maanantai 14. marraskuuta 2016

J. K. Rowling: Harry Potter -kirjat

J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjat ovat kaikkien aikojen lempikirjojani. Tässä blogikirjoituksessa avaan suhdettani Potter-kirjoihin. Spoilereita on tiedossa.


Pääsarja

Kuten monet muutkin ikäiseni kasvoin Harry Potter -kirjojen kanssa. Aloin lukea Hartsa Pottereita vuonna 2001. Aloitin hassusti toisesta kirjasta enkä ensin lämmennyt Potterin pojan touhuille. Myöhemmin aloitin kirjasarjan alusta – ja rakastuin. Olin nyt löytänyt lempikirjani, näillä mennään hautaan asti.

Rowling julkaisi ensimmäiset neljä Potter-kirjaa Viisasten kivi, Salaisuuksien kammio, Azkabanin vanki ja Liekehtivä pikari vuosina 1997–2000. Sitten alkoi monen vuoden tuskainen odotus. Vuodet 2001–2003 olivat kaltaiselleni Potter-fanaatikolle intohimoisen fanituksen aikaa. Luin ensimmäiset neljä kirjaa lähes kymmenen kertaa noiden vuosien aikana ja perustin Harry Potter -nettisivut. Kolme viimeistä kirjaa Feeniksen kilta, Puoliverinen prinssi ja Kuoleman varjelukset ilmestyivät kahden vuoden välein vuosina 2003–2007. Harryn tarina sai hyvän päätöksen.

Tänä syksynä pikaluin kaikki Potter-sarjan seitsemän osaa ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien. Pikalukemisella tarkoitan sitä, että skippasin kirjoista kaikki inhokkikohtani (kuten parisuhdesekoilut ja päätrion väliset riidat). Oli todella upeaa syventyä Harryn tarinaan. Olin unohtanut paljon asioita (kuten sen, että Kalkaros osaa lentää!). Moni asia aukesi minulle nyt aikuisiällä syvällisemmin kuin aiemmin. Tarvitseeko sanoakaan, että vuodatin runsaasti kyyneliä kirjoja lukiessani, välillä suorastaan paruin!

VK on upea lastenkirja. Aivan ensimmäiset sivut kerrotaan jästeistä jästeimmän Vernon Dursleyn näkökulmasta, ja pikkuhiljaa velhomaailma alkaa avautua lukijalle. Kerronta on lämmintä ja humoristista, taattua Rowlingia siis. Minua jaksaa ihmetyttää, miten Rowling on osannut suunnitella tarinansa pienetkin yksityiskohdat niin prikulleen. Vuoden 1997 kirjassa Dedalus Diggle juhlii Harrya holtittomasti, ja vuoden 2007 kirjassa Dedalus Diggle johdattaa Dursleyt turvapaikkaan. Käsittämätöntä! Tällä lukukerralla kiinnitin paljon huomiota Dracoon ja Kalkarokseen. Draco oli ensimmäisissä kirjoissa harmillisen ilkeä lapsi. Kalkaroskin on ikuinen ilkimys, mutta hänen kommenttinsa Harrysta naurattivat minua silti suuresti. Jo ensimmäisessä kirjassa tulevat esille Harryn sankaruus ja valmius taistella Voldemortia vastaan. Yksi kirjasarjan rakkaimpia piirteitä ovat Harryn ja Dumbledoren keskustelut. VK:ssa 11-vuotiaan Harryn ja ikivanhan Dumbledoren kohtaaminen sairaalasiivessä on hieno prologi tuleviin syvällisiin keskusteluihin.

SK oli lapsena lempi-Potterini ja edelleen mainio kirja. Dobby on Harryn ohella kirjasarjan suosikkihahmoni, ja hänen ensiesiintymisensä SK:ssa on minulle rakas muisto. Hauskimmillaan Dobby on kuitenkin LP:ssa ja koskettavimmillaan tietenkin KV:ssa. Toinen erinomainen hahmo SK:ssa on rakastettavan hirvittävä Gilderoy Lockhart. Harryn bestiksistä Ron on pääosassa SK:ssa, sillä Hermiona viettää paljon aikaa matami Pomfreyn potilaana. Minulle Potter-kirjoissa tärkeintä on itse pääjuoni, Harry Potterin taistelu lordi Voldemortia vastaan. SK:ssa Harryn ja Tom Valedron yhteys alkaa kääriytyä auki kiehtovalla tavalla. Jaana Kapari-Jatan nerokas käännös "Tom Lomen Valedro - Ma olen Voldemort" jaksaa yhä ilahduttaa minua.

