Albuksen kanssa. Näytelmän lopussa Albus ja Harry jälleen lähentyvät. Albus huomaa näytelmän lopussa muistuttavansa isäänsä yllättävänkin paljon, mutta lukija huomaa tämän yhtäläisyyden paljon aiemmin: nimittäin kun Albus tekee harkitsemattoman valinnan rynnätä seikkailuun pelastamaan ihminen – ring a bell, anyone? Harrykin teki nuorena typeriä asioita, mutta ne pohjustettiin lukijalle paremmin. Albuksen päätös näyttäytyy yksinomaan pöhkönä, ja siksi koko näytelmän juoni on huteralla pohjalla. Olen katkera myös siitä, että Albus ei saanut omaa seikkailuaan vaan joutuu palaamaan isänsä menneeseen.

Elokuussa olin hyvin kriittinen näytelmän dialogia ja parenteeseja kohtaan, mutta nyt marraskuussa aloin jo pitää niistäkin. Vasta omalla äidinkielellä ymmärtää Thornen taidokkaasti rakennetun dialogin pinnanalaiset väreet. Fanit järkyttyivät elokuussa, kun näytelmässä ei ollutkaan Rowlingin kerrontaa, joka tekee HP-kirjoista niin nautittavaa luettavaa. Sitä minäkin kaipaan yhä, mutta Thorne on onneksi saanut dialogiinsa rowlingmaisia sävyjä. Thornen yllättävän runsaat parenteesitkin maistuvat paremmilta kolmannen lukukerran jälkeen. Silti näytelmässä on vielä jotain hyvin epänäytelmämäistä: liikaa välipysäkkejä, lyhyitä kohtauksia jonkin asian selvittämiseen.

Yksi näytelmän vahvimpia puolia ovat hahmot, ja kuten kunnon näytelmässä myös Kirotussa lapsessa hahmojen luonteet ja aatokset tulevat esiin dialogissa. Tästä hyvä esimerkki on Scorpius. Kun Albus halaa Scorpiusta, Scorpius kommentoi: "Ookoo. Terve. Ööm. Ollaanko me halattu ennen? Halataanko me?" Ja kun Albus vetää Scorpiuksen mukaan seikkailuun, Scorpius toteaa: "Jaaha, nyt ollaan junan katolla, mennään lujaa, on pelottavaa, tähän asti mahtavaa, tuntuu että olen oppinut paljon itsestäni, jotain sinusta, mutta -" Albuksen nörttikamu Scorpius on ihana uusi hahmo. Ystävyksiä yhdistävät vaikea isäsuhde, kuiva huumori ja itseironia. Albuksen ja Scorpiuksen keskustelut ovat viihdyttävää luettavaa.

Elokuussa luin monia blogikirjoituksia ja muita vuodatuksia näytelmästä, ja yksi ärsytyksen aihe toistui niissä: Harryn arkikipu palaa, virhe! Löysin toisenkin virheen: McGarmiwa on edelleen Tylypahkan rehtori vuonna 2020, vaikka Rowling on sanonut McGarmiwan eläköityneen vuonna 2017. Epäuskottavaa on myös Albuksen taikataitojen parantuminen lyhyessä ajassa, mutta näytelmän puitteissa se täytyy hyväksyä. On näytelmässä toki jotain todella siistiäkin: Hermione on taikaministeri! Tämän lukiessaan varmasti jokainen Pottu-fani hymisee onnellisena: niinhän sen kuuluukin olla!

Harryn arkikivun ja Voldemort-unien takia taikaministeri Hermione ja taikalainvartijaosaston päällikkö Harry pitävät tiedotustilaisuuksia vanhoille kiltalaisille ja muille liittolaisille pimeän uhkasta, josta esimerkkinä ovat muun muassa jättiläisten liikehdinnät Euroopassa. Näissä tiedotustilaisuuksissa paljastuu Dracosta uusi puoli: tasa-arvon kannattaja! Draco vastustaa ennakkoluuloja pimeän otuksia kohtaan, koska hän ymmärtää sorrettuja, kun taas voittajat Hermione ja Harry suhtautuvat ennakkoluuloisesti pimeän otuksiin. Mainio historiallinen piikki. Dracosta saadaan nähdä muitakin uusia puolia. Yksi näytelmän eeppisimpiä kohtauksia on Dracon ja Harryn taistelu ja erityisesti sen jälkilöylykeskustelu. Draco paljastaa kadehtineensa kouluvuosina Harrya tämän ystävien takia. Dracon lähtökohta elämään ei ollut paras mahdollinen, ja Draco paljastaakin: "Enimmäkseen halusin vain olla onnellinen."

Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmästä voi olla monta mieltä, mutta yksi asia on varmaa: sen myötä saa taas palata Rowlingin taikamaailmaan – ei voi olla mitään parempaa!