AV on inhokki-Potterini, sillä siinä ei ole Voldemortia eikä juuri Dumbledoreakaan. Harryn oppi-isäksi pyrkii Lupin, ja onkin harmi, että tulevissa kirjoissa Lupin lähes kaikkoaa Harryn elämästä. Onneksi Harry saa tilalle Siriuksen, ja heidän suhteensa on kuvattu kauniisti LP:ssa ja FK:ssa.

LP:sta lähtien kirjasarja synkkenee. Voldemort on yhä vahvemmin läsnä Harryn mielessä. Kirjan lopussa koittaa yksi kirjasarjan lempihetkeni, eeppinen hautausmaakohtaus. Tästä lähtien Potter-kirjojen lopussa Harry saa todistaa kuolemantapauksen. Harrylla on niin rankkaa. LP:n kauneimpana hetkenä rouva Weasley ottaa Harryn lämpimään syleilyynsä ja Harry saa itkeä turvaisesti hänen halauksessaan. LP:n loppu on myös hieno silta FK:n juoneen, ministeriön totuudesta kieltäytymiseen ja killan paluuseen.

FK on lempi-Potterini. Rowling työntää Harryn pahaan murrosikään ja synkentää kirjasarjan maailmankuvaa rutkasti. Harryn tarinassa on oleellista se, että hän selviää kaikista koitoksista ystäviensä Ronin ja Hermionen avulla. Kaikista Potter-kirjoista FK:ssa Harry on eniten yksin, kun aikuiset eivät osaa auttaa häntä ja ystävätkään eivät aivan ymmärrä Harryn tuskia. FK:n lempikohtauksiani ovat Harryn raivarit: ensin kirjan alussa Ronille ja Hermionelle ja sitten kirjan lopussa ansaitusti Dumbledorelle.  FK:ssa on hurjasti uusia paikkoja ja hahmoja. Inhokkejani ovat Pimento ja Ruaah, lemppareitani taasen Luna ja Bellatrix. Kalkaroksen hahmo syvenee kirjassa hienosti.

PP on rauhallinen tyven ennen loppusotaa. Taikamaailma elää Voldemortin pelossa, mutta Tylypahkassa on sangen rauhallista. Samoin kuin Kalkaroksen hahmo sai uutta väriä ja näkökulmaa FK:ssa, niin myös Dracon hahmo muuttuu syvällisemmäksi PP:ssa. Havahduin siihen, että Harryssa ja Dracossa on paljon samaa traagisuutta ja että he olisivat voineet olla hyviä ystäviä keskenään. Harryn ja Dumbledoren herkulliset hirnyrkkikeskustelut ovat kirjan parasta antia. PP:n loppu on kaikista Potter-kirjoista minulle koskettavin.

KV:ssa tapahtuu valtavasti kaikenlaista lyhyessä ajassa, kun Harry, Ron ja Hermione viuhtovat sinne tänne hirnyrkkijahdissa. KV:ssa Rowling sitoo kaikki juonenpätkät nerokkaasti yhteen ja osoittautuu, että aiempien kirjojen pienimmilläkin yksityiskohdilla on ollut juonessa merkitys. Dumbledoren menneisyyttä raotetaan mielenkiintoisesti. Dumbledoren kuolema PP:ssa ja se, että Harryn suuri sankari ei olekaan täydellinen ihminen, ovat oleellinen osa Harryn henkistä kasvua. Harryn lapsuus oli vaikea, nuoruus rankka, ja aivan liian nuorena eli vasta 17-vuotiaana Harrysta tulee aikuinen, kun koko velhomaailman kohtalo painaa hänen harteillaan. Kiehtovimpia hetkiä KV:ssa ovat vierailu Godrickin notkossa ja Malfoyn kartanon tapahtumat. Tylypahkan taistelu on vaikuttava – siellä kaiken tosiaan täytyykin päättyä. KV:n loppu –Kalkaroksen salaisuuden selviäminen, Harryn ymmärrys ja uhraus – on erinomaisen kaunis, surullinen ja vapauttava. Harry on Dumbledoren sanoin "rohkea, rohkea mies". Harry on sankari, Harry on ihana, rakastan Harrya.


Oheiskirjaset

J. K. Rowling on kirjoittanut alkuperäisen seitsikon lisäksi kolme muuta Potter-kirjaa: Huispaus kautta aikojen ja Ihmeotukset ja niiden olinpaikat vuonna 2001 sekä Siuntio Silosäkeen tarinat vuonna 2009. Jostain syystä en ole näitä kirjoja lukenut aiemmin mutta tänä syksynä päätin korjata virheen ja jatkaa Potter-maratoniani näillä ohukaisilla kirjasilla.

Huispaus­ kautta aikojen antaa lisätietoa huispauksen historiasta ja eri joukkueista. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat sisältää tarkan luettelon erilaisista taikaotuksista. Huispauskirja ja ihmeotuskirja ovat todisteita siitä, miten syvällisesti Rowling on rakentanut taikamaailmansa. Osa kirjoissa olevista pikkudetaljeista (kuten vain noidista koostuva huispausjoukkue ja purevat hutsut) esiintyy myös pääsarjan teoksissa. Suurin osa kirjojen tiedoista oli kuitenkin minulle uutta. Molemmissa kirjoissa on Albus Dumbledoren viehättävä, ilkikurinen esipuhe. Kirjat ovat myös osoitus Rowlingin kielellisestä muuntautumiskyvystä: varsinkin ihmeotusopas on välillä uskottavan puisevaa tietokirjatekstiä.

Kolmas kirja näyttää jälleen kerran Rowlingin kertojanlahjat, tällä kertaa satujen parissa. Siuntio Silosäkeen tarinat koostuu viidestä sadusta sekä niiden kommentaareista, jotka on kirjoittanut Dumbledore. Sadut ovat viehättäviä, mutta Dumbledoren humoristiset huomautukset ovat kirjasen parasta antia.


Näytelmä

Elokuussa ilmestynyt Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmä on jatko-osa Harryn tarinalle. J. K. Rowling on ollut luomassa alkuperäistarinaa yhdessä näytelmän ohjaajan John Tiffanyn ja käsikirjoittajan Jack Thornen kanssa. Jack Thorne on kirjoittanut näytelmän, ja suomentaja on tietenkin Jaana Kapari-Jatta. Luin kirjan elokuussa kahdesti englanniksi ja nyt marraskuussa suomeksi. Elokuussa kirjoitin kirjasta pitkän pätkän (lue lisää täällä), ja nyt seuraa lisää analyysia sekä SPOILEREITA. Ensiaatokseni kirjasta olivat hyvin ristiriitaiset, mutta nyt kolmannella lukukerralla mielipiteeni kirjasta muuttui positiivisemmaksi; järkytys ja pettymys laantuivat, ja aloin jopa melkein lämmetä näytelmän juonelle.

Näytelmä alkaa samasta hetkestä, johon tarina jäi KK:n epilogissa: Harry ja Ginny Potterin poika Albus lähtee Tylypahkaan, hyvästelee perheensä ja pelkää joutuvansa Luhuisen tupaan. Junassa hän tutustuu Scorpiukseen, Draco Malfoyn poikaan. Heti näytelmän kolmannessa kohtauksessa Albus aloittaa perheestään erkanemisensa, sillä hän jää junassa juttelemaan Scorpiuksen kanssa, kun Rose-serkku, Ron Weasleyn ja Hermione Granger-Weasleyn tytär, lähtee etsimään parempia kavereita. Muutkin Potter-Granger-Weasley-jengin lapset (Albuksen sisarukset James ja Lily ja Rosen veli Hugo) mainitaan teoksessa, mutta heidän roolinsa näytelmässä on harmillisen pieni.

Albuksen ja Scorpiuksen ystävyys on sydäntälämmittävää ja aitoa. Heidän ensimmäinen kohtaamisensa Tylypahkan junassa vertautuu Harryn ja Ronin ensikohtaamiseen, ja molemmissa ovat tärkeässä osassa karkit (mikä on aika koomista, sillä Harry on joutunut sokerilakkoon näytelmässä). Albuksen ja Scorpiuksen tutustumiskohtaus on kohtalon käänteiden ja ristiriitojen värittämää, täynnä tunnetta ja salaisia ajatuksia - oivallisesti kirjoitettua näytelmäkirjallisuutta siis.

Albus saapuu Tylypahkaan ja päätyy Luihuisen tupaan. Hänen ainoaksi ystäväkseen jää Scorpius, sillä kaikki muut oppilaat, sekä rohkelikot että luihuiset, karsastavat häntä. Albus on Tylypahkassa pahasti koulukiusattu. Kiusaajat nimittävät häntä "luihuiseksi surkiksi". Huonosti koulussa pärjäävä Albus kiemurtelee itsesäälissä ja kuvailee itseään "Harry Potterin kelvottomaksi pojaksi". Albukselle kehittyy pahoja itsetunto-ongelmia, ja hänen on vaikea identifioitua luihuis-Potteriksi, kahden tulen väliin. Kouluvuosien aikana Albus päätyy siihen tulkintaan, että hänen ongelmansa ovat lähtöisin isästä: "En minä valinnut häntä isäkseni."

Näytelmän alkupuolella kuullaan taikajuomatunnilla dialogin pätkä, joka kuvastaa hyvin Albuksen näkemystä elämästään ja enteilee tämän hirveää päätöstä, joka polkaisee juonen käyntiin ja melkein tuhoaa koko taikamaailman. Scorpius kysyy taikajuoman ainesosista: "Mikä meidän täytyy vaihtaa?" Albus vastaa kohtalokkaasti: "Kaikki."

Neljäntenä kouluvuonnaan Albus kuulee, kuinka Amos Diggory pyytää Harrya pelastamaan poikansa Cedric Diggoryn hengen ajankääntäjän avulla. Harry ei suostu, mutta Albus sen sijaan päättää pelastaa Cedricin, ja Scorpius lähtee mukaan aikamatkalle. Amos Diggoryn parikymppinen veljentytär Delfi auttaa teinipoikia. Ensimmäisellä lukukerralla ihmettelin, miksi Defin kaltainen aikuinen ihminen laittaa lapset vaaraan, ja yllätyin aivan täysin, kun näytelmän lopulla selviää, että Delfi onkin Voldemortin tytär ja haluaa toteuttaa ennustuksen pimeyden lordin paluusta ja tarvitsee siihen Albusta ja ajankääntäjää. Näytelmän juoni on oudosti rakennettu: 3/4:n jälkeen ajankääntäjäsekoilu on saatu hallintaan ja lukija jo ihmettelee, mitäs nyt – ja sitten Delfin todellinen luonne ja henkilöllisyys selviää ja alkaa loppurämistely.

Vieläkin ärsyttää tuo pöljä ajankääntäjäjuoni! Jos näytelmän tarkoituksena on käsitellä Harryn ja Albuksen vaikeaa suhdetta, olisi kai jonkinlaisen muunkin pääjuonen voinut näytelmään keksiä. Kyynisesti ajateltuna ajankääntäjäjuoni on tehty, jotta voidaan nostalgisoida menneitä ja mässäillä Voldemort-pelolla, mutta on ajankääntäjäjuonella näytelmässä syvällinenkin puolensa: se laittaa henkilöt pohdiskelemaan valintojaan. Parhaiten tämä näkyy Ronin ja Hermionen kohdalla. Rinnakkaistulevaisuuksissa he eivät ole pariskunta, mutta kipinöitä heidän välillään on yhä. Vasta näytelmän myötä hyväksyin lopullisesti Ronin ja Hermionen pariskuntana. He ovat näytelmässä aivan ihania ja kuin vastarakastuneita! Harrylla ja Ginnylla on isompia ongelmia käsiteltävänä.

Ajankääntäjäjuonen lisäksi tyhmiltä ja turhilta tuntuivat myös ensin Harryn lapsuuden unet; olisihan Voldemort-uhan nousun voinut muutenkin toteuttaa. Kolmannella lukukerralla unien merkitys avautui: unet, joissa Dursleyt kiusaavat Harrya, muistuttavat katsojaa Harryn kurjasta lapsuudesta, ja siten Harry ja Albus rinnastetaan toisiinsa. Aikuisen Harryn ja lapsi-Harryn välinen kuilu on silmiinpistävä. Menestynyt ja glorifioitu keski-ikäinen Harry on unohtanut, millaista on olla erilainen, eikä hän siksi kykene ymmärtämään poikaansa Albusta. Näytelmän loppupuolella oleva Harryn ja taulu-Dumbledoren keskustelu viittaa, että Harry on lähellä toistaa Dumbledoren virheitä Albuksen kanssa. Näytelmän lopussa Albus ja Harry jälleen lähentyvät. Albus huomaa näytelmän lopussa muistuttavansa isäänsä yllättävänkin paljon, mutta lukija huomaa tämän yhtäläisyyden paljon aiemmin: nimittäin kun Albus tekee harkitsemattoman valinnan rynnätä seikkailuun pelastamaan ihminen – ring a bell, anyone? Harrykin teki nuorena typeriä asioita, mutta ne pohjustettiin lukijalle paremmin. Albuksen päätös näyttäytyy yksinomaan pöhkönä, ja siksi koko näytelmän juoni on huteralla pohjalla. Olen katkera myös siitä, että Albus ei saanut omaa seikkailuaan vaan joutuu palaamaan isänsä menneeseen.

Elokuussa olin hyvin kriittinen näytelmän dialogia ja parenteeseja kohtaan, mutta nyt marraskuussa aloin jo pitää niistäkin. Vasta omalla äidinkielellä ymmärtää Thornen taidokkaasti rakennetun dialogin pinnanalaiset väreet. Fanit järkyttyivät elokuussa, kun näytelmässä ei ollutkaan Rowlingin kerrontaa, joka tekee HP-kirjoista niin nautittavaa luettavaa. Sitä minäkin kaipaan yhä, mutta Thorne on onneksi saanut dialogiinsa rowlingmaisia sävyjä. Thornen yllättävän runsaat parenteesitkin maistuvat paremmilta kolmannen lukukerran jälkeen. Silti näytelmässä on vielä jotain hyvin epänäytelmämäistä: liikaa välipysäkkejä, lyhyitä kohtauksia jonkin asian selvittämiseen.

Yksi näytelmän vahvimpia puolia ovat hahmot, ja kuten kunnon näytelmässä myös Kirotussa lapsessa hahmojen luonteet ja aatokset tulevat esiin dialogissa. Tästä hyvä esimerkki on Scorpius. Kun Albus halaa Scorpiusta, Scorpius kommentoi: "Ookoo. Terve. Ööm. Ollaanko me halattu ennen? Halataanko me?" Ja kun Albus vetää Scorpiuksen mukaan seikkailuun, Scorpius toteaa: "Jaaha, nyt ollaan junan katolla, mennään lujaa, on pelottavaa, tähän asti mahtavaa, tuntuu että olen oppinut paljon itsestäni, jotain sinusta, mutta -" Albuksen nörttikamu Scorpius on ihana uusi hahmo. Ystävyksiä yhdistävät vaikea isäsuhde, kuiva huumori ja itseironia. Albuksen ja Scorpiuksen keskustelut ovat viihdyttävää luettavaa.

Elokuussa luin monia blogikirjoituksia ja muita vuodatuksia näytelmästä, ja yksi ärsytyksen aihe toistui niissä: Harryn arkikipu palaa, virhe! Löysin toisenkin virheen: McGarmiwa on edelleen Tylypahkan rehtori vuonna 2020, vaikka Rowling on sanonut McGarmiwan eläköityneen vuonna 2017. Epäuskottavaa on myös Albuksen taikataitojen parantuminen lyhyessä ajassa, mutta näytelmän puitteissa se täytyy hyväksyä. On näytelmässä toki jotain todella siistiäkin: Hermione on taikaministeri! Tämän lukiessaan varmasti jokainen Pottu-fani hymisee onnellisena: niinhän sen kuuluukin olla!

Harryn arkikivun ja Voldemort-unien takia taikaministeri Hermione ja taikalainvartijaosaston päällikkö Harry pitävät tiedotustilaisuuksia vanhoille kiltalaisille ja muille liittolaisille pimeän uhkasta, josta esimerkkinä ovat muun muassa jättiläisten liikehdinnät Euroopassa. Näissä tiedotustilaisuuksissa paljastuu Dracosta uusi puoli: tasa-arvon kannattaja! Draco vastustaa ennakkoluuloja pimeän otuksia kohtaan, koska hän ymmärtää sorrettuja, kun taas voittajat Hermione ja Harry suhtautuvat ennakkoluuloisesti pimeän otuksiin. Mainio historiallinen piikki. Dracosta saadaan nähdä muitakin uusia puolia. Yksi näytelmän eeppisimpiä kohtauksia on Dracon ja Harryn taistelu ja erityisesti sen jälkilöylykeskustelu. Draco paljastaa kadehtineensa kouluvuosina Harrya tämän ystävien takia. Dracon lähtökohta elämään ei ollut paras mahdollinen, ja Draco paljastaakin: "Enimmäkseen halusin vain olla onnellinen."

Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmästä voi olla monta mieltä, mutta yksi asia on varmaa: sen myötä saa taas palata Rowlingin taikamaailmaan – ei voi olla mitään parempaa!

Ei kommentteja: